Miksi sanataiteista jaloin vaipui unholaan?

”Runous vaipui muiden taidelajien mukana unholaan.

Nyt 76 vuoden jälkeen meidän on tullut aika palauttaa laji urheilukartalle.

Ainakin kansallisella tasolla.”

https://www.runomaajoukkue.fi/

Miksi sanotaan, että olet runoilija ja kirjailija? Miksei runoilija riitä?

Miksi sana kirjailija sisältää runoilijan, mutta runoilija on kirjailija vasta nekrologissa? Miksi ammattikirjailijan näkökulmasta silloin, kun puhutaan tai pyritään runolliseen ilmaisuun, se näyttäytyy toritaiteen tapaisena tarjouksena?

Runollinen on jo sanana yläpilveä, ohut adjektiivi, joka viittaa helppoon, halpaan ja kevyeen. Runollinen tarkoittaa hommailua, joka ei käy työstä, koska runoilija on epätarkka, omalaatuinen ja boheemi. Oikein runollisen taiteilijan kanssa aikataulujen pettäminen on niitä pienimpiä petoksia.

Niinpä runoutta osaa tehdä kuka tahansa ja saa opettaa kuka tahansa luovaksi mainittu. Jokainen meistä on sen verran runollinen persoona, että osaa arvostella runon hyväksi tai huonoksi. Tai antaa pisteet 1,0 –10,00 kuten Runopuulakissa, jota pelataan kansainvälisillä Poetry Slam -säännöillä.

Mutta kun runomaajoukkuetta valitaan Pariisin olympialaisiin, miksi yksi runoilija seitsemän moniottelijan joukossa riittää vakuudeksi siitä, että laji liittyy runouteen?

Kelpaisivatko nämä moniottelijat myös piano- tai viulukilpailun tuomareiksi? Entä koululaisen kuvataiteellisen tai näyttämöllisen lahjakkuuden arvioijaksi? Jos runouden tuomariksi kelpaa kuka tahansa moniottelija, niin yhtä hyvin runoilija valmentaa nuorten jääkiekkojoukkueen finaaliotteluun.

Eli olympiakomitean mainoksen laatijat olettavat, että mitä enemmän koululaista viihdyttää sitä paremmin runollisuus putoaa. ”Ainakin kansallisella tasolla” urheiltaessa on mentävä riman ali sieltä, missä pehmein alastulopaikka. Ammattirunoilija on vain runollinen koriste, postimerkki, jota on nuolaistava sen verran, että kukaan ei ota runoutta taiteena liian vakavasti.

Runoiluhan on viihdettä siinä, missä mikä tahansa luksus ja huippu-urheilu.    

Neuvoja parhaasta päästä

Kolumnisti Jussi Murtasaaren mielestä nuorten kansallinen runokilpailu on hyvä idea, josta olympiakomitealle on nostettava hattua, koska ”sanataiteesta jaloimman nostaminen on kuitenkin aina hyvästä”.  

Eli kun ollaan oikealla asialla, mikä tahansa käy. Finlandia-palkittu teos ei ole oikeasti vuoden paras, mutta kustantajien mainos on nielaistava siinä missä mikä tahansa valkoinen valhe, koska ollaan kirjallisuuden asialla. Vai, uskooko joku oikeasti, että Jukka Viikilän kaksi romaania ovat olleet kaksi kertaa vuoden parhaita teoksia? 

Se, joka uskoo, tietää jo alkukeväästä ilmestyneen Viikilän III romaanin pokkaavan III Finlandian, mikä ei tarkoita että Viikilän kirjat eivät olisi lukemisen arvoisia teoksia.

Se, joka uskoo, ei tiedä, ketkä moniottelijat näitä palkintoja jakavat. Kymmenottelija on moniottelijoista parhaita, joten seuraavan Finlandia-voittajan valitsee Suomen kaunein seitsenottelija Maria Huntington.

Se, joka uskoo, tietää miten pieni maa on. Kaikkihan tuntevat toisensa, joten jäävi arvostelija tai palkinnon jakaja on vain idea, kansallisella tasolla. Kaksi vaatii kolmatta, joten Viikilän III Finlandia on ihan tilastollinen fakta.

