Kuolleiden kirjailijoiden seuran kuvat Jyväskylässä

 

Eniten kommentteja sain Pekka Kejosesta (1941–2020), kun Jyväskylässä esittelin kolmenkymmenen Kuolleiden kirjailijoiden seuraan kuuluvan kirjailijan valokuvia.

Jo näyttelyn pystytysvaiheessa yliopiston Agorassa ilmeisesti talon henkilökuntaan kuuluva kertoi, että Tommi Liimatan uusimmassa muisteluteoksessa (Manse – Markka aika, 2023) on runsaasti tekstiä Kejosesta.

Nuorena miehenä Liimattaa kuopiolaissyntyinen ja pitkään Lapissa asunut kirjailija kiinnosti niin, että hän tapasi idolinsa (toisin kuin toisen taiteellisen palvonnan kohteen Veikko Ennalan, jota en nähnyt kertaakaan Tampereella opiskellessani, vaikka Hymyn konttorin ohi sain kävellä useamman kerran).

Pekan kanssa kertoi leikkineensä pipopäinen ikinuori. Tosin tytöt ja pojat leikkivät siihen aikaan varsin erillään. Hänen muistaakseen Pekka oli äitinsä ainokainen ja kiltti poika. Sitten muutettiin Kuninkaankatu kolmeen, mitään ei ole jäljellä siitäkään talosta.

Keppiinsä nojaten liikkui ikikustantaja Kimmo Pietiläinen. Muisteltiin sitten, miten Pekan kanssa tuli toimeen. Siinä sivussa kuultiin tarinaa siitä, miten savolaisessa kirjallisuustapahtumassa Kirjakantissa järjestäjät haukuttiin pystyyn palkkion kuittaamisen jälkeen.

Varovainen sai olla, siitä oltiin yhtä mieltä. Niin Kirjakantissa kuin kirjoissaan kirjailija muisti haukkua savolaiset. Varsinkin Kuopion sivistyneistön päätä ei silitelty, mikä on tietysti aina tarpeellista, jos ajattelee vaikkapa Minna Canthin kotitalon Kanttilan kolmekymmentä vuotta jatkunutta homehistoriaa ja -horinaa.

Kuvan otin Savon Sanomien kulttuuritoimituksessa ensilumen aikaan 1990. Kejonen tupakoi musiikkitoimittaja Katariina Pikkaraisen tuolilla Markku Lehmuskallion Korpinpolskan juliste niskan takana. Kirjailijalta halusin julkaista viikonvaihteen sivuilla muutaman uuden runon, jotka sopivat samalla viikolla ottamiini valokuviin.

Kiistaa tuli tietysti palkasta. Viikonvaihteen vastaava Seppo Kononen tunsi Kejosensa ja yritti pitää talon puolta. Siinä kaksi savolaista kaarteli puheitaan ja kierteli toisiaan niin, että nuorempi toimitussihteeri epäili suunnitelmansa kaatuvan.

Tavallista avustajaa paremman palkan runoilija neuvotteli, ja sivun täyttänyt valokuvarunojuttu julkaistiin viikonvaihteessa 17.11.1990 (puoli sivua täyttänyt, korjaus 7.3.2024).

Kuolleiden kirjailijoiden seuran näyttely, jota täydensivät uudet Museorunot, kuului Vanhan Kirjan Talven tarjontaan. Samaan aikaan Jyväskylässä järjestettiin kirjoittajayhdistysten Talvipäivät. Päivän aikana sain puhua enemmän kuin tammikuussa, tai itse asiassa missä tahansa kuussa, Kuopiossa.

Sattumalta, kuten kirjailijakuvat yleensä syntyvät, kuvasin noin sata kirjailijaa kuvanneen Tomi Kontion ja teologian opinnot aloittaneen kirjailijan Eeva Rohaksen Vakiopaineen runoillassa. Nuorista runoilijoista Raisa Marjamäestä ja Reetta Pekkasesta otoksen Oriveden Suvesta 2009 lupasin lähettää Marjamäelle, jonka kanssa saimme improvisoida puhetta. 

Paikkojen hengestä Talvipäivien viimeisessä paneelissa aloitettiin päätyen poeettiseen potemiseen, jonka esimerkiksi sopivat Kejosen Kuopion-vierailutkin.

Kejonen Kuohareissa

Romaanissa Kuoharit I-III (2018) Kejoseen viitataan neljä kertaa, useimmiten kirjailija Eino Säisän saarituumailuissa. Kuopion kääntöpiiri oli Savon Sanomien toimittajan ja Säisän ystävän Aimo Siltarin kolumnipalsta.

"Yksi olut hyvä, toinen toi jo vanhoja kilinöitä penkille mantereelta päin. Pekka Kejoselle oli myönnetty valtion kirjailijaeläke hänen saarikesänään 1979. Niin pitkälle pääsi alle 40-vuotiaana ryyppäämällä useamman kuin yhden oluen kerralla. Kerran Pekka kävi saaressa, silloin se tuli nähtyä ja krapula yksin kärsittyä. Oli onniteltava viiden kirjan kirjailijaa, vilpittömästi, niin kuin Siltari kääntöpiirissään. Ja hengissähän Pekka oli, romaanikin julkaistiin pari syksyä sitten. 

Rullaluistelijan kuolemaa suurempi tapaus taisi kuitenkin olla samana vuonna ilmestynyt Romaanihenkilön kuolema. Hyvin se menee aina siihen asti jolloin saa kustantajalta jotain ulos, tosipaikka tulee sitten kun sitä ei saa. Pekallekin tuli totuuden hetki ja sitä on jatkunut. Onnittelen Pekkaa vilpittömästi. Siinä ei ole sivumakua. Se on helppo, koska siten voi todistaa saman tien, ettei tämä Suomi ole hullumpi maa. Tämä on huoltovaltio. (Kuopion kääntöpiiri)"

(Kuoharit I-III, 196)

Valokuvaruno: Lehtipalvelu Pauli Tossavainen Ky

 

Lehtipalvelu Pauli Tossavainen Ky Saarismäen koulu, 71640 Talluskylä, 1976-2005.

