Minnan päivän etkot ja Canthin juhlinnan loppu

 

Minnan päivän juhlinnan voi aloittaa Jyrki Heikkisen runolla ”Oodi Minnoille” ja lopettaa lainauksella Markku Eskelisen esseekirjasta, jossa Minna Canthin proosatuotanto todistetaan auttamattoman yksinääniseksi kertakäyttötekstiksi.

Heikkiseltä runon tilasi Minna Canth Kuopio ry esitettäväksi Minnan päivän etkoilla 4. toukokuuta 2022. MC Kuopio aikoo tehdä tilausrunosta perinteen niin, että Heikkinen saa valita sen tekijän, jolta tilataan seuraava Minna Canthin patsaalla esitettävä ”Oodi Minnoille”.

Ensimmäisen kantaesityksen oppina oli ainakin se, että patsaalle tarvitaan äänentoisto. Autojen, junien ja kaupungin melu ylittää kevyesti kenen tahansa äänen, mikäli hän ei ole saanut koulutusta armeijan upseeripuolella. Noin kymmenen hengen yleisön joukosta löytyikin Pentti Puustinen, joka entisenä kuopiolaisten tuntemana musiikkikauppiaana ja nykyisenä soitinten ja äänentoiston lainaajana, lupasi tulla kajarin ja mikin kanssa juhlimaan seuraavaa Minnan päivää.

 

Jyrki Heikkinen: Oodi Minnoille

Jotain tuolta kaukaa aina näkyy

 

Opetella ulkoa yksi solmu

kohteliaisuus

epätodennäköisellä kielellä

tulusten käyttö viimassa

astua maisemaan laahusten

voittoisaan kahinaan

kuplivaan kristallisaliin

 

hetki sitten peilissä

varjo ui virran pohjakiviä pitkin

kuin rauhallinen hengitys räsymatolla

eletty mutua

aineen hapuilua ja

tuuli avaa ovesi puhelin soi eteisen pöydällä

ahkeruus, tuo kovan onnen kyytimies

ajaa rallatellen

historian ojaan

 

ja katso,

kirjoitus ohenee aikojen usvaan ja sanat

pienenevät nopeasti ja

lopulta katoavat

jos ei niitä lausuta ääneen

sano sinä mikä on pientä

mikä on suurta

osua kohdalleen hullun tuurilla

tulla omakseen

olla yksi ja sama ainutkertainen

pöydälle avatun mandariinin

heittovarjo

 

ja liina kasvoillaan nukkuu jumala

asiat jotka olisivat voineet olla toisin

asiat jotka ovat toisin

ja kaaoksen aironveto verkkaan nukkuu

ja ei nuku silmät auki liinan alla

hiukset hajallaan laskee

teonsanoja

ja kaikki luettuaan

kutina leviää olevaisiin

 

ajatella

ajatella yhtä ajatusta

ja istua niin pitkään aloillaan

hiljaa

mitään muuta tekemättä

kunnes hämähäkki liikahtaa paidan alla

taikinan tuoksu irtoaa iholta

ehkä tervehdyksen tuo tällä kertaa

kadotettu, löydetty

taivaallinen kellojen helinä

joutavan henkäys jokin

tuolta kaukaa aina näkyy

 

opetella uusi käsiala

suurella vaivalla

sitten myöhemmin

yrittää muistaa kuhmuraista polkua

omaa nimeä

varjojen leikkiä polulla kasteiselle

apilaniitylle jonne

sinuutesi hämmästyttävä emäalus

laskeutuu universumin oravanpesästä

hidasta riemua kipinöiden

kuin keväinen aamunkoi

 

