Valokuvarunoja Turun Kirjan talossa 4.4. –26.4.2024

 

Turkulainen runoilija Markku Into (1945-2018) ravintola Laternassa Tampereella 1982.

Näköala, kirjailijakuvia ja Museorunot

Ateneumin yläsalin uuden näyttelyn avaa Ferdinand von Wrightin klassikkoteos Näköala Haminalahdelta (1853), joka on maalattu Kuopion Haminavuorelta. Teoksesta sai nimensä kuopiolaisen kirjailijan Jouni Tossavaisen valokuvarunojen kokoelma Näköala Haminavuorelle (Aviador 2022). 

Turun Kirjan talossa (Nunnankatu 4) valokuvarunojen näyttely Näköala Haminavuorelle, Tossavaisen ottamia kirjailijakuvia ja uusia valokuvarunoja kokoelmasta Museorunot on esillä 4.–26. huhtikuuta 2024. Näyttelyn avajaiset ovat torstaina 4.4. klo 17.00.

Näköala Haminavuorelle on Tossavaisen neljästoista runokokoelma. Haminavuoren kansallismaisemaan liittyy myös Tossavaisen romaani Taistelevat metsot (Aviador 2020), joka kertoo Ferdinand von Wrightin (1822–1906) yhdestä päivästä Haminalahden kartanossa. 

Kirjailijakuvat on vedostettu vanhoista mustavalkeista filmeistä. Suurin osa matkojen varrella vastaan tulleista kirjailijoista on muuttanut paremmille kirjoitusmaille. Museorunot-kokoelman ensimmäinen ja toinen osa pohjautuvat Kuopion museon uuden tilan vihkiäisten ja luonnontieteellisen puolen remontin avajaisten tilausrunoihin.  Kolmas osasto työnimellä Saarismäki jatkaa museo- ja runotarinaa kirjailijan savolaisella synnyinseudulla Tervossa.

Aiemmin julkaistuja valokuvan ja runon yhteisteoksia ovat kokoelmat Metsännenä (1990) ja Kuusikirja (2012).

---

Jouni Tossavainen on Kuopiossa asuva kirjailija, joka opiskeli kirjallisuutta Tampereen ja Jyväskylän yliopistoissa. FM Tossavainen on julkaissut sekä runoutta että proosaa. Esikoiskokoelma Juoksijan testamentti painettiin vuonna 1985 ja Savonia-palkittu romaani New Yorkin Lentävä suomalainen julkaistiin 2014. Ferdinand von Wrightistä kertovan yhdenpäivänromaanin Taistelevien metsojen jälkeen ilmestyivät romaani Pojan usko (2021) ja Venäjän metsästäjät. Eräurheilua Kominmaalla. (Aviador 2023). Pohjois-Savon taidetoimikunnan Taidepalkinto myönnettiin kirjailijalle 2023.

 

Valokuvarunous, mitä se on?

Valokuvarunoteokset ovat pääosin valokuvaajan ja runoilijan yhteistyötä. Varsin harvoin valokuvaaja on kirjoittanut runonsa, ja yhtä usein runoilija on kuvannut teoksensa. Poikkeuksia kotimaisista valokuvaajista ovat ainakin Mikko Hietaharju, Kari Holopainen ja Ritva Kovalainen, jotka ovat julkaisseet runojaan valokuvateoksissa.

Runoilijoista tuoreimpia esimerkkejä on Maria Matinmikon kokoelma Valohämy (Siltala/Parvis 2023), jossa Ville Karppasen taitto korostaa kolmeakymmentä Matinmikon ottamaa valokuvaa. Mahtiotoksia vaelluksiltaan ja henkilökuvia kirjailijoista on ottanut esimerkiksi runoilija ja kirjailija Tomi Kontio, joka tietääkseni ei ole vielä yhdistänyt kuviinsa runoja.

Työstän parhaillaan mustavalkeita valokuvarunoja työnimellä Museorunot, jota esittelen ja rakennan ennen kokoelman julkaisemista näyttelynä. Samalla tavalla ensimmäiseen valokuvarunojen kokoelmaan Metsännenä (1990) liittyvä näyttely nähtiin VB-valokuvakeskuksessa Kuopiossa ja Näköala Haminavuorelle (2022) -näyttely on ollut esillä viidessä kaupungissa.

Museorunojen ensimmäinen ja toinen osa pohjautuvat Kuopion museon uuden tilan ja luonnontieteellisen puolen remontin valmistumisrunoihin Kantti kertaa kantti ja Maan ja taivaan välissä. Koronan takia ensimmäisestä tilausrunosta tehtiin video, toisen runosarjan esitin museossa keväällä 2022.

Kolmas osasto työnimellä Saarismäki jatkaa museo- ja runotarinaa Kaksitoista kuvaa -kokoelmani (1986) kansikuvan pojan kautta. Sama Ahti Rytkösen Maaningalla kuvaamaa poika on esillä Kuopion museossa, ja omaa poikaani sain kuvata savolaisella koti- ja synnyinseudullani Tervon Saarismäessä.

Saarismäki-osaston kuvat olen skannannut mustavalkeista filmeistäni vuosilta 1979–2005. Runojen kirjoittamista jatkan ja muokkaan kokoelmaa painoon lähtöön asti. Toisin kuin aiemmissa valokuvarunojen kokoelmissani säkeet eivät ole kuvan sivussa, vaan rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa.