MINÄ EN OLE TILANNUT

LEHTEÄ ENKÄ MAKSA.

KUN SINÄ ITSE OLET TILANNUT

MAKSAT MYÖS.

SINÄ ITSESI VIET LINNAAN

TUOLLA PELILLÄ ITSESI.

LUULETKO SINÄ PERKELEEN

ÄJÄLE RIKASTUVASI

TÄLLÄ TAVALLA.

MINÄ EN TUOLLAISIA

HUMPUUKKI LEHTIÄ TILAA.

MINÄ TILASIN VAIN PUOLEKSI

VUODEKSI ENKÄ OLE JATKA

NUT TILAUSTA.

MINÄ TEEN TÄSTÄ RIKOS ILMOI

TUKSEN JOS ET ITSE HOIDA

OMIA TÖPPÄYKSIÄSI.

"Anna Kautto moraa, sanoi Tallusmäen isäntä rengilleen"

 

Mikä on taiteilijan rooli materiaalisessa maailmassa?

Se mikä jäi sanomatta. Asia, suom. JT.

Kirjailija Matti Pulkkinen vaati kirjoittajalta asian, jota välittää. ”Kirjoittajakurssille ei kannata tulla tuhlaamaan rahaa tai aikaa, jos ei ole asiaa”, Pulkkinen sanoi Savon Sanomien jutussa 1981 ja romaanin Kuoharit I–III sivulla 13.

Tänä päivänä, kun kysytään, miten taiteilijan on suhtauduttava tähän meidän materiaaliseen maailmaan, filosofi Emanuele Coccia ei vaadi taiteilijalta asiaa vaan idean. Mutta, mikä näiden välille eron tekee?

Idea on Coccialle ajattelemisen muoto, joka toteutuu jopa pigmentin levittämisessä kankaalle. Olipa materia sitten sanoja, väriä tai ääntä, pienikin pala ainetta on idea, ja ”tämä asia pitää jatkuvasti ottaa huomioon”. 

”On mahdollista olla taiteilija, jos on ideoita, joita haluaa välittää. Jos ideoita ei taas ole, ei voi olla taiteilija: jos ei ole tarinaa kerrottavaksi, ei voi olla taiteilija, tai jos ei ole tietoa, jos ei ole jotain löydöstä, ei voi kirjoittaa tieteellistä artikkelia. Nykyään monella taiteilijalla on sellainen ongelma tai väärinkäsitys, että jos käsittelet työssäsi yhteiskunnallisia ongelmia tai yhteiskunnallista kärsimystä, vaikka sinulla ei ole mitään omaperäistä ideaa annettavaksi, niin tämä halu käsitellä näitä asioita riittää hyvän taiteen tekemiseksi.”

”Tällainen ajattelu on hyvin vaarallista. Pelkkä halu paljastaa epäkohtia ei riitä mihinkään. Kun kyse on yhteiskunnallisesta tai ekologisesta ongelmasta, täytyy esittää jonkinlainen ratkaisuehdotus, tai sitten on kyettävä ilmaisemaan taiteellinen idea suhteessa tähän ongelmaan, eikä se voi olla vain mistä tahansa sanomalehdestä luettavissa oleva raportti.”

Pariisin yliopistoissa opettavan Coccian haastattelu on julkaistu Tiede & Edistys -lehdessä 3/2023. Jos Coccian haaste on kova taiteen tekijöille, niin voiko samaa vaatia kriitikolta. Milloin viimeksi luit arvostelun, jossa viitataan teoksen eikä tekijän ideaan?

Tai, että runoilijalla oli fragmentin verran asiaa samassa mielessä kuin Pulkkinen opetti ja Lauri Viita säkenöi:

”Mitä, puhuiko hän viittä kieltä! Entä oliko hänellä asiaa?”

Nyt, kun viiden kielen sijasta puhutaan yhtä, englantia, idea näyttää löytyvän kirjoittajan sukupolvi- ja sukupuolikokemuksesta. Kun proosateos on kriitikon kokemuksen tiellä, juonen käsittäminen ottaa aikansa ja tilaa ei jää kirjallisuuden kentälle sijoittamiseen eikä kirjailijan aikaisempaan tuotantoon suhteuttamiseen. 

Runouden kaltaista höpötystä

Runouden puolella Kristian Blomberg uskaltaa väittää, että tapamme puhua vähätellen runoudesta johtaa rappioon: ”Tämän arkkityyppi on sellainen kriitikko (sanokaamme Jukka Koskelainen), joka kehuessaankin antaa niin tympeän kuvan runoudesta, ettei kirjaa halua lukea.”

Noin tympeän kuvan Blomberg uskaltaa antaa, koska runouden kentällä vallassa on Poesian estetiikka, jonka rakentajiin Blomberg kuuluu niin runoilijana kuin teoreetikkona. Noin kolmekymmentä vuotta sitten samaa otavalaisen ajan jälkeistä valtaa käytti Nuoren Voiman estetiikka, jota Jukka Koskelainen oli toimittamassa.

Valta on sitä, että Poesian (fragmentti)estetiikka läpäisee kriitikoiden ja apurahan jakajien jälkeen kaiken sen vähän mitä runoudesta julkaistaan niin Kiiltomadossa, Parnassossa kuin Tuli & Savussa. Harvoja poikkeuksia on tamperelaiskirjailija Artemis Kelosaari, joka nuoren vihaisen miehen innolla rusikoi Suomen Kuvalehdessä Kaija Rantakarin poesialaisen kokoelman Kertosäe yhtä ankarasti kuin Arttu Seppänen luistelija Kiira Korven esikoisen.