”Tarkentunutta kuvaa kirjailijahahmosta olisi hyvä täydentää kriittisellä tutkimuksella Canthin proosateosten kielestä ja kompositiosta (4), joiden yhteisvaikutus ei häikäise. Proosahistoriassani kirjoitin asiasta mm. näin: ’Canthin proosassa juonet, henkilöt ja henkilöiden väliset suhteet ovat selkeitä ja helposti ymmärrettäviä samoin kuin sisällön läpinäkyvän tarkoitushakuiset painotukset. Tämä tekee valtaosasta Canthin proosatuotantoa kertakäyttöproosaa, jolle naisten juridisen, poliittisen, sosiaalisen ja kulttuurisen aseman paraneminen on asettanut koko joukon parasta ennen -päiväyksiä.’ (Raukoilla rajoilla, 158). Lisäksi Canthin kieli on auttamattoman yksiäänistä verrattuna Seitsemään veljekseen; siinä eivät aikakauden sosiolektit ja diskurssit vahingossakaan törmää toisiinsa ja purkaudu kiinnostavien erojen ja yhtäläisyyksien sarjoiksi, kuten eivät monella muullakaan realistilla. Myös Canthin etäisyys Maria Jotunin understatementin hallitsemaan kieleen on huomattava.” 

(Markku Eskelinen Kolmen kehän sirkus 2022, 69)

Välissä, välillä välitin runoa "Maan ja taivaan välissä"

 

Kuopion museon vanhan puolen remontin valmistumista juhlittiin torstaina 12. toukokuuta 2022. Välissä, välillä välitin avajaisissa noin 11 minuuttia runoa, joka on Talon tarinan toinen osa.

Ensimmäinen runo ”Kantti kertaa kantti” julkistettiin koronan takia videona Kantin uuden puolen vihkiäisissä viime vuonna.

Toinen tilausruno ”Maan ja taivaan välissä” sai nimensä Charles Sandisonin teoksesta ”Taivaan ja maan väliset”, joka löytyy joka hetki uutena Kantin uuden osan seinältä.

Runon ”Maan ja taivaan välissä” kirjoitin Sandison uuden teoksen ja vanhan Juho Rissasen freskon Rakentajat väliin siinä toivossa, että talon molemmat päät tulisivat mukaan tarinaan.

Runon ensimmäinen liuska meni näin:

MAAN JA TAIVAAN VÄLISSÄ

Kuopion museolle 2022

 

1

Vähänkö on seinä edessä

betonitaivaassa 

kirjaimia kuin runoilijan päässä.

 

Harmaanvalkoisessa eksymisen seinäoppaassa

digihiiret raatavat vuorivaikutteisessa pelissä

kuten Nilsiän miehet Rissasen freskossa. Taiteilijan koodi

ohjaa ja videotykki valaisee mikä meidät toi tähän –

joka hetki vanha ja uusi Sandisonin 2000-luvun teoksessa.

 

Taivaan ja maan väliset herättää sementin. Viileät suut

imaisevat vaeltavat bitit avaruus

tulostaa kummat kuvat, sanattomat sanat kysyvät:

Tarvitaanko maassa mitä ja mikä on taivaan suoja

sadan vuoden päästä?

                   Tavataanko paratiisissa vai luetaanko jälleen

kirkkovene museotavaraa siinä missä sanakirjalla vain

                                                     museoarvo.

2

Museo juontuu museionista

taiteen ja tieteen pyhästä paikasta 

                                                                                             muusien kukkuloilla lähempänä jumalia

Uudistuneessa museossa tapasin
vanhan tutun Maaningan
pojan, jonka Ahti Rytkönen
kuvasi 1920-luvulla.

"Samaan aikaan kun kirjoitin Pispalassa toista kokoelmaani, pidin tamperlaisessa Galleria Nykyajassa valokuvanäyttelyä, jossa oli kaksitoista kuvaa, ja se kolmastoista löytyy Kahdentoista kuvan (1986) kannesta. Leikatessani sanomalehden radio- ja tv-sivulta Ahti Rytkösen 1920-luvulla ottamaa kuvaa Maaningalta en tiennyt, että kuvassa oli Veli-Antti Miettinen, joten jokin minua pisti silmään - ilmeisesti tuntemattoman outo lakki, josta tiesin kuolevani: Hän seisoi nulipää sängen laidassa/ kiven päältä jos ei horju särki/ näkee lepikon takaa hopeista, järvi se on."

(Kuusikirja, 2008, 194-195.)

