Runoilijoiden kevät syyskuussa

 

Nina Rintalan työpaja Sanomisen virta Café Mathildedalissa.

Ensimmäinen näyttely Kuvan ja sanan työpajan ilmestymisen jälkeen järjestyi syyskuussa Runoilijoiden kevät -festareilla. Mathildedalin kylässä oli mukana 45 runoilijaa 27 tapahtumassa 19.–20.9. 2026. Valokuvarunonäyttelyn ripustin kylän rantakahvilan kahdelle seinälle. 

Ensimmäistä kertaa järjestetty Runoilijoiden kevät sai nimensä ranskalaisten runoilijoiden tapahtumasta Pritemsp des Poētes, jonka Mathildedaliin muuttanut Geraldine Carrard halusi tuoda Suomeen. Liikkeelle lähdettiin entisen ruukkikylän nykyisen yhteishengen varassa. Keväällä, sen jälkeen kun runoilijat oli jo pyydetty esiintymään, rahoitusta saatiin mm. Suomen Kulttuurirahastolta.

Kuvan ja sanan työpajan sivuille 120–122 listasin kaikki tietooni tulleet suomalaiset valokuvarunoteokset. Listauksesta jäi puuttumaan Tuija Välipakan kokoelma Uutinen (Siltala 2018), jonka valokuvarunoista kuulin vasta runoilijan esiintyessä Café Mathildedalissa.

Uutisen päättää runosarja ”Seitsemän tornia”, jonka rakennetut ja kuvatut hedelmäpuut on julkaistu Facebookissa 16.2. –24.3.2017. Välipakan neljänteen teokseen liittyy myös runovideoita, äänirunoja ja Flash Video Poems -taidetta, jotka löytyvät kotisivulta www.kirjailijavalipakka.wixsite.com/kirjailijavalipakka/tuotanto.

Sanasto ja tietokirjailijat
runoilijan kukkarolla 

Ei löydy kirjailijan tekijänoikeuksia puolustavan Sanaston sivuilta sellaista napukkaa, joka estäisi runoilijan kukkarolla käynnin. Lainauskorvauksesta otetaan kuvittajille tarkoitettu kuvavähennys, vaikka valokuvarunoteoksen tekijä on itse kirjoittanut ja kuvannut kokoelmansa.

En varmasti ole ainoa ryöstetty, mutta valokuvaamieni ja runoilemieni teosten kohdalla menetän lainauskorvauksia (25 senttiä/lainaus) neljästä teoksesta: Metsännenä (1990), Kuusikirja (2008), Näköaala Haminavuorelle (2022) ja Kuvan ja sanan työpajassa (2026).

Oikaisupyynnnössä OmaSanastoon kirjansa voi merkitä vain joko kuvitetuksi tai kuvittamattomaksi. Kuvantekijän lainauskorvaukset maksaa Kopiosto, ja vaikka kirjoittaja olisi myös teoksen kuvittaja, kohdistuu kuvitettuun teokseen aina kuvavähennys.

Kuka sen kuvavähennyksen sitten saa palkakseen? Ei ainakaan itse teoksen tekijä/kuvittaja. Ryöstö kiinnostaa täyspalkkaista toimistoväkeä sen verran, että tilitysperiaatteen ongelma on merkitty tiedoksi sekä Sanastossa että Suomen Kirjailijaliitossa.

Kuvavähennys on Sanaston hallituksen hyväksymä tunnetusti pienituloisten runoilijoiden lainauskorvauksesta otettava tulovähennys eli ”oma tilityksen mekanismi”, jonka väitetään edistävän korvausten tasapuolista jakamista. Käytännössä, kun kolmatta napukkaa eli vaihtoehtoa on niin vaikea rakentaa OmaSanastoon, yksikin piirros tekee koko teoksesta toiselle tekijälle tekijänoikeustuloa.

Kuvavähennys tarkoittaa siis sitä, että kuvia sisältävien kirjastoluokkien teoksista maksetaan pienempi lainauskorvaus tekstintekijälle. Sanaston mukaan ”jos kuvavähennyksiä ei tehtäisi, olisi lainakohtainen korvaus kaikille teoslainoille alhaisempi, koska Sanasto jakaa vuosittain kiinteää tekstille osoitettua määrärahapottia. Kuvavähennysluokkien teoksista saa siis pienempää korvausta, jotta tekstipainotteisten teosten tekijöille jää enemmän korvausta jaettavaksi. https://sanasto.fi/lainauskorvauksen-uudet-kuvavahennykset/”

Ja nyt kun runoilijoita on ruvettu rokottamaan, astialla ovat seuraavaksi tietokirjailijat, jotka vaativat valtion apurahoina jaettavasta kirjastokorvauksesta enemmän kuin 10 prosentin osuuden. Aivan kuten kirjastoille jaetun vähälevikkisen kirjallisuuden laatutuen (800 000 euroa) lopettaminen vaikeutti eniten vähälevikkisiä runoilijoita samalla tavalla kutistuva kirjastokorvauksen määrä tulee kurittamaan runoilijoita. Tätäkö monet kuukausipalkkaa nauttivat tietokirjailijat todella haluavat nyt, kun kulttuuriin sijoitettavien eurojen määrä ei ole lisääntymässä.

