Meta for Business sensuroi Venäjän

Nyt on testattu, mitä sosiaalisen median yhtiö Meta tarkoittaa, kun se rajoittaa yhteiskunnallisiin sisältöihin liittyvää mainontaa Facebookissa ja Instagramissa.

Useasta yrityksestä huolimatta mainos ei mennyt läpi, kun kokeilin julkaista lainausta romaanin Venäjän metsästäjät sivuilta 129 –130. Kaunokirjallisen teoksen lainaus löytyy Kirjoittajan päiväkirjan päivityksessä 25.3.204 ”Moskovan terrori-iskun pahin sitten vuoden 2004”.

Meta on aloittanut poliittisten sisältöjen rajoitukset jo helmikuussa. Perusteluiksi esitetään, että yhtiö keskittyy tekemään ”mahtavan kokemuksen kaikille”.

Meta määrittelee ”poliittisen sisällön” liittyvän ”yhteiskunnallisiin asiakysymyksiin, vaaleihin tai politiikkaan”, joten käytännössä lähes mikä tahansa algoritmin nappaama politiikkaan liittyvä postaus mahdollistaa julkaisukiellon.

Älä ainakaan käytä sanoja saati hästäkkejä #venäjä #terrorismi #putin, vaikka Suomen yhteiskunnallisessa keskustelussa niistä ei voi olla lukematta joka päivä.  

Kun Meta päättää, olipa uutinen faktaa tai fiktiota, se ei mene läpi muuten kuin ”mahtavana kokemuksena” metademokratialle, jonka voitokkaalla tiellä ei saa olla mutkia.

Moskovan terrori-isku oli pahin sitten vuoden 2004

 ”Jos Ilja kuvaili suhdettaan terroriin ristiriitaiseksi, sitä oli myös islamiin kääntynyt anarkisti-isä Kortšagin. Ensi töikseen Pavel oli räjäyttänyt Moskovasta Pietariin matkanneen Nevski-Expressin.

Meidän junan attentaatilla Pavelin oppipojat protestoivat netissä elokuvaa, jossa tsaari Nikolai I suuteli turkkilaista balettitanssijaa. Näin ei saanut loukata uskovaisen isänmaallisia tunteita Venäjällä, olipa hän muslimi Murad Tšhetšeniassa tai ortodoksipiispa Leo III Moskovassa.

Ymmärrättekö? Ilja kysyi. Jos ette, olette Venäjällä.

Seuraavaa operaatiota hierottiin Venäjällä yhtä ahkerasti kuin Amerikassa neuvottiin sellaisen demokratian tielle, jossa ei saanut olla mutkia.”

(Venäjän metsästäjät, 129 –130)

Vaikeampi johdatus valokuvarunouden teoriaan

Katseen ja kehon havaintoja ei ole helppo kuvata eikä sanallistaa. Yhtä hyvin, kun lihan, pään ja sydämen tiedosta on luotu teos, sitä ei havaitse eikä ota sellaisenaan.

Taideteoksen sisäisen, todellisen todellisuuden, sijasta vastaanottoon vaikuttavat vääjäämättä muistoni ja olosuhteet, joissa teos puhuu. Ja tuota puhetta eivät lopulta tavoita mitkään sanat tai kieli.

Sanat eivät tavoita niitä todellisuuden sirpaleita, joista esimerkiksi valokuvaaja Daidō Moriyama luo teoksiaan:

”Meillä valokuvaajilla on kyky, ja velvollisuus, kuvata omilla silmillämme sellaisia todellisuuden sirpaleita, joita on täysin mahdotonta kuvata olemassa olevilla sanoilla, ja luoda edelleen materiaalia joka haastaa nuo sanat ja ajatukset.” (Provoke #2, 1969)

Ehkä onkin niin, että taideteos on teos, kun se ei ole käännettävissä sanoiksi tai millekään muulle kielelle. Toisella kielellä saattaa vain lähestyä sanatonta kuvaa ja kierrellä runon liepeillä. Ja kun kaksi teosta, kuva ja runo, yhdistyvät uudeksi teokseksi, liikutaan rajoilla, jossa yksiselitteisten suhteiden sijasta lisääntyvät varjomaisten sirpaleiden väreily ja loputon ketjuuntuminen.