Runouslehti Tuli & Savun 3/2023 esseessä Blomberg kysyy, kumpi tuli ensin, kiinnostuksen puute vai runouden kiinnostavuuden puute? Ja vastaus on asiaa, tosin niin pienellä präntillä, että tekstin sijasta lukija hahmottaa tarpeetonta elitismiä. Jos lehteä ei voi lukea, mikä on lehden idea.

”Yksi selitys voi olla, että yksittäisistä runoista tai runoteoksista puhuminen on olennaisesti vaikeampaa ja sisältöjään hitaammin muotouttavaa kuin runoudesta puhuminen. Tämän seurauksena runopuhe, varsinkin radiossa ja sanomalehdissä, kiihtyy ilmiöitä kohti. Silloin riittää, että puhuu runouden kokeellisuudesta, mitallisuuden kaipuusta, runouden lukijamääristä, lavarunoudesta tai runotapahtumien yleisömääristä ja syntyy vaikutelma, että puhutaan runoudesta. Syntyy toisin sanoen vaikutelma, että tunnetaan puheen kohdetta, vaikka puheen kohteen monihahmotteisuus ja epämääräisyys vain sattuvat sallimaan myös tämänkaltaisen höpötyksen.”

Kun kyse on ongelmasta, Cuccian mielestä taiteilijan täytyy esittää jonkinlainen ratkaisuehdotus. Blombergin ehdotus on elitismi:

”Nähtyäni Finnegans Wake -näyttelyn olenkin entistä vakuuttuneempi elitismin tarpeellisuudesta. Se muistuttaa, että on olemassa taidetta, joka ei ole nopeaälyistä keskustelua ylläpitävää taidekulttuuria – tai ehkä oikeammin taideviihdettä –, vaan hitaan paneutumisen ja ihmeen tyyssija.”

 

Ohlsonin päiväkirja tuli täyteen Hojo Hojossa

 

Päiväkirjassa palattu Moleskinen aikaan, kiitos viimevuotisen synttärilahjan.

Ensimmäisen Moleskinen löysin Roomasta 2004 suhteellisen edukkaasti. Circolo Scandinavon residenssiajan jälkeen näppärän muistikirjan hinnoittelu on karannut luksuksen puolelle, joten tänään päättelin Claes Ohlsonilta muutamalla eurolla hankitun Notebookin.

Hyvin toimi Ohlson (192 s.) ja kesti melko tasan vuoden (2.9.2002 -17.9.20232), joskin takasivulle kaipailin Moleskinen pientä taskua muutamaa tarpeelliseksi kuviteltua silppua varten.

Päivityksiä aloin tehdä kynällä Kuohareiden jälkeen. Rakentaessani kesääni 1979 huomasin, miten pienestäkin merkistä saattaa laajeta isompi muisto. Ja toisaalta, miten väärin muistaa jopa ajan ja paikan, jos ei ole mistä tarkistaa. 

Alkuperäislähteen äärellä saattaa sitten miettiä, miksi halusin rakentaa noin mieleiseni muiston.

Taskuun mahtuvia muistikirjoja on tietysti Kuohareita edeltävältäkin ajalta. Vuoden 2004 gradu opetti, miksi työpäiväkirjaan on helpompi viitata, jos sivunumerointi on olemassa.

Vasenkätisen sohmailuista on joskus saanut selvää. Edelleen vasenkätisenä olen nyt harjoitellut kaunokirjoitusta eli palauttanut Saarismäen kansakoulun oppeja. Jos ajatus tulee, ehkä sen ehtii panna muistiin hitaammalla kuin näppistekniikalla. 

Mahdollinen ajatus suhteellistui entisestään vieraillessani Tuusniemellä Pimeä kuu -festivaaleilla. Monesti on tullut ohitettu viihdekeskus Hojo Hojo, kiitos Vestäjien runokisan tuomaroinnin sain jarrut päälle. Festivaalin päätteeksi sain julistaa Ihan pimeetä -postikortturunokilpailun voittajaksi tuusniemeläisen Piia Kukkosen runon ja valokuvan.

Festivaalipäivän antia oli Astromatkailuseminaari, jossa pohdittiin pimeän taivaan hyödyntämistä osana vastuullista matkailua. Niin uskomatonta kuin se on, 90 prosenttia länsieurooppalaisista ei koskaan välty valosaasteelta.

Suomessakin 70 prosenttia kansasta ei näe asuinpaikaltaan Linnunrataa.

Mutta Kaavin Syrjävaarassa on pohjoismaiden ensimmäinen pimeänsuojelualue, jossa pimeätaivasmatkailun uusia konsepteja kehittää Olli Reijonen. muutaman muun yrittäjän kanssa. Toiselta puolen maapalloa, Uudesta Seelannista, toi terveiset Aleksi Taipale, joka luo edellytyksiä Dark Sky -matkailulle Lapissa.                                                                                            Piia Kukkonen.

Arkeoastronomi Marianna Ridderstad selvittää, miten muinaiset ihmiset tulkitsivat taivaan merkkejä, joita tavatakseen nykyihmisen on matkailtava pimeänsuojelualueella. Taivas ei ole vain ”täynnä terästä”, vaan täynnä tarinoita ihmiskunnan kulttuurihistoriasta.

Taivaalta on kotoisin myös Hiiden hirvi, jota hiihdetään Kalevalassa, ja omalla tavallaan Komissa, kuten kerrotaan romaanissa Venäjän metsästäjät.

Hojo Hojon tanssilava, oik. Ursan pumpattava planetaario ja arkeoastronomi Marianna Ridderstad.

Uusia kuvia kirjailija Eino Säisästä Oriveden Suvessa 1983

 

Muistan tavanneeni kirjailija Eino Säisän vain kerran, kuten kerron romaanissa Kuoharit I-III (2018). Skannatessani mustavalkeita filmejä tapasin kuitenkin neljä ruutua Säisästä, jota olin kuvannut Oriveden Suvessa 1983.

