Metsädialogin Metsäruno Kaltiossa 3/2025

 Metsään ei ole menemistä.      

      Snellmanin unelma on totta:

metsän paikassa kasvaa puupelto

tai puiden reservaatti, kansallispuisto.

     Kansallismetsä on puisto, ihmisen

kuvitelma luonnosta, joka virkistää

niin että jaksamme puhua heinää puuksi.

      Metsäluonto on meidän kulttuuria

joka kukkii jätettä kuoleman pelloksi.

      Menepä metsääsi

josta puolet kohisee maan alla

opit pelkäämään. Siellä ja sinussa

     ei silmä lepää, ei ehdi:

kauhistut, kuusi kaatui niskaan

kompastuit risukkoon, kiroilet

pakenet heti villiä, jonka omistat

      vasta kaksi metriä

maata mahan päällä.

(Kaltiossa 3/2025 on julkaistu Metsäruno, jonka ensiesitys oli Metsädialogissa Kuopiossa 2.4.2025)                   

Aviador julkaisee esseen Kuvan ja sanan työpajassa 2025

 

Jouni Tossavainen
KUVAN JA SANAN TYÖPAJAPAJASSA
Essee valokuvarunoudesta
Aviador 2025

"Kuopion museosta museorunoiluni alkoi ja museoon se päättyisi. Museon työpajassa kertoisin, miten rakennan kokoelmaa Museorunot samalla, kun ripustaisin teokseen liittyvää valokuvarunojen näyttelyä.

'Valokuvassa ja runossa on nähty yhtäläisyyksiä,' sanoisin työpajan aluksi. Yleinen on sekin käsitys, että valokuva ja runo tiivistävät todellisuutta: terävään kuvaan on rajattu tarkasti ratkaiseva hetki ja runossa parhaat sanat on ladottu parhaaseen järjestykseen. Miten sitten nämä kaksi toisistaan eroavaa mediaa, runo ja valokuva, jotka yhtäläisyyksistä huolimatta eivät ole aivan niin läpinäkyviä kuin aluksi näyttää, saavat merkityksiä toistensa kautta? Mitä tämä sanan ja kuvan dialogi tuottaa sillä aavistelujen seudulla, jonne tekijä piirtää karttaansa?

Näihin valokuvarunon poetiikan peruskysymyksiin vastaisin museon työpajassa. 

Ennen kuin nostaisin seinälle kokoelman mahdollisen kansikuvan, muistuttaisin – ja sitten näyttäisin: Museorunoista on tulossa mustavalkea kirja. Värillinen kokoelma Näköala Haminavuorelle. Valokuvarunoja ilmestyi 2022. Näköalassa runot ja kuvat ovat rinnakkain, aukeamittain eri sivuilla, aivan kuten ensimmäisissä valokuvarunojen kokoelmissani Metsännenä (1990) ja Kuusikirja (2008). Mutta Museorunoissa teksti peittää ja murtaa dokumentaaristen valokuvien pintaa samalla tavalla kuin valokuvaaja Milka Alasen ja esikoisrunoilija Anni Sinnemäen kokoelmassa Sokeana hetkenä (2003).

Niin myös tässä ehdotuksessa kokoelman kansikuvaksi, jossa synnyinseutuni puiden savut ovat piirtäneet savusaunan ikkunaan tervaista, abstraktia karttaa vuonna 1982. Pehmeiden muotojen kontrastiksi valitsin jyrkemmän kirjasintyypin etukannen tekstiin, joka saattaa olla koko kokoelman läpäisevä kirjasintyyppi.

Samassa vedoksessa on takakansi, jonka poika on kuvattu savutuvassa. Mummon ja papan savusaunan ja tupahirsien historiaa Saarestenmäen torpassa katsojan ja lukijan ei tarvitse tietää; oleellista on kamera, jota poikani on juuri laukaisemassa. Tai ainakin näyttää siltä, että poika hipaisee kameraa, joka sekin voi olla vain filmitön muovilelu."

Numeron taiteilija Tiede & Edistys 2/2025 

"Valokuvarunoutta on tehty ja julkaistu 1800-luvun alkuvuosikymmenistä lähtien. Siihen verrattuna tätä kuvan ja sanan historiaa on käsitelty varsin vähän niin valokuvauksen kuin kirjallisuuden tutkimuksessa. Esimerkiksi Oxford English Dictionary ei tunne sanaa photopoetry tai photopoem.  Yhtä tuntematon valokuvaruno on Kielitoimiston sanakirjalle ja Tieteen termipankille.