Miten kuvata määrittelemätöntä

"Jouni Tossavaisen kirja Kuvan ja sanan työpajassa. Essee valokuvarunoudesta & Museorunot sisältää esseen ja valokuvarunoteoksen. Valokuvarunoteos käsittelee samoja kysymyksiä kuin esseekin. Se ei siis ainoastaan tee sitä, mistä essee puhuu, vaan puhuu samasta asiasta toisella äänellä. Kaksi tekstiä elävät tiukasti sidoksissa toisiinsa.

Tossavainen selvittää, miten teksti ja kuva toimivat yhdessä omilla tavoillaan ja kuinka taiteilija voi hyödyntää ja vahvistaa niitä. Hän muotoilee kysymyksensä: 'Kun terävään kuvaan on rajattu tarkasti ratkaiseva hetki ja runossa parhaat sanat on ladottu parhaaseen järjestykseen, miten nämä kaksi toisistaan eroavaa mediaa, runo ja valokuva, jotka yhtäläisyyksistä huolimatta eivät ole aivan niin läpinäkyviä kuin aluksi näyttää, saavat merkityksiä toistensa kautta?' (s. 5)

Tossavaisen ajattelua on inspiroinut Roland Barthes, jota hän osuvasti siteeraakin. Barthes löysi ”huomattavaa luovaa iloa” tekstin ja kuvan suhteen työstämisestä (s. 96; Barthes 1981, 309; Weselius 2026, 69). Kun Barthes selvitti, miten teksti ja kuva toimivat erikseen, Tossavainen jatkaa siitä yhdistäessään tekstin ja kuvan..."

(Helsinkiläisen kirjailijan ja valokuvataiteen yliopistonlehtorin Hanna Weseliuksen arvotelu "Miten kuvata määrittelemätöntä" Kiiltomadossa 22.5.2026.)

Kolme karmeaa esimerkkiä eläinrääkkäyksestä

 

Jos ketkä niin von Wrightin taiteilijaveljekset olivat innokkaita metsästäjiä. Omassa Haminalahden kartanon asepajassa valmistettiin pyssyt ja saaliista tehtiin ruokaa. Mutta ennen muuta, kun riittävän tarkkoja valokuvia saati värikuvia ei ollut käytettävissä, kuollut eläin tarvittiin piirrosten ja taulujen malliksi.

Haminalahdessa, Kuopion maalaiskunnassa, lähes koko elämänsä asuneen Ferdinand von Wrightin (1822–1906) suhde metsästykseen oli yhtä ristiriitainen kuin tänä päivänä. Kun eläinfilosofi Elisa Aaltola kirjoitti kyyhkysten tappamisesta, herrasmiesmetsästäjä Mikko Kärnä nosti syytteen kunniansa loukkaamisesta.

Toisaalta metsästys oli Ferdinandille välttämätön pakko, toisaalta eläinrääkkäystä. Ferdin juttu metsästyslakiesityksestä, I jagtlagsfrågan, julkaistiin Tidskrift för Jägare och Fiskare -lehdessä 30. toukokuuta 1894. Otsikkonsa mukaisesti Ferdi pohti ensin metsästyslakikysymystä, mutta kaksisivuinen – todennäköisesti laajin hänen elinaikanaan julkaistu lehtiteksti – kiihtyi liki kiistakirjoitukseksi. 

Silloisessa lakiesityksessä vesilintujen metsästys olisi sallittu jo 14. heinäkuuta. Ferdin mielestä se oli aikaista, koska poikaset olivat liian pieniä – sorsajahtiinhan päästään nykylain mukaan 20. elokuuta. Toisaalta metsälintujen osalta Ferdi piti lakiesityksen syyskuun 1. päivää turhan myöhäisenä aloitusaikana; silloin ei ole ajateltu niitä nälkäisiä talonpoikia, joille vähäinenkin ansio on tarpeen näinä vaikeina aikoina: Under så ofta hos oss rådande, fattiga och svåra tider, då t. o. m. några få pennis inkomst äro af oskattbart värde för den arme, svältande bonden, vore en sådan åtgärd i hög grad omänsklig. Hood. 

Verkatakkinen Ferdi syytti säätyään selkein sanoin ja Ankarien ansapyynnin kieltäjien kautta hän pääsi juttunsa pääaiheeseen: eläinrääkkäykseen. Muutamien herrasmiesten kauniista puheista huolimatta Ferdi epäili, että heidän haavoittamansa eläimet kärsivät enemmän kuin saalis köyhempien ansoissa.

