Valokuvaruno "Vova-setä"

 

 

VOVA-SETÄ
Vjatšeslav Antonov

21. vuosisata on täällä,

maa on kyllästynyt sotiin

ja väestö vallanpitäjiin,

Euroopan unioni ei ole unioni,

Lähi-idässä vaikeroidaan.

 

Ja valtameren toisella puolella

presidentiltä varastettiin valta.

Ja meidänpä maata on pohjoisilta meriltä

eteläisille rajoille, Kuriilien saarilta

Itämeren rannoille.

 

Toivomme rauhaa päälle maan,

mutta jos ylipäällikön käsky

käy viimeiseen taisteluun,

olemme valmiina, Vova-setä!

 

Ja mitä minun sukupolvelle jää,

jos vartiomme pettää ja maamme katoaa?

Todelliset ystävämme ovat armeija ja laivasto,

muistot ystävyydestä ja isoisäni punatähti.

 

Me emme koskaan luovuta saaria samuraille,

Me puolustamme loppuun asti Kaliningradia,

Me suojelemme Sevastopolin ja Krimin tuleville polville

Ja Alaskan me palautamme Äitimaan syliin.

Vjatšeslav Antonov (Вячеслав Антонов): "Uncle Vova", 2017.

Valokuvaruno "Petroskoi 1982"

 

Valokuvaruno "Joulupuu 2022" ja Onni

Valokuvarunon "Joulupuu 2022" osana suurin osa vuoden 2022 pahvipakkauksista, joissa kustantajat useimmiten Kirjavälityksen kautta lähettivät kirjojaan valtion kirjallisuustoimikunnan jäsenelle Kuopioon.

Isommista kustantajista esimerkiksi Siltala ja Teos toimittivat muutamia kappaleita teoksistaan vain Taiteen edistämiskeskuksen Hakaniemen konttorille, josta niitä sai luettavakseen Helsingin-kokouksissa, mikäli ehti ensimmäisten joukossa valitsemaan – korona-ajassa tätäkään mahdollisuutta ei tietysti ollut.

Runon viimeisessä säeparissa viittaan T.S. Eliotin 2. miesääneen proosadialogissa Kallio-kuvaelman puhekuorot:

ja tuuli sanoo: ”Täällä asui kunnollisia jumalattomia ihmisiä:

heidän ainoana muistomerkkinään asfaltoitu tie

ja tuhat hukattua golfpalloa.”

(T.S. Eliot: Kootut runot, WSOY 2022, suom. Juha Silvo, 285)

Tekisi mieli runoilla, mutta kirjailijan marraskuu on muuta

Tekisi mieli runoilla kuin itse itsensä synnyttänyt voittaja:

 

Ylämäet ei riitä

niin hyvä kunto;

 

valehtelematta totiset

selät juoksevat vastaan.

 

Mutta kirjailijan syksy on muuta, valehtelematta. Runoilijaakin synkempi marraskuu on proosan kyntäjällä. Kansa päättää joululahjasta kaupassa ja kirjastossa, amatöörit mittailevat ammattilaisten työtä palkintoraadeissa. Myydystä kirjasta 3–4 euroa verotettavaa tekijälle, lainauksesta 31 senttiä ja raatien sattumat kuin haulikolla ammuttuja.

Pyssy kuin pyssy, kehno vertaus sota-ajassa. Ujostelematta asetta voi käyttää vain aikuinen pelimies taantuessaan poikuuteensa ruudun äärellä: ”Hahmo tokaisee minulle ’get good, son’ ja laukaisee kiväärinsä.” (Savon Sanomat 29.11.2022, 2)

Ovatko omat lukuni olleet haku- vai tarkkuusammuntaa selkenee seuraavassa muutossa. Neljänä vuotena kustantajat ovat lähettäneet valtion kirjallisuustoimikunnan jäsenelle kirjoja, joista noin sata jää työhuoneeseen. Moninkertainen määrä selaamalla luettuja ja kesken jääneitä on jatkanut matkaansa lahjoina, palkintoina ja kierrätyshyllyissä. 

Mutta, moniko sadasta jäljelle jääneestä jatkaa seuraavan työhuoneen kirjahyllyyn?

Neljä vuotta olen vältellyt varsinkin kotimaisten teosten julkista arvostelua, koska en halua kenellekään samanlaista kaksoisvaltaa, jota esimerkiksi entinen kriitikko käytti jakaessaan rahaa valtion kirjallisuustoimikunnassa ja toimiessaan samaan aikaan tuomarina Helsingin Sanomien kirjallisuusarvostelijana.

Neljään vuoteen mahtuu tuhansia luettuja anomuksia. Kun tekijät ja teokset eivät ole tuttuja muuten kuin mielikuvina, ensimmäinen vuosi on vaikein. Neljän vuoden jälkeen tietää, että on tullut tehtyä hyviäkin päätöksiä, ja ne kehnot muistaa paremmin. Naamatusten haukkuja on tullut vähän, tekstinäkin niukasti.

Vertaisarviointi ei ole täydellinen järjestelmä, mutta mikä olisi parempi. Esimerkiksi Taiteen edistämiskeskuksen kiireessä rakennettu ”poolijärjestelmä” korona-apurahoja jaettaessa on parhaillaan arvioitavissa, ja samanlaista kritiikkiä ja jatkuvaa kehittämistä vaatii vertaisarviointiin perustuva jakaminen.

Ensi vuonna Taiken anomusten lukijoille on luvattu jonkinlaista muuta korvausta kuin pelkät kokouspalkkiot. Sen sijaan muutosta ei ole tulossa kymmenen vuotta sitten hyväksyttyyn kulttuurilakiin, joka on ajanut alas alueellisten taidetoimikuntien toiminnan, aivan kuten lakia valmisteltaessa pelättiin, ja Taiken sisällä toimikuntien valtaa on keskitetty keskuksen johtajalle.

Vuonna 2023 valitaan uusi johtaja, hakijoita on yli kaksikymmentä. Ehkä hän saa taideneuvoston, toimikunnat ja opetusministeriön miettimään, olisiko myös Taikessa vertaisarviointiin sovellettavissa tieteen puolella pohditut kanssakulkijuuden ja yhdessäajattelun mahdollisuudet?

”Vertaisarviointi on siis tieteelle ja tutkimukselle välttämätöntä työtä, jota tehdään palkatta, usein näkymättömissä, ja jota ei arvosteta niin, että siitä olisi aidosti hyötyä esimerkiksi työnhaussa. Tämän ristiriidan voi muotoilla korostetusti niin, että vertaisarviointi on tekijöilleen merkityksellistä työtä, jota ei kuitenkaan tehdä vain kollegiaalisen yhteisön hoivaavassa sylissä vaan akateemisen kapitalismin, kilpailun ja julkaisuteollisuuden rattaissa…

Epäkohtien osoittamisen ohella hoivan käsite voi myös avata mahdollisuuksia toisin tekemiselle. Esimerkiksi Reeves [Madeleine] on ehdottanut, että vertaisarviointi hoivan käytäntönä voisi tarkoittaa arvioinnin käsittämistä affektiiviseksi ja suhteissa rakentavaksi kanssakulkijuudeksi… Tällöin arviointi ei olisikaan virheiden ja puutteiden osoittelua oletetusta neutraalista positiosta, vaan sellaista yhdessäajattelua kirjoittajan ja hänen tekstinsä kansa, joka näkisi tekstin mahdolliset ongelmat…”

( Ari Korhonen & Katariina Mäkinen: ”Vertaisarviointi – kuria vai hoivaa?”, Tiede & Edistys 3/2022).

