Valokuvateorian loppu

 

Mikä on Suomen ensimmäinen valokuvaruno? Tai, kannattako sitä kysyä, jos Valokuvaa ei ole, kuten kuuluu tutkija Janne Seppäsen kirjan nimi vuodelta 2000.  Jos ei ole valokuvaa, miten voi olla olemassa valokuvarunouttakaan.

Seppäsen johdannon mukaan ei ole olemassa mitään konteksteistaan irrallista, abstraktia ja yleistä valokuvaa eikä sen ontologiaa, vaan ”on olemassa paljon valokuvia, jotka saavat merkityksiä erilaisissa kulttuurisissa tiloissa”.  

-------------------------------

"Teorian lopun jälkeen itse valokuvarunouden luominen kaikilla niillä keinoilla, jotka ovat käsillä, on yhtä mukavaa käsityötä kuin hyvä kynä tai tiskaaminen."

-----------------------------------

Mikä on valokuva, määrittyy siis vasta kuvaa käytettäessä. Yhtä hyvin se, mitä on valokuvarunous, saa merkityksensä siellä, missä sitä käytetään. Eli valokuvarunous on olemassa varsin vähän, koska sitä ei käytetä juuri missään. Tieteen termipankki ei tunne sanaa valokuvarunous, eikä sitä löydy kuvan ja kielen yhteisleikin tuottamaa iloa käsitelleestä Kai Mikkosen perusteoksessa Kuva ja sana (2005).

Ennen valokuvaa on kuitenkin olemassa kamera, eräänlainen aikakone, joka siirtää valon piirtämän jäljen menneisyydestä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Kamera on siis totta, mutta onko väline niin totta, että se käyttääkin meitä?

Onko tekniikka ohjelmoitu niin hyvin, että kun se käyttää meitä ja minua, kuvittelen rajaavani ihan itse ikioman selfieni? Ainakin kuvan ottamisen hetki on poissa toisenlaiselta todellisuuden kokemiselta. Ja lopputulos on vain kaksiulotteinen pinta; kokonaisemman todellisuuskuvan saattaisi luoda vaikka piirtämällä.

Digitaalisen kuvan yleistyessä on alettu ajatella niinkin, että negatiivista tehty vedos on kuollut. Näin ollen myös Michael Nottin Photopoetry 1845 –2015, joka on parhaimmillaan 1800-luvun valokuvarunoutta esitellessään, on vain historian loppua, jota tuli kerratuksi oman mielenkiinnon takia.

Joka tapauksessa Seppänen asettaa haasteen, johon vastaaminen vaatisi varsin erilaista lähestymiskulmaa siihen, mitä valokuvarunous on ollut tai mitä se voisi olla. Lohtuna se, että teoria on teoriaa, enhän ole tutkija vaan essehdin mielenkiintoni kohteita keräillen. Kiertelen kuin kissa ja jätän jälkiä kuin koira.

Teorian aluksi tai lopuksi Janne Seppänen suomensi Martti Lintusen ja Tauno Saarelan kanssa brittitaiteilija ja kirjailija Victor Burginilta kolmen esseen valikoiman Taideteorian loppu (1989). Noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin luettuna tekstit tangeeraavat Tampereen yliopiston semiotiikan opintomuistoja useammin kuin valokuvaa, mikä ei tarkoita, että peruisin Synteesi-lehden tilauksen.

Greimasilainen semiootikkoni Kari Salosaari on kuollut, mutta professori Eero Tarasti ja hänen heimolaistensa merkki- ja merkitysopillinen henki elää, kituu ja leimahtaa jonkun kerran luettavaan liekkiin postmodernin jälkeisessä ajassa, jossa muistellaan Walter Benjaminia ja kustantaja Antti Nylén on ostanut Ronald Barthesin La Chambre clairen tekijänoikeudet – suomeksihan Valoisaa huone saatiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1985.