Metsästäjien eläinrääkkäyksestä Ferdi kertoi kolme karmeaa esimerkkiä. Hänen näkemänsä haavikot − haapana, koskelo ja tavi − olivat todisteita törkeistä ampumavammoista, ja näihin äärettömiin kärsimyksiin olivat syyllisiä yksin metsästäjät: Dessa få fakta torde vara tillräckligt talande, och hvem känner väl till alt det oändliga lidande de arma fåg larna äro underkastade blott genom jägarens tillskyndande! Sen sijaan talonpoikien loukut tappoivat Ferdin kokemusten mukaan nopeasti, ja haavoittuneita jäi harvoin kitumaan.

Herrat kuitenkin mielellään syyttivät ansapyytäjiä viimeisenkin saaliin ottamisesta tulevaisuutta ajattelematta. Niinpä Ferdi kysyi, mitä muuta kuin ajattelemattomuutta ovat “massamurhat”, joihin “herrasmiesluokka” oli syyllistynyt jänis- ja sorsajahdeissaan. Lehdissä vielä ylistettiin ja palkintoja jaettiin niille, jotka olivat onnistuneet tappamaan eniten omaksi ilokseen – sillä omaksi huvikseen metsästäjä voi ampua muutamassa päivässä enemmän lintuja kuin salametsästäjä koko syksynä – kun taas talonpoika pyysi pysyäkseen hengissä.

Rinnastaessaan talonpojat robinhoodmaisiin jaloihin rosvoihin, joista C. G. Estlander oli laatinut vuonna 1859 Snellmanin kehuman dosenttiväitöskirjan Folksångerna om Robin, Tidskrift för Jägaren saattoi menettää muutaman kestotilaajan ja saada tilalle jonkun sarkahousun. Fransiscus Assisilaisen tapainen luokkarikkurius, naimattomuus, köyhien auttaminen, mystinen sairastelu ja rakkaus taivaan lintuihin toivatkin taiteilijan tarinaan pyhimysmäisiä piirteitä.

Ferdin tapaan ankaraa arvostelua hyväosaisempia kohtaan esitti myös satusetänä pidetty Zachris Topelius, jonka runo Kommunismin kehto (1884) päättyy säkeeseen: “Omaisuus on varkautta!” Juttunsa lopuksi Ferdi toivoi olevansa väärässä, epäili silti ettei niin ole. Det skulle mycket glädja mig om mina omdömen visade sig vara orättvisa och obefogade, men tyvärr befarar jag att så ej är fallet, och ehuru mykket ännu vore att tillägga ifråga om detta kapitel, tillåta krafter och tid det ej för denna gång.

Haminanlaks, den 9 mars 1894. Ferd. v. Wright

(Kts. myös Taistelevat metsot 2020, 305–307)

Wrightin veljesten maalaismaisemassa Haminavuori kuuluu luonnonsuojelualueeseen, jota Pienen Neulamäen asfalttikaavoitukset lähestyvät joka päivä. Yhtä hellämielisesti kuin Ferdinand eläimiin suhtautui kirjailija Axel Munthe (1857 –1949). Caprin saarella pitkällisen taistelun jälkeen hän sai suojeltua metsästäjiltä tuhansien lintujen levähdyspaikan ostamalla Barbarossavuoren. 

Barbarossavuori on nyt lintujen turvapaikka. Tuhannet väsyneet muuttolinnut lepäävät siellä joka kevät ja syksy suojassa ihmisiltä ja eläimiltä… [ihmetyö], joka on useiden vuosien aikana joka vuosi pelastanut ainakin viidentoistatuhannen linnun hengen, alhaisen arvion mukaan… Minä olen varma siitä, että meidän Herramme rakastaa lintuja, eihän hän muuten olisi antanut siipiä samoinkuin omille enkeleilleen.

(Kts. Huvila meren rannalla 1930, suom. J. A. Hollo, 322–325)

Mikä on metsien merkitys kuopiolaisille?

Innovaatioiden metsä – Suuren Metsädialogipäivän paneelikeskustelu Pauno Pohjolaisen taideluolalla Loistekatu 12, Savilahti 2.4. klo 18:00 – 19:30 

Mikä on metsien merkitys kuopiolaisille nyt ja tulevaisuudessa? Mitä metsä merkitsee sinulle? Koneen Säätiön tukema valtakunnallinen Suuri Metsädialogipäivä haastaa kaikki keskustelemaan metsien tulevaisuudesta. Innovaatioiden metsä -tilaisuuden avaa paneeli, jossa eri alojen edustajat kokoontuvat keskustelemaan metsien merkityksestä tässä ajassa. Paneelin jälkeen halukkailla osanottajilla on mahdollisuus osallistua keskusteluun vapaasti.

Paneelin moderoi kuopiolaissyntyinen kirjailija Oona Pohjolainen ja mukana ovat: Kuopion luonnontieteellisen museon museoamanuenssi Kimmo Jääskeläinen, Kuopion taidemuseon näyttelyintendentti Marja Louni, kuvataiteilija Pauno Pohjolainen, kirjailija Jouni Tossavainen ja Vuoden 2024 nuori luonnonsuojelija -palkittu Iida Tukeva.