Mutta haaste on edelleen sama kuin skottirunoilija ja professori Robert Crawfordin ja valokuvaaja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa (Photopoetry: A Manifesto). Manifesti on julkaistu teoksessa Chinese Makers (2016) ja netissä:https://tallisalevelphoto.weebly.com/an- introduction-to-photopoetry.html

Ensimmäiset valokuvanäyttelyni olivat Oriveden Opistolla, jossa opiskelin kulttuurisihteeriksi, ja galleria Nykyajassa Tampereella 1985. Ensimmäisiä valokuvia ja kuusirunoja julkaisin mustavalkeassa kokoelmassa Metsännenä 1990 ja Kuusikirjassa 2008, jonka kuvia oli esillä Värinä-näyttelyssä Kuopiossa. Valokuvilla kerron myös proosateoksessa Kesäpäivä 2013.

Valokuvarunoutta kehittelin blogissa Kuva ja sana 2007–2022 ja jatkan pohdintaa tässä mustavalkeassa Kirjoittajan päiväkirjassa sekä Instagramissa vuodesta 2014 lähtien (https://www.instagram.com/jounitossavainen/).

Värikuvalliseen kokoelmaan Näköala Haminavuorelle liittyvä valokuvien ja uusien valokuvarunojen näyttely on ollut Kuopion Kanttilan jälkeen Helsingissä, Iisalmessa, Oulussa ja Tampereella 2022–2023.

 

Valokuvarunouden teoriaa Kirjoittajan päiväkirjassa

”Vaikeampi johdatus valokuvarunouden teoriaan” 21.3.2024:

https://kirjoittajanpvk.blogspot.com/2024/03/vaikeampi-johdatus-valokuvarunouden.html

”Valokuvateorian loppu” 24.1.2024: 

https://kirjoittajanpvk.blogspot.com/2024/01/valokuvateorian-loppu.html

"Kuvan ja sanan rajalla": 

https://www.blogger.com/blog/post/edit/preview/527771013459760072/7369379642441483786

”Harva sarja kotimaisia valokuvarunoteoksia”:   https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/4411784120416455452

”Kuvan katoamisen konkretia runoarvosteluissa”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/1348867357633838432

”Miksi kirjallisuuskriitikot eivät osaa lukea valokuvia?”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/3152197069354060669

”Keksijämiehen lavastettu valokuvaruno”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/1214613465815778010

”Valokuvarunon avantgarde: Pro Eto, Facile ja Rodšenko-seura”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/3526326208393258452

”Julkaisiko Julius Krohn ensimmäisen valokuvarunon?”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/4037471915901215270

”Esimerkki parhaasta valokuvarunoudesta: Remains Of Elmet”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/8188752125441653202

”Kaikki on elokuvaa”, mutta kaikki ei ole elokuvarunoa: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/6541604279804062806

”Puhuuko kuva, kuvaako sana?”: 

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/5442953352021779537

Kuinka kuvata luontoa niin, että se näyttää aidolta

 

Ensiesseessäni valokuvarunoudesta ”Valokuvaruno – poetica photo” viittasin Kuusikirjaan (2008), mutta unohdin sen, minkä Aino-Maria Savolainen otti mukaan lukukokemukseensa Amman lukuhetki -blogissa (25.2.2024).

Yhtä hyvin olen onnistunut unohtamaan Kesäpäivään (2013) Alapitkän asutusmuseossa ottamani valokuvat. Eikä tämä filosofia tullut mieleen listatessani kirjoituksiani ”Valokuvateoriaan loppuun”.

”Runon ja kuvan yhdistelmää olen käsitellyt jo Tossavaisen Näköala Haminavuorelle -teosta esitellessäni. Kuvat tukevat sanoja, mutta toisaalta puhuvat vielä ihan omaa kieltään, kertovat toisen tarinan. Mustavalkoisissa kuvissa sävy on dokumentaarinen, toteava, selittelemätön, paikoin jopa rujo. Tossavainen itse selittää kuvafilosofiaansa näin:

... en ole halunnut käsitellä kuviani; mieluummin rumat värit kuin aidolta näyttäväksi käsitelty kauneus.

Tämä huvitti minua, sillä sille on syynsä, miksi toiset ovat runoilijoita ja toiset ottavat työkseen mahdollisimman edustavia, "myyviä" ja "aitoja" kuvia. Jälkimmäisillä toisilla viittaan siis itseeni.”

Pelkkä käsittelemättömän kuvan halu ei riitä pitkälle, koska kaikki julkaistut kuvat ovat käsiteltyjä. Jokaisen valokuvan kohdalla on kyse aidon, ruman tai kauniin kuvan illuusion luomisesta, ja dokumentaarisuutta voi vahvistaa kuvauspaikalla ja päivityksellä.

Kun aletaan puhua kuvan aurasta, illuusion tuottaminen on onnistunut. Aurakatse erottelee jopa, millä vehkeillä valo on tulostettu painotuotteeseen. 