Korjattu 5.12. Sanaston korvaus vuonna 2022 tilitetyistä vuoden 2021 lainoista ei ole 0,25 vaan 0,31 senttiä. Jaettavissa oli 8,6 miljoonaa, eikä yli 30 000 euron tilitystä jaeta.

Uusia kuvia Iisalmesta 1981 ja runo "Löperöpäät"

Uusia kuvia, uusia runoja ja valokuvarunouteni pakotteiden purkamista. Tänään kuva ja sana eivät elä erikseen siinä toivossa, että 1 + 1 on 3, vaan tekstiä on lykätty valokuvan päälle aivan kuten ensimmäisissä valokuvarunouden kokeiluissa 1930-luvulla. 

Kuvan otin Iisalmessa kesällä 1981 Savon Sanomien Canonilla ja skannasin mustavalkeasta filmistä Epson Perfection V600 Photolla. Runon nimi on "Löperöpäät" ja lopun lainaus Otto Manniselta.

Muutama muistiinpano Helsingin kirjamessuilta

Matti Kangaskoski, Saila Suosiluoto ja Meri Valkama Helsingin kirjamessujen Töölö-lavalla lauantaina 29.10.200 klo 11.00-11.30. Kuva: Suomen Kirjailijaliitto.

Helsingin kirjamessuilla Suomen Kirjailijaliiton 125-juhlavuoden kunniaksi Matti Kangaskoski haastatteli 40 vuotta sitten alalle tullutta, 20 vuotta sitten esikoisensa julkaissutta Saila Susiluotoa ja viime vuonna debytoinutta Meri Valkamaa siitä, millaista kirjailijan ammatissa työskentely on ollut eri aikoina. 

Kirjoitin muutaman liuskan muistoista, joita ehdittiin sivuta muutaman kerran. Sen sijaan muistiinpanoja itse esiintymisestä ei juuri ehdi tehdä. Päällimmäisenä jäi mieleen esikoiskirjailija Valkaman kuvaus siitä, miten kirjoittajan tänä päivänä on kilpailtava erottuakseen muista ja kuinka paljaaksi voi tuntea itsensä someajassa.

Nettiaika on muuttanut kirjailijan ja lukijoiden suhdetta. Neljäkymmentä vuotta sitten kritiikkiä julkaistiin päivälehdissä enemmän, mutta lukijat jäivät hiljaiseksi kansaksi. Toisaalta kriitikon rivit jäivät lopullisemmiksi tuomioiksi, kun päivälehtien kulttuuri- ja mielipideosastot eivät julkaisseet kommentteja, oikaisuja tai vastineita arvosteluihin.

Tänä päivänä kriitikolta voi puolustautua postauksella. Yhtä hyvin on vaikea välttyä lukijoiden mielipiteiltä kirjoista, olipa teosta luettu tai ei. Some ja lukuaikapalveluiden tähdittämät lukija-arviot ovat muuttaneet palautteen muotoa ja määrää, ja se maailma voi olla todella raaka. Ainakin Meri Valkama on kokenut niin.

Valkamalle oli jäänyt mieleen esimerkiksi Suomen Kuvalehden huhtikuussa julkaisema Jukka Viikilän haastattelu, jossa Viikilä mainitsi säpsähtävänsä hereille yöllä ja miettivänsä, onko Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä taas haukuttu Taivaallista vastaanottoa.

Samaan teoksen vastaanottoa hämäävään suuntaan on viittonut Saila Susiluodon mielestä autofiktion "nousu". Mutta on myös yksi asia, joka ei ole muuttunut. Niin Susiluodon kuin oman muistini mukaan runokeikan palkkio on pysynyt samana. Esimeriksi messuilla kirjailijaliitto on tietääkseni ainoa ohjelmajärjestäjä, joka maksaa palkkaa kirjailijalle: 200 euroa esiintyjälle ja haastattelijalle 280 euroa puolen tunnin lavaesiintymisestä.

Omissa kommenteissani veikkasin, että suurin muutos on vauhdin kiihtyminen. Esikoista naputtelin Optima Elitellä (DDR). Nyt on kaksinkertaiset kuuntelunopeudet äänikirjoissa, sadasosasekunnit pörssissä, vuodessa ilmestyy 300-400 runokirjaa, joita kukaan ei lue. Vuonna 1985 ilmestyneen esikoiseni aikaan seitsemän tai kahdeksan pääkustantajan kautta kanonisoidut kokoelmat ehti lukea, painokset olivat 1 000–1 500 kappaletta, omakustanteita ilmestyi vähän ja esittävästä runoudesta puhui vain Suomen Lausujain Liitto.

Aikamme on sähköisen värinän lukuja, joiden varjossa paperi on elossa edustaen hiljaisuuden taloutta. ”Ruutu syö sähköä, kokoelmaan lataan energiaa,” kehittelimme teoriaa Kangaskosken kanssa keskustellessa ennen lavalle nousua, ja sain sanottua sen myös Töölö-lavan mikrofoniin.

Sanomatta jäivät valmistelemani puheenvuoron lopetussanat Ulla-Lena Lundberg Imagen 9/2022 haastattelusta:

"Olen koko elämäni seurannut ruotsinkielistä kirjallisuutta, ja nyt alan huomata, ettei se ole niin tärkeää. Hyvin pieni osa siitä on minulle merkityksellistä, ja mitä minä kirjoitan, ei ole merkityksellistä nuorille. Ehkä isoin asia vanhenemisessa on se, että kadottaa yhteyden nuoren polven kirjallisuuteen."

Näköalan valokuvat Kuopiossa ja Helsingissä

Rosebudin Helsingin myymälässä Sivullisessa valokuvanäyttely Näköala Haminavuorelle on esillä Runous-osastolla kirjamessuviikolla 24.10.–30.10.2022.

Ferdinand von Wrightin klassikkoteos Näköala Haminalahdelta (1853) on maalattu Haminavuorelta, josta sai nimensä valokuvarunojen kokoelma Näköala Haminavuorelle (2022).

Pari päivää ennen kuin ripustan näyttelyn kokoelman valokuvista Helsinkiin, esittelen Ferdin ja omaa näkemystäni Näköaloista Kuopiossa. Tervetuloa Rosebudin kotoisaan kauppahallin myymälään perjantaina 27.10. klo 17.00.

Ferdin yhdestä päivästä Haminalahden kartanossa kerrotaan romaanissa Taistelevat metsot (2020), josta puhutaan Kuopion kirjaston ja taidemuseon Taidekirjalukupiirissä tiistaina 25.10.klo 17.30  alkaen. Haminavuorella luonnosteltua ja kartanossa maalattua Näköalaa Haminalahdelle kuvaillaan Taistelevissa metsoissa kymmenen sivua (147–157) ja romaanin Jälkisanoissa (299–302, 320 –325).