Teorian tien "filosofiat ja politiikat taittuivat kuin kuivat oksat", ja sen jälkeen itse valokuvarunouden luominen kaikilla niillä keinoilla, jotka ovat käsillä, on yhtä mukavaa käsityötä kuin hyvä kynä tai tiskaaminen; kättensä jäljet näkee välittömästi. Ja tuloksena on teoksia, jotka ’saavat merkityksiä erilaisissa kulttuurisissa tiloissa’.

Valokuvaruno "Kuolleet omenapuut" 1980/2024.

Valokuvarunouden teoriaa

"Kuvan ja sanan rajalla"

https://www.blogger.com/blog/post/edit/preview/527771013459760072/7369379642441483786

"Valokuvarunouden 12 neuvon manifesti"

https://kirjoittajanpvk.blogspot.com/2023/10/valokuvarunouden-12-neuvon-manifesti.html

”Harva sarja kotimaisia valokuvarunoteoksia”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/4411784120416455452

”Kuvan katoamisen konkretia runoarvosteluissa”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/1348867357633838432

”Miksi kirjallisuuskriitikot eivät osaa lukea valokuvia?”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/3152197069354060669

”Keksijämiehen lavastettu valokuvaruno”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/1214613465815778010

”Valokuvarunon avantgarde: Pro Eto, Facile ja Rodšenko-seura”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/3526326208393258452

”Julkaisiko Julius Krohn ensimmäisen valokuvarunon?”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/4037471915901215270

”Esimerkki parhaasta valokuvarunoudesta: Remains Of Elmet”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/8188752125441653202

”Kaikki on elokuvaa”, mutta kaikki ei ole elokuvarunoa

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/6541604279804062806

”Puhuuko kuva, kuvaako sana?”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/5442953352021779537

Valokuvaruno: Museoruno

 

Harva sarja kotimaisia valokuvarunoteoksia

Valokuvarunoteokset ovat pääosin valokuvaajan ja runoilijan yhteistyötä. Varsin harvoin valokuvaaja on kirjoittanut runonsa, ja yhtä usein runoilija on kuvannut teoksensa.

Poikkeuksia kotimaisista valokuvaajista ovat ainakin Mikko Hietaharju, Kari Holopainen ja Ritva Kovalainen, jotka ovat julkaisseet runojaan valokuvateoksissa.

Runoilijoista tuoreimpia esimerkkejä on Maria Matinmikon kokoelma Valohämy (Siltala/Parvis 2023), jossa Ville Karppasen taitto korostaa Matinmikon ottamia valokuvia, piirustuksia tai tekstiä. Elävistä runoilijoista mustavalkeita valokuviaan on käyttänyt myös italialainen Antonella Anedda, jolta on suomennettu valikoima Anatomioita (Parkko 2023, suom. Hannimari Heino).

Mahtiotoksia vaelluksiltaan ja henkilökuvia kirjailijoista on ottanut esimerkiksi runoilija ja kirjailija Tomi Kontio, joka tietääkseni ei ole vielä yhdistänyt kuviinsa runoja.

Kirjaa näkemättä valokuvaajien julkaisemia valokuvarunoja on vaikea erotella Taneli Eskolan painetun valokuvataiteen listauksesta, joka vuosilta 1966 –2003 löytyy teoksesta Kuvan kirjoja (Musta Taide 2003). Esimerkiksi Pila Pöntisen gravyyrisalkku Matka vuodelta 2003 saattaa sisältää myös Pöntisen omia runoja. 

Listauksessa eivät varmasti ole kaikki kotimaiset painetut valokuvarunot. Tarkempaa tietoa ei ole siitäkään, miten monessa näyttelyssä on yhdistetty runoa ja valokuvaa. Suurin osa näistä kirjoista löytyy työhuoneeni hyllystä, jota täydennän mielihyvin uusilla ja vanhoilla valokuvarunoteoksilla.

