”Myyjäks pääsee, kun mahasa suap kynnyksen yli”

Kuva: Museorunot (Aviador 2026).

Kerran kevättalvella kuuntelin, kun isä naputteli lankapuhelimeen numerot ja soittoääni muuttui vastaanottajan hälytysääneksi. 

Hyvvee päevee, sanoo isä ja nainen vastaa, että päivee. Huutaa niin kovaa, että kuuluu läpi. Kun isä kysyy, vilkkuuko silmät, vastataan, että vilkkuu vaekka mitkä. Loistaakos otsa, isä tarkentaa, mutta sitä asiakas ei enää ymmärrä.

Saettako pietää, vae aarinkooko otetaa? isä kysyy.

No semmosta sekä että, vastaa asiakas. Nythän tuo on vähän pilivee löytäny… Sillee vähä ruikki luntakii tuo takatalavi…

Ettet kovin riähkänä oo ollut, ettei tarvii enempi peitellä jäläkiä.

No entiijä, tuolla kävin rakkoo pienentämässä. Eikö se Pekka Tiilikainen aekonaa selostana, kun Riihiranta olj hiihtämässä, että rako pienenöö, rako pienenöö.

Liekkö tuo isontunu sen minkä sait pienennettyä.

Tiijä tuota mittoomata… Kävin minä kalassakkii.

Oot ollu sielläkii sitte.

Yks iso kalakukko on jo syöty ja vietii jo nuapuriinnii… Kaekkee pittää vähän niinku hapoja sieltä tiältä aekasa kuluks.

Tulloopa viime viikkonen asiakas mielee. Kun se on, en minä tiijä, onko se leskimies vae poekamies, vua kova kalamies kuitennii, mutta sano että ei hän ossoo kalakukkoo tehä. On kuitennii laittanut semmosii paistinvuokiin.

Patakukon tekköö. Siihen voep laittaa taikinan tai sitten kannen.

Loppukaneeti olj, että ei oo tuota tarvinnu viagroo ostoo.

Se on sitten oekee sorttista läskiä suanu.

Asijasta toiseen, jos männään, niin annetaanko tämän Avun jatkua?

Voe herranen aeka, kun ei siihen tilalle oo oekee mittää. Ei niissä oo oikee mittää nuissa akkain lehtilöissä sen enempöö kun siinä Avussakkaa.

No nii minäpäs laitan tämän liikkeelle ja sitä kaikkea hyvvee mitä muut ovat sanoneet niin minä toivotan sydämestäni.

No muut ei kun haukkuu, eikä ota yhteyttä. Mutta joku lehtihän sais tulla, että jolloonnii lukis sängyssä selällään, niin, oisko se pantava Apu kaiken varalta sittennii.

Tehhää tämmöne, soitellaa sitte.

Hei, hei. 

Iltapäiväkahvien aikaan isälle erehtyy soittamaan myyjä, joka väittää puhuvansa Yhtyneiltä Kuvalehdiltä. Ammattimyyjältä, joka saa yhteystietonsa lehtiyhtiöiltä, firman nimissä esiintyminen on tietysti kiellettyä, mutta Megan soittotehtaassa numero otetaan puhelinluettelosta ja sitten ruvetaan kyselemään osoitetta. Kun isä esitteli tittelikseen nuuka ja väitti ”leskimiehen aina tarvitsevan seuroo”, hyvinkääläinen megamyyjä ei ymmärtänyt vitsiä, vaan laittoi tulemaan Seuran osoitteella Nuuka Tossavainen, 71640 Talluskylä.

Tämmöset alavireiset pilaavat isän mielestä koko markkinoinnin. Kun sumeilematta jymäytetään, niin joku mummorukka voi erehtyäkin, ei asiakas, ei ainakaan alle 90-vuotias.

”Viimeistään kun juop kupin kahvia, niin se herree siihen, että no hyvänen aika, eihän neljä kuukautta voi maksaa noin paljon.”

”Mutta kun lehen myyjäks tai ylleesä myyjäks pääsee, kun mahasa suap kynnyksen yli.”

Firmoittain isän saama osuus myyntihinnasta vaihtelee 45 prosentista nippa nappa siihen, että saa puhelinkulut. Mutta palvelun kannalta sekin soitto on tehtävä. Ja parhaina päivänä yli kymmenen tilausta tuleekin niin päin, että isälle soitetaan. Eli yli tuhat vuosikertaa ja ne ovat erinomaisia asiakkaita, kun tietävät mitä haluavat. Joskus soittaa ihan tuntemattomatkin sillä perusteella, että myö tiijetään että teiltä suap halavalla lehtiä.

”Kun näissä viikkolehissä on 17 erj hintoo, nii jos ne johonnii oppivat luottamaan, niin kyllähän semmonen viesti männöö etteen päen. On aina ennennii männy.”

”Sillon kun se siltä tuntuu, että ei huvita, ni se on parasta lähtee poikkee. Kyllä sen suap hyvän tuulisenkin asiakkaan huonolle tuulelle, jos on ite nyreissään. Eli on oltava hyvällä tuulella ja osattava kuunnella. Ei se ole tärkeetä mitä minä sanon, vaan kuunnella näitä immeisiä.”

"kun käy toteen että runous ei ole mitään”

Brittitaiteilija Robin Tomensin konkreettinen runo muistuttaa Paavo Haavikon Synnyinmaan (1955) säkeistä: 

”miten voimme kestää vaikenematta kun käy toteen että runous ei ole mitään”.