Rosebudin Helsingin myymälässä Sivullisessa valokuvanäyttely Näköala Haminavuorelle on esillä kirjamessuviikolla 24.10.–12.11.2022. Messuilla esiinnyn lauantaina 29.10. klo 11.00 Suomen Kirjailijaliiton Töölö-lavalla ja klo 12.30 kustantaja Aviadorin osastolla 6n49.

Kirjailijaliiton 125-juhlavuoden kunniaksi Matti Kangaskoski keskustelee 40 vuotta sitten alalle tulleen Tossavaisen, 20 vuotta sitten esikoisensa julkaisseen Saila Susiluodon sekä viime vuonna debytoineen Meri Valkaman kanssa siitä, millaista kirjailijan ammatissa työskentely on ollut eri aikoina. 

Erikoisoperaatio tuottaa erinomaisia sankarivainajia

Romaani Venäjän metsästäjät jatkuu Näköalan vastuun siirryttyä lukijalle. Niin jatkuvat myös Putinin erikoisoperaatiot, ja ensimmäisen julkisen palautteen valokuvarunojen kokoelmasta kirjoitti kuopiolainen kirjahipsteri ja toimittaja Aino-Maria Savolainen blogiinsa Amman lukuhetki (3.10.2022).

Vain yksi ugrituttavistani on uskaltanut viestiä Venäjältä sen verran, että tiedän hänen olevan hengissä. Ugritasavaltojen uutislähetykset suoltavat kyllä propagandaa minkä ennättävät. Se mitä pelättiin Suomalais-ugrilaisten kansojen V maailmankongressissa Hanti-Mansisjkissa 2008, kun Viron valtuuskunta presidentti Ilveksen johdolla marssi ulos Venäjän puheenvuoron jälkeen, on toteutunut.

Ja vaikka Krimin valtauksen jälkeen vuonna 2015 ”Putin ja Fidez opettivat oikeaa politiikkaa ugrikirjaílijoille” Palatonin rannalla, elettiin samassa toivossa kuin lapamato ja saksalaiset kaasuputkiensa kanssa. Tuskin Komissakaan kukaan enää vitsailee: ”Julistakaa te meille sota, niin me heti antaudumme Suomelle.”

Venäjän periferiasta lähteneiden, Ukrainan erikoisoperaatiossa kaatuneiden kuvia näytetään televisiossa varsin avoimesti. Päämiehet lausuvat muistosanoja harva se ilta ja päivisin paljastetaan sotilaiden muistolaattoja ja rintapatsaita. Katuja ja kouluja nimetään kilvan kaatuneiden muistoksi, äidit pyyhkivät kyyneleitään ja isät tarinoivat urheasta pojasta, joka antoi henkensä pienen, mutta mahtavan isänmaan puolesta.

Kaatuneista korkea arvoisimmille nimetään sotalaiva ja myönnetään Venäjän federaation sankarin arvonimi. Esimerkiksi Komiin näitä sankareita on jo saatu kaksi. Uutisissa asti surtuja kaatuneita oli keväällä Komissa 25, tänään kaksin- kolminkertaisesti vajaan miljoonan kansasta. Eivätkä lukuun sisälly mitättömät tapaukset, kuten kadonneet ja vangiksi jääneet.

Komin Vorkutaan asti on raahattu ukrainalaisia, jotka uutisoivat kiitollisuuttaan pohjoisen viimasta ja räntäsateesta. Yhtä hyvin kiitollisia ollaan Luhanskissa, kun komilaiset uusivat heidän vesi- ja lämmitysjärjestelmänsä, joita Ukraina ei kunnostanut miesmuistiin. Entä Komin omat ruosteiset putket, milloin ne hoidetaan niin, että z-sankareiden voitelijoita virvoittaisi juomakelpoinen vesi?

Ja missä kunnossa on Komin pääkaupungin Syktyvkarin jätevesilaitos, jota suomalaiset olivat rakentamassa, kuten kerrotaan Venäjän metsästäjien käsikirjoituksen sivulla 95:

Sisäministeriön seinässä kyltit sai lukea komiksi ja venäjäksi, aivan kuten laki määräsi ennen erikoisoperaatiota ja sen jälkeisessä maanpuolustuksellisten erityisoperaatioiden ajassa. Komin, Venäjän ja Novoimperiumin liput liehuivat pääoven päällä kipakassa tuulessa, joka puski joen suunnasta. Uuden rauhan vallan lipussa punaiset viisisakaraiset kiersivät kaksipäistä kotkaa samalla tavalla kuin Euroopan unionin keltaiset tähdet. Kellastuneen koivikon takaa haistoi hitaan veden, jota ei saanut juoda huolimatta siitä että suomalaiset olivat rakentamassa jätevesien puhdistuslaitosta. Se oli sitä Syktyvarin Joenkylän eikä Ust-Sysolskin aikaa.

Kirjailijan live art -tapahtuman neljäs päivä Kanttilassa

Kirjailijan live art -tapahtumassa Herra Tossavaisen antiviikko ei ole juuri löytynyt aikaa läppärille, työkalulle, jota olen raahannut Kanttilaan maanantaista torstaihin ja vielä huomenna. Perjantaina klo 18.00 pääsen siivoamaan näyttelyhuoneen ikkunasta antiviikkoni mainoksen ja laatikoimaan jäljelle jääneet antikirjani, työhuoneeseeni sopimattomat teokset, joita Kanttilan edestä Minna Canthin kadulta on voinut ottaa luettavakseen sen toivon varjolla, että piipahtaa myös valokuvarunojen näyttelyssä Näköala Haminavuorelle.

Kirjoja on lähtenyt kiertämään mukavasti ja liki joka toinen kierrättäjistä on kysynyt, maksaako tämä mitään. Ei ole maksanut eikä maksa; kysyjä on hoitanut virkansa käveltyään näyttelyyn ja aloitettuaan kyselyn.

Puhetta onkin riittänyt, niin tuttujen kuin tuntemattomien vierailijoiden kanssa. Näyttelyn esittelyllä olen useimmiten aloittanut ja sitten on jatkettu vaikkapa tiistaina alkaneen Anti-festivaaliin antiin; Antin infopistehän odottaa vain parin rakennuksen päässä hotelli Puijonsarvessa.

Muutaman omistuskirjoituksenkin olen päässyt laatimaan ja kerran tulkitsemaan Kaarin Laapotille ja Kaisa Törmäselle Näköalan runon ”Valokuva”. Runokukko Olavi Rytkönen sai Lordi-kirjansa ja selkäänsä poteva monialataiteilija Kaisla Pirkkalainen toi toisella vierailullaan yskää parantavia yrttejä omalta pastalta sekä kustantamonsa Laboratorio Fennican teoksen Eugenio Barban teatteriantropologian oppaan Paperista tehty kanootti (2015, suom. Peter Sebastian Lehtonen).

Kerran on tilattu mainosruno ja rautalampilaisen Pekkalan emännän Sinikan runoja viilasimme seuraava versiota varten. Hyvin on jäänyt mieleen myös toinen Näköalan ostaja, jonka sain huikattua kadun toiselta puolelta tupaan. Hän kertoi kerran suunnitelleensa Kanttilan ostamista, hankki sitten kulman takaa Kuninkaankadulta keltaisen kerrostalon.