Edelleenkään en muista, mitä kirjailija puhui Orivedellä. Varmaan piti esitelmän täydessä yläkerran salissa, josta en ehtinyt raportoimaan juttuuni.

Säisä mainittiin ripustaessani valokuvarunoja Iisalmen kulttuurikeskuksen Venny-saliin, jossa näyttely on esillä 3. maaliskuuta asti. Kirjastonhoitaja Tuomo Lindforsin mukaan Säisän kuvia on koottu nettiaineistoksi, jota en kuitenkaan löydä hauillani. Mahdollisesti voisin myös tulla puhumaan Säisästä oppitunnin verran huhtikuussa. Matkat korvattaisiin ja palkkaa maksettaisiin 84 euroa.

Näyttelyyn liittyvää valokuvarunojen kokoelmaa Näköala Haminavuorelle (2022) on Ylä-Savon kirjastoverkko Rutakon hyllyissä lainattavissa kaksi, yhteensä lainauksia yhdeksän kappaletta.

”Samalla tavalla nautin yhtäaikaisista tapahtumista samana kesänä samoissa Savon maisemissa kuin Säisä päiväkirjaromaanissa Aika saaressa, joka luetutti jälleen uudella nautinnolla löydettyämme oman saaren ja opetti samastumaan Einoon niin, että jatkaisin hänen viimeisen syksynsä 1987 päiväkirjaa Trilogian toisessa osassa Kesää kohti. Emme tienneet, emme tunteneet, emme tavanneet 80-luvun alussa päästyäni kesätoimittajaksi Iisalmeen − ja vaikka olisimme nähneet, ehkä jopa istuneet saman pöydän ääreen − olisinko halunnut tutustua ja tietäisinkö senkään jälkeen yhtään enemmän kuin luettuani Säisältä julkaistut kirjat (tai kulttuuripojan päästyä kerran kättelemään kirjailijaa Säisän ottaessa vastaan Savonia-palkintoa). Tuskin, ehkä yhtäaikaisen kohtaamisen mahdottomuuden käsittää vertaamalla Aikaa saaressa samasta kesästä 1979 keräämääni mikrohistoriaan, joka on sattumalta Säisän syyspäiväkirjan jatkona Trilogian keskipäivässä tai taitekohdassa. Ja on siinä muutakin, mutta aukko olkoon lukijan floppi tai luomislukko.” (Kuoharit III, 443)

PS 
Yleisten kirjastojen Säisästä digitoima aineisto löytyy täältä ja Iisalmen kirjastossa pitämäni Säisä-luento täältä.

 

Uusia kuvia Iisalmesta 1981 ja runo "Löperöpäät"

Uusia kuvia, uusia runoja ja valokuvarunouteni pakotteiden purkamista. Tänään kuva ja sana eivät elä erikseen siinä toivossa, että 1 + 1 on 3, vaan tekstiä on lykätty valokuvan päälle aivan kuten ensimmäisissä valokuvarunouden kokeiluissa 1930-luvulla. 

Kuvan otin Iisalmessa kesällä 1981 Savon Sanomien Canonilla ja skannasin mustavalkeasta filmistä Epson Perfection V600 Photolla. Runon nimi on "Löperöpäät" ja lopun lainaus Otto Manniselta.

Minnan päivän etkot ja Canthin juhlinnan loppu

 

Minnan päivän juhlinnan voi aloittaa Jyrki Heikkisen runolla ”Oodi Minnoille” ja lopettaa lainauksella Markku Eskelisen esseekirjasta, jossa Minna Canthin proosatuotanto todistetaan auttamattoman yksinääniseksi kertakäyttötekstiksi.

Heikkiseltä runon tilasi Minna Canth Kuopio ry esitettäväksi Minnan päivän etkoilla 4. toukokuuta 2022. MC Kuopio aikoo tehdä tilausrunosta perinteen niin, että Heikkinen saa valita sen tekijän, jolta tilataan seuraava Minna Canthin patsaalla esitettävä ”Oodi Minnoille”.

Ensimmäisen kantaesityksen oppina oli ainakin se, että patsaalle tarvitaan äänentoisto. Autojen, junien ja kaupungin melu ylittää kevyesti kenen tahansa äänen, mikäli hän ei ole saanut koulutusta armeijan upseeripuolella. Noin kymmenen hengen yleisön joukosta löytyikin Pentti Puustinen, joka entisenä kuopiolaisten tuntemana musiikkikauppiaana ja nykyisenä soitinten ja äänentoiston lainaajana, lupasi tulla kajarin ja mikin kanssa juhlimaan seuraavaa Minnan päivää.

 

Jyrki Heikkinen: Oodi Minnoille

Jotain tuolta kaukaa aina näkyy

 

Opetella ulkoa yksi solmu

kohteliaisuus

epätodennäköisellä kielellä

tulusten käyttö viimassa

astua maisemaan laahusten

voittoisaan kahinaan

kuplivaan kristallisaliin

 

hetki sitten peilissä

varjo ui virran pohjakiviä pitkin

kuin rauhallinen hengitys räsymatolla

eletty mutua

aineen hapuilua ja

tuuli avaa ovesi puhelin soi eteisen pöydällä

ahkeruus, tuo kovan onnen kyytimies

ajaa rallatellen

historian ojaan

 

ja katso,

kirjoitus ohenee aikojen usvaan ja sanat

pienenevät nopeasti ja

lopulta katoavat

jos ei niitä lausuta ääneen

sano sinä mikä on pientä

mikä on suurta

osua kohdalleen hullun tuurilla

tulla omakseen

olla yksi ja sama ainutkertainen

pöydälle avatun mandariinin

heittovarjo

 

ja liina kasvoillaan nukkuu jumala

asiat jotka olisivat voineet olla toisin

asiat jotka ovat toisin

ja kaaoksen aironveto verkkaan nukkuu

ja ei nuku silmät auki liinan alla

hiukset hajallaan laskee

teonsanoja

ja kaikki luettuaan

kutina leviää olevaisiin

 

