perjantai 1. heinäkuuta 2022

Puhuuko kuva, kuvaako sana?

 

Aukeama Aura Saarikosken esseestä "Tahra paidassa, isoäiti kevätvalossa..." Jälkikirjoituksia valokuvasta 2022, 126-127.


Kirjailija, valokuvataiteilija ja taiteen tohtori Hanna Weseliuksen toimittama esseekokoelma Jälkikirjoituksia valokuvasta (S&S 2022) tuli yllättäen vastaan kirjastossa. Muistelin lukeneeni teoksesta arvostelun, joten aivan pyytämättä ja tilaamatta en lainannut kesälukemista.

Saaren näköalassa Haminavuorelle kymmenen esseistin jälkikirjoitukset innostivat kolmanteen pohdintaan valokuvarunoudesta. Ensimmäinen esseeyritys löytyy täältä ja toinen ”Seitsemän vuotta instaelämää” Parnassosta 5/2021.

▪ ▪ ▪

En osaa ottaa kuvia, sanotaan. En ymmärrä runoudesta mitään, myönnetään. Toinen ei osaa, toinen ei ymmärrä, mikä ei tarkoita, ettei kamerataidoton ja proosan purija osaisi katsoa valokuvaa – ja kumpikin lähestyy mieli hyvin sanoja myös vapaa-ajalla.

Kun kirja lähtee painoon, on aikaa miettiä vastaanottajaa. Mitä tulikaan tehtyä, kun joku ihan pian menee ihoni, kansien, sivujen ja rivien väliin? Tosin katsoja ja lukija on ollut mukana tekemisen työssä enemmän tai vähemmän, halusipa sitä tai yritti olla tiedostamatta työstäessään kirjaa, jonka vastaanoton vaikeuskierrettä lisää kuvan ja sanan yhdistäminen valokuvarunoudeksi.

Mihin vastaanottaja päätyy, kun valokuvaa ja runoutta asemoidaan päällekäin, rinnatusten, samalle sivulle tai kirjan aukeamalle? Miten tämä valokuvan ja runon dialogi tuottaa merkityksiä sillä aavistelujen mystisellä seudulla, jossa ja jonne tekijä on piirtänyt karttaansa?

Oma vuoropuheluni digivärivalokuvan ja runon kanssa alkoi blogissa Kuva ja sana vuonna 2016 ja painetaan paperille elokuuhun 2022 mennessä. Ensimmäinen esiintyminen valokuvarunojen kokoelman Näköala Haminavuorelle (Aviador 2022) kanssa pitäisi olla Runokuussa Helsingissä perjantaina 26.8.

Näköalan otoksista vedostan myös näyttelykuvia, jotka nostan seinälle ainakin kustantaja Aviadorin Kulttuurikulmassa ja Kuopiossa Minna Canthin kotitalossa Kanttilassa. Koko kesän samassa tilassa ovat esillä nuorena kuolleen kuopiolaisen valokuvaajan Veikko Kankkusen teatterikuvat kaupunginteatterin Minna-näytelmästä.

▪ ▪ ▪

Tutun kolmiulotteisen tilan, jonka illuusion valokuva usein pyrkii toistamaan, taustalla vaikuttaa näkymättömänä ajatuksena neljäs ulottuvuus, jossa odottavat assosiaation, intuition, mystiikan ja uskonnollisuuden piirteet. Neljännessä ulottuvuudessa käydään näkyvän ja näkymättömän maailman rajavesillä, tunteessa, jossa tiedetään, ettei tiedetä eikä tiedetä sitä, mitä ei tiedetä.

Kasimir Malevitšin sanoin vapautuminen kolmiulotteisesta ajattelusta päästi ”hengen vapaaseen lentoon valkoisessa tyhjyydessä”. 1

Kun valokuva ja runo, jotka eivät ilmiselvästi liity toisiinsa samalla tavalla kuin esimerkiksi sanomalehden kuva ja kuvateksti, yhdistetään lähestytään neljättä ulottuvuutta, ja tuon näkymättömän todellisuuden varaan valokuvarunoilijakin laskee uskonsa. Valokuvaruno luottaa siihen, että vastaanottajalle syntyy kuvan ja sanan väliin tai sivulle kolmas ajatus ja toinen tila, neljäs ulottuvuus.

Vastaanottoa helpottaa ehkä se, että dokumentaarinen valokuva näyttää todellisuutta käsin- tai silmin kosketeltavammin kuin sana. Tätä todellisuuteen sitoutumisen illuusiota vahvistavat myös Näköalan kuviin laaditut kuvauspaikat ja -ajat vuoden tarkkuudella.

Valokuvarunouden vastaanoton vaikeutta lisää se, että runo elää sanojen ja säkeiden välisessä tilassa, avaruudessa, jonka todellisuutta ei tallenna minkäänlainen kamera.

▪ ▪ ▪

Mikä on lopulta kuvan ja sanan suhde? Eli miten kuvallisen merkityksen ja kielellisen merkkijärjestelmän suhde rakentuu? Mitä kuva sanoo ja miten se eroaa kirjoitetusta sanasta, joksi puhuttu ääni kuvataan kirjaimilla. Äänteen kuvia, kirjaimia, emme kuitenkaan tulkitse kuvaksi, vaan luemme kirjainten ohi, merkityksinä.

Kuvan lukemisen helppous ja vaikeus liittyy siihen, että kuvan systeemissä ei ole pienimpiä yksiköitä kielen malliin, vaan kuvan pienin yksikkö on aina jo jotain muuta. Toisaalta, kuvan oletetut pienimmät yksiköt, olivatpa ne rakeita tai kuinka isoja digitiedostaja tahansa, voivat saada symbolisen merkityksen – toisin kuin normikielen sanaa pienemmät yksiöt, foneemit.

Mutta runossa, ja varsinkin äänirunossa, puhutun kielen pienin yksikkö foneemi kantaa merkityksiä yhtä hyvin kuin pelkällä sinisellä värillä Paul Kleen maalauksessa saattaa olla näkymätön merkitystaso, jonka sanallistaminen ei onnistu ihan pienillä kirjallisilla yksiköillä.

Samalla tavalla kissaa esittävässä piirroksessa on jotain enemmän kuin sanassa kissa. Mutta mitä tämä enemmän on? Sana antaa esineelle ja ajatukselle pienen, selvän ja kaavamaisen nimen, jonka suhde näkyvään pyytää älyä: kuvan, mielikuvan, kielen ja tiedon verkon selvittämistä.

Mikä sitten on älymme suhde näkyvään? Onko olemassa ensisijaista ”puhdasta havaintoa”, jonkinlaista alkuperäistä tämänhetkisyyttä, jonka vaikkapa valokuva tallettaa. Ei ole, ei tule, sitä ei löydy edes Henri Cartier-Bressonin ”ratkaisevasta hetkestä”. Aitoa alkuperäistä havaintoa voi lähestyä, mutta se tai sen haamu ilmestyy näkymättömästä neljännestä ulottuvuudesta, kirjainten, sanojen ja rivien välistä.

Alkuperäisyyden kuvitelma on mytologisointia, joka liittyy autenttisuuden ja luovuuden käsitteisiin, ajatukseen siitä, että luovuuden lähde pulppuaa välittömyydestä. Ikään kuin luovuuteen vapautuminen vain odottaa lipittäjäänsä eikä vaadi epäilyä, kriittistä innostusta tai älyä.

Yhtä hyvin kuin valokuvan vastaanotto. Valokuvan kuvallisuus ei tarkoita niinkään valokuvan ja kuvan kohteen välistä yhteyttä, vaan sitä mitä tapahtuu valokuvan ja epäilevän, innostuneen ja kriittisen katsojan välillä.