 Kuinka "kätellä" luontoa

Kuvattoman lintu-ja äänirunojen kokoelman Kerro (2007) jälkeen Karoliina Lummaa on tutkinut lähinnä Kuusikirjaa, mutta myös ensimmäistä valokuvarunojen kokoelmaa Metsännenä (1990) artikkelissa ”Metsän esteettinen toimijuus Jouni Tossavaisen Metsännenä-runokokoelmassa ja ekosysteemipalvelukirjallisuudessa”.

Artikkeli on mukana teoksessa Ympäristönmuutos ja estetiikka (2022), jonka elektronisen version Suomen  Estetiikan Seura on julkaissut yhteistyössä Helsingin yliopiston kirjaston kanssa: https://helda.helsinki.fi/bitstreams/779ec539-b9aa-4760-b61e-8a1f18f5bedf/download

Artikkelin aluksi Lummaa lainaa Metsännenän runoa ”Kaikki maisemat kättelen saman seulan lävitse” ja pitää teosta tulkintana ihmisten tavoista käyttää ja ajatella metsiä:

Lainaamani kohta on ympäristöesteettisesti kiinnostava, koska se muotoilee ympäristöaiheista taidetta ja sen tutkimusta koskevan perustavan ongelman: taiteessa kuvattu luonto on samaan aikaan kuvaajan seulan läpi kulkenutta ja hänen ”kättelemäänsä”, siis taiteilijan havaitsemaa ja merkityksellistämää, ja kuitenkin tuo kuvattu luonto on myös olemassa oikeana, konkreettisena. Se on paikka, jossa todellinen lahorastas on pesinyt, ja havaittu maisema, johon kielellisesti esitettyä maisemaa voi verrata. Kuten Tossavaisen runo korostaa, todelliset paikat rastaineen ja pesineen vaikuttavat niistä kirjoittamiseen.

Pois tieltä risut ja kävyt, kun yli-ihminen astuu kapakkaan

Artemis Kelosaari Turussa 2015 ja Imagessa 2/2024, kuva: Harri Hurske.

Pitkästä aikaa baaripöydässä sain käydä mielenkiintoisen kritiikkikeskustelun. Enkä sanonut jotain häijyä, kuten kapakassa tapana on, ja kuten kirjailija ja toimittaja Artemis Kelosaari haluaisi sanoa silmäillessään kirjailijatoveria, joka ei halua rahaa ja kuuluisuutta.

Häijyyden sijasta päädyimme jyväskyläläisessä baaripöydässä siihen, että negatiiviseen arvioon verrattuna positiivisen kritiikin perusteluja arvostellaan varsin harvoin, vaikka ne olisivat kehnompia kuin sisäsiistissä juonireferaatissa. Esimerkiksi jyväskyläläinen Harry Salmenniemi on niin hyvä, että uusimmasta romaanista Sydänhämärä (2024) ei saa sanoa poikkipuolista; parempi vaan jäädä odottamaan tunnustustrilogian päätösosaa.

Imagessa 2/2024 Silvia Hosseini ei jäänyt odottamaan, vaan lyttäsi Sydänhämärän. Negatiivisella kritiikillä on perustelunsa, kun se vastaa osittain omaa lukukokemusta. Ja osin myös Hosseini varmistaa selustaansa toteamalla, että ”on tosin mahdollista, että romaani on parodinen jekku”.

Runokriitikoiden joukossa Kelosaari on samalainen poikkeus kuin Hosseini julkaistuaan kaksi negatiivista arvostelua. Ensimmäinen ilmestyi Suomen Kuvalehdessä Kaija Rantakarin neljännestä kokoelmasta Kertosäe (2023) ja toinen Parnassossa Maria Matinmikon Valohämystä (2024), jonka valokuvista olen päiväkirjaillut aiemmin.

Molemmat teokset sain luvun alle kirjastosta, ja kritiikillä on sijansa. Kertosäe on herkempi ja hellempi rakkausrunojen kokoelma kuin Kelosaaren arvostelusta voi päätellä. Matinmikon kokoelman 30 valokuvasta Kelosaari ei osaa sanoa mitään, mutta eivät osaa muutkaan kriitikot, kuten on tullut päiväkirjailtua.

Kumpaakaan kokoelmaa Kelosaari ei sijoita kotimaiselle runokentälle eikä vertaa tekijöiden aikaisempaan tuotantoon muuten kuin arvostelemalla niitä, jotka ovat ylentäneet Rantakarin ja Matinmikon palkituiksi runoilijoiksi.

Miksi näin? Sekin selviää Kelosaaren Imageen 2/2024 laatimasta esseestä ”Katsokaa minua kaikki”. Omia töitään Kelosaari saa ylistää juuri niin kuin hän tekee jutussaan, mutta arvostelijan työssä itsekehu on tappava lääke. Kun Kelosaari edistää vain omaa hyväänsä, rahaa ja menestystä, toiset tekijät ja teokset ovat vain tiellä.

Kysymys on vain siitä, milloin Kelosaaren nerous palkitaan. Pois tieltä risut ja kävyt, kun yli-ihminen Hervannasta astuu kapakkaan.

Enpä aavistanut, mitä on tulossa, kun tapasin ensimmäisen kerran Kelosaarta turkulaisella baaritiskillä 2015. Seuraavallakaan kerralla, kun keskustelimme New Yorkin Lentävän suomalaisen arvostelusta, en nähnyt millainen neulanen toinen kirjoittaja on kuuluisuutta metsästävän joukahaisen taivastiellä.