Kirjailijat vierailevat kaikissa Kuopion kirjastoissa 2025

 

Kirjailijat teillä -kiertueella 2012 Vieremän Kauppilanmäella Heidi Jaatinen ja Jyrki Heikkinen tanssivat läänitaiteilija Marjo Heiskasen ja näyttelijä Johanna Jauhiaisen tulkitessa Heikkisen runoa valssiksi.

”Joukko tunnettuja kirjailijoita kiertää kaikki Kuopion kirjastot tämän vuoden aikana. Kyseessä on Kirjailijat teillä -kirjallisuuskeskustelujen sarja. Tapahtumia järjestetään yhteensä 15”, uutisoi Marianne Mattila Yle Kuopiossa.

Kiertueen tavoitteena on lisätä muun muassa kuopiolaisten lukuintoa ja vahvistaa paikalliskirjastojen identiteettiä.

Ensimmäinen tilaisuus järjestetään Kuopion pääkirjastossa keskiviikkona 15.1. klo 17.00 alkaen. Pääkirjastossa kiertuekirjailijoista ovat mukana Marja-Sisko Aalto, Heidi Jaatinen, Tatu Kokko, Riitta Kylänpää, Kirsi Pehkonen, Marja-Leena Tiainen, Jouni Tossavainen ja Kaija Vuorio.

Kirjastossa julkistetaan myös keskustelusarjan ideoineen kirjailija Marjo Heiskasen romaani Magdan aaria (Siltala 2025). Heiskasen kiertueidean taustalla ovat kokemukset kirjallisuuden läänintaiteilijan töistä Pohjois-Savossa vuosina 2011–2013. Silloin toteutettiin kaksi kiertuetta eri puolilla maakuntaa.

Blogista Kuva ja sana löytyy ”Muutama sananen ensimmäisestä kirjailijakiertueesta”

https://jounitossavainen.blogspot.com/2011/09/muutama-muistiinpano.html

”Savon kirjailijat teillä 15.12.2012” 

https://jounitossavainen.blogspot.com/2012/10/savon-tekijat-teilla-authors-on-roads.html

Runo ”tip” Keiteleen kirjastossa 2012

https://jounitossavainen.blogspot.com/2012/10/runo-tip-kokoelmasta-kerro-soundpoetry.html

Kirjailijat teillä -sarjan toteutuksessa on ollut vahvasti mukana Kuopion kaupunginkirjasto. Tapahtumasarja on osa Kuopion 250-vuotisjuhlan ohjelmistoa. Syksyllä jatkuvan kiertueen kevään ohjelmistoon kuuluvat:

ke 22.1. klo 17 Karttulan kirjastossa vieraana Antti Hurskainen ja Jouni Tossavainen

ke 19.2. klo 17 Puijonlaakson kirjastossa vieraana Erkka Mykkänen, Kari Hotakainen ja Marjo Heiskanen to 20.3. klo 17 Nilsiän kirjastossa vieraana Antti Heikkinen ja Sirpa Kähkönen

ke 23.4. klo 17 Vehmersalmen kirjastossa vieraana Kirsi Pehkonen ja Heidi Jaatinen

to 8.5. klo 17 Neulamäen kirjastossa vieraana Riitta Kylänpää ja Kaija Vuorio

pe 6.6. klo 18 Valkeisenlammella Puškinin synttäreiden runopiknik

Kirjailijakiertueen off-ohjelmistoon suunnitellaan runopuulaakeja sekä Puijonlaakson että Nilsiän keikkojen jälkeen ja Valkeisenlammen runopiknik jatkuu lavarunouden SM-kisan Kuopion aluekarsinnnalla. Ajat ja paikat tarkentuvat blogissa Runopuulaaki.

 Läpi tuulen ja tuiskun Karttulan kirjastoon kokoontui varsin aktiivisia kuuntelijoita ja kirjaston kirjoittajapiiriläisiä 22.1.2025. Antti Hurskaiselta (vas.) piirissä oli luettu Suntio (2023) ja Jouni Tossavaiselta New Yorkin Lentävä suomalainen (2014). 

Valokuvarunouden työpaja Kirjakantissa

 Kuka on kirjoittanut runon?

Kuka on lukenut runon? Entä lainannut kirjastosta runoja tai ostanut runokirjan?

Tehtävä (etäännyttäminen): Mene kirjastoon, lue runokirjoja, joista lainaat runon tai runoja, joihin liittyen voisit ottaa valokuvan.

Kuka on ottanut valokuvan?

Onko jokin kuvasi sellainen, johon voisi liittyä runo?

Onko valmiina jonkun toisen kuva, johon liittäisit runon?

Kumpi oli ensin kuva vai runo?

 

Oletko tehnyt valokuvarunon

eli yhdistänyt runon valokuvaan?