Murtasaaren taidekäsityksen mukaan runoudessa ”korostuu sanojen ilmaisuvoima”, kun taas urheilu on ”leimallisesti fyysinen suoritus”. Paras ala- tai yläpää synnyttää niin urheilua kuin kulttuuria, ja parasta runoutta syntyy, kun paljastaa itsensä sellaisena kuin on. 

”Yhteistä molemmille on se, että paras suoritus vaatii urheilijaa tai runoilijaa paljastamaan itsensä ja sisäiset intohimonsa sellaisena kuin on. Urheilu on kulttuuria parhaasta päästä. Samoin runous. Jo pelkästään näistä syistä on hienoa, että nuoret saavat väylän tuoda kykynsä esille sanataiteena, urheilun rinnalla.” (Savon Sanomat 11.4.2024)  

”Toritaiteen kaltaista toimintaa”

Ammattirunoilijan näkökulmasta kolumnin runouskäsitys on ”toritaiteen kaltaista toimintaa”, johon professori Anita Seppä viittaa artikkelissa, joka on julkaistu Synteesin taidekirjoittamisen teemanumerossa 4/2024.

”Kirjailijoiden muita heikompaa institutionaalista asemaa taidekentällä ja yliopistoissa kuvaa hyvin havainto, että ’luovaa kirjoittamista’ voi harjoittaa monilla akateemisilla aloilla suhteellisen vapaasti, vaikka tekijällä ei olisi juuri minkäänlaisia erityistaitoja kirjallisen taiteen tai luovan kirjoittamisen aloilta. Kirjallisen taiteen erityisosaajat – esimerkiksi Maggie Nelsonin kaltaiset kokeellisen kirjallisuuden ja autoteorian huippuosaajat (Sinelmiä 2009 ja Argonautit 2015) – eivät kuitenkaan voi tarttua vastaavasti luovan taiteensa lisäulokkeena vaikka siveltimeen, balettitossuihin tai tahtipuikkoon joutumatta sekä taiteilijoiden että tutkijoiden silmissä naurunalaiseksi. Toinen esimerkki: ammattirunoilijan näkökulmasta runollisen ilmaisun luova harrastaminen näyttäytyy lähes aina toritaiteen kaltaisena toimintana, jolla ei ole selkeää suhdetta nykytaiteeseen. Miksi taiteellisen tutkimuksen ja luovan kirjoittamisen yhteen liittävä tutkimus on ollut pelkästään haluton tarttumaan tähän erotteluun?

Seppä pohtii artikkelissa ”Taiteellinen tutkimus, kirjallisuus ja jälki-disiplinääriset kirjoittamisen muodot”, miten luova kirjoittaminen, taiteellinen tutkimus ja kirjallisuus (taiteena) kiinnittyvät toisiinsa taiteellisen tutkimuksen kentällä, ja millaisia eroja on näiden kirjoittamisen muotojen välillä. Entä, miten kirjallinen taide, joka on muotoutunut monialaiseksi hybridiksi, voisi tulla osaksi yhtä monialaista luovan kirjoittamisen tutkimusta ja opetusta?

Suomen ensimmäinen luovan kirjoittamisen yliopistotasoinen MA-koulutusohjelma perustettiin vuonna 1996 Jyväskylän yliopiston kirjallisuustieteen katveeseen. Resurssit verrattuna muuhun taiteilijakoulutukseen ovat kuitenkin pienet – joskin omalta kohdaltani ne olivat riittävät, koska olin jo toiminut nelisen vuotta vapaana ammattikirjailijana – ja muiden taidelajien korkeakoulutuksesta poiketen opettajakunta ei koostu ammattikirjailijoista vaan humanistitutkijoista.

Ensimmäinen selkeästi kirjailijavetoinen luovan kirjoittamisen ohjelma käynnistyi Taideyliopistossa 2017. Tohtoritutkinnosta haaveileva luovan kirjoittamisen opiskelija ohjataan kuitenkin hakemaan maisteritutkinnon jälkeen teatterikorkeakouluun.