Ohi on kävellyt niitäkin, jotka eivät kuulemma lue kirjoja, ja kaupungin tai valtakunnan päättäjiä ei ole näkynyt tungokseksi asti. Perjantaina on kuitenkin luvassa kansanedustaja Marko Kilven Kanttila-vierailu kahden puoluetoverin kanssa.

Median puolelta kulttuuritoimittaja Eeva Lankolainen teki jutun Savon Sanomiin ja tänään klo 14.40 toimittaja Juhani Forsman soittaa Yle Radio Savon suorasta lähetyksestä.

Näköalan esi- ja ensilukijoista runoilija Jyrki Heikkinen kävi kylässä ja kirjailija Marjo Heiskanen, jonka kanssa juhlimme yhteisjulkkarit Kanttilassa, osallistuu Hera Tossavaisen antiviikkoon livenä huomenna, perjantaina klo 16.00–18.00.

Kirjailijan live art -tapahtumassa romaanin kirjoittaminen on jäänyt yhteen aamupäivään, joten päätyötä päivystäminen ei juuri edistä. Aivan kuten edellisen viikon Aapelit aukiolla -teoksen avustamisen myös antiviikon rahoittaja on ollut Taiteen edistämiskeskuksen myöntämä kirjastoapuraha, joten jatkoa ajatellen tämä interaktiivinen, urbaani ja yhteisöllinen performance olisi varmaan parempi muotoilla osaksi Anti-festivaalin off-ohjelmistoa.

Herra Tossavaisen antiviikko Kanttilassa

 

Kirjailija Jouni Tossavainen esittelee näyttelyä Näköala Haminavuorelle Minna Canthin kotitalossa Kanttilassa maanantaista perjantaihin 12.–16. syyskuuta klo 12.00–18.00.

Herra Tossavaisen antiviikon näyttely liittyy valokuvarunojen kokoelmaan Näköala Haminavuorelle (Aviador 2022). Värivalokuvien lisäksi esillä on Tossavaisen aiemmissa runokokoelmissa julkaistuja mustavalkeita vedoksia.

Antiviikolla kirjailija on käytettävissä. Tossavainen valvoo näyttelyä, esittää runoja, kirjoittaa tilaustekstejä, antaa palautetta kirjoituksista, arvostelee (kirjat, teatteri, valokuva, kulttuuripolitiikka), myy teoksiaan ja lahjoittaa kirjoja, jotka eivät enää mahdu kirjailijan työhuoneeseen.

Näköala Haminavuorelle ensi näyttely Pekkalassa

Heti kun tervolainen valokuvaaja Pentti Vänskä luovutti Näköalan näyttelyn värivedokset, pidin pienen näyttelyn Pekkalassa, josta on mukana kuvia sekä sanoja valokuvarunojen kokoelmassa.

Näköalan ensi kappaleen luovutti kokoelman ulkoasusta vastaava graafikko Satu Enstdt kirjakauppa Sivullisessa Helsingissä, jossa esiinnyin Runokuun off-ohjelmistossa perjantaina 26.8.2022. Kuva: Satu Enstedt.

Kahden kokoelman julkkarit Kanttilassa 7.9.2022

 

Sitten viime päivittelyn valokuvarunokirja on tullut painosta, valokuvaaja Pentti Vänskä vedosti Kanttilan ensi näyttelyn kuvat Tervossa
–  tosin laittelin kuvat esille jo Pekkalassa – ja Venäjä-romaanin toisen printin korjaukset on naputeltu talteen.

Näköalan Haminavuorelle ja Marjo Heiskasen kokoelman Omaa sukua (Siltala) kaksoisjulkkarit ovat Kanttilassa keskiviikkona 7. syyskuuta kello 17.00 alkaen. Kaupunginteatterilla on musikaalin ensi-ilta samana päivänä klo 19.00, joten etkot ehtii ottaa Kanttilassa. Luvassa on Marjon valitsemaa kuplivaa ja poikani Aleksin tarjoilemaa pientä purtavaa.

Kanttilassa avattava Näköalaan liittyvän valokuvanäyttely on auki 18. syyskuuta asti. Tulen valvomaan näyttelyä, joten sielläkin ehditään tavata – ja tuo jälkimmäinen viikkohan on Anti-viikko muutenkin. Omana lisäantina tarjoilen Kanttilan edessä kirjoja, joita voi ottaa mukaan ilmaiseksi tai tukea Kanttilan remonttia haluamalla summalla.

Omaa sukua voi ostaa 20 eurolla ja Näköalaa 30 eurolla. Kummankin kokoelman tuotosta osa menee Kanttilan kunnostuskassaan.

Kanttilan näyttelyn jälkeen Näköalan värivedoksia on esillä kirjakauppa Sivullisesssa Helsingin kirjamessujen aikaan.

Puhuuko kuva, kuvaako sana?

 

Aukeama Aura Saarikosken esseestä "Tahra paidassa, isoäiti kevätvalossa..." Jälki - kirjoituksia valokuvasta 2022, 126-127.

Kirjailija, valokuvataiteilija ja taiteen tohtori Hanna Weseliuksen toimittama esseekokoelma Jälki - kirjoituksia valokuvasta (S&S 2022) tuli yllättäen vastaan kirjastossa. Muistelin lukeneeni teoksesta arvostelun, joten aivan pyytämättä ja tilaamatta en lainannut kesälukemista.

Saaren näköalassa Haminavuorelle kymmenen esseistin jälkikirjoitukset innostivat kolmanteen pohdintaan valokuvarunoudesta. Ensimmäinen esseeyritys löytyy täältä ja toinen ”Seitsemän vuotta instaelämää” Parnassosta 5/2021.

▪ ▪ ▪

En osaa ottaa kuvia, sanotaan. En ymmärrä runoudesta mitään, myönnetään. Toinen ei osaa, toinen ei ymmärrä, mikä ei tarkoita, ettei kamerataidoton ja proosan purija osaisi katsoa valokuvaa – ja kumpikin lähestyy mieli hyvin sanoja myös vapaa-ajalla.

Kun kirja lähtee painoon, on aikaa miettiä vastaanottajaa. Mitä tulikaan tehtyä, kun joku ihan pian menee ihoni, kansien, sivujen ja rivien väliin? Tosin katsoja ja lukija on ollut mukana tekemisen työssä enemmän tai vähemmän, halusipa sitä tai yritti olla tiedostamatta työstäessään kirjaa, jonka vastaanoton vaikeuskierrettä lisää kuvan ja sanan yhdistäminen valokuvarunoudeksi.

Mihin vastaanottaja päätyy, kun valokuvaa ja runoutta asemoidaan päällekäin, rinnatusten, samalle sivulle tai kirjan aukeamalle? Miten tämä valokuvan ja runon dialogi tuottaa merkityksiä sillä aavistelujen mystisellä seudulla, jossa ja jonne tekijä on piirtänyt karttaansa?

Oma vuoropuheluni digivärivalokuvan ja runon kanssa alkoi blogissa Kuva ja sana vuonna 2016 ja painetaan paperille elokuuhun 2022 mennessä. Ensimmäinen esiintyminen valokuvarunojen kokoelman Näköala Haminavuorelle (Aviador 2022) kanssa pitäisi olla Runokuussa Helsingissä perjantaina 26.8.