Matti Saanio Lähdön jäljet, runot Paavo Rintala, Kirjayhtymä 1980

Thomas Wulf ja Tom Sandqvist En drömmares dagbok, Kalejdoskop 1982

Jouko Leskelä Katutanssit, avausruno Arto Melleri, Kameraseura 1983

Pentti Sammallahti En kenenkään elävän vihamies, nimiruno Endre Ady, kuvasalkku 1983, Rannalla, mottoruno Aaro Hellaakoski, kuvasalkku 1986, Honnos – Soittajani, runot Pekka Sammallahti, kuvasalkku 1987sekä Kristoffer Albrechtin ja Joakim Eskildsenin kanssa Al-Madna, teksti Cia Rinne, kuvasalkku 2002

Kristoffer Albrecht Etude, teksti Rabbe Enckell, kuvasalkku 1985, Quelle, runot Rabbe Enckell, kuvasalkku 1987 ja Kväll, teksti Bo Carpelan, kuvasalkku 1990, Memorabilia Musta Taide 2004

Mikko Hietaharju Levoton mieli 1985

Pekka Helin Corneville 1975 –1985, Runot Hannu Waarala, Gummerus 1986

Lars Rebers Vain rakkauden tähden, runo Heikki Reivilä, kuvasalkku 1988

Jouni Tossavainen Metsännenä, Gummerus 1990, Kuusikirja Like 2008 ja Näköala Haminavuorelle. Valokuvarunoja, Aviador 2022

Ritva Kovalainen Opus 13 1989 ja Tikkuja, runo Tomas Tranströmer, kuvasalkku 1992

Marjukka Vainio Hämeenlinna Vanain maa, runot Olli Jalonen ja Riitta Jalonen, kuvasalkku 1993

Timo Kelaranta SubImages, runot Lauri Otonkoski, Musta Taide 2000

Kari Holopainen Lumipilviä, Musta Taide 2003

Martti Jämsä Vapaa valuma, runot Kaija Rantakari, Bokeh 2021 

Valokuvaruno "Vertaistukihaaste" 12. tammikuuta 2024

 

Kultakauden multaajat näkevät suon, jota ei ole

Aalto ARTS Books on julkaissut yli 500 teosta, mutta toiminta loppui vuonna 2023. Kustantamon viimeisiä julkaisuja on Suomen taiteen multakausi, jossa suomalaisen niin sanotun kultakauden kaanonia upotetaan suohon niin kuin Kalevalan Väinämöinen Joukahaista.

Kultakauden kaanonia uudistetaan nyt niin päin, että Väinö edustaa suohon upotettavaa patriarkaattia ja matriarkaatti laulaa uudet syntysanat. Teoksen tekijät ovat Riikka Haapalainen, Tiina Pusa ja Helena Sederholm. Haapalainen on nykytaiteen tutkimuksen professori Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa, Pusa Aalto-yliopiston kuvataidekasvatuksen pääaineen johtaja ja Sederholm kuvataidekasvatuksen professori Aalto-yliopistossa. 

Väinöjäkin on mukana: ulkoasusta vastaava Ville Tietäväinen on valinnut anfangiksi Jorman, ensimmäinen ja ainoan suomalaisen alkukirjain- ja koristesarjan.

Suomen taiteen kultakausi edustaa miesten nationalistista eetosta ja koloniaalista fantasiaa toisin kuin kolmen tutkijan teos. Suomen taiteen multakaudessa tutkijat ja taidehistorioitsijat multaavat kultakautta ”laikukkaalla luennalla”, jossa kuljetaan ”sammalikossa, suonsilmissä, jäkäläkankailla, joutomailla ja puutarhoissa”.

------------------------------------------

” Ensimmäisenä toisin tarkastelijan silmään pistää kuitenkin se, että taulussa ei ole suota. Vettä, joka voi olla vaikkapa joki, kuvassa on, mutta höllyvää suota ei näy. Ja miten tuollaisessa nousevassa rinteessä suota voisi olla?

Yhtä vähän kuin teoksessa on suota, löytyy pitkospuita. Joen yli on aseteltu pari lankkua, ja sen jälkeen maisemaan johdattavat paksut tukit.”