 

Runous 

yhä selkeämmin

yhteiskunnan tyhjä tila

tai pikemminkin

antimateriaa

sillä se on kulutuskelvotonta:

kulutusesineen

on oltava yhtä

arvokas

jokaiselle kuluttajalle

yksin ja massana.

Runous

ei ole mitään,

kun sitä

ei lainata,

se voidaan

vain unohtaa, paiskata

toimiinsa.

Runouden

historia

on vain eräs

tapa juosta

pakoon

historiaa

 

”Puhkesin äänekkäisiin nyyhkytyksiin”, kun sain kirjasen

 

”On yksi työ, josta pidän valtavan paljon, ja se on tekstin ja kuvan suhteen pystyttäminen - - Se, mikä minua kiinnostaa syvällisesti, on kuvan ja kirjoituksen suhde, joka on hyvin vaikea, mutta synnyttää juuri siitä syystä huomattavaa luova iloa, niin kuin entisaikojen runoilijat rakastivat työskentelemistä vaikeiden versifikaation ongelmien parissa. Nyt tuo ilo syntyy tekstin ja kuvan välisen suhteen löytämisestä.” (Ronald Barthes: Le Grain de la voix. Entretiens (1962–19080), 309. Suom. Hanna Weselius: Varjokuvain. Merkintöjä Valoisasta huoneesta, Bokeh 2026, 69)

Huuleni värjyivät kuin J. V. Snellmanilla ja ”puhkesin äänekkäisiin nyyhkytyksiin”, kun sain käsiini Bokehin julkaiseman kirjasen Varjokuvain. Merkintöjä Valoisasta huoneesta (2026). Teoksen matka Helsingistä Kuopioon kesti vuonna 2026 yhtä pitkään kuin Jeanette Snellmanin Kuopiosta aviomiehelleen lähettämän kirjeen saapuminen Riikaan vuonna 1847.

Tuskin yhtätoista päivää otti edes se, kun Ferdinand von Wrightin maalaus Näköala Haminalahdelle Kuopiosta matkusti Helsinkiin. Taulu pakattiin Haminalahden kartanossa kiireellä, että se ehtisi Suomen suuriruhtinaskunnassa vierailevan keisarin nähtäväksi helmikuussa 1854. Talonpoika Hyvärisen hevoskyyti pääsi perille, ja ehkä myös Ferdin velipoika Magnus ”puhkesi äänekkäisiin nyyhkytyksiin” Hänen Majesteettinsa Keisarin ostettua teoksen.

Artikkelissa ”Kirjeet ajan ja paikan tunteikkaina ylittäjinä” (niin & näin 2/2026) Reetta Eiranen kertoo Snellmanien kirjeenvaihdosta:

Heinäkuun ensimmäisenä päivänä 1847 Jeanette Snellman sai väärää tietoa Kuopiosta Tallinnaan kulkevan postin aikatauluista, ja hänen ensimmäinen kirjeensä pitkälle Euroopan-matkalle lähteneelle aviomiehelle myöhästyi päivän kuljetuksesta [3.7.1847]. Kirjeen olisi pitänyt tavoittaa J. V. Snellman Riiassa, mutta siellä hän selasi koko Postitalon kirjepinkan läpi tuloksetta. ”Voihan olla, että kaikki on postinkulun syytä. Sillä en tahdo uskoa, että pikku Vaimoni olisi unohtanut valmistaa minulle suurimman ilon, mitä matkan aikana voin toivoa.”[13.7.47]…

Vihdoin hieman ennen elokuun puoliväliä, noin puolitoista kuukautta lähtönsä jälkeen, Snellman sai käsiinsä neljä vaimonsa kirjettä Meusel & Compagnien kauppatalosta, jonne hänen matkakumppaninsa hampurilainen asiamies oli ne toimittanut. Snellman meni onnesta ja helpotuksesta tolaltaan jo ennen kuin ennätti lukea kirjeitä:

”Jos Sinä olisit nähnyt iloni, kun otin ne vastaan, miten huuleni värjyivät, ja, kun olin päässyt kamariin, puhkesin äänekkäisiin nyyhkytyksiin, mitkä hetkiseksi estivät minua avaamasta kirjeitä ja lukemasta niitä […].”

JJFI68009498910478636

”Kuljetuksessa

• 9.3.2026 01:46 KUOPIO

Lähetys on rekisteröity. Lähetys voidaan rekisteröidä useamman kerran toimituksen aikana. Rekisteröinnit eivät vaikuta lähetyksen kulkunopeuteen, vaan kertovat toimituksen etenemisestä.

• 2.3.2026 16:38 • Posti, K-Supermarket Tripla

Lähetys on rekisteröity. Lähetys voidaan rekisteröidä useamman kerran toimituksen aikana.

• 1.3.2026 22:53

Olemme saaneet lähettäjältä tiedon tulevasta lähetyksestä Lähetys ei ole vielä saapunut meille.  Seurantanäkymä päivittyy, kun olemme vastaanottaneet lähetyksen.”

Postin lupauksen mukaan viidessä päivässä 5,50 eurolla perille saapuva lähetys saapui yhdentenätoista iltapäivänä (12.3.2026) tilaajan postilaatikkoon, johon postia jaetaan kolme kertaa viikossa: tiistaina, torstaina ja perjantaina.