Kolmannella kerralla Tampereen Tillikan katupöydässä omistin Kelosaarelle Näköalan Haminavuorella. Vastineeksi sain hänen toisen runokokoelmansa Kaupunki rämeen päällä (Nysalor-kustannus 2022), joka on ”nelinäytöksinen kuvaus taistelusta tyhjyyttä vastaan”. 

Kirjailijakuvia ja Museorunoja Jyväskylässä

Vanhoja, mustavalkeita kirjailijakuvia ja uusia valokuvarunoja kokoelmasta Museorunot on esillä ensimmäisen kerran Jyväskylän yliopiston Agorassa 9.–10. helmikuuta 2024.

Vanhan Kirjan Talvessa olen mukana kustantaja Vesa Tompurin kanssa lauantaina 10.2. klo 13.00 Martti Ahtisaari -salissa ja klo 16.00–17.00 kirjoittajayhdistysten Talvipäivien paneelissa Miksi jotkut kaupungit ovat poeettisia, toiset eivät?

Riitta Cankoçakin juontamassa keskustelussa Raisa Marjamäen, Jussi Hyvärisen ja Jukka Viikilän kanssa mietimme, millaista ihmisyyttä, innoitusta ja kirjallista kuplintaa eri puolilla Suomea esiintyy (Agoran auditorio 2).

Museorunot

Museorunojen ensimmäinen ja toinen osa pohjautuvat Kuopion museon uuden tilan ja luonnontieteellisen puolen remontin valmistumisrunoihin Kantti kertaa kantti ja Maan ja taivaan välissä.  Kolmas osasto työnimellä Saarismäki jatkaa museo- ja runotarinaa Kaksitoista kuvaa -kokoelmani (1986) kansikuvan pojan kautta. Sama Ahti Rytkösen Maaningalla kuvaamaa poika on esillä Kuopion museossa, ja omaa poikaani sain kuvata savolaisella koti- ja synnyinseudullani Tervon Saarismäessä.

Saarismäki-osaston kuvat skansin mustavalkeista filmeistäni vuosilta 1979–2005. Runojen kirjoittamista jatkan ja muokkaan kokoelmaa painoon lähtöön asti. Toisin kuin aiemmissa valokuvarunojen kokoelmissani teksti juoksee ja rikkoo dokumentaaristen valokuvien pintaa.

Aiemmin julkaistuja valokuvan ja runon yhteisteoksia ovat kokoelmat Metsännenä (1990), Kuusikirja (2012) ja Näköala Haminavuorelle (2022).

Harva sarja kotimaisia valokuvarunoteoksia

Valokuvarunoteokset ovat pääosin valokuvaajan ja runoilijan yhteistyötä. Varsin harvoin valokuvaaja on kirjoittanut runonsa, ja yhtä usein runoilija on kuvannut teoksensa.

Poikkeuksia kotimaisista valokuvaajista ovat ainakin Mikko Hietaharju, Kari Holopainen ja Ritva Kovalainen, jotka ovat julkaisseet runojaan valokuvateoksissa.

Runoilijoista tuoreimpia esimerkkejä on Maria Matinmikon kokoelma Valohämy (Siltala/Parvis 2023), jossa Ville Karppasen taitto korostaa Matinmikon ottamia valokuvia, piirustuksia tai tekstiä. Elävistä runoilijoista mustavalkeita valokuviaan on käyttänyt myös italialainen Antonella Anedda, jolta on suomennettu valikoima Anatomioita (Parkko 2023, suom. Hannimari Heino).

Mahtiotoksia vaelluksiltaan ja henkilökuvia kirjailijoista on ottanut esimerkiksi runoilija ja kirjailija Tomi Kontio, joka tietääkseni ei ole vielä yhdistänyt kuviinsa runoja.

Kirjaa näkemättä valokuvaajien julkaisemia valokuvarunoja on vaikea erotella Taneli Eskolan painetun valokuvataiteen listauksesta, joka vuosilta 1966 –2003 löytyy teoksesta Kuvan kirjoja (Musta Taide 2003). Esimerkiksi Pila Pöntisen gravyyrisalkku Matka vuodelta 2003 saattaa sisältää myös Pöntisen omia runoja. 

Listauksessa eivät varmasti ole kaikki kotimaiset painetut valokuvarunot. Tarkempaa tietoa ei ole siitäkään, miten monessa näyttelyssä on yhdistetty runoa ja valokuvaa. Suurin osa näistä kirjoista löytyy työhuoneeni hyllystä, jota täydennän mielihyvin uusilla ja vanhoilla valokuvarunoteoksilla.