PS

Osuuskunta Sataman Tarmo, joka hoitaa muun muassa Rosebudin kirjakauppaa kauppahallissa, täyttää 10 vuotta lauantaina 14. toukokuuta 2022. Synttärijuhlilla ravintola Sampossa välissä, välillä välitän sekä ensimmäisen että toisen Kuopion museon tilaaman runon.

Jutut ei lopu kesken, kuhan vaan kuuntelijoita riittäisi

 

Vesannon ohi ajellessa mukaan tarttui Pekka Vepsäläisen kirja. Sattumalta Arastelematta (2021) löytyi 15 eurolla kirkonkylän monitoimipuodista, vähän isommasta kuin naapuri- ja synnyinkuntani Tervon keskustan Puoti ja puhvetti.

Jarruttelin, koska kävi lukion Vesannolla. Biologiaa opetti Tuomo Kivenoja, jonka vaatetukseen en osannut kiinnittää sen kummempaa huomiota. Ymmärrettävä aine, mukava ope, samaa tyyliä kuin muutkin maalikyläläiset. Mutta Arastelemattomien mukaan Kivenojan pukeutumistyyli edusti ensimmäistä keinokuitukautta.

”Vesannon koulussa samaa kuuluisuutta nautti biologianlehtori Tuomo Kivenojan vaaleahkon siniharmaa kokopuku, johon oli tehtaassa ompelemalla tehty prässit. Se kesti keskikoulusta läpi lukion, vain urheilu- ja pyykkipäivinä lehtorilla oli yllään jokin muu asu. Vasta kolmosella ollessamme vuosina 1980-81 kelpo miehelle ilmaantui uusi puku, ja kuuluisa KUL-19 -kuplakin vaihtui farmariin.” (Arastelematta, 156.)

Seuraavalla aukeamalla mainitaan myös rehtori Launo Suomela, joka opetti kuvaamataitoa. Suomelan tunneilla kokosimme Kurki-patsaan, joka seisoo edelleen Niinivedenpään levikkeellä kymmenkunta kilometriä Vesannolta Tervoon päin. Kurjen sulkina ruostuu muutama Saarismäen kotitilan viitakkeen terä.

Kirjaan on jututettu myös Topi Simosta, Vesannon Urheilijoiden valmentajaa ja Topin juoksutallin perustajaa, jonka takia lähdin lukioon Vesannolle enkä Karttulaan tai Pielavedelle, kuten sisko ja velipojat tekivät.

Yli 200-sivuinen Arastelematta on kuin silppusäkki. Tai lapsen perse, josta Otavan piispan Tuomas Anhavankaan mukaan ei koskaan tiedä, mitä sieltä tulee. Vepsäläinen on kiertänyt Sisä-Savoa, kuunnellut juttuja ja koonnut ne varsin omaperäiseen järjestykseen. Satojen fragmenttien joukosta sattumanvaraisesti kaivelee sitten helmiä: tuttuja nimiä, elettyjä paikkoja ja sanonnan poksautuksia, huumoria, joka saattaa avautua vain sisäsavolaiselle sisäpiirille.

Harvemmin nämä kuitenkin harmittavat kuin uudistuneen Savon Sanomien Nurkkavitsi; saman tapaisia yllätyksiä tapaa maakunnan kirjeenvaihtajien yksipalstaisista 1800-luvun sanomalehdissä.

Lopusta löytyy vielä tekstin todisteeksi värivalokuvia pielaveteläisen Ari Jauhiaisen Syvänmuan lennonjohtotornin ympäristöön rakentamasta ITE-taiteesta. Pielaveden lentokentästä en ole kuullutkaan, mutta niin vaan kuvassa pienkoneen vieressä seisoo kyltti:

”Uskallappas ajjoo kentällä.”

Tiedä sitten, kuinka moni osaa arastella kenttää? Tai pysäyttääkö kyltti naurun puoleen taipumattoman tai muuten kielitaidottoman kuskin tai lentäjän?

Mutta kuka on Pekka Vepsäläinen? Onko hän savolainen Lönnrot vai Gottlund, joka juoksee kasaan pian unohtuvia tarinoita? Tekstissä nimet on lihavoitu, joten kymmenet juttukaverit löytävät kirjasta itsensä, ja lukija huomaa, miten runsaasti tutuilta seuduilta löytyy tuntemattomia ihmisiä.

