Pentti Saarikosken Hämärän tanssien draamallisuudesta

 

”Valamon ystävänä ja ortodoksina Kalle Holmberg lopetti ohjaajan uransa useamman kerran. Ideoita oli, ja työtarjouksia tuli teattereista niin, että ohjaaja ei osannut jäädä eläkkeelle, ennen kuin tuli se viimeinen niitti. Kun usko loppui, kaikki loppui. Holmbergin usko loppui, kun hän epäili menettäneensä kyvyn lumota työryhmä. 

Ritva ja Kalle Holmberg
Valamon hautausmaalla.

Kun on nähnyt Holmbergin esiintyvän yksin Kuopion kaupunginteatterin isolla näyttämöllä, tietää miten hän lumosi työryhmän lisäksi katsojan ja koko salin. 

Teatterieläin Holmbergiin verrattuna paperimies lähtee takamatkalta, mutta uskoni on vahva siihen, että Pentti Saarikosken runoelmasta Hämärän tanssit on mahdollista tehdä sovitus, näyttämöllinen esitys tai kuulokuva, josta nautimme vaikka seuraavilla Saarikoski-päivillä elokuussa 2025. 

Tai sitten todetaan, että Hämärä ei tanssi enää, kuten kuuluu Vesa Haapalan viidennen runoteoksen nimi (Otava 2019). Ikään kuin Saarikosken Hämärän tanssien (Otava 1983) päälle- tai sivullekirjoitetussa runoelmassa tanssin loppuun viittaavat säkeet:

raivoaan haukkovat lähiöt

hämärä ei tanssi enää

pimeä on pilkkonut valon

eikä puhdasta tilaa ole.

Onko ilmastonmuutoksen ajassa, puhtaan valon ja tilan puutteessa, aikaa runoelmien adaptaatioihin? Ja miksi palata juuri Hämärän tansseihin? Ja jos hämärää tanssitetaan, miten näyttämöllinen sovitus toimii suhteessa meidän antroposeenin hätätilaan; tästä hetken – ja hetkestä elävästä – suhteestahan esittävän taiteen lumossa on kyse.”

Näin alkoi alustus, jonka pidin Saarikoski-päivillä Valamon luostarissa 16. elokuuta 2024. Esitelmän jatkot on julkaistu esseenä Kritiikin Uutisissa 18. syyskuuta 2024.

Litania Pentti Saarikosken (1937-1983) haudalla Valamossa 16.8.2024.

Valamossa tein kaksi lisäystä, jotka eivät ole mukana esseessä. Kesällä saaressa tiskatessani kuuntelin näyttelijä ja kirjailija Johannes Lahtelan keväällä julkaistua elämäkertaa. Lahtela on esittänyt monologin Tiarnia-sarjasta, joka nettitarkistuksen perusteella koettiin Lahden Runomaratonissa ja Vaasan kaupunginteatterissa vuonna 2003.

Ohjaaja Heikki Huttu-Hiltunen puolestaan muistutti Facebook-kommentissaan, että näyttelijä ja ohjaaja Kimmo Kahra on tehnyt sovituksen Hämärän tansseista Vaasan kaupunginteatteriin. Teatterin listaamasta ohjelmistosta ei kuitenkaan löydy minkäänlaista merkintää esityksestä, ja näinhän näytelmälle joskus käy; teatterihistoriaa laadittaessa muutaman esityskuvan tai videon lisäksi arvostelut jäävät ainoiksi lähteiksi. Tällä kertaa arvosteluakaan ei löytynyt.

Kuoleman vonkamies pistelee vihollistaan

 

Puolukanvarvun näkökulmasta syrjäisessä Helsingissä asuva kirjailija Antti Hurskainen on entistä ”tietoisemmin sodassa pääkaupunkilaisarroganssia ja -tietämättömyyttä vastaan”.

Esseekokoelmassa En kieltäytynyt aseista (2024) tekemästään linjauksesta huolimatta Hurskainen ei aio reagoida Keskustan yhteydenottoihin, vaan löytää omat syrjäseutunsa myös ratikasta.