▪ ▪ ▪

Kuvat ja sanat eivät puhu tai kerro – ihminen puhuu, osaapa hän omasta mielestään ottaa kuvia tai lukea runoa.

Kuvaan ja puhuttuun kieleen verrattuna kirjoitetulla kielellä on kuitenkin paremmat eväät ottaa etäisyyttä siihen, mikä on aistiemme anti. Me näemme kuvan välittömästi ja se vaikuttaa meihin, mutta ymmärrämmekö kuvaa ja mitkä ovat ymmärryksen syyt? Me näemme itse asian heti, mutta emme näe pitkiä syitä kuvan takana, sillä ne syyt piiloutuvat kuvaan kuin puuhun, eivätkä ne lustot avaudu, jos emme tunne kuvan taustaa:

Missä ja miksi tämä ja juuri tämä kuva syntyi?

Siinä yksi syy, miksi jokaisella Näköalan kuvalla on paikka ja aika, merkintä, joka valokuvaan liitettynä vahvistaa kuvaushetken dokumentaarisuutta. Naiivi illuusio sekin, jos alkuperän ja alkuperäisyyden ajatus on sekä historiallisesti että filosofisesti mahdoton, kuten semiootikko Altti Kuusamo todistaa artikkelissaan ”Kirja vai katedraali? Sanooko kuva, kuvaako sana?” (Synteesi 1–2/2022, 9–13.)

1)  Tulkinnan neljännestä ulottuvuudesta transendessia edustavana metaforana esitti ensimmäisenä matemaatikko Charles Howard Hinton 1880-luvulla. (Taide 5/2007.)

Liian nuorena kuolleen kuopiolaisen valokuvaajan Veikko Kankkusen teatterikuvia kaupunginteatterin Minna-näytelmästä on esillä Minna Canthin kotitalossa Kanttilasssa koko kesän samassa tilassa, johon ripustan syksymmällä vedoksia Näköalan valokuvista.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2022

Maggie Nelson osana kulttuurin kokonaisturvallisuutta

  

Kirjailija, esseisti, runoilija ja tutkija Maggie Nelson käsittelee huumeita, ilmastoasioita, seksiä ja taidetta teoksessa Vapaudesta. Neljä laulua rakkaudesta ja rajoista (suom. Kaijamari Sivill 2022). Nelson aloitti esseensä Trumpin valtaan tulon aikaan ja vapauslaulut ehtivät loppua, ennen kuin Putin lähti sotaretkelleen, jos kohta Euroopan ja muun maailman teokset eivät muutenkaan kuulu yhdysvaltalaisen kirjailijan lähteisiin.

Lauluiksikaan en näitä tekstejä nimittäisi. Kun Nelson on kirjoittanut pitkään ja kärsivällisesti, myös esseiden lukeminen vaatii kärsivällisyyttä enemmän kuin jonkun biisin kuunteleminen tai aiemmin suomennetut Argonautit (2018), Sinelmiä (2019) ja Jane – eräs murha / Punaiset osat (2020). Vapaudesta on laajalla viiteosastolla varustettu teos, joka kartoittaa ja laajentaa ymmärrystä siitä, mikä on synnyttänyt edelliset suomennokset.

Kirjojen lisäksi Nelson on synnyttänyt lapsen, jonka kanssa raittiina eläminen kasvattaa merkitystään jopa lähdeteosteon ohi – yhtä hyvin kuin aiemmat ryyppäämiset, seksielämä sekä työt opettajana ja tutkijana.

▪▪▪

Torstaina ympäri maata järjestettiin Demokratian puolustusdialogeja, joita koordinoivat Sitra, DialogiAkatemia, Erätauko-säätiö, valtioneuvoston kanslia ja valtiovarainministeriö. Kuopion dialogiin sain osallistua taidemuseolla, jossa olivat mukana kokoonkutsuja Savonia ammattikorkeakoulun kansainvälisten palveluiden TKI-asiantuntija Jyri Wuorisalo, taidemuseon johtaja Anna Vilkuna, musiikkikeskuksen johtaja Katariina Kummala, kulttuurihistoriallisen museon intendentti Tytti Räikkönen ja Savonian palvelumuotoilun lehtori Seppo Koponen.

Koordinoijat tiivistävät asiansa näin:

Demokratia tarvitsee juuri nyt puolustajia! Demokratian puolustusdialogit tarjoavat mahdollisuuden kokoontua käsittelemään rakentavasti käsillä olevaa kriisiä ja pohtia keinoja vahvistaa demokratiaa omassa yhteisössäsi, Suomessa ja maailmanlaajuisesti. Keskustelun aiheen voi kytkeä juuri teidän yhteisöllenne tärkeään demokratian puolustamisen aihepiiriin. Päivän tavoitteena on suuri määrä eri toimijoiden eri puolilla Suomea ja Eurooppaa järjestämiä dialogeja, joissa keskustelijat pääsevät käymään monimuotoista keskustelua, kuulevat toistensa näkemyksiä, madaltavat raja-aitoja eri käsitysten välillä, oivaltavat uutta, jakavat havaintoja ja rakentavat yhdessä näkyä siitä mitä demokratian puolustaminen eri yhteyksissä käytännössä merkitsee.”

Dialogia käytiin Erätauko-menetelmällä (https://www.eratauko.fi/) ja Kuopiossa teemana oli Kulttuuri osana kokonaisturvallisuutta. Kokonaisturvallisuudella koordinoijat tarkoittavat ”suomalaisen varautumisen yhteistoimintamallia, jossa yhteiskunnan elintärkeistä toiminnoista huolehditaan viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten yhteistyönä”. Kokonaisturvallisuuden ydintä on kestävän tulevaisuuden rakentaminen niin, että kulttuuri nostetaan kulttuuriperinnön ja henkisen kriisinkestävyyden merkittäväksi lähtökohdaksi.

Ripeästi muuttuvassa maailmassa dialogikielellä sanottuna: ”Sivistys on muutosvoima kohti kestävää ja vastuullista kokonaisturvallisuutta.”

Kuopion dialogissa kulttuuria määriteltiin useammalla tavalla päätyen samaan kuin kirjailija ja kansanedustaja Marko Kilpi kolumnissaan Savon Sanomissa (15.6.2022):

Viimeistään nyt olisi hyvä ymmärtää kulttuurin merkitys kokonaisturvallisuudessa. Kulttuuri ylläpitää ja vahvistaa henkistä resilienssiä, ja sen on äärimmäisen tärkeää varsinkin kriisiaikoina. Kulttuuri on äärimmäisen tärkeä selviytymistyökalu.”

Samassa lehdessä uutisoitiin tiede- ja kulttuuriministeri Petri Honkoselle luovutettu ehdotus kulttuurialan toimijoiden toiveista eli 30 miljoonan lisärahoituksesta. Käytännössä veikkausvoittovarojen menetyksen kompensointiin ei riitä rahaa, ja valtion kokonaisturvallisuutta lisäävänä työkaluna käytetään kulttuurin sijasta aseostoja.

Palkattomassa dialogipuheessa roolikseni jäi lähinnä taiteen tekijän näkökulma, ja ehkä jota kuta muuta kuin byrokraattia olisi tarvittu jo puolustusdialogin määrittelyä laadittaessa. Kulttuuria ja sivistystä sen osana, luojana ja päämääränä pidetään usein myös taiteen tehtävänä. Taidetta ei tehdä irrallaan yhteisöstä ja yhteiskunnasta, mutta taiteen olemassaolon ehtona ei tarvitse olla kulttuurin, sivistyksen, turvallisuuden tai demokratian puolustaminen.