Toimisiko runo yksin ilman valokuvaa

ja valokuva ilman runoa?

Jos runolla ja valokuvalla on oma tarinansa,

mitä yhteisteos kertoo?

Valokuvarunouden työpaja Kuopion museossa 15.–16.11.2024 klo 12.00–17.00.

Kuvan ja sanan, valokuvan ja runon yhteispelillä syntyy valokuvaruno. Valokuvarunouden työpajassa rakennetaan kuvien ja runojen pohjalta näyttelyä ja uutta mustavalkeaa kokoelmaa Museorunot, jonka lopputulokseen jokainen pajaan osallistuja voi vaikuttaa.

Näyttelyn, Valokuvarunouden manifestin (2016) ja runokokoelman mahdollisuuksien esittelyn lisäksi työpajassa vieraileva voi tuoda oman runonsa ja valokuvan, josta yhteistyössä työstetään ja tulostetaan uusi teos, valokuvaruno.

Kirjailijan työpajassa saa olla mukana hetken tai kaksi päivää. 

Parnasson valokuvarunojen tausta

 

Kirjallisuuslehti Parnassossa 4/2024 on julkaista valokuvarunojen sarja, joka liittyy tekeillä olevaan neljänteen valokuvarunojen kokoelmaan Museorunot.

Julkaistut valokuvarunot ovat pääosin valokuvaajan ja runoilijan yhteistyötä, kuten kerrotaan Michael Nottin valokuvarunouden historiassa Photopoetry 1845 –2015: A Critical History (Bloomsbury 2018).

Varsin harvoin valokuvaaja on kirjoittanut runonsa, ja yhtä usein runoilija on kuvannut teoksensa. Poikkeuksia kotimaisista valokuvaajista ovat ainakin Mikko Hietaharju, Kari Holopainen ja Ritva Kovalainen, jotka ovat julkaisseet runojaan valokuvateoksissa.

Runoilijoista tuoreimpia esimerkkejä on Maria Matinmikon kokoelma Valohämy (Siltala/Parvis 2023), jossa Ville Karppasen taitto korostaa Matinmikon tekstejä ja runoilijan ottamia kolmeakymmentä valokuvaa.

Parnassossa julkaistut mustavalkeat valokuvarunot (s. 54–62) ovat esimerkkejä siitä, miten rakennan kokoelmaa Museorunot ja näyttelyä. Samalla tavalla ensimmäiseen valokuvarunojen kokoelman Metsännenä (1990) näyttely nähtiin VB-valokuvakeskuksessa ja Näköala Haminavuorelle (2022) Kuopion Kanttilan jälkeen viidessä kaupungissa.

Toisin kuin aiemmissa kokoelmissa Museorunojen säkeet rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa. Mutta haaste on edelleen sama kuin Robert Crawfordin ja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa, joka on julkaistu teoksessa Chinese Makers (2016).

Valokuvarunoutta kehitin blogissa Kuva ja sana 2007–2022.  Jatkan pohdintaa Kirjoittajan päiväkirjassa ja Instagramissa, johon liittyvä essee ”Seitsemän vuotta instaelämää” on julkaistu Parnassossa 5/2021.

Marraskuussa kirjallisuustapahtuma Kirjakantissa Kuopiossa järjestän kaksipäiväisen valokuvarunouden työpajan, jossa työstän Museorunoista näyttelyä niin, että jokainen osallistuja voi vaikuttaa sekä lopputulokseen että vedostaa oman valokuvarunon.

Valokuvarunoja Turun Kirjan talossa 4.4. –26.4.2024

 

Turkulainen runoilija Markku Into (1945-2018) ravintola Laternassa Tampereella 1982.

Näköala, kirjailijakuvia ja Museorunot

Ateneumin yläsalin uuden näyttelyn avaa Ferdinand von Wrightin klassikkoteos Näköala Haminalahdelta (1853), joka on maalattu Kuopion Haminavuorelta. Teoksesta sai nimensä kuopiolaisen kirjailijan Jouni Tossavaisen valokuvarunojen kokoelma Näköala Haminavuorelle (Aviador 2022). 

Turun Kirjan talossa (Nunnankatu 4) valokuvarunojen näyttely Näköala Haminavuorelle, Tossavaisen ottamia kirjailijakuvia ja uusia valokuvarunoja kokoelmasta Museorunot on esillä 4.–26. huhtikuuta 2024. Näyttelyn avajaiset ovat torstaina 4.4. klo 17.00.

Näköala Haminavuorelle on Tossavaisen neljästoista runokokoelma. Haminavuoren kansallismaisemaan liittyy myös Tossavaisen romaani Taistelevat metsot (Aviador 2020), joka kertoo Ferdinand von Wrightin (1822–1906) yhdestä päivästä Haminalahden kartanossa. 

