Runoilija
Louise Glückin Nobel-palkinnosta on mahdoton aloittaa toteamatta, miten
vanhanaikaisilta runojen täydelliset lauseet tuntuivat. Runot eivät näyttäneet
varsinaisesti olevan tätä aikaa, vaan kaikkea muuta kuin Suomessa on arvioitu
lyriikkamme merkkiteoksiksi 2000-luvulla.
Kukin
noin tuhannesta suomalaisesta runokirjan potentiaalisesta ostajasta tietää nuo
mieluummin kokeilevat kuin perinteiset poetiikat, joten näiden tekijöiden
luetteleminen ei motivoi päiväkirjan kirjoittajaa.
Vilkaisu
runohyllyyn riittää. Merkillisten kokoelmien välissä nobelisti Glückin
julkaisemasta 12 kokoelmasta Uskollinen ja hyveellinen yö (Enostone 2020)
odottaa seurakseen kahta muuta Anni Sumarin suomennosta Talvisia
reseptejä kollektiivista (2021) ja Villi Iiris (työnimi 2022).
Sitten
kirjastossa tuli vastaan Glückin Esseitä amerikkalaisuuden ytimestä
(2021), jonka suomennoksen kustantaja Vesa Tompuri tilasi
tamperelaiselta paremminkin musiikkitoimittajana tunnetulta Jussi Niemeltä.
Hyvä kun tilasi, nyt on saatu nobelistin kahdesta esseekokoelmista toinen
suomeksi ja uusi ammattilainen runosuomentajien harvalukuiseen joukkoon.
Yhtä
hyvin on saatu opas amerikkalaiseen runouteen, ehkä jopa johdatus uuteen
poetiikkaan – tai paluu tarinankerrontaan. Kun yritykseni aikamme paperille
painetun poetiikan käsittämiseksi lähtee lähinnä kielitietoisten runoilijoiden Ashbery-Bernstein-Lehto
pohjalta, niin Glückin esseistä avautuu toisenlainen kartta
jenkkikirjoitukseen.
Huomattavasti
perinteisempi, mutta samalla kiehtovaa patsastelua paperilla, kun New Yorkin kielikoulun
hyökkäysketjun lisäksi yksikään beatnik ei vetele viinaa, viivaa ja vittua edes
lavarunokentän katsomossa.
Kun
tarinoidaan jälleen puhujan äänestä hentä kyseenalaistamatta &
säkeet saattaisivat olla täydellisiä proosalauseita & netistä ei veistellä
ei veistetä merkkiteoksia, luetaan ilmeisesti sillä kartalla ja sillä
maaperällä, jota kielinerot olivat kyntäneet siementääkseen ennestään
tuntemattomia lajikkeita.
Mutta
ovatko rikkaruohot jääneet kitkemättä? Tai ehkä juuri ne ovat tulevaisuuden villeintä
antia, itse luontoa, lajienvälisyyden juurta ja rihmastoa.
Kun
lukuni jenkkirunoudesta, jota kuitenkin vähintään joka toinen tuntemistani
runoilijoista tuntee ja viljelee työkseen, on näin kehnoa, mitä aukkoja
katsellen elän vaikkapa aikamme afrikkalaisen, kiinalaisen ja venäläisen
runoilun suhteen. Mistä löytyisi kunkin mantereen esseisti, joka Glückin tapaan
saattaisi valaista edes pienesti, miten nyt runoillaan Suomen periferioissa?
Tai
on runoiltu niin, että se maistuu ja ruokkii mielikuvitusta myös tulevaisuudessa.
Onnellisuuden
pelko
Viimeisen
esseen ”Onnellisuuden pelko” jälkikuva vaikuttaa samalta kuin hyvän esityksen
jälkeen: todellisuus näyttää hetken toiselta. Oli niin helppo samaistua tähän päähenkilöön,
jonka itsetunto riippuu kirjoituksen jatkumisesta.
Niinpä
kirjoittaja alkaa yhdistää elossa säilymisen mahdollisuutensa epätoivoon, koska
se suojelee häntä onnellisuudelta. Onneensa tyytyminen myrkyttää mieltä poistamalla
aktiivisen rauhattomuuden – taitaa tänään tarkoittaa tätä somettelua – kasaantuvan
toivottomuuden toivon ja tyytymättömyydestä kaivetun kriittisyyden, jonka
turvassa toistan loputtomasti niitä olosuhteita ja mielentiloja, joiden
kuvittelen suosivan työllistymiseni jatkumista.
Onnettomuuteen,
eli romahduksen uudistavaan voimaan, takertumisella on kuitenkin Glückin mukaan
taipumus pitkittää elämästä eristäytymistä; rajoitun vain omiin tuttuihin pelkoihin,
murhettumisen melankoliaan, tappion & voiton tuskiin ja vihaan, jotka
lopulta synnyttävät myös esteettisiä rajoitteita.
”Mutta
heti kun kirjallisuuden pariin hakeudutaan näistä syistä, se muuttuu. Mitä se
ennen olikin, loputonta ja välttämätöntä ilmaa, niin nyt siitä tulee rajattua,
ei niinkään tuota loputonta ilmaa, vaan paremminkin suljetun huoneen
ilmastointi-ilmaa. Toisin sanoen sitä arvostetaan jonakin mitä se ei ole; sitä
käytetään siivilöimään pois epäpuhtauksia…
Jos
lukee näistä syistä, lukee pysyäkseen turvassa, ja silloin nakertaa
kirjallisuuden oleellista potentiaalia ja hyötyä. Nuo lahjat tulevat uudestaan
tarjolle, kun elämään sisällytetään myös vähemmän yleviä nautintoja. Kuten
vaikka ruuanlaitto ja huonot elokuvat, tai auttamattoman surkean television
tarjoamia nautintoja. Uskon tuollaisenkin mielihyvän jotenkin ravitsevan,
joskin mystisin tavoin: ne rentouttavat sielua…
Vaikeus
piilee siinä, ettei taiteilija voi tuntea ylpeyttä siitä mitä ne ravitsevat,
koska hän yhdistää ylpeyden niin täydellisesti tuon prosessin kohdalla
eräänlaiseen taikajärjestelmään, joka on tulvillaan tabuja ja kiellettyjä
siirtoja. Ja tämän lajin ihmisille käytännössä kaikki, mikä ei tuota ylpeyttä,
tuottaa häpeää.”
(Esseitä
amerikkalaisuuden ytimestä, 206–207.)
Louise Glück: HUHTIKUU
Kenenkään epätoivo
ei ole kuten minun epätoivoni –
Teillä ei ole
sijaa tässä puutarhassa
ajattelemassa
mokomia ajatuksia, viestimässä
iänikuisin
ulkoisin merkein; mies
tekee selväksi
aikovansa kitkeä rikkaruohot kaikkialta metsästä,
nainen nilkuttaa,
kieltäytyy vaihtamasta vaatteita
tai pesemästä
hiuksiaan.
Luuletteko että
piittaan
siitä puhutteko
toisillenne?
Mutta haluan
teidän tietävän
että odotin
enemmän kahdelta olennolta
joille on annettu
järki: jollei
siksi että edes
tajuaisitte
murheen olevan
jaettu
teille, koko
joukosta kaltaisianne, jotta
tuntisin teidät,
niin kuin syvä sininen väri
merkitsee
sinililjaa, valkoinen
metsäorvokkia.
(Meren vaahdon palatsi.
Yhdysvaltalaista nykyrunoutta Aviador 2019, suom. Anni Sumari, 90.)