Esseissään Lapinlahdella syntynyt ja nuoruutensa asunut Hurskainen kertoo perusteellisemmin kotiseudustaan ja perheestään, jotka ovat vilahdelleet edellisten teosten taustalla. Isän kuolema on ilmeisesti helpottanut kahden pojan isän muistelua, tilitystä ja tunnustuksia.

Kirjallisuutta kaikki on kuitenkin. Ja lopun odotusta kirjaa lukemalla ja kirjoista luomalla kuulosuojaimet päässä. Niin yksinäiseen kulmaan kirjailija maalaa itseään Helsingissä, taiteilijapiireissä ja perhe-elämässä, että kuoleman vonkamies tulee mieleen.

Perusteellisempi arvio on toisten työtä. Päiväkirjailen nyt ja aina vain sen, mikä sattuu sopimaan omiin töihin. Tänään sattui se, miten Hurskainen onnistuu vertaamaan maalaista ulkomaalaistaustaisiin ja työväenluokkaan, joiden puutetta pääkaupungissa on nostettu esille.

”Nostaisin vaihtelevan faktuaalisten peilikuvaongelmien rinnalle kolmannen eli kysymyksen maalaisesta kirjallisuudesta. Matti Mäkelä on kuollut, 77-vuotias Heikki Turunen paljastaa Seuran haastattelussa olevansa ’junttieinari’ ja hänen oppipoikansa Antti Heikkinen julkaisee muutaman tilauselämäkerran vuodessa. Kuka pitäisi agraarin proosan puolia? Helsinkiläisten korkeakoulutettujen kuvaukset Helsingistä eivät lähtökohtaisesti ole ongelma niille, joita kirjallisuuden tasa-arvokysymykset kiinnostavat. On kuitenkin selvää, että fiktiomme ja runoutemme on liian vähän leppävirtalaista ja loimaalaista. Noin kuusikymmentä prosenttia suomalaisista asuu yli 40 000 asukkaan kunnissa. Jos peili pyrkisi heijastamaan todellisuutta, yli kymmenen kirjailijan syyskatalogin kahdestakymmenestäviidestä tulisi elää tiheän kaupunkiliikenteen tavoittamattomissa.

Kymmenen avustajaa tai kirjailijaa, alle yksi rodullistettu ja vähintään neljä maalaista. Miten on Nuori Voima tai mikä hyvänsä kustantamo? Heijastus alkaisi näyttää todellisemmalta.” (54)  

PR

Telppäsniitty mainitaan, mutta Paavo Ruotsalaisesta Hurskainen ei kerro tässä esseekokoelmassa. Ehkä ei mistään niistä tai romaaneissa, en ainakaan muista.

[Lisäys/korjaus 14.8.2024: Hurskaisen esikoisromaanissa 22 – Kertomus syömisestä (Siltala 2019) kerrotaan myös Paavo Ruotsalaisesta. Fiktiota, esseetä ja/vai totta selviää, kun saan lainattua teoksen kirjastosta. Siltala ei lähettänyt kirjojaan valtion kirjallisuustoimikunnan jäsenille, vain muutaman kappaleen Taiken Hakaniemen konttorille, joten työhuoneesta kirjaa ei löydy.]

Miksi kirjailijan synnyinkunnan naapurihiippakunnassa asunutta ei mainita? Joku suhde tai ajatus Hurskaisella on pakko olla kahden hiippakunnan piispasta ja hänen opetuslapsistaan, körteistä, jotka kokoontuvat Herättäjäjuhlille niin kuin Hurskainen telppäsniitylleen Ilosaarirokkiin vuoteen 2010 asti.

Kuin Paavon suusta on ”Joensuutrilogian” todistus lopulta jokaisen on itse käytävä neuvottelunsa Jumalansa kanssa. Kuten Paavo kirjeissään jakaa seuraajiaan oikeisiin ja vääräuskoisiin, Hurskainen esseissään kiivailee niin tekopyhyyttä kuin kehnommin kirjoittavia vastaan. Alkoholisminsakin hän myöntää yhtä reilusti kuin Paavo markkinajuopottelunsa. Nainen on lähinnä kärsivä vaimo niin Paavon elossa kuin esseissä.