 

"Olemassaolo / fotosynteesin jälkeisessä ajassa / meressä"

 

”Poika kivetyllä tiellä”

 

Valokuvaaja Petri Nuutisen Nykyaika-galleriassa sain järjestää Oriveden opiston 1982 yhteisnäyttelyn jälkeen ensimmäisen oman valokuvanäyttelyn 1985. Kolmestatoista mustavalkeasta kuvasta kehittyi kokoelma Kaksitoista kuvaa (1986), jonka kansikuva oli näyttelyn 13. kuva.

Kansikuvan pojan Ahti Rytkönen kuvasi Maaningalla 16.9.1927. Kopioin kuvan Helsingin Sanomien radio- ja tv-sivulta, ja Seppo Sarkkinen istutti pojan Kahdentoista kuvan kanteen. Toisen kerran tapasin hänet Kuopion museon savupirtin vierestä. Siellä Miettisen poika seisoo seinänkorkuisena julisteena ja jatkaa Kuvan ja sanan työpajan (2026) etukannen poikani tarinaa Museorunojen (2026) esilehdillä ja kolmannessa Saarestenmäki-osastossa. 

Museovirastosta alkuperäinen kuva löytyy nimellä ”poika kivetyllä tiellä (Maaninka Petsamo Kallioharju)”. Poika on nimeltään joko Veli-Matti Miettinen tai Antti Miettinen. Jompikumpi toimi Rytkösen paikallisoppaana Maaningalla. Antin näköinen poika istuu ainakin savutuvan penkin päässä kuvassa ”Pirttiviljelystä”. Miettisten perheen tupaviljelykseen Maaningan Petsamossa 26.6.1927 kuului yhdeksän lasta.

Samaistuin Rytkösen kuvaamaan maalaispoikaan Tampereella ennen esikoiskokoelman ilmestymistä. Helsingin Sanomissa 1.4.1985 julkaistusta otoksesta päättelin näköjään oikein, että oli ”potunnoston aika”. Mutta, miksi runoilin hattupäisen pojan ”nulipääksi”? Poikien tukathan kynittiin yleensä keväällä eikä syksyllä. Tai sitten kesän mittaan kasvanut tukka siistittiin, ennen kuin Miettisen poika päästettiin kansakouluun. 

”Kivetyn tien” huomasin vasta Museoviraston alkuperäiskuvasta. Tietä on rajattu radio- ja tv-sivun kuvassa, mutta se näkyy Kuopion museon kapeaksi rajatussa seinävedoksessakin, jos osaa katsoa. Kivinen on ollut runoilijankin tie toisinaan toisen kokoelman jälkeen, mutta muistan nyt myös miten kiviä upposi kärrytiehen, joka vei peltojen välissä saunan ohi portille ja Isonkuusen vierestä maantielle.

Kiveämisestä huolimatta Saarismäkeen tulijalla sai olla autossaan korkeampi maavara. Ja Venäläisen Esan taksi-Volgassahan oli.

Ekfrasis, kuvaus kokoelman Kaksitoista kuvaa kansikuvasta, Gummerus 1986, 50:

Hän seisoi nulipää sängen laidassa

                               kiven päältä jos ei horju särki

näkee lepikon takaa hopeista, järvi se on,

                                kun kääntyi kivi pysyy paikallaan, mäellä

harmaat talot yksin, eivät liiku

 

                                 Hänellä oli sentään kengät, paljain jaloin

ei pääse näin kaukaa kotiin

 

mutta tukka ei kasva, ei suostu

                                   vaikka on potunnoston aika

"Näin toimii kirjailijan muisti"

 "Voikukka – kaikki sinun vihreytesi, Ukraina.

Löwenzahn, so grün ist die Ukraine.

Mutta siitä puuttuu kaikki, kun hänen äitinsä vaalea heleys ei ole enää läsnä.

Meine blonde Mutter kam nicht Heim.

Paul Celan katsoo ovea: ”Kuka nosti sinut saranoiltaan, tammiovi?”

Eichene Tür, wer hob dich aus den Angeln?

Meine sanfte Mutter kann nicht kommen.

Näin toimii kirjailijan muisti. Se ei kykene nostamaan ovea saranoilleen meidän yhteisessä eurooppalaisessa talossamme, mutta sillä on silmät, se näkee, pystyy tekemään vertailuja siitä mitä on ollut ja mitä on; sitä ei hämätä.

Tämä ei ole koneen vaan elämyksen muistia. Se kykenee ottamaan oppia kokemuksista ja rakentamaan niistä uusia elementtejä vanhojen saumaan. Jumalat varjelkoot meitä kiroukselta jonka nimeen vannovat tänään ne järjen, todellisuuden ja muistin kolmiyhteyteen uskovat hyvät ihmiset, jotka pyrkivät rakentamaan kokemuksesta oppia ottavan muistikoneen ja haluavat luovuttaa sen käsiin jumalien roolin: elävän luonnon säilyttämisen ja pelastamisen.

Mikäli he onnistuvat rakentamaan tällaisen muistihirviön, se todella ottaa oppia kokemuksesta ja alkaa ensimmäisenä eliminoida – ihmistä!"