Kuolematon urheiluruno

Jos tohtoritason kirjailijakoulutuksesta ei oteta vastuuta – ja toinen kysymys on, miten monta tohtorirunoilijaa tarvitaan kansallisella tasolla – yhtä vastuuttomasti olympiakomitea valmentaa  koululaisia Pariisin olympialaisiin.

Runous on oma lajinsa, jonka tekniikan opettaminen ei onnistu parhaiten moniottelijalta. Urheilurunouskin on oma lajinsa siinä missä Runopuulaaki tai valokuvarunous. Toisaalta rata on auki; kuolematon urheiluruno on vielä kirjoittamatta, kuten todetaan Parnasson 6-7/2014 esseessä ”Urheilukirjailijoiden jäljillä”:

Kun kotimaisessa kirjallisuushistoriassa taide ja urheilu ovat olleet toisensa poissulkevia yhtä hyvin kuin [Jari] Ehrnroothin juoksija ja herrasmies, niin totta on sekin, että urheilu ei ole juuri inspiroinut taiteellisesti merkittäviin saavutuksiin. Hellaan perinne ei ole synnyttänyt edes yhtä kuolematonta urheilurunoa, jos sellaiseksi ei lasketa Aleksis Kiven ”Metsämiehen laulua", Uuno Kailaan "Pallokentän laidalla" tai Aaro Hellaakosken "Suksilaulua".

Mikäpä oli Hellaan perinteen puolesta essehtiessä sillä, joka aloitti runoilunsa kokoelmalla Juoksijan testamentti (Gummerus 1985). Urheilusta kirjoittamista jatkoin novellikokoelmassa Lentävä C, urheilukirjassa Kylmä maraton, Sivullisissa ja Savonia-palkitussa romaanissa New Yorkin Lentävä suomalainen, josta dramatisoin kuunnelman Lentävä suomalainen 2015. Urheiluromaanin taustat löytyvät blogista.

Urheiluseuroja ei välttämättä tarvita lasten liikuttajiksi

 

Tänään kahden SAFA:n arkkitehdin Tarja Nurmen ja Hannu Puurusen mielipidekirjoitus Minna Canthin kotitalon Kanttilan remontin puolesta päättyy virkkeisiin:

”Tässä asiassa toivomme ja edyllytämme ennen kaikkea kaupungilta terävää ja kaukonäköistä katsetta. Sen voisi peli- ja urheilukaupunkina itseään korostava Kuopio kohdistaa muuhunkin kuin iänikuiseeen palloon.” (Savon Sanomat 3.5.2022, 26.)

Liikunta on ruumiin kulttuuria siinä missä päiväkirjan kirjoittaminen hengen maanviljelyä. Mieluummin siis sekä että, mutta käytännössä Kuopion kaupungilta pyörähtää noin vain 10 miljoonaa lisärahoitusta Savilahden liikuntaluolaston rakentamiseen samaan aikaan, kun Kanttilan 5 miljoonan remonttia on roikutettu kymmeniä vuosia.

Valtiovallan erityisessä suojeluksessa on huippu-urheilu, jolla on enemmän tekemistä bisneksen kuin liikuntakulttuurin kanssa. Yhtä hyvin kuin valtio Kuopion huippu-urheiluseurat perustelevat yritystensä merkitystä lasten liikuttajina. Kilpaurheilun nuorisolle aiheuttamista ikiaikaisista vammoista uutisoidaan harvemmin, kuten kirjoitin täällä.

 

"Liikuntatutkijoita painostetaan"

 

Nurmen ja Puurusen viimeistä lausetta jatkaa Helsingin Sanomien tiedesivulla tänään julkaistu Annika Mutasen juttu ”Liikuntatutkijoita painostetaan”.

HS:n toimittajan saamien tietojen mukaan korona-aikana liikuntatutkijoita, joita Suomen on peräti 400–500 – ehkä siis jopa enemmän kuin huippu-urheilijoita? –, on kovisteltu olemaan hiljaa tutkimuksista, joissa pandemia ei ole näyttäytynyt riittävän haitallisena liikkumiselle ja seuratyölle.

Etäkoulu romautti liikkumisen määrän koulupäivän aikana, kun koulumatkat ja välituntiliikunta jäivät puuttumaan, mutta kello 14 jälkeen ja viikonloppuisin peruskouluikäiset lapset ja nuoret sen sijaan liikkuivat yhtä paljon kuin ennen, vaikka ohjatut harjoitukset olivat tauolla.