Hyvä olisi lukea, jos Hurskainen kirjoittaisi Paavon kirjeistä, körttiläisyyden pyhistä alkuteksteistä. Kehnosti kirjoitettuja Paavon sanelusta laadittuja ja epäjohdonmukaisia, paitsi kiivailussaan vääräuskoista vastaan. Vielä parempi olisi, jos kuulisi maallikkosaarnaaja Hurskaisen puhuvan lukukokemuksestaan Aholansaaressa tai Herättäjäjuhlilla.

Siinä olisi vääräuskoiselle ensimmäinen syy vierailla oikeauskoisten seuroissa.

Yleisradion Kokkilive ja Jälkityhmät

"...ja komeat nuorukaiset kirjailluissa mekoissa ja sorokka-päähineissä kumartelivat itkiessään ilosta... Kehityksen kehittyessä hotellinetin näyttö valehteli aina vain sujuvammin. Ja mikä idän ja lännen välille eron teki, jos ajatteli EU-huijareita ja Guantanamon vankileirin kiduttajia. (Venäjän metsästäjät, 143)

Koko ajan lisätään jotain ja vatkataan vähän. Mitä se on? Ei edes ruokaohje, jossa neuvotaan vatkaamaan riittävästi, vaan Yleisradion kulttuuriohjelma.

Miksi ei edes vatkata, ymmärtää, kun katsoo Kokkiliveä eli Ylen Kulttuuricocktailia ja kulttuuritoimituksen päällikköä, joka puolustaa kulttuurin saamia yritystukia aamuteeveessä. 

Sitten toimittaja Oskari Onninen vastustaa myös kulttuurin yritystukia siinä missä muitakin yritystukia, koska tuloksia ei mittaa kukaan.

Kun Onninen ihmettelee, miksi yksikään kulttuuritoimitus ei tee tästä juttua niin kuin taloustoimitukset tekisivät, muusikko Paleface komppaa vieressä. Hän toivoo, että joku kulttuuritoimituksen päällikkö ottaa Onniseen yhteyttä ja tilaa freelancerilta laajan jutun aiheesta.

Ja mitä tekee päällikkö, joka aloitti yritystukia ylistämällä. Ei sano mitään, ei ainakaan tilaa juttua. Ehkä hän ei tiedä, että on Suomen suurimman kulttuuritoimituksen keittiömestari.

Kun kaikki viisaus näissä Ylen aamu- ja kulttuuriohjelmissa vatkataan velliksi Pasilan mäellä mahdollisimman kiireellä kädellä ja niistä aineksista, jotka sattuvat olemaan lähinnä Pasilan mäkeä, kulttuurin torstaisen jälkiviisastelun nimi voisi olla Jälkityhmät Jälkinäytöksen sijasta.  

Välissä, välillä välitin runoa "Maan ja taivaan välissä"

 

Kuopion museon vanhan puolen remontin valmistumista juhlittiin torstaina 12. toukokuuta 2022. Välissä, välillä välitin avajaisissa noin 11 minuuttia runoa, joka on Talon tarinan toinen osa.

Ensimmäinen runo ”Kantti kertaa kantti” julkistettiin koronan takia videona Kantin uuden puolen vihkiäisissä viime vuonna.

Toinen tilausruno ”Maan ja taivaan välissä” sai nimensä Charles Sandisonin teoksesta ”Taivaan ja maan väliset”, joka löytyy joka hetki uutena Kantin uuden osan seinältä.

Runon ”Maan ja taivaan välissä” kirjoitin Sandison uuden teoksen ja vanhan Juho Rissasen freskon Rakentajat väliin siinä toivossa, että talon molemmat päät tulisivat mukaan tarinaan.

Runon ensimmäinen liuska meni näin:

MAAN JA TAIVAAN VÄLISSÄ

Kuopion museolle 2022

 

1

Vähänkö on seinä edessä

betonitaivaassa 

kirjaimia kuin runoilijan päässä.