(Paavo Rintala: ”Kirjallisuus ja muisti”, Lahden kansainvälinen kirjailijakokous 1991)

Tietoa siitä, missä on yhdistetty valokuvaa ja runoa

"Porvarissäädyn puheenjohtaja, Viipurin pormestari ja juristi Robert Isidor Örn (1824–1885) sai kuvansa runojen kanssa lehteen vuonna 1864. Örn oli mukaillut ”Kymmenen rinkisillä ollessa laulettavaa laulua”, joita suomenruotsalaiset nuoret lauloivat joulun aikaan. Kun suomenkielinen sana runo alun perin tarkoitti laulua, ja kun laulettavat säkeet liittyivät valokuvaan, ensimmäinen kotimainen painettu valokuvaruno ilmestyi ilmeisesti Maiden ja merien takaa -lehdessä 17.5.1864 sivulla 76.

Albumeista ja leikekirjoista valokuvarunoja löytynee ennen vuotta 1864 myös pienestä Suomen ruhtinaskunnasta saati laajasta Venäjän keisarikunnasta. Entä painetut teokset? Milloin ja missä kirjassa julkaistiin Suomen ensimmäinen valokuvaruno?"

(Kuvan ja sanan työpajassa, Aviador 2026) 

Suomessa julkaistuja valokuvarunoteoksia

"Kirjaa näkemättä valokuvaajien julkaisemia runoja on vaikea eritellä Taneli Eskolan painetun valokuvataiteen listauksesta, joka vuosilta 1966–2003 löytyy teoksesta Kuvan kirjoja (2003). Esimerkiksi Pila Pöntisen gravyyrisalkku Matka (2003) saattaa sisältää Pöntisen omia tai muilta lainattuja runoja. Tarkempaa tietoa ei ole siitäkään, miten ja miten monessa näyttelyssä on yhdistetty valokuvaa ja runoa.  Liian pieni osa näistä kirjoista löytyy työhuoneeni hyllystä, jota täydennän mielihyvin uusilla ja vanhoilla valokuvarunoteoksilla. Omaan ja Kuvan kirjan listaukseen olen lisännyt Emma Hansénin gradun liitetiedot. 

Yrjö Jäntti ja V. I. Mikkonen Suomen suvi – Runoja ja valokuvia keväästä syksyyn, WSOY 1944.
Yrjö Jäntti ja Martti Haavio Suomen talvi – Runoja ja valokuvia syksystä kevääseen, WSOY 1946.
Vilho Setälä Umpuja. Kuvakirja Suomen lapsista, runot Arja Setälä-Kaartotie, Otava 1950.
Juhani Rekolan fotografiikasta Kari Aronpuron runosarja Analyyttistä kalligrafiaa kokoelmassa Terveydeksi, Kirjayhtymä 1966.
Matti Saanio Lähdön jäljet, runot Paavo Rintala, Kirjayhtymä 1980.
Jouko Leskelä Katutanssit, avausruno Arto Melleri, Kameraseura 1983.
Pentti Sammallahti En kenenkään elävän vihamies, nimiruno Endre Ady, kuvasalkku 1983, Rannalla, mottoruno Aaro Hellaakoski, kuvasalkku 1986, Honnos – Soittajani, runot Pekka Sammallahti, kuvasalkku 1987 sekä Kristoffer Albrechtin ja Joakim Eskildsenin kanssa Al-Madina, teksti Cia Rinne, kuvasalkku 2002. 
Kristoffer Albrecht Etude, teksti Rabbe Enckell, kuvasalkku 1985, Quelle, runot Rabbe Enckell, kuvasalkku 1987,

Kväll, teksti Bo Carpelan, kuvasalkku 1990 ja Memorabilia Musta Taide 2004.
Mikko Hietaharju Levoton mieli 1985 ja Kivilyhty tuulessa. Vaeltelua runon ja valokuvan maisemissa, Basam Books 2017.
Pekka Helin Corneville 1975–1985, runot Hannu Waarala, Gummerus 1986.Lars Rebers Vain rakkauden tähden, runo Heikki Reivilä, kuvasalkku 1988.
Jouni Tossavainen Metsännenä, Gummerus 1990, Kuusikirja Like 2008, Näköala Haminavuorelle. Valokuvarunoja, Aviador 2022 ja Museorunot teoksessa Kuvan ja sanan työpajassa, Aviador 2026.

Ritva Kovalainen Opus 13 1989 ja Tikkuja, runo Tomas Tranströmer, kuvasalkku 1992.
Marjukka Vainio Hämeenlinna Vanain maa, runot Olli Jalonen ja Riitta Jalonen, kuvasalkku 1993.
Timo Kelaranta SubImages, runot Lauri Otonkoski, Musta Taide 2000.
Mikko Savolainen Jäätyneet linnut putoavat oksilta, runot Raisa Lardot, Atena 2001.
Milka Alanen Sokeana hetkenä, runot Anni Sinnemäki, Nemo 2003.
Kari Holopainen Lumipilviä, Musta Taide 2003.
Hannu Hautala & Anna-Mari Kaskinen Meren laulua kuuntelen, Kirjapaja 2004 ja Metsän sylissä, Kirjapaja 2009.
Hautala & Anna Laine Metsän polkua kuljen, Kirjapaja 2006 ja Kimmeltää kesäinen aamu, Kirjapaja 2007. Hautala & Ritva Kostamo Ruislinnun laulu korvissani, Kirjapaja 2005.
Raija Ollila ja Mirkka Rekola Vesi on maailman muisti, Katharos 2007.
Anni Leppälä Vuoden nuori taiteilija 2010, runo Bo Carpelan, Tampereen taidemuseo 2010.
Kaisa Happonen & Karri Miettinen Revi se, WSOY 2018.
Mikko Andelin Asetelmia ajasta. Runoja & kuvia, Nysalor-kustannus 2021.
Martti Jämsä Vapaa valuma, runo Kaija Rantakari, käärömuotoinen kirjateos, Bokeh 2021.
Tekla Inari Perintö, Musta Taide/Aalto-yliopisto 2015, Siniset vuodet, Kosmos 2017, On helpompi kuvitella maailmanloppu, Bokeh 2020 ja Iida Ylämäki = Ida Uphill, Bokeh 2022.
Aki Salmela Hiekkapäiväkirja, Poesia 2017 ja Saudade de Porto, Bokeh 2022.
Hanna Syrjämäki Kaikko, Humahdus 2022.
Kiti Saarinen My Self-Made Wings. Haiku Stories −Haikutarinoita, runot Saarinen ja Rea Lehtonen 2022.
Lauri Eriksson Muodonmuutoksia, kolme Erikssonin runoa, Parvs 2024.
Maria Matinmikko Valohämy, Siltala/Parvs 2023 ja SIIS NIIN, suuri ihmetys, Siltala/Parvs 2025."