Valokuvarunon kuvan sommittelijana sukellan muistin labyrinttiin, jossa kuvaan kuuluva runo juoksee punaisena lankana. Tai runo johdattaa pimeään, jossa kuva valaisee muiston.

Muisti ei ole katkeamaton, järjestelmällinen jana, ja muisto koostuu sattumanvaraisesti päällekkäin asettuvista kohtauksista, joissa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus sulautuvat yhteen kuin teos, josta saattaa puhua vain sen sisäisen totuuden ympärillä kierrellen.

Valokuvaaja-runoilija on kaksijakoinen, Janus-kasvoinen tekijä, joka kääntyessään niin kuvan kuin sanan puoleen käyttää sekä visuaalisia metodeja että verbaalista diskurssia. Hän kiertelee kuvan ja sanan rajalla vuorovaikutuksessa, jonka mahdollistaa niiden ero. Kirjain on kuva ja sana kuva, ja valokuvaruno on sekä kuva että sana.

Rinnastavien sidesanojen sekä-että lisäksi tarvitaan muutkin konjunktiot kuvaamaan kuvan ja sanan suhdetta, jos on kyse valokuvarunosta. Jo näköjärjestelmä on niin monimutkainen optinen väline, että näköhavainnon kuvaaminen onnistuu yhtä kehnosti kuin muiden aistien sanallistaminen.

Käsitteenä kuvakaan ei ole staattinen kaksiulotteinen objekti, vaan länsimaisen kulttuurin varsin nuori erikoistapaus. Käsitetaiteilija Lauri Anttilan valokuva on portti merkitysten maailmaan, jossa kuva voi olla aineeton ja silti todellinen. Vaelluksillaan Anttila käytti kameraa välineenä, jolla ei luotu valokuvataidetta vaan mitattiin eroja kuvasarjoiksi. Vasta erillisten ilmiöiden kehittyessä ja kiinnittyessä teossarjan osiksi paljastui kuvien takana elävä tuntematon aine, ajatus.

Samalla tavalla käsitteellisen kuvan puoleen kääntyy aseeminen runous. Käsin kynäillyt merkit, jotka muistuttavat kuvaa, johdattavat ajatusta kirjoituksen alkulähteille. Oliko alussa härkä, joka synnytti A-kirjaimen? Vai oliko ensin puhetta härästä, jonka merkiksi sovittiin härän päätä muistuttava A? Aseemikko näyttää, ei vastaa.

Kuvaajana kuljen käsitetaiteen vierestä tarkentaessani dokumentaariseen valokuvaan. Runoilijana en ole aseemikko, vaikka vasenkätisen kirjoitus siltä näyttää, vaan brikolööri; nikkaroin siitä, mitä sattuu olemaan käsillä.

Lisää näyttelyjä

Museorunot – valokuvarunouden näyttely Turun Kirjan talossa 4.4. –26.42024.

Lisää teoriaa

”Valokuvateorian loppu” 24.1.2024

https://kirjoittajanpvk.blogspot.com/2024/01/valokuvateorian-loppu.html

"Kuvan ja sanan rajalla"

https://www.blogger.com/blog/post/edit/preview/527771013459760072/7369379642441483786

"Valokuvarunouden 12 neuvon manifesti"

https://kirjoittajanpvk.blogspot.com/2023/10/valokuvarunouden-12-neuvon-manifesti.html

”Harva sarja kotimaisia valokuvarunoteoksia”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/4411784120416455452

”Kuvan katoamisen konkretia runoarvosteluissa”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/1348867357633838432

”Miksi kirjallisuuskriitikot eivät osaa lukea valokuvia?”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/3152197069354060669