 

Harmaanvalkoisessa eksymisen seinäoppaassa

digihiiret raatavat vuorivaikutteisessa pelissä

kuten Nilsiän miehet Rissasen freskossa. Taiteilijan koodi

ohjaa ja videotykki valaisee mikä meidät toi tähän –

joka hetki vanha ja uusi Sandisonin 2000-luvun teoksessa.

 

Taivaan ja maan väliset herättää sementin. Viileät suut

imaisevat vaeltavat bitit avaruus

tulostaa kummat kuvat, sanattomat sanat kysyvät:

Tarvitaanko maassa mitä ja mikä on taivaan suoja

sadan vuoden päästä?

                   Tavataanko paratiisissa vai luetaanko jälleen

kirkkovene museotavaraa siinä missä sanakirjalla vain

                                                     museoarvo.

2

Museo juontuu museionista

taiteen ja tieteen pyhästä paikasta 

                                                                                             muusien kukkuloilla lähempänä jumalia

Uudistuneessa museossa tapasin
vanhan tutun Maaningan
pojan, jonka Ahti Rytkönen
kuvasi 1920-luvulla.

"Samaan aikaan kun kirjoitin Pispalassa toista kokoelmaani, pidin tamperlaisessa Galleria Nykyajassa valokuvanäyttelyä, jossa oli kaksitoista kuvaa, ja se kolmastoista löytyy Kahdentoista kuvan (1986) kannesta. Leikatessani sanomalehden radio- ja tv-sivulta Ahti Rytkösen 1920-luvulla ottamaa kuvaa Maaningalta en tiennyt, että kuvassa oli Veli-Antti Miettinen, joten jokin minua pisti silmään - ilmeisesti tuntemattoman outo lakki, josta tiesin kuolevani: Hän seisoi nulipää sängen laidassa/ kiven päältä jos ei horju särki/ näkee lepikon takaa hopeista, järvi se on."

(Kuusikirja, 2008, 194-195.)

PS

Osuuskunta Sataman Tarmo, joka hoitaa muun muassa Rosebudin kirjakauppaa kauppahallissa, täyttää 10 vuotta lauantaina 14. toukokuuta 2022. Synttärijuhlilla ravintola Sampossa välissä, välillä välitän sekä ensimmäisen että toisen Kuopion museon tilaaman runon.

Romaani Pojan usko | Aviador 2021

 Kulttuuritoimittaja Iikka Taavitsainen kirjoitti ja Paula Pohjamo kuvasi jutun, joka julkaistiin Savon Sanomissa. 1. syyskuuta 2021.  https://www.savonsanomat.fi/paikalliset/4276444

Kuka murhasi Paavo Ruotsalaisen ainoan pojan? Saarnamiehenä Ukko-Paavo oli heränneiden kiistaton johtaja, mutta Nilsiän piikkinen mies herätti myös vihaa. Jopa Tahkomäellä, Paavon lähimmissä naapureissa sikisi sitä koston henkeä, joka synnytti salamurhan. 

Kansi: Satu Enstedt.

Romaanissa Pojan usko Jouni Tossavainen kertoo, mitä Tahkomäellä tapahtui Marianpäivän aattona ja murhalauantaina vuonna 1830. Heti kevätpäivän tasauksen jälkeen Marianpäivän eli Marian ilmestyspäivän juhlajumalanpalveluksia kuultiin tänäkin vuonna 21. maaliskuuta.

Tossavaisen (s. 1958) edellinen romaani Taistelevat metsot oli vuoden 2020 Savonia-kirjallisuuspalkintofinalisti. Savonia-palkinnon hän sai juoksija Hannes Kolehmaisesta kertovalla romaanilla New Yorkin Lentävä suomalainen (2014).