Matti Saanio Lähdön jäljet, runot Paavo Rintala, Kirjayhtymä 1980

Thomas Wulf ja Tom Sandqvist En drömmares dagbok, Kalejdoskop 1982

Jouko Leskelä Katutanssit, avausruno Arto Melleri, Kameraseura 1983

Pentti Sammallahti En kenenkään elävän vihamies, nimiruno Endre Ady, kuvasalkku 1983, Rannalla, mottoruno Aaro Hellaakoski, kuvasalkku 1986, Honnos – Soittajani, runot Pekka Sammallahti, kuvasalkku 1987sekä Kristoffer Albrechtin ja Joakim Eskildsenin kanssa Al-Madna, teksti Cia Rinne, kuvasalkku 2002

Kristoffer Albrecht Etude, teksti Rabbe Enckell, kuvasalkku 1985, Quelle, runot Rabbe Enckell, kuvasalkku 1987 ja Kväll, teksti Bo Carpelan, kuvasalkku 1990, Memorabilia Musta Taide 2004

Mikko Hietaharju Levoton mieli 1985

Pekka Helin Corneville 1975 –1985, Runot Hannu Waarala, Gummerus 1986

Lars Rebers Vain rakkauden tähden, runo Heikki Reivilä, kuvasalkku 1988

Jouni Tossavainen Metsännenä, Gummerus 1990, Kuusikirja Like 2008 ja Näköala Haminavuorelle. Valokuvarunoja, Aviador 2022

Ritva Kovalainen Opus 13 1989 ja Tikkuja, runo Tomas Tranströmer, kuvasalkku 1992

Marjukka Vainio Hämeenlinna Vanain maa, runot Olli Jalonen ja Riitta Jalonen, kuvasalkku 1993

Timo Kelaranta SubImages, runot Lauri Otonkoski, Musta Taide 2000

Kari Holopainen Lumipilviä, Musta Taide 2003

Martti Jämsä Vapaa valuma, runot Kaija Rantakari, Bokeh 2021 

Kuvan katoamisen konkretia runoarvosteluissa

”Kerätä menetyksiä”, vrt. osasto ”Hylättyjä esineitä” kokoelmassa Näköala Haminavuorelle 2022. Kuva: Antonella Anedda Anatomioita 2022, 68-69.

Huolimatta siitä, että Helsingin Sanomien arkisto ei tunne italialaista runoilijaa Antonella Aneddaa vuoden 2006 jälkeen, Aneddan viime vuonna ilmestyneestä suomennosvalikoimasta on julkaistu ainakin neljä arvostelua.

Kun suurin osa painetuista valokuvarunoista on valokuvaajan ja runoilijan yhteisteoksia, Anedda kuuluu Maria Matinmikon tapaan muutamiin eläviin runoilijoihin, jotka ovat ottaneet teostensa valokuvat. Mutta näkevätkö kriitikot kuvia Hannimari Heinon valikoimassa ja suomentamassa Aneddan kokoelmassa Anatomioita (Parkko 2022)?

------------------------------

”Aidon kielen löytäminen voi olla mahdollista, mutta useimmiten sanat ja kuvat ovat täynnä höttöä. Yhtä hyvin luonnon kuin kulttuurin on saastuttanut kieli, joka on puhdasta propagandaa. Runoudesta alkaen ja Putinin ja Trumpin puheisiin päätyen maapallo on täynnä retorista petosta, josta tekoäly tuottaa tuoretta valhetta varmemmin kuin yksikään netistä veistävä lyyrikko tai todellisuutta mittansa muotoihin pakenija." 

------------------------------- 

Lukutaitoisten proosakriitikoiden sokeudesta suhteessa valokuvaan päiväkirjailin 16. marraskuuta 2023: https://kirjoittajanpvk.blogspot.com/2023/11/miksi-kirjallisuuskriitikot-eivat-osaa.html. Neljän runoarvostelijan otoksessa puolet mainitsee valokuvan, mikä tarkoittaa sata prosenttia enemmän kuin proosakriitikoiden populaatiossa.

Kulttuuritoimituksen arviossa 24.9. 2022 Mikko Lamberg on nähnyt ”mustavalkoiset ja tavallaan persoonattomat kuvat”.

”Kokoelmissa Yksityiskohtien elämä – Purkaa kuvia, kuvitella maailmoja (2009) ja Tallenna nimellä (2012) taas hyödynnetään valokuvia W. G. Sebaldin (1944–2001) proosaa muistuttavalla tavalla. Erityisesti ensin mainitun kokoelman runoissa otetaan loikkauksia aforismin, novellin ja esseen puolelle. Mustavalkoiset ja tavallaan persoonattomat kuvat, kuin hajonneen leikekirjan sivut, täydentävät rinnalleen asetettuja tekstejä välillä kirjaimellisemmin, välillä mielijohteisemmin.”

Turun Sanomissa 14.12.2022 Miika Laihinen viittaa valokuvaan kiinnostavana aiheena: ”Ilmaisullisesti uskaliaimmillaan Anedda on 2010-luvun taitteen teoksissa Yksityiskohtainen elämä (po. Yksityiskohtien elämä) ja Tallenna nimellä, joissa erilaiset valokuva- ja piirrosaiheet niveltyvät kiinnostavilla tavoilla osaksi kirjoitusta.”

Koneen säätiön kustantaman Runografin arvostelussa ”Katoamisen konkretia” Carlos L. näkee, että Anedda kirjoittaa visuaalisia runoja. Mutta kuvakato on konkreettisempi: valokuvia ei mainita.

”Anedda on itse arvioinut olevansa kenties ’katseen runoilija’. Taidehistorioitsijan opintotaustaa vasten visuaalisia runoja kirjoittavan Aneddan katse tuntuu kuitenkin ruumiillisemmalta kuin akateemiselta taidehistorioitsijalta saattaisi odottaa.” 