Corkin yliopiston tutkija Michael Nott kirjoitti ensimmäisen valokuvarunouden historian Photopoetry 1845–2015. A Cricital History (Bloomsbury Visual Arts, 2018). Nottin mukaan sanaa valokuvaruno, photopoem, käytti ensimmäisen kerran Constance Philips antologiassa Photopoems: A Group of Interpretations through Photograps (1936). Nott määrittelee valokuvarunon valokuva-tekstiksi (photo-text), jonka pääosat ovat runo ja valokuva. Valokuvaruno on siis runon ja valokuvan välistä työskentelyä, joka voi olla vanhojen teosten yhdistämistä, runoilijan ja valokuvaajan yhteistoimintaa tai yhden runoilija-valokuvaajan tai valokuvaaja-runoilijan työn tulos.

Varsin harvoin valokuvaaja on kirjoittanut runonsa, ja yhtä usein runoilija on kuvannut teoksensa. Poikkeuksia kotimaisissa valokuvaajissa on muutama: Mikko Hietaharju, Kari Holopainen ja Ritva Kovalainen. Runoilijoista tuoreimpia esimerkkejä ovat Tekla Inarin, Maria Matinmikon ja Aki Salmelan kokoelmat.

Valokuvarunoutta kehittelin blogissa Kuva ja sana 2007–2022. Jatkan pohdintaa blogissa Kirjoittajan päiväkirja ja Instagramissa. Valokuvarunojen kokoelmia ovat Metsännenä (1990), Kuusikirja (2008) ja Näköala Haminavuorelle (2022), ja Aviador julkaisee 2025 Museorunoihin liittyvän laajan esseen Kuvan ja sanan työpajassa.

Toisin kuin aiemmissa kokoelmissani Museorunoissa säkeet rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa. Mutta haaste on edelleen sama kuin skottirunoilija ja professori Robert Crawfordin ja valokuvaaja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa (Photopoetry: A Manifesto, 2016): ”Sekä valokuvan että runon on toimittava itsenäisinä teoksina” ja ”yhteisteokseen valokuvan ja runon on tuotava oma syventävä osuutensa.”

(Jouni Tossavainen on kuopiolainen kirjailija, jonka esikoiskokoelma Juoksijan testamentti ilmestyi 1985 ja tuorein teos on romaani Venäjän metsästäjät. Eräurheilua Kominmaalla, 2023.)"

Runojen esittely Parnasso 4/2024 

"Valokuvista ja runoista rakennan näyttelyä ja kokoelmaa Museorunot. Ensimmäisen valokuvarunojen kokoelman Metsännenä (1990) näyttely oli esillä VB-valokuvakeskuksessa ja Näköala Haminavuorelle (2022) Kuopion Kanttilan jälkeen viidessä kaupungissa.

Toisin kuin aiemmissa kokoelmissa Museorunojen säkeet rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa. Mutta haaste on edelleen sama kuin Robert Crawfordin ja Norman McBeathin Valokuvarunouden manifestissa, joka on julkaistu teoksessa Chinese Makers (2016).

Valokuvarunoutta kehitin blogissa Kuva ja sana 2007–2022.  Jatkan kehittämistä ja kiinnittämistä Kirjoittajan päiväkirjassa ja Instagramissa, johon liittyvä essee ”Seitsemän vuotta instaelämää” julkaistiin Parnassossa 5/2021."

Tiede & Edistys: Numeron taiteilija 2/2025

 

Valokuvarunoutta on tehty ja julkaistu 1800-luvun alkuvuosikymmenistä lähtien. Siihen verrattuna tätä kuvan ja sanan historiaa on käsitelty varsin vähän niin valokuvauksen kuin kirjallisuuden tutkimuksessa. Esimerkiksi Oxford English Dictionary ei tunne sanaa photopoetry tai photopoem.  Yhtä tuntematon valokuvaruno on Kielitoimiston sanakirjalle ja Tieteen termipankille.