Ensimmäisen arvostelun Pojan uskosta (2021) julkaisi Savon Sanomat 11. syyskuuta 2021. Kritiikin kirjoitti Teppo Kulmala, kuten myös viime vuotisesta romaanista Taistelevat metsot. https://www.savonsanomat.fi/paikalliset/4289835

Pojan uskon kertojat

 AAPELI, Pietiläisen mäkitupalainen

ANNA, Sääskiniemen emäntä, Nuutin vaimo

AHOLANSAAREN ANNA, Riitta ja Paavo Ruotsalaisen esikoistytär, Iivarin vaimo

ANTTI, Sääskiniemen Annan ja Nuutin poika

BOMAN, Nilsiän nimismies

JUHA, Sääskiniemen toiseksi vanhin poika

JUHANA, Riitan ja Paavon poika

KAISA, Aholansaaren Annan ja Iivarin piika

KRISTIINA, Sääskiniemen Pekan vaimo

NUUTTI, Sääskiniemen isäntä

PEKKA, Sääskiniemen esikoinen

PER JOHAN, Iisalmen rovasti P. J. Collan

PIETILÄINEN, talonpoika Keyrityn kylästä

REETTA, kerjäläinen

RIITTA, Tahkomäen emäntä, Paavon vaimo

ROSINA, Aapeli Tossavaisen vaimo

RUUSKANEN, metsärosvo

 Näyte ”Saunapäivä”

Kuukaan ei taita yön pimeintä selkää. Telkkämäessä nukutaan Aapelin lähestyessä Ruotsalaisten navettaa, mutta Sääskiniemessä uni on ottanut kyytiinsä vain talon naiset. Sääskiniemen Pekan valvoessa isällä ja Antilla on ollut parempaa tekemistä kuin lauantaisaunassa kylpeminen. Kuten myös Juhalla, joka nauttii navetassa lehmän annista metsärosvo Ruuskasen heräillessä Ruotsalaisten naapurin saunassa – ja Telkkämäen alla Paavon hevonen nyhtää suitsiaan.

Ruunan ryykätessä länkiään vasten rahkeet rutisevat, mutta ohjakset eivät mene poikki. Kun reen perään sidottu kaulahuivikaan ei anna periksi, ryntäys venyttää pojan kaulaa. Ohjasperillä jaloistaan sidottu Paavon esikoinen kimpoaa ilmaan, ja viaton sielu lähtee kipittämään kuin orava kuusta pitkin taivaaseen. 

Puoliltaöin pimeällä Syvärillä lentää Aapelin tuulensuoja. Tossavaisilla ei ole lauantaisaunaa lämmitetty, etteivät ottaannu kylmän vihat yötöissä. Eukko liihottelee kuin paastokauden laihduttama noita-akka hevosten polkemia varsiteitä järven molemmin puolin jälkiä jättämättä.

Tänä yönä hyvän ja pahan, taivaan ja helvetin, puntit ovat tasan. Marianpäivästä valo sikiää taittaakseen niskat pimeydeltä. Pääsiäisenä kevään voitto varmistuu, kun makeat munat painavat nälkäisten rollien suut parrelleen. Maha täynnä onni on kotona eikä kuolema tule ensimmäisenä mieleen.

 Kirjailijan sana

Uskosta niin kuin rakkaudesta puhuminen ei ole helppoa. Rakkaudesta niin kuin uskosta puhuminen on vaikea tie, koska se menee niin suoraan toisen sielua ja sydäntä kohti. Siksi toisen sydäntä ja sielua kohti pitää käydä ahtaasta portista, siis hyvin vastentahtoisesti.

Sanomisen tahtoa ei lisää se, että tuskin mistään halutaan puhua niin paljon kuin uskosta saarnataan joka pyhä ja rakkaudesta joka laulussa. Kun moiset portit ovat näin levällään, mitä lisättävää siihen olisi. Ei muuta kuin käyt sisään ja nautit papin annista ja rakkauslaulujen Sannista.

Kysyn kuitenkin, miksi tekniikka kehittyy – äänentoisto paranee ja kamera on hyvä – mutta kuvassa ei näy uskoa eikä rakkautta, joiden kautta jumalakin saattaisi rohkaistua puhumaan.