ajatella

ajatella yhtä ajatusta

ja istua niin pitkään aloillaan

hiljaa

mitään muuta tekemättä

kunnes hämähäkki liikahtaa paidan alla

taikinan tuoksu irtoaa iholta

ehkä tervehdyksen tuo tällä kertaa

kadotettu, löydetty

taivaallinen kellojen helinä

joutavan henkäys jokin

tuolta kaukaa aina näkyy

 

opetella uusi käsiala

suurella vaivalla

sitten myöhemmin

yrittää muistaa kuhmuraista polkua

omaa nimeä

varjojen leikkiä polulla kasteiselle

apilaniitylle jonne

sinuutesi hämmästyttävä emäalus

laskeutuu universumin oravanpesästä

hidasta riemua kipinöiden

kuin keväinen aamunkoi

 

”Tarkentunutta kuvaa kirjailijahahmosta olisi hyvä täydentää kriittisellä tutkimuksella Canthin proosateosten kielestä ja kompositiosta (4), joiden yhteisvaikutus ei häikäise. Proosahistoriassani kirjoitin asiasta mm. näin: ’Canthin proosassa juonet, henkilöt ja henkilöiden väliset suhteet ovat selkeitä ja helposti ymmärrettäviä samoin kuin sisällön läpinäkyvän tarkoitushakuiset painotukset. Tämä tekee valtaosasta Canthin proosatuotantoa kertakäyttöproosaa, jolle naisten juridisen, poliittisen, sosiaalisen ja kulttuurisen aseman paraneminen on asettanut koko joukon parasta ennen -päiväyksiä.’ (Raukoilla rajoilla, 158). Lisäksi Canthin kieli on auttamattoman yksiäänistä verrattuna Seitsemään veljekseen; siinä eivät aikakauden sosiolektit ja diskurssit vahingossakaan törmää toisiinsa ja purkaudu kiinnostavien erojen ja yhtäläisyyksien sarjoiksi, kuten eivät monella muullakaan realistilla. Myös Canthin etäisyys Maria Jotunin understatementin hallitsemaan kieleen on huomattava.” 

(Markku Eskelinen Kolmen kehän sirkus 2022, 69)

Jutut ei lopu kesken, kuhan vaan kuuntelijoita riittäisi

 

Vesannon ohi ajellessa mukaan tarttui Pekka Vepsäläisen kirja. Sattumalta Arastelematta (2021) löytyi 15 eurolla kirkonkylän monitoimipuodista, vähän isommasta kuin naapuri- ja synnyinkuntani Tervon keskustan Puoti ja puhvetti.

Jarruttelin, koska kävi lukion Vesannolla. Biologiaa opetti Tuomo Kivenoja, jonka vaatetukseen en osannut kiinnittää sen kummempaa huomiota. Ymmärrettävä aine, mukava ope, samaa tyyliä kuin muutkin maalikyläläiset. Mutta Arastelemattomien mukaan Kivenojan pukeutumistyyli edusti ensimmäistä keinokuitukautta.

”Vesannon koulussa samaa kuuluisuutta nautti biologianlehtori Tuomo Kivenojan vaaleahkon siniharmaa kokopuku, johon oli tehtaassa ompelemalla tehty prässit. Se kesti keskikoulusta läpi lukion, vain urheilu- ja pyykkipäivinä lehtorilla oli yllään jokin muu asu. Vasta kolmosella ollessamme vuosina 1980-81 kelpo miehelle ilmaantui uusi puku, ja kuuluisa KUL-19 -kuplakin vaihtui farmariin.” (Arastelematta, 156.)

Seuraavalla aukeamalla mainitaan myös rehtori Launo Suomela, joka opetti kuvaamataitoa. Suomelan tunneilla kokosimme Kurki-patsaan, joka seisoo edelleen Niinivedenpään levikkeellä kymmenkunta kilometriä Vesannolta Tervoon päin. Kurjen sulkina ruostuu muutama Saarismäen kotitilan viitakkeen terä.

Kirjaan on jututettu myös Topi Simosta, Vesannon Urheilijoiden valmentajaa ja Topin juoksutallin perustajaa, jonka takia lähdin lukioon Vesannolle enkä Karttulaan tai Pielavedelle, kuten sisko ja velipojat tekivät.

Yli 200-sivuinen Arastelematta on kuin silppusäkki. Tai lapsen perse, josta Otavan piispan Tuomas Anhavankaan mukaan ei koskaan tiedä, mitä sieltä tulee. Vepsäläinen on kiertänyt Sisä-Savoa, kuunnellut juttuja ja koonnut ne varsin omaperäiseen järjestykseen. Satojen fragmenttien joukosta sattumanvaraisesti kaivelee sitten helmiä: tuttuja nimiä, elettyjä paikkoja ja sanonnan poksautuksia, huumoria, joka saattaa avautua vain sisäsavolaiselle sisäpiirille.

Harvemmin nämä kuitenkin harmittavat kuin uudistuneen Savon Sanomien Nurkkavitsi; saman tapaisia yllätyksiä tapaa maakunnan kirjeenvaihtajien yksipalstaisista 1800-luvun sanomalehdissä.

Lopusta löytyy vielä tekstin todisteeksi värivalokuvia pielaveteläisen Ari Jauhiaisen Syvänmuan lennonjohtotornin ympäristöön rakentamasta ITE-taiteesta. Pielaveden lentokentästä en ole kuullutkaan, mutta niin vaan kuvassa pienkoneen vieressä seisoo kyltti:

”Uskallappas ajjoo kentällä.”

Tiedä sitten, kuinka moni osaa arastella kenttää? Tai pysäyttääkö kyltti naurun puoleen taipumattoman tai muuten kielitaidottoman kuskin tai lentäjän?