--------------------------------------------

Ensimmäinen luku ”Kuraantuneita lähtökohtia” avaa prosessia, jonka multakautisessa taiteen ja tutkimuksen ymmärryksessä ”märkä suo on oivallinen lähtökohta ja metafora”, sillä ”suo tarjoaa mättäältä mättäälle loikkivia vettyviä, eriaineksisia ja sekoittuvia ajattelutapoja”.

Suon tarjoamaa materialisuutta Riikka Haapalainen lähestyy 5. luvussa ”Kotomaan äidinkasvot ja kasvoton luonto”.

”Suon representaatioita on suomalaisen niin sanotun kultakauden kaanonissa varsin niukasti…

Yksi suonkuvaus löytyy Pekka Haloselta, jota kanteleensoittoa taitavana kutsuttiin taidepiireissä Väinämöisen sijaiseksi. Väinämöis-Halosen suonkuvaus, Myllykylässä Karjalassa 1892 maalattu Oijustie, on varsin vakaasti ihmiskeskeinen…

Oijustiessä suo toimii alustana tai näyttämönä ihmiselle. Rämeen yli asetetut ihmisrakennelmat, pitkospuut, kannattelevat niin maalauksessa kuin maisemassa kulkevia henkilöitä kuin maisemaa katselevaa katsetta…

Ihmishahmosta katse etenee vaivatta seuraamaan pitkospuista tehtyä polkua aina kohti ihmisten asuin- ja muita rakennuksia… Suon vastus on kypsässä ja kesytetyssä suhteessa ihmiseen… Halosen maalauksessa oijuspuut ovat aseteltu niin, että niitä pitkin kulkevan ihmisen kengätkään eivät suon märkyyteen sekoitu. Pyrkimys on pysyä kuivana suon päällä, ylittää suon tarjoama materiaalisuus.” (215)

Oijustien suohon Tiina Pusa ja Helena Sederholm palaavat kuudennessa, toiseksi viimeisessä luvussa ”Maahan olet sinä jälkesi jättävä”.

”Nationalistista eetosta palvelevan niin kutsutun Suomen taiteen kultakauden maisema-aiheeksi suo oli liian suljettu ja surkea. Kaivattiin jylhempää ja kauniimpaa, jotain edustavaa. Villi ja tottelematon suo on ollut suomalaisen taiteen aiheena sekä myyttisen ja alkukantaisen suomalaisuuden kuvantajana. Harvoja poikkeuksia edustaa Pekka Halosen Oijustie (1892) -maisema (s. 217), joka avautui suon höllyvälle maalle.” (311)

Riikka Haapalaisen viitteenkin mukaan maalausta voi tarkastella toisin: ”...esimerkiksi Valkosen & Valkosen (1984, 167) mukaan Oijustiessä pääosassa on maisema, ei ihmiset maisemassa.”

Ensimmäisenä toisin tarkastelijan silmään pistää kuitenkin se, että taulussa ei ole suota. Vettä, joka voi olla vaikkapa joki, kuvassa on, mutta höllyvää suota ei näy. Ja miten tuollaisessa nousevassa rinteessä suota voisi olla?

Yhtä vähän kuin teoksessa on suota, löytyy pitkospuita. Joen yli on aseteltu pari lankkua, ja sen jälkeen maisemaan johdattavat paksut tukit.

Tieteellistä rasismia

Suomen taiteen kultakauteen sain perehtyä Taistelevia metsoja (2020) kirjoittaessani. Multakaudessa romaanin päähenkilön Ferdinand von Wrightin teoksia luetaan yhtä höllyvästi kuin Halosen Oijustietä.

Ensin Ferdinandin Käpytikka-maalauksen luonnontieteellistä tarkkuutta sormipaisukarveen suhteen pidetään poikkeuksellisena. Sitten kasvien ”kasvisuus” –  kiinnittyminen maaperään ja muihin orgaanisiin toimijoihin – ei ole nähtävissä Ferdinandin äärimmäisellä tarkkuudella kuvantamassa Maksaruohossa.