Corkin yliopiston tutkija Michael Nott kirjoitti ensimmäisen valokuvarunouden historian Photopoetry 1845–2015. A Cricital History (Bloomsbury Visual Arts, 2018). Nottin mukaan sanaa valokuvaruno, photopoem, käytti ensimmäisen kerran Constance Philips antologiassa Photopoems: A Group of Interpretations through Photograps (1936). Nott määrittelee valokuvarunon valokuva-tekstiksi (photo-text), jonka pääosat ovat runo ja valokuva. Valokuvaruno on siis runon ja valokuvan välistä työskentelyä, joka voi olla vanhojen teosten yhdistämistä, runoilijan ja valokuvaajan yhteistoimintaa tai yhden runoilija-valokuvaajan tai valokuvaaja-runoilijan työn tulos.

Varsin harvoin valokuvaaja on kirjoittanut runonsa, ja yhtä usein runoilija on kuvannut teoksensa. Poikkeuksia kotimaisissa valokuvaajissa on muutama: Mikko Hietaharju, Kari Holopainen ja Ritva Kovalainen. Runoilijoista tuoreimpia esimerkkejä ovat Tekla Inarin, Maria Matinmikon ja Aki Salmelan kokoelmat.

Valokuvarunoutta kehittelin blogissa Kuva ja sana 2007–2022. Jatkan pohdintaa blogissa Kirjoittajan päiväkirja ja Instagramissa. Valokuvarunojen kokoelmia ovat Metsännenä (1990), Kuusikirja (2008) ja Näköala Haminavuorelle (2022), ja Aviador julkaisee 2025 Museorunoihin liittyvän laajan esseen Kuvan ja sanan työpajassa.

Toisin kuin aiemmissa kokoelmissani Museorunoissa säkeet rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa. Mutta haaste on edelleen sama kuin skottirunoilija ja professori Robert Crawfordin ja valokuvaaja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa (Photopoetry: A Manifesto, 2016): ”Sekä valokuvan että runon on toimittava itsenäisinä teoksina” ja ”yhteisteokseen valokuvan ja runon on tuotava oma syventävä osuutensa.” 

(Jouni Tossavainen: ”Itsenäiset yhdessä”, Tiede & Edistys 2/2025, 46–55)

Valokuva ei ole totta vaan politiikkaa

 

Näyttelyissä ja kirjassa Suomen itä valokuvissa (Musta Taide 2020) Ben Kailan valokuva ”Sarjasta Siirtosuomalainen (Tuupovaara, 1973)” esitellään dokumentaarisena ajan henkeä kuvaavana tilanneotoksena:

”Ben Kaila ja Risto Vuorimies opiskelivat valokuvausta Tukholmassa 1970-luvun alussa, ja tuolloin he valokuvasivat Suomesta Ruotsiin muuttaneita siirtolaisia. Palattuaan kotimaahan he matkustivat Pohjois-Karjalaan katsomaan kyliä, joita suuri muutto oli tyhjentänyt. Ajan henki tiivistyy Kailan Tuupovaarassa ottamaan tilannekuvaan.” 

Tilannekuva ei ole kuitenkaan aito vaan lavastus. Tämä paljastui vasta sen jälkeen, kun Suomen itä valokuvissa -näyttely oli jo esillä Joensuussa. Avajaisissa kuvan taksimiehen poika tuli kertomaan näyttelyn kokoajalle Riitta Raatikaiselle, että hänen isänsä kuljetti kahta valokuvaajaa pitkin kyliä ja kuva lavastettiin nopeasti jonkun mummon mökin pihassa.  

Ikonisena Kiven pyörittäjän kylän aikaisena dokumenttina pitämäni museokuva onkin tekoälyn toimiin vertautuvaa kuvituskuvitusta. Epäilyksiä olisi pitänyt herättää jo se, että mummo, hänen poikaansa näyttelevä Risto Vuorimies, taksikuski ja talon tarkempi paikka jätettiin nimeämättä.

Riitta Raatikaisen väitöstilaisuudessa Kuopion kampuksella 16.5.2025 tuli jälleen todistetuksi, miten todellisuutta kuvastavat valokuvat perustuvat aina näkemyksiin ja valintoihin. Dokumentaariset kuvat eivät ole koko totuus – eivät myöskään Suomen idästä.