Vaan ehkä onkin päinvastoin, ajattelen luettuani Maggie Nelsonin esseen ”Taiteen laulu”. Rikkomalla taiteilijan vapaudella mielikuvaamme esimerkiksi sivistyksestä, ei toisaalta oteta vastuuta mistään, ei edes tulevaisuudesta, ja toisaalta taidetta ei sen takia käytetä – tai voi käyttää – vain välineenä vaikkapa demokratiapuheen edistämiseen.

Ehkä taiteella voisi olla vain näyttöarvo? Ai, tällaistakin on: elämä on ihmeellistä; toisenlaisiakin elämisentapoja on olemassa. Kun taiteen tekijä etsii jotain haurasta ja hankalaa, möyhentää maailmaa sisuksissaan kuin ruokaa, teoksen ei välttämättä tarvitse olla muuta kuin ”merkki siitä, että olemme, tai joskus olimme, elossa”. (Vapaudesta, 96–97.)

Toisaalta, jos taiteilijan työksi ja tehtäväksi sovittaisiin kulttuurin, sivistyksen, turvallisuuden ja demokratian puolustaminen, tolkun veronmaksaja saattaisi suhtautua suopeammin esimerkiksi 30 miljoonan lisärahoituksen myöntämiseen.

Lisäinfoa: https://www.sitra.fi/tapahtumat/tule-mukaan-demokratian-puolustusdialogeihin-28-4-ja-9-6/ 

▪▪▪

Kuppiin en ole sylkenyt, muut huumeet eivät ole juuri ottaneet kyytiinsä. Eikä huumekirjallisuus, jonka edustajista Nelson rakastaa monia (Kerouac, Michaux, Rimbaud…), mutta häntä ”ei ole koskaan lakannut ihmetyttämästä, että heidän teoksiaan pidetään macho-vapautuksen sanansaattajina, vaikka niiden sanoja ja ajatuksia tarkemmin luettaessa monissa kuvataan nöyryyttämisen, pakon ja penetraation kokemuksia”.

Huumekirjallisuus on Nelsonin mielestä usein pohjimmiltaan tavattoman säälittävää. Mutta kumma kyllä, mitä säälittävämpää maskuliinisuus, sen sankarillisemmalta se saattaa vaikuttaa (”ajatellaan vaikka Karl Ove Knausgårdin vastaanottoa: Taisteluni luotaa säälittävän maskuliinisuuden uusia syvyyksiä suhteessa alkoholin aikaansaamiin nöyryytyksiin…”)

Mies ei kuitenkaan ole synnynnäisesti säälittävä, vaan miehen on tehtävä jotain ollakseen säälittävä; on siis vedettävä viinaa nauttiakseen siitä, että myöntyy alistuvaksi subjektiksi. Herruutensa vapaan tahdon menettääkseen on alistuttava huumeelle ja tämä vallan menetys synnyttää miehisen nautinnon mahdollisuuden.

Ehkä toisen tuopin tilaamisen salaisuus liittyy edelliseen, mutta myös miehiseen masokismiin, jota en ilman Nelsonin huume-esseetä olisi yhdistänyt parhaillaan lukemaani Ryookanin erakkorunouteen Kai Niemisen suomentamassa valikoimassa Huoletta ja hölmönä (2022).

Nelson lainaa kriitikko Barbara Johnsonia, joka on kysynyt Baudelairesta: ”Miksi miehinen masokismi on se salaisuus, jonka säilyttäminen on lyyrisen runouden tehtävä?”

Miksi japanilainen mies Ryookan erakoitui, nautti nälästä kerjäämällä ruokansa ja valitti yksinäisyyttään itse rakentamallaan saarella? Entä miksi minä nautin näistä masokismin kuvauksista niin, että ne synnyttävät uusia runoja? Kuten eilen:

 

Tuuli hiljenee, pilvet vaeltavat

taivas kirkastuu. Pääkin on

kirkas; maailma on ilman

päämäärää.

 

Nyt lepään tässä

kaikki menneet; yksin kielo

tuoksuu saaressa.

Vedestä nousee kivi kaveriksi.

 

PS

Valokuvan kanssa runo ”Tuuli hiljenee” on julkaistu Instagramisa.

perjantai 10. kesäkuuta 2022

Viimeistä viedään

 

Aukeamittain värillisenä tulostetun vedoksen Näköalasta Haminavuorelle sain kustantajan Kulttuurikulmasta samalla reissulla, jolla olin jakamassa viimeisen kerran kirjailijoiden, kääntäjien ja taidejournalistien työskentelyapurahoja Valtion kirjallisuustoimikunnassa.

Tuskin puolet omista esityksistä meni yhteiskeskusteluun, mikä kertonee yhtä paljon hakijoista kuin minusta, mutta varsinkin siitä, miten monimutkaisesta palapelistä on kyse: laatu, työsuunnitelma, rahoitus, laji, sukupuoli sekä -polvi, alueellinen tasa-arvo jne.

Kun esimerkiksi kirjan laatua et mittaa millään muulla tavalla kuin lukemalla, et ehdi edes selata kaikkia apurahan anojien kaunokirjallisia teoksia, joista osa on postitettu toimikunnan jäsenille. Siksi tarvitaan ne yhdeksän muuta lukijaa, vapaaehtoista, ja näköjään kaikki yhtä innokkaita kirjahyllynsä täyttäjiä.

Ja jos joku ei tätä tiedä (epäilen että sellaisiakin on, koska ruksia ei osata vieläkään laittaa joka ruutuun: 1/2-, 1-, 3- ja 5-vuotinen, vaan liian moni tahtoo edelleen vaikeuttaa tälläkin tavalla toimikunnan työtä) lainaan osin kirjailija Markus Leikolan fbookin julkista postausta (5.4.2022) siitä, kuinka Valtion kirjailija- ja kääntäjäapurahalautakunta päätyi ratkaisuihinsa.

Vaikka päätökset näkyvät ulospäin vain rahaa saaneina tai ei saaneina, muutama sana siitä, miten työ eteni niille, joita asia kiinnostaa... Kirkkaat ja ylivertaiset tähdet erottuvat helposti. Näytöt on annettu ja työsuunnitelmasta käy ilmi, mitä on tarkoitus tehdä - siitä voi myös helposti päätellä, että nyt on syntynyt idea teokseksi, joka on takuuvarmasti merkittävä lisä suomalaiseen kirjallisuuteen. (Lautakunnan ei tarvitse tehdä kustannuspäätöksiä, ei miettiä mikä myy, ei miettiä monia muita sellaisia asioita, joita muiden täytyy miettiä päätöksiä tehdessään.) Yhdistelmä ideaa ja uskottavuutta sen toteuttamiseen siis - helppo myöntää.

Asteikon toisessa päässä ovat kepillä jäätä -yritykset, muutaman rivin työsuunnitelmat sekä niin sekavat sepustukset, ettei niistä ota mitään selkoa. Hakijoiden joukossa on aina myös jokunen, jonka hakemus ei täytä hakuilmoituksessa mainittuja kriteerejä. Helppo olla myöntämättä.