Mutta kuka on Pekka Vepsäläinen? Onko hän savolainen Lönnrot vai Gottlund, joka juoksee kasaan pian unohtuvia tarinoita? Tekstissä nimet on lihavoitu, joten kymmenet juttukaverit löytävät kirjasta itsensä, ja lukija huomaa, miten runsaasti tutuilta seuduilta löytyy tuntemattomia ihmisiä.

Kirjasta ei selviä, kuka Vepsäläinen on. Ilmeisesti hän kuitenkin kävi samaa lukiota muutamaa vuotta myöhemmin. Jo Kuopion kirjaston haulla selviää, että Vepsäläinen on tuntematon kirjailija vai päiväkirjan kirjoittajalle. Arastalemattakin odottaa sekä pääkirjaston että Juankosken lähikirjaston hyllyssä.

Vasta eläköitynyt toimittaja Kari Manninen haastatteli Vepsäläisestä Savon Sanomiin (10.2.2018). Jutussa kirjailija esittelee savolaista vuoden 1918 sisällissotaa viitaten teokseensa Annan ja Pekan vapaussota. Vepsäläisen mukaan Vesannolla kärsittiin nälkää, mutta ei sodittu, koska tappelunhaluiset lähtivät etelään.

Jyväskylän Yliopistopainossa painetun pehmeäkantiseen on kustantanut Mirastudio ja taittanut vesantolainen valokuvaaja Niko Ageenkon. Vepsäläisellä on nettisivu, jossa kirjailijan teokset luetellaan. Vielä pitempi lista Sisä-Savossa, ehkä koko itäisessä Suomessa, löytyy vain Tervossa entisellä Utrianlahden koululla asuvalta eräkirjailijalta ja valokuvaajalta Juha Jormanaiselta.

"ANNA JA ANNAN PEKKA: romaanisarjan 1. osa, kansanelämän kuvaus vuosilta 1897-1912. Myös talouden ja kulttuurin kehitys.
ANNAN JA PEKAN VAPAUSSOTA: 2. osa, alkaa sortokaudesta, 1. m-sota, linnoitustyöt, paheneva nälkä, kapina, torpparivapautus.
ANNAN JA PEKAN LAPSET: 3. osa, pulakausien ja hätäaputöiden läpi talvisotaan, perheet odottavat sotaan lähteneitä; välirauha.

TARINOITA SODAN JA RAUHAN TÖISTÄ: kaskukokoelma. 

JUTUN JUURIA: kaskuvihkonen. 

SANA LEIKKI: vitsejä ja sanaleikkejä savon, rajakarjalan ja pohjalaismurteilla sekä puhdasta puujalkaa; savon seksisanasto. 

SAVON ANTERO VIPUNEN: savolainen huumorikalevala, kotikeittoinen kuvitteellinen 100-vuotiaan selviytyjän elämänkaari. 

SEPPÄ SIMONEN JA GUSTAVA-TYTÖN KUNNIA: kielellisesti lahjakkaan Alfred Simosen ja hänen naisystävänsä elämäntarina, sarjakuva savon murteella. 

SANKAREITA SONKARILTA: kolme henkilökronikkaa (Julius Huttunen, Gustava Nousiainen ja Pesän Juakko). 

RUJOJA RUKKAS-RUNOJA: rakkausrunojen vastakohtia – eli kuinka ihastus on alkujaankin mahdoton. 

JALOILLEEN NOUSEVA SUOMI: työkaskuja Sisä-Savosta. 

TEKNIIKAN MIEHIÄ: konemiesten tarinoita (Alvar Turjamaa, Veikko Matilainen, Viljo Häkkinen, Martti Hytönen, Niilo Lindi, Aimo Sirén, Niilo Hentunen ja Matti Kovanen). 
KARJALA EI HAUVASSAKAA UNOHU: Salmin ja Suojärven evakkojen tarinoita, mukana Posti-Iivo, Ivan Sinda Suistamolta. 

VIERAS VANHANKODISSA – pahankurisia pakinoita. Pakinoiden kokoelma vuosien varrelta, osa on julkaistu Karttulan-Tervon-Vesannon Sanomissa sekä Sisä-Savon Sanomissa, osa pöytälaatikosta. 

SEKAKALOJA, TÖYRIÄ JA MATTEITA: metsästys- ja kalastuskaskuja sekä henkilötarinoita (Ukkolaiset, Pekka Puranen, Marjatta Puranen, Seppo Miihkinen ja Jouni Rautiainen).
PENTTI ALAJAN MATKASSA: muistoja ystävästäni konservaattori Pentistä sekä ihmisten tarinoita, millaista asiaa heillä Alajalle oli. 

Vesannon kotiseutuyhdistyksen kautta on saatavissa seuraavia kirjoittamiani teoksia: 

NÄRHILÄ – KYLÄ VETTEN VÄLISSÄ: Närhilän ja Nurmelan seudun kyläkirja; historia, talous, kulttuuri ja yhteiset riennot. 

POES PAESTAMATON LIHA PÖYVÄLTÄ! Kirja seutukunnan savolaisista sanonnoista koko ihmisen elämänkaarelta.
Aiempia, joita ei enää ole saatavilla, mutta joita saattaa tilata kirjastojen kaukolainana:
AENA KUN SILIMÄ VÄLTTÄÄ: Sisä-Savon murteen sanakirja.
ENKELINSIIPIIN RAUTALANKAA!: koulukaskuja.
TYÖN REONASSA: työkaskuja."

Urheiluseuroja ei välttämättä tarvita lasten liikuttajiksi

 

Tänään kahden SAFA:n arkkitehdin Tarja Nurmen ja Hannu Puurusen mielipidekirjoitus Minna Canthin kotitalon Kanttilan remontin puolesta päättyy virkkeisiin:

”Tässä asiassa toivomme ja edyllytämme ennen kaikkea kaupungilta terävää ja kaukonäköistä katsetta. Sen voisi peli- ja urheilukaupunkina itseään korostava Kuopio kohdistaa muuhunkin kuin iänikuiseeen palloon.” (Savon Sanomat 3.5.2022, 26.)