Näköalan otoksista vedostan myös näyttelykuvia, jotka nostan seinälle ainakin kustantaja Aviadorin Kulttuurikulmassa ja Kuopiossa Minna Canthin kotitalossa Kanttilassa. Koko kesän samassa tilassa ovat esillä nuorena kuolleen kuopiolaisen valokuvaajan Veikko Kankkusen teatterikuvat kaupunginteatterin Minna-näytelmästä.

▪ ▪ ▪

Tutun kolmiulotteisen tilan, jonka illuusion valokuva usein pyrkii toistamaan, taustalla vaikuttaa näkymättömänä ajatuksena neljäs ulottuvuus, jossa odottavat assosiaation, intuition, mystiikan ja uskonnollisuuden piirteet. Neljännessä ulottuvuudessa käydään näkyvän ja näkymättömän maailman rajavesillä, tunteessa, jossa tiedetään, ettei tiedetä eikä tiedetä sitä, mitä ei tiedetä.

Kasimir Malevitšin sanoin vapautuminen kolmiulotteisesta ajattelusta päästi ”hengen vapaaseen lentoon valkoisessa tyhjyydessä”. ¹

Kun valokuva ja runo, jotka eivät ilmiselvästi liity toisiinsa samalla tavalla kuin esimerkiksi sanomalehden kuva ja kuvateksti yhdistetään, lähestytään neljättä ulottuvuutta, ja tuon näkymättömän todellisuuden varaan valokuvarunoilijakin laskee uskonsa. Valokuvaruno luottaa siihen, että vastaanottajalle syntyy kuvan ja sanan väliin tai sivulle kolmas ajatus ja toinen tila, neljäs ulottuvuus.

Vastaanottoa helpottaa ehkä se, että dokumentaarinen valokuva näyttää todellisuutta käsin- tai silmin kosketeltavammin kuin sana. Tätä todellisuuteen sitoutumisen illuusiota vahvistavat myös Näköalan kuviin laaditut kuvauspaikat ja -ajat vuoden tarkkuudella.

Valokuvarunouden vastaanoton vaikeutta lisää se, että runo elää sanojen ja säkeiden välisessä tilassa, avaruudessa, jonka todellisuutta ei tallenna minkäänlainen kamera.

▪ ▪ ▪

Mikä on lopulta kuvan ja sanan suhde? Eli miten kuvallisen merkityksen ja kielellisen merkkijärjestelmän suhde rakentuu? Mitä kuva sanoo ja miten se eroaa kirjoitetusta sanasta, joksi puhuttu ääni kuvataan kirjaimilla. Äänteen kuvia, kirjaimia, emme kuitenkaan tulkitse kuvaksi, vaan luemme kirjainten ohi, merkityksinä.

Kuvan lukemisen helppous ja vaikeus liittyy siihen, että kuvan systeemissä ei ole pienimpiä yksiköitä kielen malliin, vaan kuvan pienin yksikkö on aina jo jotain muuta. Toisaalta, kuvan oletetut pienimmät yksiköt, olivatpa ne rakeita tai kuinka isoja digitiedostaja tahansa, voivat saada symbolisen merkityksen – toisin kuin normikielen sanaa pienemmät yksiöt, foneemit.

Mutta runossa, ja varsinkin äänirunossa, puhutun kielen pienin yksikkö foneemi kantaa merkityksiä yhtä hyvin kuin pelkällä sinisellä värillä Paul Kleen maalauksessa saattaa olla näkymätön merkitystaso, jonka sanallistaminen ei onnistu ihan pienillä kirjallisilla yksiköillä.

Samalla tavalla kissaa esittävässä piirroksessa on jotain enemmän kuin sanassa kissa. Mutta mitä tämä enemmän on? Sana antaa esineelle ja ajatukselle pienen, selvän ja kaavamaisen nimen, jonka suhde näkyvään pyytää älyä: kuvan, mielikuvan, kielen ja tiedon verkon selvittämistä.

Mikä sitten on älymme suhde näkyvään? Onko olemassa ensisijaista ”puhdasta havaintoa”, jonkinlaista alkuperäistä tämänhetkisyyttä, jonka vaikkapa valokuva tallettaa. Ei ole, ei tule, sitä ei löydy edes Henri Cartier-Bressonin ”ratkaisevasta hetkestä”. Aitoa alkuperäistä havaintoa voi lähestyä, mutta se tai sen haamu ilmestyy näkymättömästä neljännestä ulottuvuudesta, kirjainten, sanojen ja rivien välistä.

Alkuperäisyyden kuvitelma on mytologisointia, joka liittyy autenttisuuden ja luovuuden käsitteisiin, ajatukseen siitä, että luovuuden lähde pulppuaa välittömyydestä. Ikään kuin luovuuteen vapautuminen vain odottaa lipittäjäänsä eikä vaadi epäilyä, kriittistä innostusta tai älyä.

Yhtä hyvin kuin valokuvan vastaanotto. Valokuvan kuvallisuus ei tarkoita niinkään valokuvan ja kuvan kohteen välistä yhteyttä, vaan sitä mitä tapahtuu valokuvan ja epäilevän, innostuneen ja kriittisen katsojan välillä.

▪ ▪ ▪

Kuvat ja sanat eivät puhu tai kerro – ihminen puhuu, osaapa hän omasta mielestään ottaa kuvia tai lukea runoa.

Kuvaan ja puhuttuun kieleen verrattuna kirjoitetulla kielellä on kuitenkin paremmat eväät ottaa etäisyyttä siihen, mikä on aistiemme anti. Me näemme kuvan välittömästi ja se vaikuttaa meihin, mutta ymmärrämmekö kuvaa ja mitkä ovat ymmärryksen syyt? Me näemme itse asian heti, mutta emme näe pitkiä syitä kuvan takana, sillä ne syyt piiloutuvat kuvaan kuin puuhun, eivätkä ne lustot avaudu, jos emme tunne kuvan taustaa:

Missä ja miksi tämä ja juuri tämä kuva syntyi?

Siinä yksi syy, miksi jokaisella Näköalan kuvalla on paikka ja aika, merkintä, joka valokuvaan liitettynä vahvistaa kuvaushetken dokumentaarisuutta. Naiivi illuusio sekin, jos alkuperän ja alkuperäisyyden ajatus on sekä historiallisesti että filosofisesti mahdoton, kuten semiootikko Altti Kuusamo todistaa artikkelissaan ”Kirja vai katedraali? Sanooko kuva, kuvaako sana?” (Synteesi 1–2/2022, 9–13.)

¹⁾  Tulkinnan neljännestä ulottuvuudesta transendessia edustavana metaforana esitti ensimmäisenä matemaatikko Charles Howard Hinton 1880-luvulla. (Taide 5/2007.)

Liian nuorena kuolleen kuopiolaisen valokuvaajan Veikko Kankkusen teatterikuvia kaupunginteatterin Minna-näytelmästä oli esillä Minna Canthin kotitalossa Kanttilasssa koko kesän samassa tilassa, jossa Näköalaan Haminavuorella (Aviador 2022) liittyvä näyttely nähdään 7.9.–18. syyskuuta 2022.

iian nuorena kuolleen kuopiolaisen valokuvaajan Veikko Kankkusen teatterikuvia kaupunginteatterin Minna-näytelmästä on esillä Minna Canthin kotitalossa Kanttilasssa koko kesän samassa tilassa, johon ripustan syksymmällä vedoksia Näköalan valokuvista.