Raatikaisen väitöskirjan Lännen ja rajan välissä: Retrospektiivinen tutkimus valokuvasta Suomen idän representaationa 1870-luvulta 2000-luvun alkuun vastaväittäjänä toimi professori Helena Sederholm ja kustoksena professori Risto Turunen.

Sanoin kerrottu valokuva

Väitöskirjan perustuvassa teoksessa Valokuvin kerrottu itä (Musta taide 2025) Tuupovaaran kuvaa ei näytetä eikä siihen viitata. Väitöskirjan sivulla 449 kuvan tarina kerrotaan näin:

”Ainoa Ben Kailan Tuupovaarassa kuvaama nuori aikuinen seisoo musta puku yllään ja musta kravatti kaulassaan taksin kupeella, vieressään pahvilaatikko ja pari puolityhjää kassia. Vaikuttaa siltä kuin hän olisi heittämässä hyvästejä pieni kokoiselle, huivipäiselle naiselle, joka on seisahtunut tohveleissaan pienen mö kin rappusen eteen. Kuvaan tiivistyy aikakauden murrosluonne. Matalan mökin nurkan ja nuoren miehen välinen tila muodostaa jakolinjan menneen ja tulevan, jäävän ja lähtevän, välille. Mökki, nainen, maitokärryt ja viinimarjapensaat jäävät ja kivet ja maisema pysyvät, mutta mies, laukut, pahvilaatikko ja taksi poistuvat toiseen aikaan ja toisenlaiseen elämään. Kuvan ulkopuolelle leikkautuva auton keula on jo näkymättömissä, menossa kohti sitä minne miehen vartalokin jo kallistuu, kohti kaupungistuvaa nykyaikaa (vrt. Vallius 2013: 376).

Edellä kerrottu tulkinta kuvan sisällöstä on yleinen ja aikakauden kontekstissa johdonmukainen, mutta se ei vastaa tapahtunutta todellisuutta. Kuvassa näkyvä mies on tuupovaaralainen taksinkuljettaja, joka kyyditsi ja opasti Kailaa ja Vuorimiestä keväällä 1973 heidän etsiessään sopivia kuvauskohteita. Kuvassa näkyvä nainen on edellisen tuttava, jota seurue kävi yhdessä tervehtimässä. Ben Kailan mukaan kuva syntyi melko spontaanisti, mutta se ei ole raportoiva dokumentti vaan suunnitelmallisesti toteutettu, draamallinen kohtaus (Kaila 2021.) Kuvan vakiintunut tulkinta on esimerkki semiosfäärin tavasta toimia. Kulttuuri tuottaa toisteisuutta. (Ks. Tarasti 1990: 200–205.)”

Kari Aronpuro julkaisi ensimmäisiä valokuvarunoja

 

”Graafisessa puutarhassa” on Kari Aronpuron esikoiskokoelman Peltisten enkelien (1964) ensimmäisen osaston nimi. Fotografiikkaan en osannut sitä yhdistää, ennen kuin luin esikoisrunoilijan kuvan kuvatekstin valokuvateoksesta Juhani Riekkolan Tampere (Tampereen historialliset museot 2024).

”Kuusikymmentäluvun puolimaissa tapasin Tampereella monia nuoria kirjailijoita ja pääsin lähemmäksi uutta kirjallisuutta. Runoilija Kari Aronpuron aistima ja näkemä maailma avasi kuvaajankin silmiä monesti uudella tavalla. Hän työskenteli kirjastonhoitajana. Otin hänestä paljon kuvia. Hän oli nuori hiljainen mies, teki omia runojaan ja tarinoitaan ja herätti huomiota. Hän oli kiinnostunut fotografiikastani, ja minä olin innostunut tästä huomiosta. Hän asui siinä vaiheessa Kastinsillan takana yhden talon kellarissa. Kävin siellä häntä tapaamassa, vein fotografiikoitani hänelle lainaksi ja niistä hän kirjoitti sitten hahmo- ja havaintopsykologisin keinoin runoja teokseensa Terveydeksi. Aronpuro kuunteli, teki omia johtopäätöksiään ja hyviä havaintoja. Kutsuimme yhteistyötämme analyyttiseksi kalligrafiaksi. Hän olisi kirjoittanut fotografiikoistani vaikka koko kirjan, mutta minun piti esitellä teoksia myös näyttelyissä.” 