Suurin huomio kohdistuukin keskikastiin, jota Gaussin käyrän mukaisesti oli tänäkin vuonna 686 hakijasta paljon. Lähtökohtaisesti kaikki lautakunnan jäsenet ovat joka ikisen hakijan puolella. Mutta koska lautakunnalla on myös velvoite pyrkiä siihen, että saajien jakauma ei olisi vinoutunut kirjallisuusgenrejen, kirjoituskielen, Suomen maantieteen sekä sukupuolen suhteen, juuri tässä kohdin ketkä viimeisenä ovat saajien joukossa ja ensimmäisinä ei-saamassa, harjoitetaan myös tätä demografista ja taustatekijöiden harkintaa. Korostan: ei siis ehdotonta tasajakoa, vaan vinoutumisen välttämistä. Taiteen sisäiset kriteerit ratkaisevat, mutta tässä ylemmässä keskikastissa hakemukset nyt vaan ovat hyvin tasaväkisiä. Vielä: vaikka proosan tekemiseen oli ylivoimaisesti eniten hakemuksia (poetiikka sekä lasten- ja nuortenkirjallisuus seuraavaksi suurimpina ryhminä) ei se tarkoita sitä, että hakemusten tason jakauma tai myöskään se kohta, josta myönnöt pantiin poikki, eroaisi niistä ryhmistä, joissa hakemuksia oli todella vähän. Eli esimerkiksi ahvenanmaalainen ruotsiksi esikouluikäisille kirjoittava lastenkirjailija ei saa rahaa sen helpommin tai vaikeammin kuin helsinkiläinen dekkaristi tai lappilainen eräkirjailija. Kaikissa ryhmissä - oikeammin, kaikkia taustatekijöitä vasten - hakemuksissa oli loistavia, keskitasoa sekä heikkoja. Joissakin genreissä hakemuksia oli yllättävän vähän.

Henkilökohtaisesti itseäni ilahduttivat kaikista eniten sellaiset toisinkoisen tekijät, joista en ollut ikinä kuullutkaan ja joiden sekä esikoiset että suunnitelmat seuraavaksi kirjaksi olivat todellisia helmiä. Näitä ei ollut montaa, mutta kuten viime vuonnakin, sitäkin pökerryttävämmän hienoja! Heidän mahdollisuuksiaan edistäessään tiesi ei ainoastaan olevansa yhtenä lautakunnan jäsenenä jakamassa tämän jakokierroksen rahaa, vaan potkaisemassa ihmistä kohti erittäin lupaavaa - eikä silti helppoa - ammattikirjailijan uraa.”

Korjaukset Näköalaan lähtivät tänään taittaja Satu Enstedtille. Viimeiset viilaukset valokuvarunojen kokoelmaan sain tehdä pohjoisen Kallaveden Vuoriperän saaren näköalassa Haminavuorelle.

PS

Vielä muisto näistä synttäreistä lämmittää mieltä. Runoilija Jyrki Heikkinen kutsui runoilemaan Valkeisenlammen rannan Puškinin patsaalle 4. kesäkuuta. Lauantaina juhlittiin sunnuntain puolelle asti, vaikka Pusselin syntymäpäivä tuli vastaan vasta maanantaina 6.6.

Valkeisella Heikkiseltä kuultiin kantaesitystä runosta ”Koivut niin valkeat”, ja sen jälkeen ilma oli avoin (Open Mic) tosin ilman mikkiä kenelle tahansa.

Puškin-blogissa julkaistut Ukraina-runot setä Googlelta, Seija Hämäläiseltä, Tommi Kauppiselta ja Silja Riitta Laiturilta esitti näyttelijä Kaisla Pirkkalainen. Keväisessä piknik-hengessä Puškinin syntymäpäiviä on juhlittu vuodesta 1994 lähtien.

torstai 26. toukokuuta 2022

Minnan päivän etkot ja Canthin juhlinnan loppu

 


Minnan päivän juhlinnan voi aloittaa Jyrki Heikkisen runolla ”Oodi Minnoille” ja lopettaa lainauksella Markku Eskelisen esseekirjasta, jossa Minna Canthin proosatuotanto todistetaan auttamattoman yksinääniseksi kertakäyttötekstiksi.

Heikkiseltä runon tilasi Minna Canth Kuopio ry esitettäväksi Minnan päivän etkoilla 4. toukokuuta 2022. MC Kuopio aikoo tehdä tilausrunosta perinteen niin, että Heikkinen saa valita sen tekijän, jolta tilataan seuraava Minna Canthin patsaalla esitettävä ”Oodi Minnoille”.

Ensimmäisen kantaesityksen oppina oli ainakin se, että patsaalle tarvitaan äänentoisto. Autojen, junien ja kaupungin melu ylittää kevyesti kenen tahansa äänen, mikäli hän ei ole saanut koulutusta armeijan upseeripuolella. Noin kymmenen hengen yleisön joukosta löytyikin Pentti Puustinen, joka entisenä kuopiolaisten tuntemana musiikkikauppiaana ja nykyisenä soitinten ja äänentoiston lainaajana, lupasi tulla kajarin ja mikin kanssa juhlimaan seuraavaa Minnan päivää.

 

Jyrki Heikkinen: Oodi Minnoille

Jotain tuolta kaukaa aina näkyy

 

Opetella ulkoa yksi solmu

kohteliaisuus

epätodennäköisellä kielellä

tulusten käyttö viimassa

astua maisemaan laahusten

voittoisaan kahinaan

kuplivaan kristallisaliin

 

hetki sitten peilissä

varjo ui virran pohjakiviä pitkin

kuin rauhallinen hengitys räsymatolla

eletty mutua

aineen hapuilua ja

tuuli avaa ovesi puhelin soi eteisen pöydällä

ahkeruus, tuo kovan onnen kyytimies

ajaa rallatellen

historian ojaan

 

ja katso,

kirjoitus ohenee aikojen usvaan ja sanat

pienenevät nopeasti ja

lopulta katoavat

jos ei niitä lausuta ääneen

sano sinä mikä on pientä

mikä on suurta

osua kohdalleen hullun tuurilla

tulla omakseen

olla yksi ja sama ainutkertainen

pöydälle avatun mandariinin

heittovarjo

 

ja liina kasvoillaan nukkuu jumala

asiat jotka olisivat voineet olla toisin

asiat jotka ovat toisin

ja kaaoksen aironveto verkkaan nukkuu

ja ei nuku silmät auki liinan alla

hiukset hajallaan laskee

teonsanoja

ja kaikki luettuaan

kutina leviää olevaisiin

 

ajatella

ajatella yhtä ajatusta

ja istua niin pitkään aloillaan

hiljaa

mitään muuta tekemättä

kunnes hämähäkki liikahtaa paidan alla

taikinan tuoksu irtoaa iholta

ehkä tervehdyksen tuo tällä kertaa

kadotettu, löydetty

taivaallinen kellojen helinä

joutavan henkäys jokin

tuolta kaukaa aina näkyy

 

opetella uusi käsiala

suurella vaivalla

sitten myöhemmin

yrittää muistaa kuhmuraista polkua

omaa nimeä

varjojen leikkiä polulla kasteiselle

apilaniitylle jonne

sinuutesi hämmästyttävä emäalus

laskeutuu universumin oravanpesästä

hidasta riemua kipinöiden

kuin keväinen aamunkoi

 

Tarkentunutta kuvaa kirjailijahahmosta olisi hyvä täydentää kriittisellä tutkimuksella Canthin proosateosten kielestä ja kompositiosta (4), joiden yhteisvaikutus ei häikäise. Proosahistoriassani kirjoitin asiasta mm. näin: ’Canthin proosassa juonet, henkilöt ja henkilöiden väliset suhteet ovat selkeitä ja helposti ymmärrettäviä samoin kuin sisällön läpinäkyvän tarkoitushakuiset painotukset. Tämä tekee valtaosasta Canthin proosatuotantoa kertakäyttöproosaa, jolle naisten juridisen, poliittisen, sosiaalisen ja kulttuurisen aseman paraneminen on asettanut koko joukon parasta ennen -päiväyksiä.’ (Raukoilla rajoilla, 158). Lisäksi Canthin kieli on auttamattoman yksiäänistä verrattuna Seitsemään veljekseen; siinä eivät aikakauden sosiolektit ja diskurssit vahingossakaan törmää toisiinsa ja purkaudu kiinnostavien erojen ja yhtäläisyyksien sarjoiksi, kuten eivät monella muullakaan realistilla. Myös Canthin etäisyys Maria Jotunin understatementin hallitsemaan kieleen on huomattava.” 