Maggie Nelson osana kulttuurin kokonaisturvallisuutta

  

Kirjailija, esseisti, runoilija ja tutkija Maggie Nelson käsittelee huumeita, ilmastoasioita, seksiä ja taidetta teoksessa Vapaudesta. Neljä laulua rakkaudesta ja rajoista (suom. Kaijamari Sivill 2022). Nelson aloitti esseensä Trumpin valtaan tulon aikaan ja vapauslaulut ehtivät loppua, ennen kuin Putin lähti sotaretkelleen, jos kohta Euroopan ja muun maailman teokset eivät muutenkaan kuulu yhdysvaltalaisen kirjailijan lähteisiin.

Lauluiksikaan en näitä tekstejä nimittäisi. Kun Nelson on kirjoittanut pitkään ja kärsivällisesti, myös esseiden lukeminen vaatii kärsivällisyyttä enemmän kuin jonkun biisin kuunteleminen tai aiemmin suomennetut Argonautit (2018), Sinelmiä (2019) ja Jane – eräs murha / Punaiset osat (2020). Vapaudesta on laajalla viiteosastolla varustettu teos, joka kartoittaa ja laajentaa ymmärrystä siitä, mikä on synnyttänyt edelliset suomennokset.

Kirjojen lisäksi Nelson on synnyttänyt lapsen, jonka kanssa raittiina eläminen kasvattaa merkitystään jopa lähdeteosteon ohi – yhtä hyvin kuin aiemmat ryyppäämiset, seksielämä sekä työt opettajana ja tutkijana.

▪▪▪

Torstaina ympäri maata järjestettiin Demokratian puolustusdialogeja, joita koordinoivat Sitra, DialogiAkatemia, Erätauko-säätiö, valtioneuvoston kanslia ja valtiovarainministeriö. Kuopion dialogiin sain osallistua taidemuseolla, jossa olivat mukana kokoonkutsuja Savonia ammattikorkeakoulun kansainvälisten palveluiden TKI-asiantuntija Jyri Wuorisalo, taidemuseon johtaja Anna Vilkuna, musiikkikeskuksen johtaja Katariina Kummala, kulttuurihistoriallisen museon intendentti Tytti Räikkönen ja Savonian palvelumuotoilun lehtori Seppo Koponen.

Koordinoijat tiivistävät asiansa näin:

”Demokratia tarvitsee juuri nyt puolustajia! Demokratian puolustusdialogit tarjoavat mahdollisuuden kokoontua käsittelemään rakentavasti käsillä olevaa kriisiä ja pohtia keinoja vahvistaa demokratiaa omassa yhteisössäsi, Suomessa ja maailmanlaajuisesti. Keskustelun aiheen voi kytkeä juuri teidän yhteisöllenne tärkeään demokratian puolustamisen aihepiiriin. Päivän tavoitteena on suuri määrä eri toimijoiden eri puolilla Suomea ja Eurooppaa järjestämiä dialogeja, joissa keskustelijat pääsevät käymään monimuotoista keskustelua, kuulevat toistensa näkemyksiä, madaltavat raja-aitoja eri käsitysten välillä, oivaltavat uutta, jakavat havaintoja ja rakentavat yhdessä näkyä siitä mitä demokratian puolustaminen eri yhteyksissä käytännössä merkitsee.”

Dialogia käytiin Erätauko-menetelmällä (https://www.eratauko.fi/) ja Kuopiossa teemana oli Kulttuuri osana kokonaisturvallisuutta. Kokonaisturvallisuudella koordinoijat tarkoittavat ”suomalaisen varautumisen yhteistoimintamallia, jossa yhteiskunnan elintärkeistä toiminnoista huolehditaan viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten yhteistyönä”. Kokonaisturvallisuuden ydintä on kestävän tulevaisuuden rakentaminen niin, että kulttuuri nostetaan kulttuuriperinnön ja henkisen kriisinkestävyyden merkittäväksi lähtökohdaksi.

Ripeästi muuttuvassa maailmassa dialogikielellä sanottuna: ”Sivistys on muutosvoima kohti kestävää ja vastuullista kokonaisturvallisuutta.”

Kuopion dialogissa kulttuuria määriteltiin useammalla tavalla päätyen samaan kuin kirjailija ja kansanedustaja Marko Kilpi kolumnissaan Savon Sanomissa (15.6.2022):

”Viimeistään nyt olisi hyvä ymmärtää kulttuurin merkitys kokonaisturvallisuudessa. Kulttuuri ylläpitää ja vahvistaa henkistä resilienssiä, ja sen on äärimmäisen tärkeää varsinkin kriisiaikoina. Kulttuuri on äärimmäisen tärkeä selviytymistyökalu.”

Samassa lehdessä uutisoitiin tiede- ja kulttuuriministeri Petri Honkoselle luovutettu ehdotus kulttuurialan toimijoiden toiveista eli 30 miljoonan lisärahoituksesta. Käytännössä veikkausvoittovarojen menetyksen kompensointiin ei riitä rahaa, ja valtion kokonaisturvallisuutta lisäävänä työkaluna käytetään kulttuurin sijasta aseostoja.

Palkattomassa dialogipuheessa roolikseni jäi lähinnä taiteen tekijän näkökulma, ja ehkä jota kuta muuta kuin byrokraattia olisi tarvittu jo puolustusdialogin määrittelyä laadittaessa. Kulttuuria ja sivistystä sen osana, luojana ja päämääränä pidetään usein myös taiteen tehtävänä. Taidetta ei tehdä irrallaan yhteisöstä ja yhteiskunnasta, mutta taiteen olemassaolon ehtona ei tarvitse olla kulttuurin, sivistyksen, turvallisuuden tai demokratian puolustaminen.

Vaan ehkä onkin päinvastoin, ajattelen luettuani Maggie Nelsonin esseen ”Taiteen laulu”. Rikkomalla taiteilijan vapaudella mielikuvaamme esimerkiksi sivistyksestä, ei toisaalta oteta vastuuta mistään, ei edes tulevaisuudesta, ja toisaalta taidetta ei sen takia käytetä – tai voi käyttää – vain välineenä vaikkapa demokratiapuheen edistämiseen.

Ehkä taiteella voisi olla vain näyttöarvo? Ai, tällaistakin on: elämä on ihmeellistä; toisenlaisiakin elämisentapoja on olemassa. Kun taiteen tekijä etsii jotain haurasta ja hankalaa, möyhentää maailmaa sisuksissaan kuin ruokaa, teoksen ei välttämättä tarvitse olla muuta kuin ”merkki siitä, että olemme, tai joskus olimme, elossa”. (Vapaudesta, 96–97.)

Toisaalta, jos taiteilijan työksi ja tehtäväksi sovittaisiin kulttuurin, sivistyksen, turvallisuuden ja demokratian puolustaminen, tolkun veronmaksaja saattaisi suhtautua suopeammin esimerkiksi 30 miljoonan lisärahoituksen myöntämiseen.