Kirjaa näkemättä runoilijoiden kuviin yhdistämiä runoja ja valokuvaajien julkaisemia runoja on vaikea luetteloida. Taneli Eskolan painetun valokuvataiteen listauksesta, joka vuosilta 1966–2003 löytyy teoksesta Kuvan kirjoja (2003), ensimmäinen kuvaajan ja runoilijan yhteisteos on Matti Saanion Lähdön jäljet (1980). Runot kirjoitti Paavo Rintala. 

Aronpuro ehti siis neljätoista vuotta aikaisemmin Riekkolan fotografiikoista kirjoittamallaan runosarjalla Analyyttistä galligrafiaa. Vilho Setälä on julkaissut 1950 runoja Umpussa, kuvakirjassa Suomen lapsille, mutta galligrafiasarja on Suomen ensimmäinen painetussa teoksessa julkaistu modernistinen valokuvan ja runon yhdistelmä, joka löytyi vasta Aronpuron Kootuista runoista (Palladium 2022). Neliosaiset Kootut kirjailija lahjoitti keväällä ripustaessani valokuvarunojen näyttelyä Tampereelle.

Aronpuron Terveydeksi (1966) puuttuu työhuoneen hyllystä, ja kun tekijä ei jättänyt monta jälkeä toisesta kokoelmastaan valikoimaan Selvää jälkeä (1988), Juhani Riekkolan Tampereen kuvateksti on uutinen. Hämeensillan kaaren alla otettu kuva on päivitetty vuonteen 1965, mutta oikea vuosi on ilmeisesti 1964. Samassa paikassa yhtä hyvin pukeutuneen esikoisrunoilijan kuva löytyy jo Peltisten enkelien takakannesta. 

Fotografiikkaa näkee harvemmin eikä juuri julkaista, mutta Riekkola on suomalaisen abstraktin fotografiikan uranuurtajia. Hän oli järjestämässä Suomen ensimmäistä fotografiikan näyttelyä Tampereelle 1965, ja Suomen valokuvataiteen museon Abstrakti! Vuosisadan ilmiö -näyttelyssä oli esillä myös Riekkolan töitä. Sitä pidetään myöhäisenä tunnustuksena Tampereelta alkunsa saaneelle Fotograafikot-ryhmän töille.

Gothic Modern – pimeydestä valoon -valokuvaruno

 

”Akseli Gallen-Kallelan Kalman kukkaa pidetään suomalaisen taidegrafiikan esikoisteoksena. Puupiirros on syntynyt surutyönä vuonna 1895, taiteilijan nelivuotiaan Marjatta-tyttären kuoleman jälkeen. Juuri tämän voimakkaan elämäkerrallisen kontekstinsa vuoksi teosta on totuttu tulkitsemaan hyvin yksioikoisesti kiintymyksen, surun ja kaipuun ilmauksena sekä Gallen-Kallelaa henkilökohtaisesti lohduttaneena runollisena kertomuksena siitä, kuinka ’kuolema katkaisee kukan’. Huomiota ei ole kiinnitetty niihin tapoihin, joilla teos tuottaa tällaisia merkityksiä.” 

(Kalle Pihlajamaa: ”Akseli Gallen-Kallelan Kalman kukka”, Sananjalka 1/1996)

Kuvat: Honkalahti Kuopio 2.12.204 ja Ateneum Helsinki 27.11.20214.

Nailonsukkamurhaajaan törmättiin sattumalta Kirjakantissa

 

Museon on oltava pimeänä viideltä. Varttia vaille ahdan valokuvarunouden työpajan tarvikkeet autoon talvirenkaiden kaveriksi. Sitten hissiin, kuudenteen kerrokseen ja työhuoneeseen. Kirjakantin vieraista jaksan käydä tervehtimässä Jyrki Heikkistä ravintola Kummisedässä yhden pullo-oluen verran. 

Samalla reissulla kirjailija Suonna Kononen yllättää pyytämällä omistuskirjoitukseen Juoksijan testamenttiin (1985). Joensuusta asti Kononen oli varannut kokoelman laukkuunsa huomattuaan, että signeerattuna hänen hyllystään ei löydy kirjojani.