Riikka Haapalaisen mukaan tyydyttäessään tieteellisen tiedon ihannetta Ferdinand lauloi suohon sen, mitä kansa jo tiesi maksaruohosta – ja ilmeisesti myös sormipaisukarveesta – saati, että olisi osoittanut ”kasvien suhteisuuden sekä tiedon ja tietämisen relationaalisuuden”.

Ferdinand von Wrightin maalauksen Haminalahden puutarhassa (1856 –1957) Haapalainen ottaa esimerkiksi porvarillisesta turvasta ja esteettisestä suhteesta kasveihin, joiden toimijuuden ihminen latistaa, jotta voisi helpommin torjua ihmisen ja elämän kasviriippuvuuden. Kun niin sanotut vieraslajitkaan eivät kuulu Ferdinandin paratiisimaisen puutarhan ideaalityyppiin, se osallistuu ”kolonialistisella luonnontieteellä syy-yhteyden tieteelliseen rasismiin ja rotu- ja seksuaalisuuserojen konstruoimiseen”.

Ferdinand kasvatti itse kasvinsa ja viljeli puutarhaansa, molemmat töitä, jotka rahvaan parissa katsottiin akkojen hommiksi. Haminalahden puutarhassa yhtä hyvin kuin monissa muissa kukka- ja puutarhatauluissa puhutaan Ferdinandin kukkaiskieltä, jonka syy-yhteys seksuaalierojen konstruoimiseen saattaisi olla tutkimisen arvoista.

Haminalahden puutarhaan ja Ferdin kukkiin viittaan useamman kerran Taistelevissa metsoissa. Esimerkiksi näin:

”Veli Fredrikin ja Nikolai I:n kuolemasta huolimatta Krimin sodan kesinä suruista ei ollut tietoa Haminalahden puutarhassa eikä Ferdin elämässä. Miten kaunista voi olla myös ihmisen viljelemä luonto, jos se saa rauhassa kasvaa kulttuuriksi lempeiden käsien varjeluksessa, hän oli ajatellut. Ruotsin ajan murheet olivat väistymässä niin kuin pilvet ”puutarhan” taivaalta. Myrskyn jälkeen aurinko kirkasti maisemaa myös seuraavassa taulussa ”Rajuilma Haminalahdella”. Vähitellen nuorukaisen elämään kuuluvat pettymykset olivat arpeutumassa tai paineltavissa pinnan alle niin kuin saksalaisen soossi, jota jäi tuskin tahran verran ”puutarhan” varjoihin.” (94–95)

”Ruusuni puutarhassa, noisetteja lukuun ottamatta, eivät koskaan ole olleet niin huonoja kuin tänä kesänä, sillä niissä on kaikenlaatuisia eläimiä sekä sokeritautia. Pelargoonit ja neilikat sen sijaan ovat erinomaisen kauniita. Myös ilmat ovat muutamia päiviä olleet jumalallisen ihanat. Kunhan vaivainen tuhraajanne vain terveeksi tulee, niin mielihyvällä maalaa vaikka pyytämättä muotokuvanne tai vähintään pienen lintutaulun!” (133)

Venäjän metsästäjien ensimmäinen arvostelu

 

Heinäkuussa painosta tulleen romaanin Venäjän metsästäjien ensimmäinen arvostelu julkaistiin Savon Sanomissa 5. tammikuuta 2024.

Loppiaisena Savon Sanomissa rikostoimittaja Asta Tenhusen juttua yläsavolaisesta eräurheilusta, johon viittasin arvostelussa ”Eräkirjallisuuden parhaita” (Kirjoittajan päiväkirja 3.1.2024).

Jos haluaisin tunnustaa kuten Hannu Salama Juhannustanssien jumalanpilkan, niin Venäjän metsästäjissä halusin pilkata Suomessa eräkirjallisuutena markkinoituja kirjoja. 

Ei siitä satiirista sitten kotimaista eräkirjallisuutta tullut, aivan niin kuin todetaan Pasi Huttusen arvostelun lopuksi.