Särö-lehdessä 10.6.2023 Janne Löppönen arvostelee helppoa ”silmän runoutta”, mutta ei näe teoksessa valokuvia eikä piirroksia.

”Aneddan runous lähtee usein liikkeelle näköhavainnosta ja yksityiskohdista… Aneddan poetiikka on juuri sitä ’silmän runoutta’, joka on ominaista myös suomalaiselle modernismille ja siitä ammentavalle runoudelle. Sekä Montale että Anedda ovat siinä mielessä ’helppoja’ käännettäviä, että ne solahtavat meillä jo ennestään tuttuihin runokäsityksiin.” 

”Helppoja” ellei peräti heppoisia ovat kriitikoiden valokuvakäsitykset tämän otoksen perusteella. Runoarvosteluista saa irti sen verran, että Aneddan valokuvat ovat ”tavallaan persoonattomia”, kiinnostavalla tavalla kirjoituksen osia tai katoavaisia.

Kirjoa ja kirjailla

Jälkisanoissaan suomentaja Hannimari Heino mainitsee valokuvan yhdessä virkkeessä ja runolainauksessa, joka kuvaa Aneddaan ”kokoelma kokoelmalta vahvistuvaa katoavaisuuden anatomiaa”:

Olla vailla kasvoja/
vailla peiliä/ - - /
luiskahtaa pois valokuvasta.

Heinon mukaan ”rakeiset mustavalkokuvat” tutuista ja tuntemattomista henkilöistä, rakennuksista ja esineistä ilmentävät ”talteen saamista ja (unohdukselta) pelastamista” yhtä hyvin kuin Aneddan runoilijantyön kiteyttää kaksi verbiä: kerätä ja ottaa vastaan.

Tallennus- ja pelastustyössään Anedda käyttää valokuvan, tai siitä luiskahtamisen, lisäksi neulaa ja saksia. Ompeleminen rinnastuu kirjoittamiseen, joka sekin punoo säkeitä ja juonia, ja käsityöt vaativat samaa hitautta, hiljaisuutta ja kärsivällisyyttä kuin runous –  ja ovat yhtä näkymättömiä.

Kunnes jokin pistää kuin neula tai Ronald Barthesin käsite punctum heti Aneddan runon ”Kerätä menetyksiä” aluksi: ”Kuvia, esineitä, valokuvia, repaleisten kirjeiden kulmia/ jossa yhä sen käsialan pistos.”

Päiväkirjailemme käsin tai kirjailemme näppiksella kuten ompelijattaret samassa kumarassa kirjovat ja kirjailivat vuosituhansia. Anatomioihin valikoiduissa valokuvissa neula ja sakset ovat mukana yhtä hyvin kuin valokuvaaja Ulla Jokisalon näyttelykuvissa ja Leikin varjossa (Musta taide 2011).

Jokisalon valokuvakirjan aloittaa Maria Tsevatajevan runo ja päättää teksti ”Runous”:

”Francis Baconin mukaan runous on kuin unta jostakin opista. Jossakin unen syvänteissä on saavuttamaton, eheä ja tosi oppi. Runoudella on kyky huikaista se tuntuville, mutta vain ohikiitäväksi hetkeksi, jota on mahdotonta pukea sanoiksi. Mutta sen hetken jäljiltä ei halua koskaan enää tuuliviirin pelokasta kuuliaisuutta. Hetki jähmettää historian hymyileviksi kasvoiksi, joiden anteeksiantava rehellisyys satuttaa sydäntä. Anna sen satuttaa.”

Sattuvasti sanottu valokuvaajalta; mikäpä olisi Jokisalon kanssa kirjoa ja kirjailla kuvilla ja sanoilla valokuvarunoja. Ompelemiseen vertautuvaa käsityötä on neulominen, jonka yhteydestä kirjoittamiseen on kertonut myös Karin Erlandsson proosateoksessa Det blå garnet (suom. Ulla Lempinen 2022).

Yhdistää ja erottaa

Postikortteja Aneddan otoksista ei saa eikä tehdä. Ne ovat valokuvarunoutta, jossa kuvat eivät ole ensisijaisesti kauniita, esteettisillä pakotteilla rakennettuja dokumentteja, vaan sattumia. Tällaisia luiskahduksia meistä jää, kun hautoja ja kaatopaikkoja avataan. Eikä niistä ota selvää (oteta vastaan), ennen kuin valokuvaan liitetään tekstiä.

Jos sittenkään, aivan kuten valokuvarunossa, jossa sana yhdistää ja erottaa kuvasta. Kuvateksti, kuten monesti myös ekrafis, yhdistää sanat kuvaan allekirjoittamalla valokuvan dokumentaarisuutta (tai käyttämällä hyväksi ekfrasis-parodiassa taideteoksen aitoutta), kun taas valokuvaruno erottaa tai ainakin luiskahtaa sivuun sekä sanan että kuvan autenttisuudesta.

Aidon kielen löytäminen voi olla mahdollista, mutta useimmiten sanat ja kuvat ovat täynnä höttöä. Yhtä hyvin luonnon kuin kulttuurin on saastuttanut kieli, joka on puhdasta propagandaa. Runoudesta alkaen ja Putinin ja Trumpin puheisiin päätyen maapallo on täynnä retorista petosta, josta tekoäly tuottaa tuoretta valhetta varmemmin kuin yksikään netistä veistävä lyyrikko tai todellisuutta mittansa muotoon pakenija.  