Lisäinfoa: https://www.sitra.fi/tapahtumat/tule-mukaan-demokratian-puolustusdialogeihin-28-4-ja-9-6/ 

▪▪▪

Kuppiin en ole sylkenyt, muut huumeet eivät ole juuri ottaneet kyytiinsä. Eikä huumekirjallisuus, jonka edustajista Nelson rakastaa monia (Kerouac, Michaux, Rimbaud…), mutta häntä ”ei ole koskaan lakannut ihmetyttämästä, että heidän teoksiaan pidetään macho-vapautuksen sanansaattajina, vaikka niiden sanoja ja ajatuksia tarkemmin luettaessa monissa kuvataan nöyryyttämisen, pakon ja penetraation kokemuksia”.

Huumekirjallisuus on Nelsonin mielestä usein pohjimmiltaan tavattoman säälittävää. Mutta kumma kyllä, mitä säälittävämpää maskuliinisuus, sen sankarillisemmalta se saattaa vaikuttaa (”ajatellaan vaikka Karl Ove Knausgårdin vastaanottoa: Taisteluni luotaa säälittävän maskuliinisuuden uusia syvyyksiä suhteessa alkoholin aikaansaamiin nöyryytyksiin…”)

Mies ei kuitenkaan ole synnynnäisesti säälittävä, vaan miehen on tehtävä jotain ollakseen säälittävä; on siis vedettävä viinaa nauttiakseen siitä, että myöntyy alistuvaksi subjektiksi. Herruutensa vapaan tahdon menettääkseen on alistuttava huumeelle ja tämä vallan menetys synnyttää miehisen nautinnon mahdollisuuden.

Ehkä toisen tuopin tilaamisen salaisuus liittyy edelliseen, mutta myös miehiseen masokismiin, jota en ilman Nelsonin huume-esseetä olisi yhdistänyt parhaillaan lukemaani Ryookanin erakkorunouteen Kai Niemisen suomentamassa valikoimassa Huoletta ja hölmönä (2022).

Nelson lainaa kriitikko Barbara Johnsonia, joka on kysynyt Baudelairesta: ”Miksi miehinen masokismi on se salaisuus, jonka säilyttäminen on lyyrisen runouden tehtävä?”

Miksi japanilainen mies Ryookan erakoitui, nautti nälästä kerjäämällä ruokansa ja valitti yksinäisyyttään itse rakentamallaan saarella? Entä miksi minä nautin näistä masokismin kuvauksista niin, että ne synnyttävät uusia runoja? Kuten eilen:

 

Tuuli hiljenee, pilvet vaeltavat

taivas kirkastuu. Pääkin on

kirkas; maailma on ilman

päämäärää.

 

Nyt lepään tässä

kaikki menneet; yksin kielo

tuoksuu saaressa.

Vedestä nousee kivi kaveriksi.

 

PS

Valokuvan kanssa runo ”Tuuli hiljenee” on julkaistu Instagramisa.

Viimeistä viedään

 

Aukeamittain värillisenä tulostetun vedoksen Näköalasta Haminavuorelle sain kustantajan Kulttuurikulmasta samalla reissulla, jolla olin jakamassa viimeisen kerran kirjailijoiden, kääntäjien ja taidejournalistien työskentelyapurahoja Valtion kirjallisuustoimikunnassa.

Tuskin puolet omista esityksistä meni yhteiskeskusteluun, mikä kertonee yhtä paljon hakijoista kuin minusta, mutta varsinkin siitä, miten monimutkaisesta palapelistä on kyse: laatu, työsuunnitelma, rahoitus, laji, sukupuoli sekä -polvi, alueellinen tasa-arvo jne.

Kun esimerkiksi kirjan laatua et mittaa millään muulla tavalla kuin lukemalla, et ehdi edes selata kaikkia apurahan anojien kaunokirjallisia teoksia, joista osa on postitettu toimikunnan jäsenille. Siksi tarvitaan ne yhdeksän muuta lukijaa, vapaaehtoista, ja näköjään kaikki yhtä innokkaita kirjahyllynsä täyttäjiä.

Ja jos joku ei tätä tiedä (epäilen että sellaisiakin on, koska ruksia ei osata vieläkään laittaa joka ruutuun: 1/2-, 1-, 3- ja 5-vuotinen, vaan liian moni tahtoo edelleen vaikeuttaa tälläkin tavalla toimikunnan työtä) lainaan osin kirjailija Markus Leikolan fbookin julkista postausta (5.4.2022) siitä, kuinka Valtion kirjailija- ja kääntäjäapurahalautakunta päätyi ratkaisuihinsa.

” Vaikka päätökset näkyvät ulospäin vain rahaa saaneina tai ei saaneina, muutama sana siitä, miten työ eteni niille, joita asia kiinnostaa... Kirkkaat ja ylivertaiset tähdet erottuvat helposti. Näytöt on annettu ja työsuunnitelmasta käy ilmi, mitä on tarkoitus tehdä - siitä voi myös helposti päätellä, että nyt on syntynyt idea teokseksi, joka on takuuvarmasti merkittävä lisä suomalaiseen kirjallisuuteen. (Lautakunnan ei tarvitse tehdä kustannuspäätöksiä, ei miettiä mikä myy, ei miettiä monia muita sellaisia asioita, joita muiden täytyy miettiä päätöksiä tehdessään.) Yhdistelmä ideaa ja uskottavuutta sen toteuttamiseen siis - helppo myöntää.

Asteikon toisessa päässä ovat kepillä jäätä -yritykset, muutaman rivin työsuunnitelmat sekä niin sekavat sepustukset, ettei niistä ota mitään selkoa. Hakijoiden joukossa on aina myös jokunen, jonka hakemus ei täytä hakuilmoituksessa mainittuja kriteerejä. Helppo olla myöntämättä.

Suurin huomio kohdistuukin keskikastiin, jota Gaussin käyrän mukaisesti oli tänäkin vuonna 686 hakijasta paljon. Lähtökohtaisesti kaikki lautakunnan jäsenet ovat joka ikisen hakijan puolella. Mutta koska lautakunnalla on myös velvoite pyrkiä siihen, että saajien jakauma ei olisi vinoutunut kirjallisuusgenrejen, kirjoituskielen, Suomen maantieteen sekä sukupuolen suhteen, juuri tässä kohdin ketkä viimeisenä ovat saajien joukossa ja ensimmäisinä ei-saamassa, harjoitetaan myös tätä demografista ja taustatekijöiden harkintaa. Korostan: ei siis ehdotonta tasajakoa, vaan vinoutumisen välttämistä. Taiteen sisäiset kriteerit ratkaisevat, mutta tässä ylemmässä keskikastissa hakemukset nyt vaan ovat hyvin tasaväkisiä. Vielä: vaikka proosan tekemiseen oli ylivoimaisesti eniten hakemuksia (poetiikka sekä lasten- ja nuortenkirjallisuus seuraavaksi suurimpina ryhminä) ei se tarkoita sitä, että hakemusten tason jakauma tai myöskään se kohta, josta myönnöt pantiin poikki, eroaisi niistä ryhmistä, joissa hakemuksia oli todella vähän. Eli esimerkiksi ahvenanmaalainen ruotsiksi esikouluikäisille kirjoittava lastenkirjailija ei saa rahaa sen helpommin tai vaikeammin kuin helsinkiläinen dekkaristi tai lappilainen eräkirjailija. Kaikissa ryhmissä - oikeammin, kaikkia taustatekijöitä vasten - hakemuksissa oli loistavia, keskitasoa sekä heikkoja. Joissakin genreissä hakemuksia oli yllättävän vähän.