Liikunta on ruumiin kulttuuria siinä missä päiväkirjan kirjoittaminen hengen maanviljelyä. Mieluummin siis sekä että, mutta käytännössä Kuopion kaupungilta pyörähtää noin vain 10 miljoonaa lisärahoitusta Savilahden liikuntaluolaston rakentamiseen samaan aikaan, kun Kanttilan 5 miljoonan remonttia on roikutettu kymmeniä vuosia.

Valtiovallan erityisessä suojeluksessa on huippu-urheilu, jolla on enemmän tekemistä bisneksen kuin liikuntakulttuurin kanssa. Yhtä hyvin kuin valtio Kuopion huippu-urheiluseurat perustelevat yritystensä merkitystä lasten liikuttajina. Kilpaurheilun nuorisolle aiheuttamista ikiaikaisista vammoista uutisoidaan harvemmin, kuten kirjoitin täällä.

 

"Liikuntatutkijoita painostetaan"

 

Nurmen ja Puurusen viimeistä lausetta jatkaa Helsingin Sanomien tiedesivulla tänään julkaistu Annika Mutasen juttu ”Liikuntatutkijoita painostetaan”.

HS:n toimittajan saamien tietojen mukaan korona-aikana liikuntatutkijoita, joita Suomen on peräti 400–500 – ehkä siis jopa enemmän kuin huippu-urheilijoita? –, on kovisteltu olemaan hiljaa tutkimuksista, joissa pandemia ei ole näyttäytynyt riittävän haitallisena liikkumiselle ja seuratyölle.

Etäkoulu romautti liikkumisen määrän koulupäivän aikana, kun koulumatkat ja välituntiliikunta jäivät puuttumaan, mutta kello 14 jälkeen ja viikonloppuisin peruskouluikäiset lapset ja nuoret sen sijaan liikkuivat yhtä paljon kuin ennen, vaikka ohjatut harjoitukset olivat tauolla.

”Viidesluokkalaiset ja yläkouluikäiset pojat alkoivat liikkua omaehtoisesti niin paljon, että heillä koulupäivän jälkeisen liikunnan määrä lisääntyi entisestä.

Nämä myönteiset uutiset eivät tue ajatusta urheiluseurojen ratkaisevan tärkeästä roolista lasten liikuttajana eivätkä toivetta lisärahoituksesta koronan jälkien korjaamiseksi.”

Pentti Linkolan kynää ei liikuttanut viha vaan suru

Kuvanveistäjä Eemil Halosen teoksia Lapinlahden taidemuseossa 2022. Onko näiden kipsimiesten, tai miesten päissä yleensä, surua, vihaa, viisaan lepoa vai Bo Carpelan sanoin ”liikaa logiikkaa ja liian vähän salaisuutta”?

”Kirjailija, esseisti Antti Nylén arvelee, että kaunokirjallisuuden ytimenä on viha ja kirjoittaminen on parhaimmillaan aggressiota. Pentin kirjoittamisessa on vihanpurkauksia, mutta sen lähteenä ei ehkä sittenkään ole viha. Kynää liikutti suru. Sen alkusyynä oli rakkaus ja huoli. Nykypäivän vihapuhetta se ei ole. Suuttumus oli vasta toinen taso, ’toinen nuoli’.

Pentin tekstejä ei ole syytä lukea kuvina kirjoittajan psyykestä tai todisteina mielentiloista. Kirjoittaminen oli oma maailmansa. Pentin elämä ei viimeisinäkään vuosikymmeninä ollut yhtä masennusta ja synkkyyttä, niin kuin joistakin tulkinnoista voisi päätellä.”

(Anni Jussila Pentti Linkola ja minä. Elämää toisinajattelijan kanssa Minerva 2021, 53.)

Luonnonperintösäätiön toiminnanjohtaja Anni Jussilan kirja täydentää hyvin Riitta Kylänpään elämäkertaa Pentti Linkola – ihminen ja legenda (2017).

Jussilan kokemusperäinen tieto toisinajattelijan elämästä vertautuu siihen, mitä vaikkapa Mia Berner, Aila Meriluoto ja Tuula-Liina Varis ovat julkaisseet kirjoittavista miehistään. Tämä näkökulma saattaisi avata jotain myös siitä, mitä puuttuu esimerkiksi Paavo Haavikon elämäkerroista.

Toisaalta avioliiton omaisessa suhteessa Linkolan kansa eläneen Jussilan ”läheiskulma” rikastuttaa mielikuvitusta niin, että on entistä vaikeampi hallita käsitystään, mikä mies Linkola oli. Mikä oli hänen salaisuutensa ihmisenä ja kirjoittajana, jos ne voi jakaa kahteen eri maailmaan Jussilan tapaan?

Jos totuus Pentistä ihmisenä hämärtyy rakastuessaan ja rikastuessaan, niin usko Linkolan kirjoitusten todistusvoimaan näyttää vankistuvan päivä päivältä. Voiko olla tuntematta myös vihaa, kun katsoo dokumenttia Intian saasteista, Amerikan autojonoista tai ihmislajin yhdestä saastaisimmasta oliosta, venäläisestä tappajasta, joka Putinin sodassa paskoo ukrainalaisten lattiamatoille.

Ihminen on maapallon syöpä.

Vihan suhteen Jussila arvelee Nylénin erehtyneen, mutta jatkossa hän käyttää esseistin tulkintoja Linkolan teksteistä ilman nokertelua. Omissa vihoissani olen sortunut vinoilun syntiin useammin kuin Jussila koskaan – ja Nylénin suhteen alussa lainattu on kuin bensaa nuotioon, jonka sytykkeet löytyvät Kuoharit-romaanin III osan sivulta 430.