(Markku Eskelinen
Kolmen kehän sirkus 2022, 69)

perjantai 13. toukokuuta 2022

Välissä, välillä välitin runoa "Maan ja taivaan välissä"

 

Kuopion museon vanhan puolen remontin valmistumista juhlittiin torstaina 12. toukokuuta 2022. Välissä, välillä välitin avajaisissa noin 11 minuuttia runoa, joka on Talon tarinan toinen osa.

Ensimmäinen runo ”Kantti kertaa kantti” julkistettiin koronan takia videona Kantin uuden puolen vihkiäisissä viime vuonna.

Toinen tilausruno ”Maan ja taivaan välissä” sai nimensä Charles Sandisonin teoksesta ”Taivaan ja maan väliset”, joka löytyy joka hetki uutena Kantin uuden osan seinältä.

Runon ”Maan ja taivaan välissä” kirjoitin Sandison uuden teoksen ja vanhan Juho Rissasen freskon Rakentajat väliin siinä toivossa, että talon molemmat päät tulisivat mukaan tarinaan.

Runon ensimmäinen liuska meni näin:


MAAN JA TAIVAAN VÄLISSÄ

Kuopion museolle 2022

 

1

Vähänkö on seinä edessä

betonitaivaassa 

kirjaimia kuin runoilijan päässä.

 

Harmaanvalkoisessa eksymisen seinäoppaassa

digihiiret raatavat vuorivaikutteisessa pelissä

kuten Nilsiän miehet Rissasen freskossa. Taiteilijan koodi

ohjaa ja videotykki valaisee mikä meidät toi tähän –

joka hetki vanha ja uusi Sandisonin 2000-luvun teoksessa.

 

Taivaan ja maan väliset herättää sementin. Viileät suut

imaisevat vaeltavat bitit avaruus

tulostaa kummat kuvat, sanattomat sanat kysyvät:

Tarvitaanko maassa mitä ja mikä on taivaan suoja

sadan vuoden päästä?

                   Tavataanko paratiisissa vai luetaanko jälleen

kirkkovene museotavaraa siinä missä sanakirjalla vain

                                                     museoarvo.


2

Museo juontuu museionista

taiteen ja tieteen pyhästä paikasta 

                                                                                             muusien kukkuloilla lähempänä jumalia



Uudistuneessa museossa tapasin
vanhan tutun Maaningan
pojan, jonka Ahti Rytkönen
kuvasi 1920-luvulla.


"Samaan aikaan kun kirjoitin Pispalassa toista kokoelmaani, pidin tamperlaisessa Galleria Nykyajassa valokuvanäyttelyä, jossa oli kaksitoista kuvaa, ja se kolmastoista löytyy Kahdentoista kuvan (1986) kannesta. Leikatessani sanomalehden radio- ja tv-sivulta Ahti Rytkösen 1920-luvulla ottamaa kuvaa Maaningalta en tiennyt, että kuvassa oli Veli-Antti Miettinen, joten jokin minua pisti silmään - ilmeisesti tuntemattoman outo lakki, josta tiesin kuolevani: Hän seisoi nulipää sängen laidassa/ kiven päältä jos ei horju särki/ näkee lepikon takaa hopeista, järvi se on."

(Kuusikirja, 2008, 194-195.)


PS

Osuuskunta Sataman Tarmo, joka hoitaa muun muassa Rosebudin kirjakauppaa kauppahallissa, täyttää 10 vuotta lauantaina 14. toukokuuta 2022. Synttärijuhlilla ravintola Sampossa välissä, välillä välitän sekä ensimmäisen että toisen Kuopion museon tilaaman runon.

maanantai 9. toukokuuta 2022

Jutut ei lopu kesken, kuhan vaan kuuntelijoita riittäisi

 

Vesannon ohi ajellessa mukaan tarttui Pekka Vepsäläisen kirja. Sattumalta Arastelematta (2021) löytyi 15 eurolla kirkonkylän monitoimipuodista, vähän isommasta kuin naapuri- ja synnyinkuntani Tervon keskustan Puoti ja puhvetti.

Jarruttelin, koska kävi lukion Vesannolla. Biologiaa opetti Tuomo Kivenoja, jonka vaatetukseen en osannut kiinnittää sen kummempaa huomiota. Ymmärrettävä aine, mukava ope, samaa tyyliä kuin muutkin maalikyläläiset. Mutta Arastelemattomien mukaan Kivenojan pukeutumistyyli edusti ensimmäistä keinokuitukautta.

Vesannon koulussa samaa kuuluisuutta nautti biologianlehtori Tuomo Kivenojan vaaleahkon siniharmaa kokopuku, johon oli tehtaassa ompelemalla tehty prässit. Se kesti keskikoulusta läpi lukion, vain urheilu- ja pyykkipäivinä lehtorilla oli yllään jokin muu asu. Vasta kolmosella ollessamme vuosina 1980-81 kelpo miehelle ilmaantui uusi puku, ja kuuluisa KUL-19 -kuplakin vaihtui farmariin.” (Arastelematta, 156.)

Seuraavalla aukeamalla mainitaan myös rehtori Launo Suomela, joka opetti kuvaamataitoa. Suomelan tunneilla kokosimme Kurki-patsaan, joka seisoo edelleen Niinivedenpään levikkeellä kymmenkunta kilometriä Vesannolta Tervoon päin. Kurjen sulkina ruostuu muutama Saarismäen kotitilan viitakkeen terä.

Kirjaan on jututettu myös Topi Simosta, Vesannon Urheilijoiden valmentajaa ja Topin juoksutallin perustajaa, jonka takia lähdin lukioon Vesannolle enkä Karttulaan tai Pielavedelle, kuten sisko ja velipojat tekivät.

Yli 200-sivuinen Arastelematta on kuin silppusäkki. Tai lapsen perse, josta Otavan piispan Tuomas Anhavankaan mukaan ei koskaan tiedä, mitä sieltä tulee. Vepsäläinen on kiertänyt Sisä-Savoa, kuunnellut juttuja ja koonnut ne varsin omaperäiseen järjestykseen. Satojen fragmenttien joukosta sattumanvaraisesti kaivelee sitten helmiä: tuttuja nimiä, elettyjä paikkoja ja sanonnan poksautuksia, huumoria, joka saattaa avautua vain sisäsavolaiselle sisäpiirille.

Harvemmin nämä kuitenkin harmittavat kuin uudistuneen Savon Sanomien Nurkkavitsi; saman tapaisia yllätyksiä tapaa maakunnan kirjeenvaihtajien yksipalstaisista 1800-luvun sanomalehdissä.

Lopusta löytyy vielä tekstin todisteeksi värivalokuvia pielaveteläisen Ari Jauhiaisen Syvänmuan lennonjohtotornin ympäristöön rakentamasta ITE-taiteesta. Pielaveden lentokentästä en ole kuullutkaan, mutta niin vaan kuvassa pienkoneen vieressä seisoo kyltti:

Uskallappas ajjoo kentällä.”

Tiedä sitten, kuinka moni osaa arastella kenttää? Tai pysäyttääkö kyltti naurun puoleen taipumattoman tai muuten kielitaidottoman kuskin tai lentäjän?