Sana saattaa kuitenkin huikaista ja pistää jossain ”kitsaasti, vähin lauseentyngin” kuin kaktus aavikon kuvana, joka ”rasahtelee/ puoliksi tulessa /puoliksi heitteillä”, kuten Aneddan runossa.                                                                               Kuvaruno.

Keksijämiehen lavastettu valokuvaruno

Suomen ensimmäisiä lavastettuja (theatrical) valokuvarunoja on Victor Barsokevitschin Kuopiossa 4.3.1918 kuvaama keksijämies. Kuvassa Isak Räsänen (1881–1942) pui nyrkkiä, ja negatiiviin on lisätty ilmeisesti Isakin käsialalla fiktion ja faktan rajoilla leikkivä teksti:

Jos en minä ole Isak Räsänen Ihanne-lämmityslaitteiden keksijä, niin minut saa heti paikalla ampua.

Toisessa otoksessa sama keksijä tyhjä kukkaro kädessä toteaa:

Sepä se kuin minulla ei ollut rahaa.

Kuvat on julkaistu postikorttisarjana, joka toimi savolaiskeksijän humoristisen mainoksena. Toisaalta ampumislupa, jonka kaunokirjallinen liioittelu huvittaa, onkin osin totta.  Suomen sisällissodan taistelujen aikaan punaiset jahtasivat Räsästä, vaikka keksijämies todisteli kukkaronsa tyhjyyttä.

Mutta Barsokevitschin laajassa tuotannossa harvinaiset feature-tyyppiset valokuvat eivät vain kuvita tekstiä, vaan visualisoivat tunteita ja kohtauksia. Ne lisäävät mielenkiintoa proosasäkeiseen ja luovat moniaistisen valokuvarunon, jossa yhdistyvät näkö, ääni ja kosketus

Kuvapari on julkaistu VB-keskusta Kuopiossa johtaneen valokuvatutkija Jukka Kukkosen toimittamassa teoksessa Victor Barsokevitsch: Valokuvia 1893–1927 (Kustannuskiila 1987). Savon Sanomat omisti Kustannuskiilan, ja ensimmäisenä vuotenani SS:n kulttuuritoimittajana tein puolen sivun jutun ”Fakta ja Fiktio” (22.8.1987), jossa selvitin kuka Isak Räsänen oikeasti oli.

Kaksi Isakin seitsemästä lapsesta oli elossa. Mikkelissä asunut tytär Auli Merjälä tajusi vasta aikuisena, miten merkillinen mies isä oli. Maaningalla syntyneellä, Kuopiossa asuneella ja Helsingissä kuolleella Isakilla oli aikoinaan eniten patentteja Suomessa. 

Kiireinen liikemies liikkui edustusreissuilla hevosella, jonka punaiset takavarikoivat.

Ensimmäinen vaimo jätti raivorattiin miehensä 1920-luvulla. Tyttären mukaan eksä saikin ristikseen juopon ukon. Isä puolestaan otti vielä kolme vaimoa. Neljäs tuulensuoja oli sihteerinä Amerikan matkalla, jossa sokeritautia sairastanut Isak menetti näkönsä syötyään liikaa imeliä Kalifornian hedelmiä.

”Ja sitten tuli toinen kosija” 

Ensimmäinen lavastettu valokuvaruno julkaistiin jo kuusi vuotta valokuvakeksinnön julkistamisen jälkeen. David Octavius Hillin ja Robert Admansonin teatterivalokuva ilmestyi albumissa A Little Story for Grown Young Ladies, Illustrated Photographically, noin vuonna 1845.

Lavastetussa kuvassa kauhistunutta näyttelevän naisen alapuolelle vedokseen on käsinkirjoitettu ja useamman kerran korjattu runo: ”And then another suitor came/ Who thought he now might woo –/ Tha gace of Horror plainly speaks/ For once, a woman, true.”

Ja sitten tuli toinen kosija

joka luuli, että voi nyt koskea –

katse kauhun puhuu selvästi

kerrankin nainen tosissaan.

Albumikuvaan käsinkirjoitettu lisäys tuo mieleen Isak Räsäsen käsialan lisäksi valokuvaaja Jari Silomäen, joskin hänen kuviinsa lisäämissä käsinkirjoituksissa ei näy korjauksia tai yliviivauksia. Mutta yli 160 vuotta vanhan valokuvarunon tapaan Silomäen proosarunomaiset tekstit eivät muokkaa, riko tai täydennä kuvaa kuten Aleksandr Rodchenkon ja Man Rayn yhteisteoksissa, vaan ne on lisätty vedokseen.

Jos näyttelijä näyttelee albumikuvan runossa mainittua kauhua, mikä tekee runosta kuvatekstimäisen lisäyksen, niin otoksesta on ainakin luettavissa nuoremman naisen pelkoa ja torjuntaa. 

Viktorian ajan naisten kuva-albumeja tutkineen Patrizia de Bellon mukaan vuoden 1845 albumin valokuvat ”eivät kuvita runoa, vaan visualisoivat tunteita ja kohtauksia, jotka ovat keskeisiä ’tarinassa’. Ne lisäävät mielenkiintoa banaaleihin säkeiseen ja luovat moniaistisen valokuvarunon, jossa yhdistyvät näkö, ääni ja kosketus.”