Seuraavana päivänä on levättävä, mutta sunnuntaina Taidemuseolla julkistamme vuoden 2025 pohjois-savolaisen kirjailijakiertueen. Kirjailija Antti Heikkisen kanssa mietimme, että Kuopiota 1960-luvun alkuvuosina piinanneesta nailonsukkamurhaajasta saisi ehkä kirjan, jopa näytelmän. Tiedä tuosta, mutta maanantaina laadin säkeitä ”Nailonsukkamurhaajaan”, joka voisi kuulua Museorunoihin. Kuva vain puuttuu.

Valokuvarunouden työpaja Kirjakantissa

 Kuka on kirjoittanut runon?

Kuka on lukenut runon? Entä lainannut kirjastosta runoja tai ostanut runokirjan?

Tehtävä (etäännyttäminen): Mene kirjastoon, lue runokirjoja, joista lainaat runon tai runoja, joihin liittyen voisit ottaa valokuvan.

Kuka on ottanut valokuvan?

Onko jokin kuvasi sellainen, johon voisi liittyä runo?

Onko valmiina jonkun toisen kuva, johon liittäisit runon?

Kumpi oli ensin kuva vai runo?

 

Oletko tehnyt valokuvarunon

eli yhdistänyt runon valokuvaan?

Toimisiko runo yksin ilman valokuvaa

ja valokuva ilman runoa?

Jos runolla ja valokuvalla on oma tarinansa,

mitä yhteisteos kertoo?

Valokuvarunouden työpaja Kuopion museossa 15.–16.11.2024 klo 12.00–17.00.

Kuvan ja sanan, valokuvan ja runon yhteispelillä syntyy valokuvaruno. Valokuvarunouden työpajassa rakennetaan kuvien ja runojen pohjalta näyttelyä ja uutta mustavalkeaa kokoelmaa Museorunot, jonka lopputulokseen jokainen pajaan osallistuja voi vaikuttaa.

Näyttelyn, Valokuvarunouden manifestin (2016) ja runokokoelman mahdollisuuksien esittelyn lisäksi työpajassa vieraileva voi tuoda oman runonsa ja valokuvan, josta yhteistyössä työstetään ja tulostetaan uusi teos, valokuvaruno.

Kirjailijan työpajassa saa olla mukana hetken tai kaksi päivää. 

Miksi en ole maalari?

 

kerran Mike Goldberg

aloittelee maalausta. Satun paikalle.

"Istu alas ja ota ryyppy" hän

sanoo. Join; me joimme. Nostin

katsetta. "Sinulla on siinä SARDIINEJA."

"Joo, jotain sellaista se tarvitsi."

"Aha." Minä menen ja päiviä menee

ja taas satun paikalle. Maalaus

elää, ja minä elän, ja päivät menevät

menojaan. Satun paikalle. Maalaus on

valmis. Missä ovat SARDIINIT?

Jäljellä on vain kuolleita

kirjaimia, "Siinä oli jotain liikaa," Mike sanoo.

 

Entä minä? Päivänä muutamana mietin

väriä: oranssi. Kirjoitan rivin

oranssista. Pian se on koko

sivu sanoja, ei säkeitä.

Sitten toinen sivu. Pitäisi olla

niin paljon enemmän, ei oranssista, vaan

sanoista, siitä miten kauhea oranssi appelsiini on ja

elämä. Päiviä menee. Vaikka kirjoitan

proosaa, olen runoilija. Runo

valmistuu enkä vieläkään ole maininnut

oranssia. On kaksitoista runoa, nimitän

ne APPELSIINEIKSI. Ja päivänä muutaman galleriassa

näen Miken maalauksen, sen nimi on SARDIINEJA.

(8.11.2004)

 

Why I am not a painter?

 

I am not a painter, I am a poet.

Why? I think I would rather be

a painter, but I am not. Well,

 

for instance, Mike Goldeberg

is starting a painting. I drop in.

"Sit down and have a drink" he

says. I drink; we drink. I look

up. "You have SRDINES in it."

"Yes, it needed something there."

"Oh." I go ande the days go by

and I drop in again. The painting

is going on, and I go, and the days

go by. I drop in. The painting is

finished. Where's SARDINES?

All that's left is just

letters, "It was too much", Mike says.

 

But me? One day I am thinking of

a colour: orange. I write a line

about orange. Pretty soon it is a

whole page of words, not lines.