Kirjasta ei selviä, kuka Vepsäläinen on. Ilmeisesti hän kuitenkin kävi samaa lukiota muutamaa vuotta myöhemmin. Jo Kuopion kirjaston haulla selviää, että Vepsäläinen on tuntematon kirjailija vai päiväkirjan kirjoittajalle. Arastalemattakin odottaa sekä pääkirjaston että Juankosken lähikirjaston hyllyssä.

Vasta eläköitynyt toimittaja Kari Manninen haastatteli Vepsäläisestä Savon Sanomiin (10.2.2018). Jutussa kirjailija esittelee savolaista vuoden 1918 sisällissotaa viitaten teokseensa Annan ja Pekan vapaussota. Vepsäläisen mukaan Vesannolla kärsittiin nälkää, mutta ei sodittu, koska tappelunhaluiset lähtivät etelään.

Jyväskylän Yliopistopainossa painetun pehmeäkantiseen on kustantanut Mirastudio ja taittanut vesantolainen valokuvaaja Niko Ageenkon. Vepsäläisellä on nettisivu, jossa kirjailijan teokset luetellaan. Vielä pitempi lista Sisä-Savossa, ehkä koko itäisessä Suomessa, löytyy vain Tervossa entisellä Utrianlahden koululla asuvalta eräkirjailijalta ja valokuvaajalta Juha Jormanaiselta.

"ANNA JA ANNAN PEKKA: romaanisarjan 1. osa, kansanelämän kuvaus vuosilta 1897-1912. Myös talouden ja kulttuurin kehitys.
ANNAN JA PEKAN VAPAUSSOTA: 2. osa, alkaa sortokaudesta, 1. m-sota, linnoitustyöt, paheneva nälkä, kapina, torpparivapautus.
ANNAN JA PEKAN LAPSET: 3. osa, pulakausien ja hätäaputöiden läpi talvisotaan, perheet odottavat sotaan lähteneitä; välirauha.

TARINOITA SODAN JA RAUHAN TÖISTÄ: kaskukokoelma. 

JUTUN JUURIA: kaskuvihkonen. 

SANA LEIKKI: vitsejä ja sanaleikkejä savon, rajakarjalan ja pohjalaismurteilla sekä puhdasta puujalkaa; savon seksisanasto. 

SAVON ANTERO VIPUNEN: savolainen huumorikalevala, kotikeittoinen kuvitteellinen 100-vuotiaan selviytyjän elämänkaari. 

SEPPÄ SIMONEN JA GUSTAVA-TYTÖN KUNNIA: kielellisesti lahjakkaan Alfred Simosen ja hänen naisystävänsä elämäntarina, sarjakuva savon murteella. 

SANKAREITA SONKARILTA: kolme henkilökronikkaa (Julius Huttunen, Gustava Nousiainen ja Pesän Juakko). 

RUJOJA RUKKAS-RUNOJA: rakkausrunojen vastakohtia – eli kuinka ihastus on alkujaankin mahdoton. 

JALOILLEEN NOUSEVA SUOMI: työkaskuja Sisä-Savosta. 

TEKNIIKAN MIEHIÄ: konemiesten tarinoita (Alvar Turjamaa, Veikko Matilainen, Viljo Häkkinen, Martti Hytönen, Niilo Lindi, Aimo Sirén, Niilo Hentunen ja Matti Kovanen). 
KARJALA EI HAUVASSAKAA UNOHU: Salmin ja Suojärven evakkojen tarinoita, mukana Posti-Iivo, Ivan Sinda Suistamolta. 

VIERAS VANHANKODISSA – pahankurisia pakinoita. Pakinoiden kokoelma vuosien varrelta, osa on julkaistu Karttulan-Tervon-Vesannon Sanomissa sekä Sisä-Savon Sanomissa, osa pöytälaatikosta. 