(Kuvan ja sanan työpajassa, Aviador 2026)

Merkittävä lisäys puhtaan runouden perinteeseen

Edellistä postausta (31225) jatkan Kari Aronpuroon liittyen. Tarkemmin sanoen jatke liittyy hänen juuri ilmestyneeseen suomennokseensa belgialaisen Paul Van Ostaijenin runoista (Miehitetty kaupunki ja muita runoja, Palladium 2025). 

Ja vielä tarkemmin sanoen kyse on puhtaan ja epäpuhtaan runouden perinteiden kiistelystä, johon Ostaijenin tulokulma oli toinen kuin esimerkiksi kirjallisuudentutkija Teemu Ikosen artikkelissa ”Puhdas ja epäpuhdas runous” (Nuori Voima 3/2002). 

Artikkelissaan Ikonen viittaa Paul Váleryyn, joka asetti vuoden 1927 kirjoituksessaan ”Puhdas runous – Muistiinpanonoja esitelmää varten” (suom. Oi runous, 2000) tavoitteekseen päästä eroon käytännöllisyyden turruttamasta kielestä. Puhdas eli absoluuttisen runous ei sisältäisi epärunollisia aineksia, vaan olisi ilmaisua, joka vastaa täysin tunnetta aivan kuten musiikin kyvyssä tuottaa välittömiä ja intensiivisiä tunteita omalla materiaalisuudellaan.

Ajatus puhtaasta runoudesta oli kuitenkin Váleryn mukaan saavuttamatonta tyyppiä, eräänlainen runoilijan omien halujen ja kykyjen ihanteellinen ääriraja. Ostaijenin tulokulma puhtaaseen runouteen oli tyystin toinen. Runoilijan sijasta on kyse runosta itsestään ja ilosta. Aronpuron jälkisanoissa huomautetaan Ostaijenia lainaten: 

Puhdas runous sikiää tiedostamattomasta ja sitä ohjaa ilo itsessään. Runoilija ei ole runon ’minä’, runon ’minä’ on runo itse. Kun runoilija tukeutuu ainoastaan tiedostumattoman tarjoamaan aineistoon, hänellä ei ole mitään sanottavaa. Kuitenkin hän haluaa puhdasta, esoteerista runoutta, ja hänen tehtävänään on toimia rajavartijana, huolehtia, etteivät jälkivaikutuksen aiheuttamat lauseet harhaudu lähtökohdastaan rajojen ulkopuolelle.

Tammikuussa 1927 Antwerpenissa pitämässään luennossa Ostaijen sanoi: ”Esittäessämme hypoteesin puhtaasta runoudesta tulemme johtopäätökseen: Runous on ekstaasin alin taso eikä sillä ole mitään sanottavaa, paitsi sanoinkuvaamattomuuden valtaaman olemisen ilmaiseminen… Kuten organismin elimet, sanat ovat määrättyjä ja itsemääräytyviä. Runolla ei ole subjektia, se on itse subjekti. Asian ydin ei ole runoilija vaan runo. ’Minä’ on edelleen ylin hyvä – mutta ei runoilijan ’minä’, vaan runon ’minä’.”  (Aronpuro: ”Huomautuksia jälkisanoihin”, 313 ja 316)

Kuvan ja sanan työpajassa, Aviador helmikuu 2026

Tekijä: Jouni Tossavainen  
Sivumäärä: 250
ISBN: 9789523814493
Ilmestymisaika: Helmikuu 2026
Valokuvaesseekokoelma/valokuvarunokokoelma 
Sidosasu: Nidottu, pehmeäkantinen
Kansi: Saara Hankama

Ennakkotilaukset:Aviador

”Kuvan ja sanan työpajassa on runouden ja esseen synteesi, joka koostuu valokuvarunoutta käsittelevästä esseestä sekä valokuvarunojen kokoelmasta Museorunot. Kaksiosainen Kuvan ja sanan työpajassa juhlistaa runoutta ja proosaa julkaisseen kirjailijan 40-vuotista työtaivalta.