Mutta kuka on Pekka Vepsäläinen? Onko hän savolainen Lönnrot vai Gottlund, joka juoksee kasaan pian unohtuvia tarinoita? Tekstissä nimet on lihavoitu, joten kymmenet juttukaverit löytävät kirjasta itsensä, ja lukija huomaa, miten runsaasti tutuilta seuduilta löytyy tuntemattomia ihmisiä.

Kirjasta ei selviä, kuka Vepsäläinen on. Ilmeisesti hän kuitenkin kävi samaa lukiota muutamaa vuotta myöhemmin. Jo Kuopion kirjaston haulla selviää, että Vepsäläinen on tuntematon kirjailija vai päiväkirjan kirjoittajalle. Arastalemattakin odottaa sekä pääkirjaston että Juankosken lähikirjaston hyllyssä.

Vasta eläköitynyt toimittaja Kari Manninen haastatteli Vepsäläisestä Savon Sanomiin (10.2.2018). Jutussa kirjailija esittelee savolaista vuoden 1918 sisällissotaa viitaten teokseensa Annan ja Pekan vapaussota. Vepsäläisen mukaan Vesannolla kärsittiin nälkää, mutta ei sodittu, koska tappelunhaluiset lähtivät etelään.

Jyväskylän Yliopistopainossa painetun pehmeäkantiseen on kustantanut Mirastudio ja taittanut vesantolainen valokuvaaja Niko Ageenkon. Vepsäläisellä on nettisivu, jossa kirjailijan teokset luetellaan. Vielä pitempi lista Sisä-Savossa, ehkä koko itäisessä Suomessa, löytyy vain Tervossa entisellä Utrianlahden koululla asuvalta eräkirjailijalta ja valokuvaajalta Juha Jormanaiselta.

"ANNA JA ANNAN PEKKA: romaanisarjan 1. osa, kansanelämän kuvaus vuosilta 1897-1912. Myös talouden ja kulttuurin kehitys.
ANNAN JA PEKAN VAPAUSSOTA: 2. osa, alkaa sortokaudesta, 1. m-sota, linnoitustyöt, paheneva nälkä, kapina, torpparivapautus.
ANNAN JA PEKAN LAPSET: 3. osa, pulakausien ja hätäaputöiden läpi talvisotaan, perheet odottavat sotaan lähteneitä; välirauha.

TARINOITA SODAN JA RAUHAN TÖISTÄ: kaskukokoelma. 

JUTUN JUURIA: kaskuvihkonen. 

SANA LEIKKI: vitsejä ja sanaleikkejä savon, rajakarjalan ja pohjalaismurteilla sekä puhdasta puujalkaa; savon seksisanasto. 

SAVON ANTERO VIPUNEN: savolainen huumorikalevala, kotikeittoinen kuvitteellinen 100-vuotiaan selviytyjän elämänkaari. 

SEPPÄ SIMONEN JA GUSTAVA-TYTÖN KUNNIA: kielellisesti lahjakkaan Alfred Simosen ja hänen naisystävänsä elämäntarina, sarjakuva savon murteella. 

SANKAREITA SONKARILTA: kolme henkilökronikkaa (Julius Huttunen, Gustava Nousiainen ja Pesän Juakko). 

RUJOJA RUKKAS-RUNOJA: rakkausrunojen vastakohtia – eli kuinka ihastus on alkujaankin mahdoton. 

JALOILLEEN NOUSEVA SUOMI: työkaskuja Sisä-Savosta. 

TEKNIIKAN MIEHIÄ: konemiesten tarinoita (Alvar Turjamaa, Veikko Matilainen, Viljo Häkkinen, Martti Hytönen, Niilo Lindi, Aimo Sirén, Niilo Hentunen ja Matti Kovanen). 
KARJALA EI HAUVASSAKAA UNOHU: Salmin ja Suojärven evakkojen tarinoita, mukana Posti-Iivo, Ivan Sinda Suistamolta. 

VIERAS VANHANKODISSA – pahankurisia pakinoita. Pakinoiden kokoelma vuosien varrelta, osa on julkaistu Karttulan-Tervon-Vesannon Sanomissa sekä Sisä-Savon Sanomissa, osa pöytälaatikosta. 

SEKAKALOJA, TÖYRIÄ JA MATTEITA: metsästys- ja kalastuskaskuja sekä henkilötarinoita (Ukkolaiset, Pekka Puranen, Marjatta Puranen, Seppo Miihkinen ja Jouni Rautiainen).
PENTTI ALAJAN MATKASSA: muistoja ystävästäni konservaattori Pentistä sekä ihmisten tarinoita, millaista asiaa heillä Alajalle oli. 

Vesannon kotiseutuyhdistyksen kautta on saatavissa seuraavia kirjoittamiani teoksia: 

NÄRHILÄ – KYLÄ VETTEN VÄLISSÄ: Närhilän ja Nurmelan seudun kyläkirja; historia, talous, kulttuuri ja yhteiset riennot. 

POES PAESTAMATON LIHA PÖYVÄLTÄ! Kirja seutukunnan savolaisista sanonnoista koko ihmisen elämänkaarelta.
Aiempia, joita ei enää ole saatavilla, mutta joita saattaa tilata kirjastojen kaukolainana:
AENA KUN SILIMÄ VÄLTTÄÄ: Sisä-Savon murteen sanakirja.
ENKELINSIIPIIN RAUTALANKAA!: koulukaskuja.
TYÖN REONASSA: työkaskuja."

tiistai 3. toukokuuta 2022

Urheiluseuroja ei välttämättä tarvita lasten liikuttajiksi

 

Tänään kahden SAFA:n arkkitehdin Tarja Nurmen ja Hannu Puurusen mielipidekirjoitus Minna Canthin kotitalon Kanttilan remontin puolesta päättyy virkkeisiin:

Tässä asiassa toivomme ja edyllytämme ennen kaikkea kaupungilta terävää ja kaukonäköistä katsetta. Sen voisi peli- ja urheilukaupunkina itseään korostava Kuopio kohdistaa muuhunkin kuin iänikuiseeen palloon.” (Savon Sanomat 3.5.2022, 26.)

Liikunta on ruumiin kulttuuria siinä missä päiväkirjan kirjoittaminen hengen maanviljelyä. Mieluummin siis sekä että, mutta käytännössä Kuopion kaupungilta pyörähtää noin vain 10 miljoonaa lisärahoitusta Savilahden liikuntaluolaston rakentamiseen samaan aikaan, kun Kanttilan 5 miljoonan remonttia on roikutettu kymmeniä vuosia.

Valtiovallan erityisessä suojeluksessa on huippu-urheilu, jolla on enemmän tekemistä bisneksen kuin liikuntakulttuurin kanssa. Yhtä hyvin kuin valtio Kuopion huippu-urheiluseurat perustelevat yritystensä merkitystä lasten liikuttajina. Kilpaurheilun nuorisolle aiheuttamista ikiaikaisista vammoista uutisoidaan harvemmin, kuten kirjoitin täällä.

 

"Liikuntatutkijoita painostetaan"

 

Nurmen ja Puurusen viimeistä lausetta jatkaa Helsingin Sanomien tiedesivulla tänään julkaistu Annika Mutasen juttu ”Liikuntatutkijoita painostetaan”.

HS:n toimittajan saamien tietojen mukaan korona-aikana liikuntatutkijoita, joita Suomen on peräti 400–500 – ehkä siis jopa enemmän kuin huippu-urheilijoita? –, on kovisteltu olemaan hiljaa tutkimuksista, joissa pandemia ei ole näyttäytynyt riittävän haitallisena liikkumiselle ja seuratyölle.