SEKAKALOJA, TÖYRIÄ JA MATTEITA: metsästys- ja kalastuskaskuja sekä henkilötarinoita (Ukkolaiset, Pekka Puranen, Marjatta Puranen, Seppo Miihkinen ja Jouni Rautiainen).
PENTTI ALAJAN MATKASSA: muistoja ystävästäni konservaattori Pentistä sekä ihmisten tarinoita, millaista asiaa heillä Alajalle oli. 

Vesannon kotiseutuyhdistyksen kautta on saatavissa seuraavia kirjoittamiani teoksia: 

NÄRHILÄ – KYLÄ VETTEN VÄLISSÄ: Närhilän ja Nurmelan seudun kyläkirja; historia, talous, kulttuuri ja yhteiset riennot. 

POES PAESTAMATON LIHA PÖYVÄLTÄ! Kirja seutukunnan savolaisista sanonnoista koko ihmisen elämänkaarelta.
Aiempia, joita ei enää ole saatavilla, mutta joita saattaa tilata kirjastojen kaukolainana:
AENA KUN SILIMÄ VÄLTTÄÄ: Sisä-Savon murteen sanakirja.
ENKELINSIIPIIN RAUTALANKAA!: koulukaskuja.
TYÖN REONASSA: työkaskuja."

Urheiluseuroja ei välttämättä tarvita lasten liikuttajiksi

 

Tänään kahden SAFA:n arkkitehdin Tarja Nurmen ja Hannu Puurusen mielipidekirjoitus Minna Canthin kotitalon Kanttilan remontin puolesta päättyy virkkeisiin:

”Tässä asiassa toivomme ja edyllytämme ennen kaikkea kaupungilta terävää ja kaukonäköistä katsetta. Sen voisi peli- ja urheilukaupunkina itseään korostava Kuopio kohdistaa muuhunkin kuin iänikuiseeen palloon.” (Savon Sanomat 3.5.2022, 26.)

Liikunta on ruumiin kulttuuria siinä missä päiväkirjan kirjoittaminen hengen maanviljelyä. Mieluummin siis sekä että, mutta käytännössä Kuopion kaupungilta pyörähtää noin vain 10 miljoonaa lisärahoitusta Savilahden liikuntaluolaston rakentamiseen samaan aikaan, kun Kanttilan 5 miljoonan remonttia on roikutettu kymmeniä vuosia.

Valtiovallan erityisessä suojeluksessa on huippu-urheilu, jolla on enemmän tekemistä bisneksen kuin liikuntakulttuurin kanssa. Yhtä hyvin kuin valtio Kuopion huippu-urheiluseurat perustelevat yritystensä merkitystä lasten liikuttajina. Kilpaurheilun nuorisolle aiheuttamista ikiaikaisista vammoista uutisoidaan harvemmin, kuten kirjoitin täällä.

 

"Liikuntatutkijoita painostetaan"

 

Nurmen ja Puurusen viimeistä lausetta jatkaa Helsingin Sanomien tiedesivulla tänään julkaistu Annika Mutasen juttu ”Liikuntatutkijoita painostetaan”.

HS:n toimittajan saamien tietojen mukaan korona-aikana liikuntatutkijoita, joita Suomen on peräti 400–500 – ehkä siis jopa enemmän kuin huippu-urheilijoita? –, on kovisteltu olemaan hiljaa tutkimuksista, joissa pandemia ei ole näyttäytynyt riittävän haitallisena liikkumiselle ja seuratyölle.

Etäkoulu romautti liikkumisen määrän koulupäivän aikana, kun koulumatkat ja välituntiliikunta jäivät puuttumaan, mutta kello 14 jälkeen ja viikonloppuisin peruskouluikäiset lapset ja nuoret sen sijaan liikkuivat yhtä paljon kuin ennen, vaikka ohjatut harjoitukset olivat tauolla.

”Viidesluokkalaiset ja yläkouluikäiset pojat alkoivat liikkua omaehtoisesti niin paljon, että heillä koulupäivän jälkeisen liikunnan määrä lisääntyi entisestä.

Nämä myönteiset uutiset eivät tue ajatusta urheiluseurojen ratkaisevan tärkeästä roolista lasten liikuttajana eivätkä toivetta lisärahoituksesta koronan jälkien korjaamiseksi.”