”Viidesluokkalaiset ja yläkouluikäiset pojat alkoivat liikkua omaehtoisesti niin paljon, että heillä koulupäivän jälkeisen liikunnan määrä lisääntyi entisestä.

Nämä myönteiset uutiset eivät tue ajatusta urheiluseurojen ratkaisevan tärkeästä roolista lasten liikuttajana eivätkä toivetta lisärahoituksesta koronan jälkien korjaamiseksi.”

Alastomia totuuksia kirjailija Franz Kafkasta

 

Kaksi juttua, joka eivät sovi mielikuvaani Franz Kafkasta. Ensimmäisen tapasin Maurice Blanchot’n Kirjallisesta avaruudesta (2003). Päähenkilöidensä tapaan äänettömäksi koppakuoriaiseksi vieraantunut, sisäänpäin kääntynyt virkamies ei vain juossut karkuun yhteisöään, vaan Kafka halusi painautua yleisöään vasten lukemalla tekstejään ääneen.

Jos Kafka oli aikansa lavarunoilija, niin hän oli myös fitness-propagandan uhri. Tanskalaissyntyinen Jorgen Peter Müller julkaisi vuonna 1904 harjoitusoppaan My System, jossa vartin treeneillä surkimuksen luvattiin muuttuvan teräsmieheksi. Opas käännettiin 25 kielelle, ja ”mülleröinnistä” tuli yhtä suosittua kuin tuttipulloista kuntosaleillamme.

”Muun muassa Franz Kafka suoritti Müllerin harjoitukset kaksi kertaa päivässä.” (A. H. Sidwick Kävelyesseet Nastamuumio2014, suom. Asmo Koste, 7.)

Kafka saattoi olla myös ekshibitionisti, jos hän suoritti voimisteluliikkeensä ”vähävaatteisena ja avoimen ikkunan ääressä”, kuten Müllerin suositus kuului. Mülleröintiä harjoitettiin Suomessakin. Liki alasti voimisteluliikkeitään esitteli muun muassa Paavo Nurmi.

Yhtä luonnollisena osan alastomuus kuului Hitlerin natsien ruumiskultturiin.

Runoilijapatsas herättää tunteita, muttei kaadu

"City-maalaisen päiväkirja" Image 3/2022, 74.

Tänään toimittaja Heidi Kuosmasen juttua Puškinin patsaasta, josta kirjoitan lisää täällä. Savon Sanomien jutun uutisena se, että ei ole löytynyt yhtään haastateltavaa, joka haluaisi kaataa patsaan.

Eilen seisoin Vihtorin kassalla, kun juoksija Jari Hemmilä (s. 1959) soitti. Hemmilä piteli käsissään New Yorkin Lentävää suomalaista (2014) ja kyseli romaanin taustoista. Puhetta tuli myös Hannu Okkolasta, jota en ole tavannut Kuopiossa sitten Vänärin 4x1500 m piirinmestaruusviesteissä juostun kultamitalin.

Okkolan lisäksi Hemmilä on soitellut toiselle kuopiolaiselle juoksijasankarille Vesa Laukkaselle, joka Okkolan tapaan ei vaihtanut seuraansa Sisu-Veikkoja Vesannon Urheilijoihin vaan Viipurin Urheilijoihin.

Tervolaisena edustin Vesantoa, kiitos valmentaja Topi Simosen. Topin talliin siirryin, tai pääsin, kun aloitin lukion Vesannolla. 
                                                                                                                                             Savon Sanomat 23.3.2022, 2.                                                                                                                   
Varsinaisena asiana Hemmilällä oli hänen kolmas, juuri painoon lähtenyt juoksukirja, jonka hän halusi postittaaa Tampereelta Kuopioon. Pidetään koivet liikkeellä, totesimme puhelun päätteeksi. Tänään ennen puolta päivää sainkin vedeltyä ehkä kevään viimeisen luistelusuksilenkin eteläisellä Kallavedellä. Keli ja hankikantoa ei ainakaan tästä päivästä parane.

                                                                                                                                                             .