Museorunoissa säkeet rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa, mutta haaste on kuitenkin sama kuin Robert Crawfordin ja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa (2016): ”Sekä valokuvan että runon on toimittava itsenäisinä teoksina” ja ”yhteisteokseen valokuvan ja runon on tuotava oma syventävä osuutensa.”

Jouni Tossavainen (s. 1958) on kuopiolainen kirjailija. Kuvan ja sanan parissa työskentelyn Tossavainen aloitti 40 vuotta sitten esikoiskokoelmassa Juoksijan testamentti (1985). Varsinaisia valokuvarunojen kokoelmia ovat Metsännenä (1990), Kuusikirja (2008) ja Näköala Haminavuorelle (Aviador 2022). Valokuvarunoutta Tossavainen kehitteli blogissa Kuva ja sana 2007–2022. Hän jatkaa pohdintaa blogissaan Kirjoittajan päiväkirja sekä Instagram-tilillään.”

Metsädialogin Metsäruno Kaltiossa 3/2025

 

Metsään ei ole menemistä.      

      Snellmanin unelma on totta:

metsän paikassa kasvaa puupelto

tai puiden reservaatti, kansallispuisto.

     Kansallismetsä on puisto, ihmisen

kuvitelma luonnosta, joka virkistää

niin että jaksamme puhua heinää puuksi.

      Metsäluonto on meidän kulttuuria

joka kukkii jätettä kuoleman pelloksi.

      Menepä metsääsi

josta puolet kohisee maan alla

opit pelkäämään. Siellä ja sinussa

     ei silmä lepää, ei ehdi:

kauhistut, kuusi kaatui niskaan

kompastuit risukkoon, kiroilet

pakenet heti villiä, jonka omistat

      vasta kaksi metriä

maata mahan päällä.

(Kaltiossa 3/2025 on julkaistu Metsäruno, jonka ensiesitys oli Metsädialogissa Kuopiossa 2.4.2025)                   

Aviador julkaisee esseen Kuvan ja sanan työpajassa 2025

 

Jouni Tossavainen
KUVAN JA SANAN TYÖPAJAPAJASSA
Essee valokuvarunoudesta
Aviador 2025

"Kuopion museosta museorunoiluni alkoi ja museoon se päättyisi. Museon työpajassa kertoisin, miten rakennan kokoelmaa Museorunot samalla, kun ripustaisin teokseen liittyvää valokuvarunojen näyttelyä.

'Valokuvassa ja runossa on nähty yhtäläisyyksiä,' sanoisin työpajan aluksi. Yleinen on sekin käsitys, että valokuva ja runo tiivistävät todellisuutta: terävään kuvaan on rajattu tarkasti ratkaiseva hetki ja runossa parhaat sanat on ladottu parhaaseen järjestykseen. Miten sitten nämä kaksi toisistaan eroavaa mediaa, runo ja valokuva, jotka yhtäläisyyksistä huolimatta eivät ole aivan niin läpinäkyviä kuin aluksi näyttää, saavat merkityksiä toistensa kautta? Mitä tämä sanan ja kuvan dialogi tuottaa sillä aavistelujen seudulla, jonne tekijä piirtää karttaansa?

Näihin valokuvarunon poetiikan peruskysymyksiin vastaisin museon työpajassa. 

Ennen kuin nostaisin seinälle kokoelman mahdollisen kansikuvan, muistuttaisin – ja sitten näyttäisin: Museorunoista on tulossa mustavalkea kirja. Värillinen kokoelma Näköala Haminavuorelle. Valokuvarunoja ilmestyi 2022. Näköalassa runot ja kuvat ovat rinnakkain, aukeamittain eri sivuilla, aivan kuten ensimmäisissä valokuvarunojen kokoelmissani Metsännenä (1990) ja Kuusikirja (2008). Mutta Museorunoissa teksti peittää ja murtaa dokumentaaristen valokuvien pintaa samalla tavalla kuin valokuvaaja Milka Alasen ja esikoisrunoilija Anni Sinnemäen kokoelmassa Sokeana hetkenä (2003).

Niin myös tässä ehdotuksessa kokoelman kansikuvaksi, jossa synnyinseutuni puiden savut ovat piirtäneet savusaunan ikkunaan tervaista, abstraktia karttaa vuonna 1982. Pehmeiden muotojen kontrastiksi valitsin jyrkemmän kirjasintyypin etukannen tekstiin, joka saattaa olla koko kokoelman läpäisevä kirjasintyyppi.

Samassa vedoksessa on takakansi, jonka poika on kuvattu savutuvassa. Mummon ja papan savusaunan ja tupahirsien historiaa Saarestenmäen torpassa katsojan ja lukijan ei tarvitse tietää; oleellista on kamera, jota poikani on juuri laukaisemassa. Tai ainakin näyttää siltä, että poika hipaisee kameraa, joka sekin voi olla vain filmitön muovilelu."

Numeron taiteilija Tiede & Edistys 2/2025 

"Valokuvarunoutta on tehty ja julkaistu 1800-luvun alkuvuosikymmenistä lähtien. Siihen verrattuna tätä kuvan ja sanan historiaa on käsitelty varsin vähän niin valokuvauksen kuin kirjallisuuden tutkimuksessa. Esimerkiksi Oxford English Dictionary ei tunne sanaa photopoetry tai photopoem.  Yhtä tuntematon valokuvaruno on Kielitoimiston sanakirjalle ja Tieteen termipankille.