Latinan nöyrää tai pientä tarkoittavasta sanasta paulus juontuvat Paavon lisäksi Paulin ja Paavalin nimet.  Nöyryydestä en ole varma, mutta pieniä talonpoikia kukin tavallaan olivat savolaiset Korhonen, Ruotsalainen ja Tossavainen.

Talonpoikaisrunoilijaksi nimitetään Paavo Korhosta (1775–1840), joka viljeli tilaansa Sonkarin rannalla Vesannolla, kunnes luopui esikoisoikeudestaan. Talonpojan poika Paavo Ruotsalainen (1777–1852) asutti useampaakin tilaa, ennen kuin asettui piikkiseksi kahden hiippakunnan piispaksi Nilsiän Aholansaareen. Maanviljelijä Matin ja Annin esikoinen Pauli (1932–2005) viljeli isänsä tilaa Tervossa, kunnes kotipaikkani Saarismäki hajosi perintöriitoihin.

Talonpojan esikoisena ehdin kivetä sen verran peltoa, että kuulun tuohon säätyyn siinä missä talonpoikaisrunoilija Paavo, erämaan profeetta Paavo ja lehtiasiamies Pauli, joka käytti Saarismäestä karkotuksen jälkeen titteliä työmies. Korhosesta kirjotin romaanin Vihtapaavo (1999) ja Kuoharit-romaanin (2018) III osassa viittaan isäni piikkimäisyyteen Ukko-Paavon jalanjäljillä. Näin nämä pienet isännät kytkeytyvät toisiinsa jatkaakseen yhtenä Marianpäivänä 1830 paulusten tarinaa Pojan uskossa.

Avainsanat

kaunokirjallisuus, nykykirjallisuus, romaani, neitsytmaria, usko, rakkaus, isätjapojat, vihapuhe, aviador, aholansaari, kuopio-tahko

Parasta juuri nyt

Erkki Kiviniemi Kultuuritoimitus.fi 23.9.2021

https://kulttuuritoimitus.fi/artikkelit-kolumnit/kolumnit-parasta-juuri-nyt/parasta-juuri-nyt-23-9-2021-rosa-liksom-jouni-tossavainen-pertti-lassila-alfred-hitchcock-jyrki-vainonen/

 

"Jouni Tossavaisen Pojan usko (Aviador, 2021) on kieleltään moniulotteinen. Romaani kertoo Savon Kangasniemellä, Tahkomäen kylässä 1830 tapahtuneen murhan ympärillä elävistä ihmisistä. Tuloksena on moniääninen savolainen elämäntapakuvaus, joka käyttää kansatieteellistä aineistoa. Kirjakielisistä selostuksista siirrytään yli kymmenen henkilön näkökulmiin, joissa kolmas persoona usein vääntyy minämuotoiseksi tajunnanvirraksi. Savonkielisimmät jaksot on kirjoitettu dialogeiksi tai edustuvat värssyinä.

Juonen hukuttaminen elinolosuhteiden kuvauksiin on kunnianhimoinen ratkaisu, koska se ryöstää lukijan päähuomion, eikä saarnaaja Paavo Ruotsalaisen pojan murhan selvitys etene lainkaan dekkarimaisesti. Kyseessä on rohkea pyrkimys tavoittaa ja kuvata historiaan hautautuneen elämänmenon luonnetta."

Äänikirja

Historiallisen romaanin Pojan usko (Aviador 2021) voi kuunnella nyt myös kirjailijan lukemana äänikirjana.

Sen selvittäminen, kuka murhasi herännäisjohtaja Paavo Ruotsalaisen ainoan pojan, kestää vain kolme tuntia ja 29 minuuttia.

Ilmaisen ääninäytteen voi kuunnella täältä.

Ja äänikirja löytyy myös Bookbeatilta.

Körtti Paavon pojan

lapsenuskoa

koetellaan

romaanissa Pojan usko.

Sitä on luettu dekkariksi

ja rakkausromaaniksi.

Minä luin Pojan uskon

omalla äänellä

äänikirjaksi.

Turun Sanomat 6.1.2022.

Kirkko & koti 26.1.2022.