Kirjailijakuvat on vedostettu vanhoista mustavalkeista filmeistä. Suurin osa matkojen varrella vastaan tulleista kirjailijoista on muuttanut paremmille kirjoitusmaille. Museorunot-kokoelman ensimmäinen ja toinen osa pohjautuvat Kuopion museon uuden tilan vihkiäisten ja luonnontieteellisen puolen remontin avajaisten tilausrunoihin.  Kolmas osasto työnimellä Saarismäki jatkaa museo- ja runotarinaa kirjailijan savolaisella synnyinseudulla Tervossa.

Aiemmin julkaistuja valokuvan ja runon yhteisteoksia ovat kokoelmat Metsännenä (1990) ja Kuusikirja (2012).

---

Jouni Tossavainen on Kuopiossa asuva kirjailija, joka opiskeli kirjallisuutta Tampereen ja Jyväskylän yliopistoissa. FM Tossavainen on julkaissut sekä runoutta että proosaa. Esikoiskokoelma Juoksijan testamentti painettiin vuonna 1985 ja Savonia-palkittu romaani New Yorkin Lentävä suomalainen julkaistiin 2014. Ferdinand von Wrightistä kertovan yhdenpäivänromaanin Taistelevien metsojen jälkeen ilmestyivät romaani Pojan usko (2021) ja Venäjän metsästäjät. Eräurheilua Kominmaalla. (Aviador 2023). Pohjois-Savon taidetoimikunnan Taidepalkinto myönnettiin kirjailijalle 2023.

 

Valokuvarunous, mitä se on?

Valokuvarunoteokset ovat pääosin valokuvaajan ja runoilijan yhteistyötä. Varsin harvoin valokuvaaja on kirjoittanut runonsa, ja yhtä usein runoilija on kuvannut teoksensa. Poikkeuksia kotimaisista valokuvaajista ovat ainakin Mikko Hietaharju, Kari Holopainen ja Ritva Kovalainen, jotka ovat julkaisseet runojaan valokuvateoksissa.

Runoilijoista tuoreimpia esimerkkejä on Maria Matinmikon kokoelma Valohämy (Siltala/Parvis 2023), jossa Ville Karppasen taitto korostaa kolmeakymmentä Matinmikon ottamaa valokuvaa. Mahtiotoksia vaelluksiltaan ja henkilökuvia kirjailijoista on ottanut esimerkiksi runoilija ja kirjailija Tomi Kontio, joka tietääkseni ei ole vielä yhdistänyt kuviinsa runoja.

Työstän parhaillaan mustavalkeita valokuvarunoja työnimellä Museorunot, jota esittelen ja rakennan ennen kokoelman julkaisemista näyttelynä. Samalla tavalla ensimmäiseen valokuvarunojen kokoelmaan Metsännenä (1990) liittyvä näyttely nähtiin VB-valokuvakeskuksessa Kuopiossa ja Näköala Haminavuorelle (2022) -näyttely on ollut esillä viidessä kaupungissa.

Museorunojen ensimmäinen ja toinen osa pohjautuvat Kuopion museon uuden tilan ja luonnontieteellisen puolen remontin valmistumisrunoihin Kantti kertaa kantti ja Maan ja taivaan välissä. Koronan takia ensimmäisestä tilausrunosta tehtiin video, toisen runosarjan esitin museossa keväällä 2022.

Kolmas osasto työnimellä Saarismäki jatkaa museo- ja runotarinaa Kaksitoista kuvaa -kokoelmani (1986) kansikuvan pojan kautta. Sama Ahti Rytkösen Maaningalla kuvaamaa poika on esillä Kuopion museossa, ja omaa poikaani sain kuvata savolaisella koti- ja synnyinseudullani Tervon Saarismäessä.

Saarismäki-osaston kuvat olen skannannut mustavalkeista filmeistäni vuosilta 1979–2005. Runojen kirjoittamista jatkan ja muokkaan kokoelmaa painoon lähtöön asti. Toisin kuin aiemmissa valokuvarunojen kokoelmissani säkeet eivät ole kuvan sivussa, vaan rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa.

Mutta haaste on edelleen sama kuin skottirunoilija ja professori Robert Crawfordin ja valokuvaaja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa (Photopoetry: A Manifesto). Manifesti on julkaistu teoksessa Chinese Makers (2016) ja netissä:https://tallisalevelphoto.weebly.com/an- introduction-to-photopoetry.html

Ensimmäiset valokuvanäyttelyni olivat Oriveden Opistolla, jossa opiskelin kulttuurisihteeriksi, ja galleria Nykyajassa Tampereella 1985. Ensimmäisiä valokuvia ja kuusirunoja julkaisin mustavalkeassa kokoelmassa Metsännenä 1990 ja Kuusikirjassa 2008, jonka kuvia oli esillä Värinä-näyttelyssä Kuopiossa. Valokuvilla kerron myös proosateoksessa Kesäpäivä 2013.