Etäkoulu romautti liikkumisen määrän koulupäivän aikana, kun koulumatkat ja välituntiliikunta jäivät puuttumaan, mutta kello 14 jälkeen ja viikonloppuisin peruskouluikäiset lapset ja nuoret sen sijaan liikkuivat yhtä paljon kuin ennen, vaikka ohjatut harjoitukset olivat tauolla.

Viidesluokkalaiset ja yläkouluikäiset pojat alkoivat liikkua omaehtoisesti niin paljon, että heillä koulupäivän jälkeisen liikunnan määrä lisääntyi entisestä.

Nämä myönteiset uutiset eivät tue ajatusta urheiluseurojen ratkaisevan tärkeästä roolista lasten liikuttajana eivätkä toivetta lisärahoituksesta koronan jälkien korjaamiseksi.”

perjantai 29. huhtikuuta 2022

Alastomia totuuksia kirjailija Franz Kafkasta

 

Kaksi juttua, joka eivät sovi mielikuvaani Franz Kafkasta. Ensimmäisen tapasin Maurice Blanchot’n Kirjallisesta avaruudesta (2003). Päähenkilöidensä tapaan äänettömäksi koppakuoriaiseksi vieraantunut, sisäänpäin kääntynyt virkamies ei vain juossut karkuun yhteisöään, vaan Kafka halusi painautua yleisöään vasten lukemalla tekstejään ääneen.

Jos Kafka oli aikansa lavarunoilija, niin hän oli myös fitness-propagandan uhri. Tanskalaissyntyinen Jorgen Peter Müller julkaisi vuonna 1904 harjoitusoppaan My System, jossa vartin treeneillä surkimuksen luvattiin muuttuvan teräsmieheksi. Opas käännettiin 25 kielelle, ja ”mülleröinnistä” tuli yhtä suosittua kuin tuttipulloista kuntosaleillamme.

Muun muassa Franz Kafka suoritti Müllerin harjoitukset kaksi kertaa päivässä.” (A. H. Sidwick Kävelyesseet Nastamuumio2014, suom. Asmo Koste, 7.)

Kafka saattoi olla myös ekshibitionisti, jos hän suoritti voimisteluliikkeensä ”vähävaatteisena ja avoimen ikkunan ääressä”, kuten Müllerin suositus kuului. Mülleröintiä harjoitettiin Suomessakin. Liki alasti voimisteluliikkeitään esitteli muun muassa Paavo Nurmi.

Yhtä luonnollisena osan alastomuus kuului Hitlerin natsien ruumiskultturiin.

perjantai 22. huhtikuuta 2022

Onko Kuva ja sana lopullisesti lukemattomissa?

 

Nimimerkki SatuK lähetti kysymyksen postaukseen ”Setämies paisuttelee tunteitaan” (16.1.2022):

Jouni, onko ’kuva ja sana’ lopullisesti lukemattomissa? Onneksi bongasin tämän tuolta blogit sivustolta...

Kun tavaran lisääntyessä uuden blogin löytyminen on entistä hankalampaa, epäilemättä hautautuu tuo kysymys ja vastaukseni, jos niitä ei toisteta tässä, täällä ja jatkuvasti laajenevassa nettiavaruudessa.

Tervetuloa lukijaksi SatuK. Ehkä lukija on kuitenkin olemassa, vaikka päivittäminen tuntuu jäävän useimmiten ikään kuin metsään (ei vaan kaupunkimeluun) huuteluksi. Kuvan ja sanan julkisen lukuoikeuden lopetukseen viittasin postauksessa 21.2.2022. Paperille eli kokoelmaan Näköala Haminavuorelle (2022) siirrettynä runojen ja kuvien yhdistelmät muuttuivat niin paljon, että erehdyksiään, virheitään ja kaiken kaikkiaan kehnoja tuotoksia en halunnut tulevaisuuden riipaksi. Yksityisasetuksilla kuka tahansa on kuitenkin kutsuttavissa lukijaksi; ystävähän on sellainen, joka tietää ja tuntee sekä hyvät että ikävimmät puolesi, joten Kuvan ja sanan pöljyydet tuskin tuovat uutisia kuvaani taikka mielikuvaani.”

tiistai 19. huhtikuuta 2022

Pentti Linkolan kynää ei liikuttanut viha vaan suru

Kuvanveistäjä Eemil Halosen teoksia Lapinlahden taidemuseossa 2022. Onko näiden kipsimiesten, tai miesten päissä yleensä, surua, vihaa, viisaan lepoa vai Bo Carpelan sanoin ”liikaa logiikkaa ja liian vähän salaisuutta”?


Kirjailija, esseisti Antti Nylén arvelee, että kaunokirjallisuuden ytimenä on viha ja kirjoittaminen on parhaimmillaan aggressiota. Pentin kirjoittamisessa on vihanpurkauksia, mutta sen lähteenä ei ehkä sittenkään ole viha. Kynää liikutti suru. Sen alkusyynä oli rakkaus ja huoli. Nykypäivän vihapuhetta se ei ole. Suuttumus oli vasta toinen taso, ’toinen nuoli’.

Pentin tekstejä ei ole syytä lukea kuvina kirjoittajan psyykestä tai todisteina mielentiloista. Kirjoittaminen oli oma maailmansa. Pentin elämä ei viimeisinäkään vuosikymmeninä ollut yhtä masennusta ja synkkyyttä, niin kuin joistakin tulkinnoista voisi päätellä.”

(Anni Jussila Pentti Linkola ja minä. Elämää toisinajattelijan kanssa Minerva 2021, 53.)

Luonnonperintösäätiön toiminnanjohtaja Anni Jussilan kirja täydentää hyvin Riitta Kylänpään elämäkertaa Pentti Linkola – ihminen ja legenda (2017).

Jussilan kokemusperäinen tieto toisinajattelijan elämästä vertautuu siihen, mitä vaikkapa Mia Berner, Aila Meriluoto ja Tuula-Liina Varis ovat julkaisseet kirjoittavista miehistään. Tämä näkökulma saattaisi avata jotain myös siitä, mitä puuttuu esimerkiksi Paavo Haavikon elämäkerroista.

Toisaalta avioliiton omaisessa suhteessa Linkolan kansa eläneen Jussilan ”läheiskulma” rikastuttaa mielikuvitusta niin, että on entistä vaikeampi hallita käsitystään, mikä mies Linkola oli. Mikä oli hänen salaisuutensa ihmisenä ja kirjoittajana, jos ne voi jakaa kahteen eri maailmaan Jussilan tapaan?

Jos totuus Pentistä ihmisenä hämärtyy rakastuessaan ja rikastuessaan, niin usko Linkolan kirjoitusten todistusvoimaan näyttää vankistuvan päivä päivältä. Voiko olla tuntematta myös vihaa, kun katsoo dokumenttia Intian saasteista, Amerikan autojonoista tai ihmislajin yhdestä saastaisimmasta oliosta, venäläisestä tappajasta, joka Putinin sodassa paskoo ukrainalaisten lattiamatoille.

Ihminen on maapallon syöpä.

Vihan suhteen Jussila arvelee Nylénin erehtyneen, mutta jatkossa hän käyttää esseistin tulkintoja Linkolan teksteistä ilman nokertelua. Omissa vihoissani olen sortunut vinoilun syntiin useammin kuin Jussila koskaan – ja Nylénin suhteen alussa lainattu on kuin bensaa nuotioon, jonka sytykkeet löytyvät Kuoharit-romaanin III osan sivulta 430.