Alastomia totuuksia kirjailija Franz Kafkasta

 

Kaksi juttua, joka eivät sovi mielikuvaani Franz Kafkasta. Ensimmäisen tapasin Maurice Blanchot’n Kirjallisesta avaruudesta (2003). Päähenkilöidensä tapaan äänettömäksi koppakuoriaiseksi vieraantunut, sisäänpäin kääntynyt virkamies ei vain juossut karkuun yhteisöään, vaan Kafka halusi painautua yleisöään vasten lukemalla tekstejään ääneen.

Jos Kafka oli aikansa lavarunoilija, niin hän oli myös fitness-propagandan uhri. Tanskalaissyntyinen Jorgen Peter Müller julkaisi vuonna 1904 harjoitusoppaan My System, jossa vartin treeneillä surkimuksen luvattiin muuttuvan teräsmieheksi. Opas käännettiin 25 kielelle, ja ”mülleröinnistä” tuli yhtä suosittua kuin tuttipulloista kuntosaleillamme.

”Muun muassa Franz Kafka suoritti Müllerin harjoitukset kaksi kertaa päivässä.” (A. H. Sidwick Kävelyesseet Nastamuumio2014, suom. Asmo Koste, 7.)

Kafka saattoi olla myös ekshibitionisti, jos hän suoritti voimisteluliikkeensä ”vähävaatteisena ja avoimen ikkunan ääressä”, kuten Müllerin suositus kuului. Mülleröintiä harjoitettiin Suomessakin. Liki alasti voimisteluliikkeitään esitteli muun muassa Paavo Nurmi.

Yhtä luonnollisena osan alastomuus kuului Hitlerin natsien ruumiskultturiin.

Onko Kuva ja sana lopullisesti lukemattomissa?

 

Nimimerkki SatuK lähetti kysymyksen postaukseen ”Setämies paisuttelee tunteitaan” (16.1.2022):

”Jouni, onko ’kuva ja sana’ lopullisesti lukemattomissa? Onneksi bongasin tämän tuolta blogit sivustolta...”

Kun tavaran lisääntyessä uuden blogin löytyminen on entistä hankalampaa, epäilemättä hautautuu tuo kysymys ja vastaukseni, jos niitä ei toisteta tässä, täällä ja jatkuvasti laajenevassa nettiavaruudessa.

”Tervetuloa lukijaksi SatuK. Ehkä lukija on kuitenkin olemassa, vaikka päivittäminen tuntuu jäävän useimmiten ikään kuin metsään (ei vaan kaupunkimeluun) huuteluksi. Kuvan ja sanan julkisen lukuoikeuden lopetukseen viittasin postauksessa 21.2.2022. Paperille eli kokoelmaan Näköala Haminavuorelle (2022) siirrettynä runojen ja kuvien yhdistelmät muuttuivat niin paljon, että erehdyksiään, virheitään ja kaiken kaikkiaan kehnoja tuotoksia en halunnut tulevaisuuden riipaksi. Yksityisasetuksilla kuka tahansa on kuitenkin kutsuttavissa lukijaksi; ystävähän on sellainen, joka tietää ja tuntee sekä hyvät että ikävimmät puolesi, joten Kuvan ja sanan pöljyydet tuskin tuovat uutisia kuvaani taikka mielikuvaani.”

Pentti Linkolan kynää ei liikuttanut viha vaan suru

Kuvanveistäjä Eemil Halosen teoksia Lapinlahden taidemuseossa 2022. Onko näiden kipsimiesten, tai miesten päissä yleensä, surua, vihaa, viisaan lepoa vai Bo Carpelan sanoin ”liikaa logiikkaa ja liian vähän salaisuutta”?

”Kirjailija, esseisti Antti Nylén arvelee, että kaunokirjallisuuden ytimenä on viha ja kirjoittaminen on parhaimmillaan aggressiota. Pentin kirjoittamisessa on vihanpurkauksia, mutta sen lähteenä ei ehkä sittenkään ole viha. Kynää liikutti suru. Sen alkusyynä oli rakkaus ja huoli. Nykypäivän vihapuhetta se ei ole. Suuttumus oli vasta toinen taso, ’toinen nuoli’.