Tuli siis antieräkirjallisuutta, josta Pia Valkonen kirjoittaa Pian blogissa otsikolla "Pasi Huttuen on lukenut Jouni Tossavaisen metsästäjät ainakin melkein kokonaan".

Eräkirjallisuuden parhaita: Ekmanin ”Suden jälki”

 

Ferdinand von Wright: ”Interiör från verkstaden i Marieberg, 1850/52”. Kuva: Konsnärsbröderna von Wrights dagböcker 6, Svenska Litteratursällskapet i Finland 2008, 476.

Ruotsalaisen Kerstin Ekmanin (s. 1933) romaani Suden jälki (2022) on parasta eräkirjallisuutta, jota olen saanut lukea. Venäjän metsästäjiä kirjoittaessa sain perehtyä tähän genreen, jonka taantumista on odotettu samalla tavalla kuin sotaromaanin lukijan kuolemaa.

Vanhan polven eräniilot kuolevatkin, mutta erästely elää tapojaan muuntaen, ja sitä mukaa muuttuu eräromaani ekokirjallisuudeksi. Sodatkin jatkuvat, ja sotafiktiona julkaistaan jotain muuta kuin sodan vammauttamat miehet kirjoittivat ja yhtä hyvin kärsineet lukijat nauttivat.

---------------------------------------

”Suden jäljen 176 sivussa kerrotaan kaikki se, mikä on jäänyt lukematta yläsavolaisilta villieläinten tappajilta. Metsästyslakien rikkojina noin 30 savolaista odottaa parhaillaan tuomiotaan. Kuinka paljon näitä lukemattomien miesten lukemattomia poikia on todellisuudessa ja paljonko näitä eräurheilijoita kasvaa suden tappajiksi, on vielä näkemättä.”

---------------------------------------

Kuitenkin näinä Putinin sota-aikoina vain Otavan omistama Karisto markkinoi perinteistä sotaromaania ja julkaisee eräkirjallisuutena perinteisiä romaaneja. Joku eränovelli mahtuu joukkoon, jos tekijä on ennestään tuttu. Kummankin genren valopilkut tulevat siis Suden jäljen tapaisina sattumina miltä tahansa muulta kustantamolta.

Elokuussa 90 vuotta täyttäneeltä Ekmanilta Suden jälki (Bonniers/Tammi) on samanlainen mestarilaukaus kuin vaikkapa Leo Tolstoin lopun aikojen helmi Hadzi Murat ja Juhani Ahon lopputuotannon kolmiodraama, pienoisromaani Juha.

Koko kolmikko parasta kaunokirjallisuutta siitä huolimatta, että ne voidaan määritellä eräkirjallisuudeksi, sotakirjaksi ja rakkausromaaniksi.

Suden jäljen 176 sivussa kerrotaan kaikki se, mikä on jäänyt lukematta yläsavolaisilta villieläinten tappajilta. Metsästyslakien rikkojina noin 30 savolaista odottaa parhaillaan tuomiotaan. Kuinka paljon näitä lukemattomien miesten lukemattomia poikia on todellisuudessa ja paljonko näitä eräurheilijoita kasvaa suden tappajiksi, on vielä näkemättä.

Se tiedetään, että siunattuun hulluuteen verrattuna kirjasivistys ei ole kovinta valttia näillä lakeuksilla, eikä opetus- ja kulttuuriministeri Sari Multala (kok.) lisää panoksia alueelliseen kulttuuritoimintaan. Maaseudun ja kirjallisuuden tukia leikattiin ensimmäisenä.

Seuraavaksi tapetaan alueelliset taidetoimikunnat.

Ferdin käden jälki

Metsästyksen, kuoleman ja pitkän avioliiton kuvauksen lisäksi Suden jäljestä löytyy ekfrasis. Ekmanin mielenkiintoinen kuvaus kuvasta on Ferdinand von Wrightin käden jälki.