Laajemmassa pohdinnassa vihan merkityksestä kirjailijalle ja kulttuurielämälle yleensä päädyin lainaamaan Bo Carpelanin viimeistä romaania Blad ur höstens arkiv (2011) Caj Westerbergin suomennoksena:

Heissä on liikaa logiikkaa ja liian vähän salaisuutta. Heidän lähtökohtansa on totuus, ei todellisuus. He eivät tiedä, että totuus on vain elämän työstämistä, ei sen tarkoitus. (Lehtiä syksyn arkistosta, 17.)

Julkaisemattomassa käsikirjoituksessa epäilin kiusaajani ja vihamieheni olevan valmista kuohariainesta Linkolan tapaisten isieni jalanjäljillä. Siis jos intohimokseen ei pääse viiltelemään itseään tai toista, tosi taidetta ei voi syntyä, sillä ”vihassaan itse kukin tuumii, juonii ja tahtoo tuloksia, vahinkoa ja tuhoa vääräuskoisille, jotka eivät osaa käyttää järkeä yhtä terävästi”.

Ehkä sitten kun vihani talttuu, pääsen siihen viisaan lepoon, joka on kirjoitettu latinaksi Kansalliskirjaston deviisiin. Otium sapientis viittaa roomalaiseen kylpylään, hengen lepoon, josta Sirpa Kähkönen puhui juhliessamme 150-vuotiasta Kuopion kirjastoa 22.3.2022.

"Kenenkään ei tiedetty tutkivan Säisää"

 

Eino Säisän kalenterimerkintä SKS:n arkistosta: "Soitin illalla Helsinkiin Jukka Sipilälle. Oli taas humalassa. Mies vain juo ja pilaa minun elämäntyöni."

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto muistelee kirjailija Eino Säisää (1935–1988) fbookin postauksessaan, jota jaoin puolilta öin. Aamulla ensimmäinen kommentti oli tullut entiseltä Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitajalta Kai Ekholmilta, joka vastasi Oriveden opiston kirjastosta siihen aikaan, kun opiskelin kulttuurisihteeriksi:

”Muistan Säisän Kuhmon kirjoittajakurssilta 1973. Säyseä oli mies. Kaikilla trilogiatauti.” Ja tauti vain paheni, vastasin, Kukkivan roudan maat -sarjaan kertyi 2 x 3 osaa.

Sitten kommentoi Lapinlahdelta lähtenyt säveltäjä Pasi Lyytikäinen: ”Eino Säisän tuotanto on vaikuttanut ymmärrykseni elämästä ja kotiseudusta ehkä enemmän kuin mikään muu. Suuri kirjailija!”

SKS:n postauksessa on ennen näkemätön Matti Nokelaisen ottama kuva kirjailijasta. Viesti päättyy toteamukseen: ”Eino Säisän arkisto sijaitsee SKS:n arkiston kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelmassa. Säisän tuotantoa on saatavilla SKS:n kirjastosta.”

Säisän aineistot loppuvat kuitenkin jo vuoteen 1980, jos Säisän leski tai tytär ei ole luovuttanut uutta tutkittavaa vuoden 2018 jälkeen. Siihen aikaan kirjoitin romaanin Kuoharit I-III:

”Kirjailijan luovuttamat aineistot loppuvat vuoteen 1980 eikä SKS:ssä tiedetty, kenen hallusta löytyvät loput. Epäiltiin, että ovat saattaneet palaakin. Oli nimittäin kerrottu, että jonkinlainen saunapalo olisi ollut. Kenenkään ei tiedetty tutkivan Säisää, viimeisiä kiinnostuneita oli ollut Einon papereita vastaan ottanut Kaarina Lampenius, joka oli jäänyt eläkkeelle 2001.

Kirjoittajanimeä Sala käyttänyt Lampenius tapasi Säisän Helsingissä kirjailijan saatua jonkin tunnustuksen ‒ ilmeisesti Suomen arvostelijoitten liiton Kritiikin kannukset, Lampenius muistelee sähköpostiviestissään. Tunnustuksen täytyy kuitenkin olla vuonna 1984 myönnetty Aleksis Kiven rahaston palkinto, Kritiikin kannukset Säisä sai jo vuonna 1965. Joka tapauksessa palkinnonjaon jälkeen kirjailija oli tullut yllättäen arkistoon ja pyysi käsikirjoituksiaan takaisin. Saatuaan juuri valmistuneen arkistoluettelon ja käytyään varastossa katsomassa luettelon mukaisia aineistoja Säisä oli ihastellut näkemäänsä ja sanonut, että nythän hänellä on aineistonsa paremmin käytettävissään kuin kotona.

Lampenius oli luvannut, että kirjailijalle lähetetään pyydettäessä kopiot kaikista hänen tarvitsemistaan papereista. Pian tämän jälkeen oli tullut tieto Säisän surullisesta poismenosta. Lampenius itse lähti paremmille arkistomaille keväällä 2017.”

PS 

Hyvä, että otin talteen nuo Ekholmin ja Lyytikäisen kommentit. Fbook poisti jälleen postaukseni, koska "julkaisusi on roskapostia koskevien yleisönormiemme vastainen". Fuckbook tarjoaa kuitenkin "yleensä mahdollisuuden pyytää tarkistusta ja jatkotoimenpiteisiin, jos päätöksemme on vaärä". 

Tarkistusta pyysin ilmeisesti oikeaa napukkaa painamalla. Katsotaan nyt, milloin fbookin tiedoissanikin näkyvä blogini on Metan mielestä jotain muuta kuin roskapostia. Ehkä se on sitäkin, mutta siitä tai fbookista huolimatta, lukijat näyttävät löytäneen tänne. 

Kommentteja vain uupuu; nehän loppuivat Kuvassa ja sanassakin muutama vuosi sitten, kun keskustelut siirtyivät näppärämmille alustoille. Ja nyt ollaan jo niin nopeita keskustelijoita, että tarinoista ei jää minkäänlaisia jälkiä.