Corkin yliopiston tutkija Michael Nott kirjoitti ensimmäisen valokuvarunouden historian Photopoetry 1845–2015. A Cricital History (Bloomsbury Visual Arts, 2018). Nottin mukaan sanaa valokuvaruno, photopoem, käytti ensimmäisen kerran Constance Philips antologiassa Photopoems: A Group of Interpretations through Photograps (1936). Nott määrittelee valokuvarunon valokuva-tekstiksi (photo-text), jonka pääosat ovat runo ja valokuva. Valokuvaruno on siis runon ja valokuvan välistä työskentelyä, joka voi olla vanhojen teosten yhdistämistä, runoilijan ja valokuvaajan yhteistoimintaa tai yhden runoilija-valokuvaajan tai valokuvaaja-runoilijan työn tulos.

Varsin harvoin valokuvaaja on kirjoittanut runonsa, ja yhtä usein runoilija on kuvannut teoksensa. Poikkeuksia kotimaisissa valokuvaajissa on muutama: Mikko Hietaharju, Kari Holopainen ja Ritva Kovalainen. Runoilijoista tuoreimpia esimerkkejä ovat Tekla Inarin, Maria Matinmikon ja Aki Salmelan kokoelmat.

Valokuvarunoutta kehittelin blogissa Kuva ja sana 2007–2022. Jatkan pohdintaa blogissa Kirjoittajan päiväkirja ja Instagramissa. Valokuvarunojen kokoelmia ovat Metsännenä (1990), Kuusikirja (2008) ja Näköala Haminavuorelle (2022), ja Aviador julkaisee 2025 Museorunoihin liittyvän laajan esseen Kuvan ja sanan työpajassa.

Toisin kuin aiemmissa kokoelmissani Museorunoissa säkeet rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa. Mutta haaste on edelleen sama kuin skottirunoilija ja professori Robert Crawfordin ja valokuvaaja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa (Photopoetry: A Manifesto, 2016): ”Sekä valokuvan että runon on toimittava itsenäisinä teoksina” ja ”yhteisteokseen valokuvan ja runon on tuotava oma syventävä osuutensa.”

(Jouni Tossavainen on kuopiolainen kirjailija, jonka esikoiskokoelma Juoksijan testamentti ilmestyi 1985 ja tuorein teos on romaani Venäjän metsästäjät. Eräurheilua Kominmaalla, 2023.)"

Runojen esittely Parnasso 4/2024 

"Valokuvista ja runoista rakennan näyttelyä ja kokoelmaa Museorunot. Ensimmäisen valokuvarunojen kokoelman Metsännenä (1990) näyttely oli esillä VB-valokuvakeskuksessa ja Näköala Haminavuorelle (2022) Kuopion Kanttilan jälkeen viidessä kaupungissa.

Toisin kuin aiemmissa kokoelmissa Museorunojen säkeet rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa. Mutta haaste on edelleen sama kuin Robert Crawfordin ja Norman McBeathin Valokuvarunouden manifestissa, joka on julkaistu teoksessa Chinese Makers (2016).

Valokuvarunoutta kehitin blogissa Kuva ja sana 2007–2022.  Jatkan kehittämistä ja kiinnittämistä Kirjoittajan päiväkirjassa ja Instagramissa, johon liittyvä essee ”Seitsemän vuotta instaelämää” julkaistiin Parnassossa 5/2021."

Tiede & Edistys: Numeron taiteilija 2/2025

 

Valokuvarunoutta on tehty ja julkaistu 1800-luvun alkuvuosikymmenistä lähtien. Siihen verrattuna tätä kuvan ja sanan historiaa on käsitelty varsin vähän niin valokuvauksen kuin kirjallisuuden tutkimuksessa. Esimerkiksi Oxford English Dictionary ei tunne sanaa photopoetry tai photopoem.  Yhtä tuntematon valokuvaruno on Kielitoimiston sanakirjalle ja Tieteen termipankille.

Corkin yliopiston tutkija Michael Nott kirjoitti ensimmäisen valokuvarunouden historian Photopoetry 1845–2015. A Cricital History (Bloomsbury Visual Arts, 2018). Nottin mukaan sanaa valokuvaruno, photopoem, käytti ensimmäisen kerran Constance Philips antologiassa Photopoems: A Group of Interpretations through Photograps (1936). Nott määrittelee valokuvarunon valokuva-tekstiksi (photo-text), jonka pääosat ovat runo ja valokuva. Valokuvaruno on siis runon ja valokuvan välistä työskentelyä, joka voi olla vanhojen teosten yhdistämistä, runoilijan ja valokuvaajan yhteistoimintaa tai yhden runoilija-valokuvaajan tai valokuvaaja-runoilijan työn tulos.

Varsin harvoin valokuvaaja on kirjoittanut runonsa, ja yhtä usein runoilija on kuvannut teoksensa. Poikkeuksia kotimaisissa valokuvaajissa on muutama: Mikko Hietaharju, Kari Holopainen ja Ritva Kovalainen. Runoilijoista tuoreimpia esimerkkejä ovat Tekla Inarin, Maria Matinmikon ja Aki Salmelan kokoelmat.

Valokuvarunoutta kehittelin blogissa Kuva ja sana 2007–2022. Jatkan pohdintaa blogissa Kirjoittajan päiväkirja ja Instagramissa. Valokuvarunojen kokoelmia ovat Metsännenä (1990), Kuusikirja (2008) ja Näköala Haminavuorelle (2022), ja Aviador julkaisee 2025 Museorunoihin liittyvän laajan esseen Kuvan ja sanan työpajassa.