Then another page. There should be

so much more, not of orange, of

words, of how terrible orange is

and life. Days go by. It is even in

prose, I am a real poet. My poem

is finished and I haven't mentioned

orange yet. It's twelve poems, I call

it ORANGES. And one day in a gallery

I see Mike's painting, called SARDINES.

 

(Frank O'Hara: “Why I am not a painter?” The Selected Poems of Frank O'Hara (1974)112)

 

"Kuusi ei ole vain havupuu, se on myös sinun kuusi"

 

Katu niin leveä ja hiljainen

           autot pysähtyneinä.

Kaikki niin unta

kuin hengittäisi tähän nämä talot

ja tuonne kadun päähän kaksi kuusta

taivasta vasten merta toinen

sinulle.

(Mirkka Rekola: Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille, WSOY 1972)

 

”Teoksen loppu on hyvin tunnistettavasti Huvilakadulla, jonka päässä ennen rantaa kasvaa kaksi kuusta. Sittemmin ne ovat saaneet vierelleen yhden, erilaisen kuusen lisää. Runossa katu sumentuu uneen, jonka puhuja tarjoaa kaivatun jaettavaksi… ’Kuusi’ ei ole vain havupuu, se on myös sinun ’kuusi’. Seuraava runo päättyy: ’En minä käännä päätä, se on kuu’.”

(Jonimatti Joutsijärvi: Mirkka Rekola. Elämä koko ajan käy ilmi salasta II, Into 2024, 38)

Parnasson valokuvarunojen tausta

 

Kirjallisuuslehti Parnassossa 4/2024 on julkaista valokuvarunojen sarja, joka liittyy tekeillä olevaan neljänteen valokuvarunojen kokoelmaan Museorunot.

Julkaistut valokuvarunot ovat pääosin valokuvaajan ja runoilijan yhteistyötä, kuten kerrotaan Michael Nottin valokuvarunouden historiassa Photopoetry 1845 –2015: A Critical History (Bloomsbury 2018).

Varsin harvoin valokuvaaja on kirjoittanut runonsa, ja yhtä usein runoilija on kuvannut teoksensa. Poikkeuksia kotimaisista valokuvaajista ovat ainakin Mikko Hietaharju, Kari Holopainen ja Ritva Kovalainen, jotka ovat julkaisseet runojaan valokuvateoksissa.

Runoilijoista tuoreimpia esimerkkejä on Maria Matinmikon kokoelma Valohämy (Siltala/Parvis 2023), jossa Ville Karppasen taitto korostaa Matinmikon tekstejä ja runoilijan ottamia kolmeakymmentä valokuvaa.

Parnassossa julkaistut mustavalkeat valokuvarunot (s. 54–62) ovat esimerkkejä siitä, miten rakennan kokoelmaa Museorunot ja näyttelyä. Samalla tavalla ensimmäiseen valokuvarunojen kokoelman Metsännenä (1990) näyttely nähtiin VB-valokuvakeskuksessa ja Näköala Haminavuorelle (2022) Kuopion Kanttilan jälkeen viidessä kaupungissa.

Toisin kuin aiemmissa kokoelmissa Museorunojen säkeet rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa. Mutta haaste on edelleen sama kuin Robert Crawfordin ja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa, joka on julkaistu teoksessa Chinese Makers (2016).

Valokuvarunoutta kehitin blogissa Kuva ja sana 2007–2022.  Jatkan pohdintaa Kirjoittajan päiväkirjassa ja Instagramissa, johon liittyvä essee ”Seitsemän vuotta instaelämää” on julkaistu Parnassossa 5/2021.

Marraskuussa kirjallisuustapahtuma Kirjakantissa Kuopiossa järjestän kaksipäiväisen valokuvarunouden työpajan, jossa työstän Museorunoista näyttelyä niin, että jokainen osallistuja voi vaikuttaa sekä lopputulokseen että vedostaa oman valokuvarunon.

Museokamaa

 

Kun on ruutu: yksi kuva.

Ei ole valokuvia, joista valita.

 

Kun on kuvia, on valittava

roskat ja ruuduista paras.

 

Tai tarina, liike ruudusta toiseen

filmiin, kirjaan tai teokseen.

 

Ja jos on video, olet

museokamaa taidemuseossa.