Henkilökohtaisesti itseäni ilahduttivat kaikista eniten sellaiset toisinkoisen tekijät, joista en ollut ikinä kuullutkaan ja joiden sekä esikoiset että suunnitelmat seuraavaksi kirjaksi olivat todellisia helmiä. Näitä ei ollut montaa, mutta kuten viime vuonnakin, sitäkin pökerryttävämmän hienoja! Heidän mahdollisuuksiaan edistäessään tiesi ei ainoastaan olevansa yhtenä lautakunnan jäsenenä jakamassa tämän jakokierroksen rahaa, vaan potkaisemassa ihmistä kohti erittäin lupaavaa - eikä silti helppoa - ammattikirjailijan uraa.”

Korjaukset Näköalaan lähtivät tänään taittaja Satu Enstedtille. Viimeiset viilaukset valokuvarunojen kokoelmaan sain tehdä pohjoisen Kallaveden Vuoriperän saaren näköalassa Haminavuorelle.

PS

Vielä muisto näistä synttäreistä lämmittää mieltä. Runoilija Jyrki Heikkinen kutsui runoilemaan Valkeisenlammen rannan Puškinin patsaalle 4. kesäkuuta. Lauantaina juhlittiin sunnuntain puolelle asti, vaikka Pusselin syntymäpäivä tuli vastaan vasta maanantaina 6.6.

Valkeisella Heikkiseltä kuultiin kantaesitystä runosta ”Koivut niin valkeat”, ja sen jälkeen ilma oli avoin (Open Mic) tosin ilman mikkiä kenelle tahansa.

Puškin-blogissa julkaistut Ukraina-runot setä Googlelta, Seija Hämäläiseltä, Tommi Kauppiselta ja Silja Riitta Laiturilta esitti näyttelijä Kaisla Pirkkalainen. Keväisessä piknik-hengessä Puškinin syntymäpäiviä on juhlittu vuodesta 1994 lähtien.

Minnan päivän etkot ja Canthin juhlinnan loppu

 

Minnan päivän juhlinnan voi aloittaa Jyrki Heikkisen runolla ”Oodi Minnoille” ja lopettaa lainauksella Markku Eskelisen esseekirjasta, jossa Minna Canthin proosatuotanto todistetaan auttamattoman yksinääniseksi kertakäyttötekstiksi.

Heikkiseltä runon tilasi Minna Canth Kuopio ry esitettäväksi Minnan päivän etkoilla 4. toukokuuta 2022. MC Kuopio aikoo tehdä tilausrunosta perinteen niin, että Heikkinen saa valita sen tekijän, jolta tilataan seuraava Minna Canthin patsaalla esitettävä ”Oodi Minnoille”.

Ensimmäisen kantaesityksen oppina oli ainakin se, että patsaalle tarvitaan äänentoisto. Autojen, junien ja kaupungin melu ylittää kevyesti kenen tahansa äänen, mikäli hän ei ole saanut koulutusta armeijan upseeripuolella. Noin kymmenen hengen yleisön joukosta löytyikin Pentti Puustinen, joka entisenä kuopiolaisten tuntemana musiikkikauppiaana ja nykyisenä soitinten ja äänentoiston lainaajana, lupasi tulla kajarin ja mikin kanssa juhlimaan seuraavaa Minnan päivää.

 

Jyrki Heikkinen: Oodi Minnoille

Jotain tuolta kaukaa aina näkyy

 

Opetella ulkoa yksi solmu

kohteliaisuus

epätodennäköisellä kielellä

tulusten käyttö viimassa

astua maisemaan laahusten

voittoisaan kahinaan

kuplivaan kristallisaliin

 

hetki sitten peilissä

varjo ui virran pohjakiviä pitkin

kuin rauhallinen hengitys räsymatolla

eletty mutua

aineen hapuilua ja

tuuli avaa ovesi puhelin soi eteisen pöydällä

ahkeruus, tuo kovan onnen kyytimies

ajaa rallatellen

historian ojaan

 

ja katso,

kirjoitus ohenee aikojen usvaan ja sanat

pienenevät nopeasti ja

lopulta katoavat

jos ei niitä lausuta ääneen

sano sinä mikä on pientä

mikä on suurta

osua kohdalleen hullun tuurilla

tulla omakseen

olla yksi ja sama ainutkertainen

pöydälle avatun mandariinin

heittovarjo

 

ja liina kasvoillaan nukkuu jumala

asiat jotka olisivat voineet olla toisin

asiat jotka ovat toisin

ja kaaoksen aironveto verkkaan nukkuu

ja ei nuku silmät auki liinan alla

hiukset hajallaan laskee

teonsanoja

ja kaikki luettuaan

kutina leviää olevaisiin

 

ajatella

ajatella yhtä ajatusta

ja istua niin pitkään aloillaan

hiljaa

mitään muuta tekemättä

kunnes hämähäkki liikahtaa paidan alla

taikinan tuoksu irtoaa iholta

ehkä tervehdyksen tuo tällä kertaa

kadotettu, löydetty

taivaallinen kellojen helinä

joutavan henkäys jokin

tuolta kaukaa aina näkyy

 

opetella uusi käsiala

suurella vaivalla

sitten myöhemmin

yrittää muistaa kuhmuraista polkua

omaa nimeä

varjojen leikkiä polulla kasteiselle

apilaniitylle jonne

sinuutesi hämmästyttävä emäalus

laskeutuu universumin oravanpesästä

hidasta riemua kipinöiden

kuin keväinen aamunkoi

 

”Tarkentunutta kuvaa kirjailijahahmosta olisi hyvä täydentää kriittisellä tutkimuksella Canthin proosateosten kielestä ja kompositiosta (4), joiden yhteisvaikutus ei häikäise. Proosahistoriassani kirjoitin asiasta mm. näin: ’Canthin proosassa juonet, henkilöt ja henkilöiden väliset suhteet ovat selkeitä ja helposti ymmärrettäviä samoin kuin sisällön läpinäkyvän tarkoitushakuiset painotukset. Tämä tekee valtaosasta Canthin proosatuotantoa kertakäyttöproosaa, jolle naisten juridisen, poliittisen, sosiaalisen ja kulttuurisen aseman paraneminen on asettanut koko joukon parasta ennen -päiväyksiä.’ (Raukoilla rajoilla, 158). Lisäksi Canthin kieli on auttamattoman yksiäänistä verrattuna Seitsemään veljekseen; siinä eivät aikakauden sosiolektit ja diskurssit vahingossakaan törmää toisiinsa ja purkaudu kiinnostavien erojen ja yhtäläisyyksien sarjoiksi, kuten eivät monella muullakaan realistilla. Myös Canthin etäisyys Maria Jotunin understatementin hallitsemaan kieleen on huomattava.” 

(Markku Eskelinen Kolmen kehän sirkus 2022, 69)