”Inga tuli, kun istuin katselemassa laulujoutsenen kuvaa yhdestä von Wrightin veljesten teoksista…

He olivat mestariampujia jo pojankloppeina. Nousin ja menin hakemaan kirjan, joka kertoi von Wrightin veljesten elämästä. Siinä oli kuvia verstaasta tai ateljeesta. En tiedä, kummaksi tilaa pitäisi kutsua. Siellä on sekä höyläpenkki että hakkuupölkky ja kirves. Nuorempi veljeksistä istuu työpöytänsä ääressä kynä tai sivellin. Ellei se siten ole skalpelli. Hänen edessään nimittäin lojuu jotain, mikä voisi olla kuollut lintu. Pieni sellainen. Vaikea erottaa lajia. Vanhempi veli seisoo vieressä ja katselee sitä. Lintukoira nukkuu höyläpenkin luona. Ja lattian leveillä lankuilla makaa kuollut laulujoutsen siivet levitettyinä. Valkoisessa rinnassa näkyy punainen veritahra. Siististi ammuttu.

Inga huudahti, että tuo ei voinut olla totta. Ehkä jokin yksittäistapaus?

Katsoppa hohkanärheä joutsenen vieressä.

Inga vaikeni.”

(Suden jälki, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen, 97)

Kertojan, eläkepäiviä viettävän metsänhoitajan, vaimo Inga vaikeni. Hän ymmärsi, että von Wrightien oli ammuttava lintunsa taidetta tehdäkseen. Tai siksi, että hän ei ymmärtänyt, vaan oli vihainen villieläinten tappajille.

Itse en ymmärtänyt määritellä Ferdinand von Wrightin taulunsa etualalle maalaamaa närheä hohkanärheksi laatiessani romaania Taistelevat metsot (2020).Toisaalta tiesin, että Ferdi maalasi taulun Ruotsissa 1850-1852 veljensä Wilhelm von Wrightin työhuoneesta ja Mariebergin verstaan toinen mies ei ollut velipoika vaan Wilhelmin appiukko Olof Bildt. 

”Koira, koiras, koppelo, ne minä tapoin Marierbergin verstaan lattialle…

Mariebergin taulussa, pihkalta tuoksuvan verstaan perällä veli Wilhelm ja Marian isä seisovat silmät pystyssä tämän totuuden edessä. En tiedä, pelkäävätkö he Marian puolesta vai ymmärtävätkö he nuorukaisen tuskia, jonka merkit asettelin heidän eteensä? Ensin kirves, kuoleman kova puhemies, sitten joutsen, närhi ja koira…

Jos lintukieltä puhutaan, puhdas rakkaus on joutsen, närhi näyttelee keikaria ja kolmion siunaa Marian lempikoiran Didon katse. Siinä on 'Mariebergin verstaan' kolmio kultaisessa leikkauksessa, jonka hän käänsi kukkaiskielelle 'Haminalahden puutarhassa'.

Luunappi riittää keikarin lopuksi – taulun närhikin heitti henkensä yhdellä iltapäivän maalauskerralla – joutsenesta sielu ei irtoa yhtä helpolla, eikä lähtenyt verstaan lattialla. Rakkauden kuolemaa oli maalattava useamman kerran, sillä tässä toisessa Ruotsin-pakomatkassa oli kyse muustakin kuin Gabriellan kuoleman pyhittämästä Marian avioliitosta.

Kirveellä kalvosesta poikki käsi, joka houkuttaa hundsfottia. Sitäkin se taulun kirves hakkuupölkyn vieressä tarkoittaa… 

Wilhelmin verstaassa Don Ferdinando sai tapella itsensä kanssa toista vuotta. Sitten keikarille näytettiin närhen munat!...

Suotta ei närheä kutsuta paskonärheksi ja kuoleman merkiksi, jos se ilmestyy pihapuuhun. Mutta harva on närhen munia löytänyt päästäkseen näyttämään toiselle, millainen ihminen on, sanoo herra. Yhtä hyvin närhi piilottelee pesänsä kuin Ferdi on osannut hautoa halujaan palattuaan isänsä huusholliin.

(Taistelevat metsot, 278 –280)