Toisin kuin aiemmissa kokoelmissani Museorunoissa säkeet rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa. Mutta haaste on edelleen sama kuin skottirunoilija ja professori Robert Crawfordin ja valokuvaaja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa (Photopoetry: A Manifesto, 2016): ”Sekä valokuvan että runon on toimittava itsenäisinä teoksina” ja ”yhteisteokseen valokuvan ja runon on tuotava oma syventävä osuutensa.” 

(Jouni Tossavainen: ”Itsenäiset yhdessä”, Tiede & Edistys 2/2025, 46–55)

Valokuva ei ole totta vaan politiikkaa

 

Näyttelyissä ja kirjassa Suomen itä valokuvissa (Musta Taide 2020) Ben Kailan valokuva ”Sarjasta Siirtosuomalainen (Tuupovaara, 1973)” esitellään dokumentaarisena ajan henkeä kuvaavana tilanneotoksena:

”Ben Kaila ja Risto Vuorimies opiskelivat valokuvausta Tukholmassa 1970-luvun alussa, ja tuolloin he valokuvasivat Suomesta Ruotsiin muuttaneita siirtolaisia. Palattuaan kotimaahan he matkustivat Pohjois-Karjalaan katsomaan kyliä, joita suuri muutto oli tyhjentänyt. Ajan henki tiivistyy Kailan Tuupovaarassa ottamaan tilannekuvaan.” 

Tilannekuva ei ole kuitenkaan aito vaan lavastus. Tämä paljastui vasta sen jälkeen, kun Suomen itä valokuvissa -näyttely oli jo esillä Joensuussa. Avajaisissa kuvan taksimiehen poika tuli kertomaan näyttelyn kokoajalle Riitta Raatikaiselle, että hänen isänsä kuljetti kahta valokuvaajaa pitkin kyliä ja kuva lavastettiin nopeasti jonkun mummon mökin pihassa.  

Ikonisena Kiven pyörittäjän kylän aikaisena dokumenttina pitämäni museokuva onkin tekoälyn toimiin vertautuvaa kuvituskuvitusta. Epäilyksiä olisi pitänyt herättää jo se, että mummo, hänen poikaansa näyttelevä Risto Vuorimies, taksikuski ja talon tarkempi paikka jätettiin nimeämättä.

Riitta Raatikaisen väitöstilaisuudessa Kuopion kampuksella 16.5.2025 tuli jälleen todistetuksi, miten todellisuutta kuvastavat valokuvat perustuvat aina näkemyksiin ja valintoihin. Dokumentaariset kuvat eivät ole koko totuus – eivät myöskään Suomen idästä.

Raatikaisen väitöskirjan Lännen ja rajan välissä: Retrospektiivinen tutkimus valokuvasta Suomen idän representaationa 1870-luvulta 2000-luvun alkuun vastaväittäjänä toimi professori Helena Sederholm ja kustoksena professori Risto Turunen.

Sanoin kerrottu valokuva

Väitöskirjan perustuvassa teoksessa Valokuvin kerrottu itä (Musta taide 2025) Tuupovaaran kuvaa ei näytetä eikä siihen viitata. Väitöskirjan sivulla 449 kuvan tarina kerrotaan näin:

”Ainoa Ben Kailan Tuupovaarassa kuvaama nuori aikuinen seisoo musta puku yllään ja musta kravatti kaulassaan taksin kupeella, vieressään pahvilaatikko ja pari puolityhjää kassia. Vaikuttaa siltä kuin hän olisi heittämässä hyvästejä pieni kokoiselle, huivipäiselle naiselle, joka on seisahtunut tohveleissaan pienen mö kin rappusen eteen. Kuvaan tiivistyy aikakauden murrosluonne. Matalan mökin nurkan ja nuoren miehen välinen tila muodostaa jakolinjan menneen ja tulevan, jäävän ja lähtevän, välille. Mökki, nainen, maitokärryt ja viinimarjapensaat jäävät ja kivet ja maisema pysyvät, mutta mies, laukut, pahvilaatikko ja taksi poistuvat toiseen aikaan ja toisenlaiseen elämään. Kuvan ulkopuolelle leikkautuva auton keula on jo näkymättömissä, menossa kohti sitä minne miehen vartalokin jo kallistuu, kohti kaupungistuvaa nykyaikaa (vrt. Vallius 2013: 376).

Edellä kerrottu tulkinta kuvan sisällöstä on yleinen ja aikakauden kontekstissa johdonmukainen, mutta se ei vastaa tapahtunutta todellisuutta. Kuvassa näkyvä mies on tuupovaaralainen taksinkuljettaja, joka kyyditsi ja opasti Kailaa ja Vuorimiestä keväällä 1973 heidän etsiessään sopivia kuvauskohteita. Kuvassa näkyvä nainen on edellisen tuttava, jota seurue kävi yhdessä tervehtimässä. Ben Kailan mukaan kuva syntyi melko spontaanisti, mutta se ei ole raportoiva dokumentti vaan suunnitelmallisesti toteutettu, draamallinen kohtaus (Kaila 2021.) Kuvan vakiintunut tulkinta on esimerkki semiosfäärin tavasta toimia. Kulttuuri tuottaa toisteisuutta. (Ks. Tarasti 1990: 200–205.)”