Pentin tekstejä ei ole syytä lukea kuvina kirjoittajan psyykestä tai todisteina mielentiloista. Kirjoittaminen oli oma maailmansa. Pentin elämä ei viimeisinäkään vuosikymmeninä ollut yhtä masennusta ja synkkyyttä, niin kuin joistakin tulkinnoista voisi päätellä.”

(Anni Jussila Pentti Linkola ja minä. Elämää toisinajattelijan kanssa Minerva 2021, 53.)

Luonnonperintösäätiön toiminnanjohtaja Anni Jussilan kirja täydentää hyvin Riitta Kylänpään elämäkertaa Pentti Linkola – ihminen ja legenda (2017).

Jussilan kokemusperäinen tieto toisinajattelijan elämästä vertautuu siihen, mitä vaikkapa Mia Berner, Aila Meriluoto ja Tuula-Liina Varis ovat julkaisseet kirjoittavista miehistään. Tämä näkökulma saattaisi avata jotain myös siitä, mitä puuttuu esimerkiksi Paavo Haavikon elämäkerroista.

Toisaalta avioliiton omaisessa suhteessa Linkolan kansa eläneen Jussilan ”läheiskulma” rikastuttaa mielikuvitusta niin, että on entistä vaikeampi hallita käsitystään, mikä mies Linkola oli. Mikä oli hänen salaisuutensa ihmisenä ja kirjoittajana, jos ne voi jakaa kahteen eri maailmaan Jussilan tapaan?

Jos totuus Pentistä ihmisenä hämärtyy rakastuessaan ja rikastuessaan, niin usko Linkolan kirjoitusten todistusvoimaan näyttää vankistuvan päivä päivältä. Voiko olla tuntematta myös vihaa, kun katsoo dokumenttia Intian saasteista, Amerikan autojonoista tai ihmislajin yhdestä saastaisimmasta oliosta, venäläisestä tappajasta, joka Putinin sodassa paskoo ukrainalaisten lattiamatoille.

Ihminen on maapallon syöpä.

Vihan suhteen Jussila arvelee Nylénin erehtyneen, mutta jatkossa hän käyttää esseistin tulkintoja Linkolan teksteistä ilman nokertelua. Omissa vihoissani olen sortunut vinoilun syntiin useammin kuin Jussila koskaan – ja Nylénin suhteen alussa lainattu on kuin bensaa nuotioon, jonka sytykkeet löytyvät Kuoharit-romaanin III osan sivulta 430.

Laajemmassa pohdinnassa vihan merkityksestä kirjailijalle ja kulttuurielämälle yleensä päädyin lainaamaan Bo Carpelanin viimeistä romaania Blad ur höstens arkiv (2011) Caj Westerbergin suomennoksena:

Heissä on liikaa logiikkaa ja liian vähän salaisuutta. Heidän lähtökohtansa on totuus, ei todellisuus. He eivät tiedä, että totuus on vain elämän työstämistä, ei sen tarkoitus. (Lehtiä syksyn arkistosta, 17.)

Julkaisemattomassa käsikirjoituksessa epäilin kiusaajani ja vihamieheni olevan valmista kuohariainesta Linkolan tapaisten isieni jalanjäljillä. Siis jos intohimokseen ei pääse viiltelemään itseään tai toista, tosi taidetta ei voi syntyä, sillä ”vihassaan itse kukin tuumii, juonii ja tahtoo tuloksia, vahinkoa ja tuhoa vääräuskoisille, jotka eivät osaa käyttää järkeä yhtä terävästi”.

Ehkä sitten kun vihani talttuu, pääsen siihen viisaan lepoon, joka on kirjoitettu latinaksi Kansalliskirjaston deviisiin. Otium sapientis viittaa roomalaiseen kylpylään, hengen lepoon, josta Sirpa Kähkönen puhui juhliessamme 150-vuotiasta Kuopion kirjastoa 22.3.2022.