Valokuvarunoutta kehittelin blogissa Kuva ja sana 2007–2022 ja jatkan pohdintaa tässä mustavalkeassa Kirjoittajan päiväkirjassa sekä Instagramissa vuodesta 2014 lähtien (https://www.instagram.com/jounitossavainen/).

Värikuvalliseen kokoelmaan Näköala Haminavuorelle liittyvä valokuvien ja uusien valokuvarunojen näyttely on ollut Kuopion Kanttilan jälkeen Helsingissä, Iisalmessa, Oulussa ja Tampereella 2022–2023.

 

Valokuvarunouden teoriaa Kirjoittajan päiväkirjassa

”Vaikeampi johdatus valokuvarunouden teoriaan” 21.3.2024:

https://kirjoittajanpvk.blogspot.com/2024/03/vaikeampi-johdatus-valokuvarunouden.html

”Valokuvateorian loppu” 24.1.2024: 

https://kirjoittajanpvk.blogspot.com/2024/01/valokuvateorian-loppu.html

"Kuvan ja sanan rajalla": 

https://www.blogger.com/blog/post/edit/preview/527771013459760072/7369379642441483786

”Harva sarja kotimaisia valokuvarunoteoksia”:   https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/4411784120416455452

”Kuvan katoamisen konkretia runoarvosteluissa”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/1348867357633838432

”Miksi kirjallisuuskriitikot eivät osaa lukea valokuvia?”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/3152197069354060669

”Keksijämiehen lavastettu valokuvaruno”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/1214613465815778010

”Valokuvarunon avantgarde: Pro Eto, Facile ja Rodšenko-seura”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/3526326208393258452

”Julkaisiko Julius Krohn ensimmäisen valokuvarunon?”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/4037471915901215270

”Esimerkki parhaasta valokuvarunoudesta: Remains Of Elmet”: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/8188752125441653202

”Kaikki on elokuvaa”, mutta kaikki ei ole elokuvarunoa: https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/6541604279804062806

”Puhuuko kuva, kuvaako sana?”: 

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/5442953352021779537

Kuinka kuvata luontoa niin, että se näyttää aidolta

 

Ensiesseessäni valokuvarunoudesta ”Valokuvaruno – poetica photo” viittasin Kuusikirjaan (2008), mutta unohdin sen, minkä Aino-Maria Savolainen otti mukaan lukukokemukseensa Amman lukuhetki -blogissa (25.2.2024).

Yhtä hyvin olen onnistunut unohtamaan Kesäpäivään (2013) Alapitkän asutusmuseossa ottamani valokuvat. Eikä tämä filosofia tullut mieleen listatessani kirjoituksiani ”Valokuvateoriaan loppuun”.

”Runon ja kuvan yhdistelmää olen käsitellyt jo Tossavaisen Näköala Haminavuorelle -teosta esitellessäni. Kuvat tukevat sanoja, mutta toisaalta puhuvat vielä ihan omaa kieltään, kertovat toisen tarinan. Mustavalkoisissa kuvissa sävy on dokumentaarinen, toteava, selittelemätön, paikoin jopa rujo. Tossavainen itse selittää kuvafilosofiaansa näin:

... en ole halunnut käsitellä kuviani; mieluummin rumat värit kuin aidolta näyttäväksi käsitelty kauneus.

Tämä huvitti minua, sillä sille on syynsä, miksi toiset ovat runoilijoita ja toiset ottavat työkseen mahdollisimman edustavia, "myyviä" ja "aitoja" kuvia. Jälkimmäisillä toisilla viittaan siis itseeni.”

Pelkkä käsittelemättömän kuvan halu ei riitä pitkälle, koska kaikki julkaistut kuvat ovat käsiteltyjä. Jokaisen valokuvan kohdalla on kyse aidon, ruman tai kauniin kuvan illuusion luomisesta, ja dokumentaarisuutta voi vahvistaa kuvauspaikalla ja päivityksellä.

Kun aletaan puhua kuvan aurasta, illuusion tuottaminen on onnistunut. Aurakatse erottelee jopa, millä vehkeillä valo on tulostettu painotuotteeseen. 

 Kuinka "kätellä" luontoa

Kuvattoman lintu-ja äänirunojen kokoelman Kerro (2007) jälkeen Karoliina Lummaa on tutkinut lähinnä Kuusikirjaa, mutta myös ensimmäistä valokuvarunojen kokoelmaa Metsännenä (1990) artikkelissa ”Metsän esteettinen toimijuus Jouni Tossavaisen Metsännenä-runokokoelmassa ja ekosysteemipalvelukirjallisuudessa”.