”Keksijämiehen lavastettu valokuvaruno”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/1214613465815778010

”Valokuvarunon avantgarde: Pro Eto, Facile ja Rodšenko-seura”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/3526326208393258452

”Julkaisiko Julius Krohn ensimmäisen valokuvarunon?”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/4037471915901215270

”Esimerkki parhaasta valokuvarunoudesta: Remains Of Elmet”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/8188752125441653202

”Kaikki on elokuvaa”, mutta kaikki ei ole elokuvarunoa

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/6541604279804062806

”Puhuuko kuva, kuvaako sana?”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/5442953352021779537

Museoruno: Huuhankatu Kuopio 1987

 

Valokuvaaja Jari Silomäen kuvan ja sanan pakotteet

 

"Ensin pyramidi oli puu sitten kiveä, härkä/ ja kurkiaura", Kaksitoista kuvaa 1986, 7.

Sääpäiväkirjan säännöt

1.     Ota yksi valokuva joka päivä.

2.      Älä käytä jalustaa.

3.      Kuvaa vain luonnon valolla.

4.     Aihetta ei etsitä erikseen, vaan siepataan arjen keskeltä.

5.     Päivän tapahtumista kirjoitettu teksti lisätään kuvaan myöhemmin.

Nämä ovat valokuvaaja Jari Silomäen kuvien ja sanojen viisi pakotetta, jotka hän laati aloittaessaan valokuvasarjan Otteita sääpäiväkirjastani vuonna 2001. Esikuvana oli tanskalaisten elokuvaohjaajien manifesti Dogma95.

Monesti Silomäen päivän otoksella ei ole tekemistä päivän uutisten kanssa, vaan kumpikin on omanlaisensa päivän kuvaa. Sääpäiväkirjan julkaisua Silomäki jatkaa blogissa https://jarisilomaki.com/category/blog/.

Valokuvarunouden manifestin suomennos löytyy täältä.

Ensimmäinen päällekirjoitus

Ensimmäinen lavastettu valokuvaruno julkaistiin jo kuusi vuotta valokuvakeksinnön julkistamisen jälkeen. David Octavius Hillin ja Robert Admansonin teatterivalokuva ilmestyi albumissa A Little Story for Grown Young Ladies, Illustrated Photographically, noin vuonna 1845.

Teatterikuvassa kauhistunutta näyttelevän naisen alapuolelle vedokseen on käsinkirjoitettu ja useamman kerran korjattu runo: ”And then another suitor came/ Who thought he now might woo –/ Tha gace of Horror plainly speaks/ For once, a woman, true.”

Ja sitten tuli toinen kosija

joka luuli, että voi nyt koskea –

katse kauhun puhuu selvästi

kerrankin nainen tosissaan.

Albumikuvaan käsinkirjoitettu lisäys tuo mieleen Silomäen, joskin hänen kuviinsa lisäämissä käsinkirjoituksissa ei näy korjauksia tai yliviivauksia. Yi 160 vuotta vanhan valokuvarunon tapaan Silomäen proosarunomaiset tekstit eivät kuitenkaan pyri muokkaamaan tai rikkomaan itse valokuvaa kuten Aleksandr Rodtšenkon ja Man Rayn yhteisteoksissa, vaan ne on lisätty vedokseen.

Surimonon sukka on runo ja kuva mono

Valokuvaruno Basho 29.2.2024: "kuka kulkee tästä/ mukaansa ei ottanut."

Japanilaisen surimonon sukka on runo ja kuva mono, kun merkilliset merkit ja piirros yhdistyvät. Sana surimono tarkoitti alun perin mitä tahansa puupiirrostekniikalla painettua kuvaa. Monet kuvista olivat kyōka- ja haiku-runoilijoiden tilaamia yksityisiä pienpainoksia. Tyypillinen surimono-painos oli 20–100 vedosta. Tässä tapauksessa yksi. Vrt. Hakamono 1992.