Laajemmassa pohdinnassa vihan merkityksestä kirjailijalle ja kulttuurielämälle yleensä päädyin lainaamaan Bo Carpelanin viimeistä romaania Blad ur höstens arkiv (2011) Caj Westerbergin suomennoksena:

Heissä on liikaa logiikkaa ja liian vähän salaisuutta. Heidän lähtökohtansa on totuus, ei todellisuus. He eivät tiedä, että totuus on vain elämän työstämistä, ei sen tarkoitus. (Lehtiä syksyn arkistosta, 17.)

Julkaisemattomassa käsikirjoituksessa epäilin kiusaajani ja vihamieheni olevan valmista kuohariainesta Linkolan tapaisten isieni jalanjäljillä. Siis jos intohimokseen ei pääse viiltelemään itseään tai toista, tosi taidetta ei voi syntyä, sillä ”vihassaan itse kukin tuumii, juonii ja tahtoo tuloksia, vahinkoa ja tuhoa vääräuskoisille, jotka eivät osaa käyttää järkeä yhtä terävästi”.

Ehkä sitten kun vihani talttuu, pääsen siihen viisaan lepoon, joka on kirjoitettu latinaksi Kansalliskirjaston deviisiin. Otium sapientis viittaa roomalaiseen kylpylään, hengen lepoon, josta Sirpa Kähkönen puhui juhliessamme 150-vuotiasta Kuopion kirjastoa 22.3.2022.


lauantai 9. huhtikuuta 2022

Ugrikansat hurraavat Putinin sodalle ja luopuvat oikeuksistaan

 

Suomen kielen päivänä maakuntalehtien yhteinen uutistoimitus Uutissuomalainen julkaisi Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen tilannetta valaisevan jutun. Putinistien ja vähemmistöoikeuksien  puolustajien riidat ovat kärjistyneet pinnan alla, mutta Putinin sota Ukrainassa paljastaa lopullisesti Moskovan vallan hännystelijät.

Ugritasavalloissa ei voi puhua suomettumisesta, vaan härskistä valtapelistä, jossa suomalais-ugrilaista kulttuuriyhteistyötä on käytetty ja käytetään omien etujen ajamiseen. Suomessa suomettumisen linjaa ugriyhteistyössä on edustanut Suomi-Venäjä-seura, kun taas huomattavasti kehnommin tuettu M. A. Castrénin seura on ollut kriittisempi hankeyhteistyötä rahoittaessaan.

Vuotta 2022 varten Castrénin seura on saanut 59 yhteistyöhanke-ehdotusta, mikä on nykyisen hakumenettelyn ennätys. Esimerkiksi 2021 tuettiin 33 hanketta. Valmiuksia yhteistyöhön on, ja ”erityisesti näin saatu moraalinen tuki koetaan ensiarvoisen tärkeäksi ja kannustavaksi”.

Suomen tuki ugreille oli tärkeää jo ennen Putinin sotaa, mutta helpottaako rahoituksen – jos tätäkin Venäjä-yhteistyötä ei saada pakotteiden piiriin – suuntaamista entisestään, kun vaikkapa Mordvan ersien joukosta nousevat esiin innokkaimmat Z-kirjaimen piirtelijät.

 

”Me häviämme nyt ja jatkossa yhtä enemmän”

 

Moskovalaisaktivistiksi Uutissuomalaisen jutussa (Savon Sanomat 9.4.2022, A 22 –23) nimitetty nuorehko udmurtti kertoo, kuinka Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen edustajat hurraavat Putinin sodalle ja ovat luopuneet vähemmistöoikeuksien vaatimuksistaan.

Udmurttiaktivisti on seurannut läheltä erityisesti suomalais-ugrilaisten kansojen reagointia sotaan. Hänen mukaansa tavalliset ihmiset – erityisesti maaseudulla – ovat täysin lamaantuneita. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten ihmiset reagoivat sodassa kaatuneisiin.

”Sotilaiden äitien ikäiset naiset tyypillisesti vain toteavat toisilleen, että menetys oli valtava, mutta sille ei voi mitään. Kukaan ei sano: ’Me menetämme rakkaitamme – lopettakaa sota.’ Sen sijaan viesti on: ’Me häviämme nyt ja jatkossa yhä enemmän’.”

Nuorten ja vanhempien ihmisten sota-asenteissa on kuitenkin eroa. Ihmiset noin 45 ikävuodesta alaspäin seuraavat asioita myös sosiaalisen median kautta, mutta kriittiset ajatukset jäävät kuitenkin oman pään sisälle.

”Sotaan kriittisesti suhtautuvia sivustoja ei uskalleta edes avata omilla laitteilla. Ukrainan lähteitä seuraavat vain todelliset sodan vastustajat. Erityisen huolestuttavaa on se, että vähemmistökansojen etuja ajavat järjestöt näyttävät halvaantuneen täysin. ’Separatistiksi’ leimautumisen pelko on niin suuri.

Esimerkiksi jotkut kansallisten kielten oikeuksia puolustaneet järjestöt ovat nyt yhtäkkiä luopuneet täysin vaatimuksistaan ja siirtyneet venäläistä hegemoniaa ajavaan ”Russkij Mir” -ideologiaan.”

Russkij Miriin eli ”venäläiseen maailmaan” kuulutaan etnisestä alkuperästä riippumatta. Näinä aikoina ”kaikki ovat yhdessä, kaikki yhtä kansaa, kaikki venäläisiä, kaikki voittamattomia”, julisti vastikään myös tunnettu mordvalaisrunoilija Rimma Zhegalina, ja mordvalaiskongressin toimeenpaneva komitea julistautui heti perään ”venäläisen maailman” osaksi.

”Tusinoittain hyvin tunnettuja ersiä (itämordvalaisia) on myös vastikään allekirjoittanut lausunnon, jossa he ilmoittavat tukevansa Ukrainan invaasiota… Mordvalaisten oikeuksien äänekkääksi puolustajaksi onkin jäänyt Ukrainan puolella toimiva mordvalaisyhdistys, jota johtaa Venäjän puolella antihenkilöksi muuttunut mordvalaisaktivisti Boljaen Syres.”

Putinin sota on siis vaikuttanut julkisiin kannanottoihin ja nostanut vähemmistökansojen venäläistämisen ”uuteen huippukohtaansa”. Vaikka sodan kannatus ei oletettavasti ole vähemmistökansojen parissa muuta väestöä korkeampaa, se saanut paikoin jopa absurdeja piirteitä.

”Esimerkiksi kansallisten tasavaltojen ja alueiden hallinto- ja muita virallisia rakennuksia on koristeltu laajasti sotaa tukevilla Z-bannereilla ja valoilla. Tasavaltojen omakieliset lehdet ovat yhtäkkiä alkaneet tykittää juttuja ’Ukrainan valheista’ ja Naton vihamielisyydestä. Alueiden johtajat seuraavat pilkuntarkasti valtiollisen propagandan sanankäänteitä – sotkien siihen ajoittain omaa kansallista tarustoa – ja etnisten järjestöjen edustajat jakelevat tunnustuksiaan Donbasin kansantasavalloille.”

 

PS

M. A. Castrénin seuran vuosikokous pidetään seuran toimistolla (Mariankatu 7 A 5, Helsinki) torstaina 28.4.2022 klo 18.00.

Suomalais-ugrilaisesta yhteistyöstä raportoin säännöllisen epäsäännöllisesti blogissa AFUL.

https://ugrikirjallisuus.blogspot.com/


PS2 

Sotarikollisten kunniamerkki pitää professori Matti Klingen "jonkinlaisessa tasapainossa". (Helsingin Sanomat 15.4.2022, B12.)