Artikkeli on mukana teoksessa Ympäristönmuutos ja estetiikka (2022), jonka elektronisen version Suomen  Estetiikan Seura on julkaissut yhteistyössä Helsingin yliopiston kirjaston kanssa: https://helda.helsinki.fi/bitstreams/779ec539-b9aa-4760-b61e-8a1f18f5bedf/download

Artikkelin aluksi Lummaa lainaa Metsännenän runoa ”Kaikki maisemat kättelen saman seulan lävitse” ja pitää teosta tulkintana ihmisten tavoista käyttää ja ajatella metsiä:

Lainaamani kohta on ympäristöesteettisesti kiinnostava, koska se muotoilee ympäristöaiheista taidetta ja sen tutkimusta koskevan perustavan ongelman: taiteessa kuvattu luonto on samaan aikaan kuvaajan seulan läpi kulkenutta ja hänen ”kättelemäänsä”, siis taiteilijan havaitsemaa ja merkityksellistämää, ja kuitenkin tuo kuvattu luonto on myös olemassa oikeana, konkreettisena. Se on paikka, jossa todellinen lahorastas on pesinyt, ja havaittu maisema, johon kielellisesti esitettyä maisemaa voi verrata. Kuten Tossavaisen runo korostaa, todelliset paikat rastaineen ja pesineen vaikuttavat niistä kirjoittamiseen.

Pois tieltä risut ja kävyt, kun yli-ihminen astuu kapakkaan

Artemis Kelosaari Turussa 2015 ja Imagessa 2/2024, kuva: Harri Hurske.

Pitkästä aikaa baaripöydässä sain käydä mielenkiintoisen kritiikkikeskustelun. Enkä sanonut jotain häijyä, kuten kapakassa tapana on, ja kuten kirjailija ja toimittaja Artemis Kelosaari haluaisi sanoa silmäillessään kirjailijatoveria, joka ei halua rahaa ja kuuluisuutta.

Häijyyden sijasta päädyimme jyväskyläläisessä baaripöydässä siihen, että negatiiviseen arvioon verrattuna positiivisen kritiikin perusteluja arvostellaan varsin harvoin, vaikka ne olisivat kehnompia kuin sisäsiistissä juonireferaatissa. Esimerkiksi jyväskyläläinen Harry Salmenniemi on niin hyvä, että uusimmasta romaanista Sydänhämärä (2024) ei saa sanoa poikkipuolista; parempi vaan jäädä odottamaan tunnustustrilogian päätösosaa.

Imagessa 2/2024 Silvia Hosseini ei jäänyt odottamaan, vaan lyttäsi Sydänhämärän. Negatiivisella kritiikillä on perustelunsa, kun se vastaa osittain omaa lukukokemusta. Ja osin myös Hosseini varmistaa selustaansa toteamalla, että ”on tosin mahdollista, että romaani on parodinen jekku”.

Runokriitikoiden joukossa Kelosaari on samalainen poikkeus kuin Hosseini julkaistuaan kaksi negatiivista arvostelua. Ensimmäinen ilmestyi Suomen Kuvalehdessä Kaija Rantakarin neljännestä kokoelmasta Kertosäe (2023) ja toinen Parnassossa Maria Matinmikon Valohämystä (2024), jonka valokuvista olen päiväkirjaillut aiemmin.

Molemmat teokset sain luvun alle kirjastosta, ja kritiikillä on sijansa. Kertosäe on herkempi ja hellempi rakkausrunojen kokoelma kuin Kelosaaren arvostelusta voi päätellä. Matinmikon kokoelman 30 valokuvasta Kelosaari ei osaa sanoa mitään, mutta eivät osaa muutkaan kriitikot, kuten on tullut päiväkirjailtua.

Kumpaakaan kokoelmaa Kelosaari ei sijoita kotimaiselle runokentälle eikä vertaa tekijöiden aikaisempaan tuotantoon muuten kuin arvostelemalla niitä, jotka ovat ylentäneet Rantakarin ja Matinmikon palkituiksi runoilijoiksi.

Miksi näin? Sekin selviää Kelosaaren Imageen 2/2024 laatimasta esseestä ”Katsokaa minua kaikki”. Omia töitään Kelosaari saa ylistää juuri niin kuin hän tekee jutussaan, mutta arvostelijan työssä itsekehu on tappava lääke. Kun Kelosaari edistää vain omaa hyväänsä, rahaa ja menestystä, toiset tekijät ja teokset ovat vain tiellä.

Kysymys on vain siitä, milloin Kelosaaren nerous palkitaan. Pois tieltä risut ja kävyt, kun yli-ihminen Hervannasta astuu kapakkaan.

Enpä aavistanut, mitä on tulossa, kun tapasin ensimmäisen kerran Kelosaarta turkulaisella baaritiskillä 2015. Seuraavallakaan kerralla, kun keskustelimme New Yorkin Lentävän suomalaisen arvostelusta, en nähnyt millainen neulanen toinen kirjoittaja on kuuluisuutta metsästävän joukahaisen taivastiellä.

Kolmannella kerralla Tampereen Tillikan katupöydässä omistin Kelosaarelle Näköalan Haminavuorella. Vastineeksi sain hänen toisen runokokoelmansa Kaupunki rämeen päällä (Nysalor-kustannus 2022), joka on ”nelinäytöksinen kuvaus taistelusta tyhjyyttä vastaan”.