The aesthetic design behind the emotional states of the model in the St Andrew (Courtesy of the University of St Andrews Library) album appears to support the argument that the ’object of modern vision… is not the world out there, but the inner world of the body as a subjective producer of visual sensations’. The photographs do not illustrate the poem but visualize emotions and scenes central to the ’story’. They lend additional interest to what is banal verse, and create a multisensory photopoem combining sight, sound, and touch. (Michael Nott: Photopoetry 1845-2015, 27)

 

Esimerkki parhaasta valokuvarunoudesta: Remains Of Elmet

 

Parhaita esimerkkejä valokuvarunoista löytyy Ted Hughesin ja Fay Godwinin teoksesta Remains Of Elmet. A Pennine Sequence, Faber & Faber 1979.  Ainakin Michael Nottin ensimmäisen valokuvarunouden historian Photopoetry 1845 –2015 mukaan Hughesin ja Godwinin yhteistyön tulokset täyttävät Valokuvarunouden manifestin (2016) pakotteista suurimman osan.

Uutena kauniisti painettu mustavalkea valokuvarunokirja on maksanut 7,95 puntaa, Suomessa 119 markkaa. Amazonilta teoksen saisi käytettynä kovakantisena 45,97 dollarilla ja kirjastosta kaukolainaksi kolmella eurolla. Suomen kirjastoista Elmetiä löytyy kolme kappaletta. Kuopion Varastokirjaston Elmet on poistettu Joensuun korkeakoulun kirjastosta.

Runoilija Ted Hughesin (1930–1998) synnyinseutu Elmet oli matalahkon Penniinien vuoriston villi, metsäinen kolkka, kunnes teollinen vallankumous täytti maan kaivoksilla ja tehtailla. Tänä päivänä teollisuus on pantu pakettiin ja seutukunta on kuollut: ”The End has come.” 

Hughes kirjoitti runot valokuvaaja Fay Godwinin (1931–2005) otosten innoittamana. Runot ja kuvat toimisivat myös itsenäisinä teoksina niin, että yhteistyön jälki täyttää vähintään Robert Crawfordin ja Norman McBeathin Valokuvarunouden manifestin viisi ensimmäistä pakotetta.

Sen sijaan yllätykset, jos niitä on, hiipuvat kuvien piktorialistiseen kauneuteen. Siisteinä jatkuvista vedoksista maaseudun kuolemaa ei erota. Ehkä runotkin taipuvat enemmän nostalgian kuin realismin puoleen: ”Before these chimneys can flower again/ They must fall into the only future, into earth.”

Näillä säkeillä päättyy Hughesin runo ”Lumb Chimneys”, jonka viereiselle sivulle on istutettu Godwinin kuva lehtipuumetsästä. Yllätys ei ole, että pusikon keskeltä nousee tiilipiippu. Kun otsikko ja otos kuvittavat toinen toistaan, manifestin 9. pakote ei toimi.

Yli sivun mittaiset runot on karsittu, joten runokuvaparit toimivat yhtä kohteliaasti kuin näyttelytiloissa on tapana käyttäytyä. Aukeamittain jatkuvaa parirytmiä rikkoo muutama pelkkien kuvien ja runojen sarja.

Kirjan loppuun on lisätty kuvien kuvauspaikka ilman ajoitusta, joten 11. pakote täyttyy osin. Ja viimeinen pakote, kuvan ottamishetken haikumaisuus, toteutuu useammin hiljaisuuden kuin liikkeen osalta; stillness ja movement kuvasivat imagisti Ezra Poundille haiun tavoittama hetkeä.

Pastoraalisessa kansikuvassa voi nähdä haikumaisen hetken piirteitä, kun Heptonstallin maisemaa valaisevat pilvien takaiset säteet. Ihminen ja eläimet ovat paikallaan, vain luonnon osasina, aivan kuten Ferdinand von Wrightin maalauksessa Näköala Haminalahdelta (1853).

Jos von Wrightin maalauksessa purjevene Laivonsaaren päässä viittaa kulttuuriin, yhtä hyvin Godwinin kansikuvassa silmään pistää horisontin rikkova linnamainen rakennus. Mutta viereisen sivun runon ”Heptonstall Cemetryn” hautausmaan sijasta erotan kuvan etualalta valkoisen kauneuspilkun. 

Se on vasikka, siitäkään ei mainita runossa.

Onko tässä aukeama, joka katsottuna ja luettuna edes ja takaisin luo jonkin kolmannen teoksen? Kun tuuli tulee kukkuloiden takaa ja auringon säteet levittävät siipensä, vainajatkin heräävät, löytävät siipensä ja kuin joutsenet katoavat Atlanttia kohti. 

Uskomaton hetki.

 

Heptonstall Cemetry

 

Wind slams across the tops,

The spray cuts upward.

 

You claw your way

Over a giant beating wing.

 

And Thomas and Walter and Edith

Are living feathers

 

Ester and Sylvia

Living feathers

 

Where all the horizons lift wings

A family of dark swans

 

And go beating low through storm-silver

Toward the Atlantic.