Maailman rehellisimmän median mätämuna

Helsingin Sanomat julkaisi seitsemän uutisjuttua toimittaja Matti Kuuselasta. Jutuissa viitattiin Kuuselan kirjaan Journalisti – Toisenlainen toimittaja (Warelia 2024), mutta arvostelua teoksesta ei ole ilmestynyt. Onko kukaan edes lukenut uutisten päälähdettä, kirjaa? 

Jos on luettu, miksi mitä ilmeisempiä selkään puukotuksia ei ole oikaistu.

Nyt kun klikkioikeudenkäynnistä alkaa olla puolisen vuotta, Journalisti löytyy kirjaston hyllystä. Ja kerran kun kirjan on lukenut, hämmästyy, miten paljon median luoma todellisuus poikkeaa itse kirjoituksesta. En tiedä, korjaisiko ilmiöjournalismin syntejä enää edes se, että valtakunnan pääsyyttäjä löytäisi lukutaitoisen arvostelijan.

Tai on löydetty, mutta ei julkaistu. Yhtä vähän eläköityneen toimittajan juttuja haluaa julkaista hänen entinen työnantajansa, joka tosin alun perinkin piti Kuuselaa kommunistina.

Vaikuttaa siltä, että lukuhaluton ja -taidoton somelynkkaajien lauma nosti Kuuselan ristille kuin kirjailija Timo K. Mukan. Jopa rehellisyyttään korostavalle maakuntalehden kirjallisuuskriitikolle ”Aamulehden Matti Kuuselan tapaus” – ei siis Journalistin lukeminen jopa arvosteluksi asti vaan tapaus – osoitti, miten Suomen toimituksiin osataan jatkossa palkata vain rehellisiä Kajavia eikä mätämunia Kuuseloita.

Netistä löytyy sentään Helsingin Sanomien rengin Aamulehden kritiikki, jota isäntä saataisi käyttää ilman tekijänoikeuskorvauksia. Turun Sanomien maksumuurin takana odottaa kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytösen laatiman arvio ja tamperelainen Kulttuuritoimitus.fi kuittasi kritiikin kirjeellä. Viestintäyrittäjä Pasi Kiviojan ennen kirjan ilmestymistä kirjoittamassa varsin asiantuntevassa blogiarvostelussa, joka löytyy täältä, ei edes mainita kohun synnyttänyttä tunnustusta.

Kommenttipuukottajien näppistä ei pysäyttänyt Aamulehden tilaama selvitys, jossa Kuuselan noin 600 jutusta löydettiin kolmisenkymmentä epäselvyyttä. Epäilen, että jos kenen tahansa koko ikänsä toimituksessa tai toimituksille töitä tehneen jutut kuurnitaan yhtä tarkasti, jokunen vastaava mätämuna löytyy varmasti.

Aloitetaan vaikka meikäläisen Savon Sanomien kulttuuritoimittajana vasemmalla kädellä rustaamista muistiinpanoista tai kenen tahansa toimittajan haastattelunauhoituksesta. Yks yhteen litterointi on lukukelvotonta tekstiä. Kuinka monta tulkintaa, muokkausta ja valintaa on siis tehty, ennen kuin juttu julkaistaan?

Silti, kuinka moni toimittaja oli valmis heittämään ensimmäisen kiven. Ja heitti myös, koska tietää, ettei koskaan pysty kirjoittamaan edes yhtä hyvin kuin Kuusela, jonka tyyliä paikoitellen raskauttaa romanttinen ylisanailu ja toista ajattelua kestämättömien aina ja kaikki -väitteiden toistelu.

Toinen kysymys, joka paljastuu vasta Kuuselan tunnustuksia lukiessa: miksi media käytti kritiikittömästi lähteitä, jotka puhuivat omassa asiassaan? Vastaus: koska kirjaa ei ole luettu. Eikä näköjään lueta, mutta puolikin vuotta ristillä roikkumista voi olla kovempi paikka kuin Kuuselan Afganistanin-juttureissu, jonka pelasti valokuvaaja Carina Appel.

Esimerkiksi Hesarissa Aamulehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2018–2023 toiminut Jussi Tuulensuu päästettiin todistamaan Kuuselaa vastaan kertomatta, että Journalistin mukaan Tuulensuu lopetti Aamulehden kulttuuritoimituksen kultakauden ja ajoi lehden Hesarin torppariksi.

Sen minkä Erkka Lehtola aloitti, Tuulensuu kuoppasi niin, ettei Aamulehteä tarvitse selata saati lukea edes netissä.

Toimittajalleen päätoimittaja Tuulensuu ei ruvennut tuulensuojaksi vaan maksoi potut pottuina: ”’On täsmälleen vain yhdenlaista journalismia: sellaista mikä on totta. Olisi kullanarvoista, että tätä selvää asiaa ei soseutettaisi millään horinoilla mistään genreistä’, nykyisin Havblik Advisors oy:ssa liikkeenjohdon konsulttina työskentelevä Tuulensuu sanoo.”

Tyylilajiton konsultti viittasi näkemyksiin, joissa Kuuselan ratkaisuja perusteltiin kaunokirjallisia keinoja käyttävällä featurekirjoittamisella. Ja kun kysyttiin, käytiinkö toimituksessa keskustelua Kuuselan juttujen sisällöstä, mitään muuta päätoimittaja ei ehtinyt tehdä.

”Kyllä. Kuuselan jutut työllistivät toimitusta paikoin aika paljon. Niitä editoitiin, tarkastettiin, täydennettiin ja tarvittaessa oikaistiin jälkikäteen. Minä käytin siihen henkilökohtaista työaikaani ja niin tekivät kymmenet muut työntekijät”, Tuulensuu vastasi Hesarin kulttuurisivulla.

Teettähän se työtä päätoimittajallakin, kun tyylitajuton yrittää ymmärtää kaunokirjallisia keinoja. Siihen tarvitaan avuksi kymmeniä rehtejä ja rehellisiä ruututoimittajia, jotka päätteen äärestä ulos erehtyessään kääntyvät mieluummin sisäänpäin. Siellä on turvallisin tila.

Journalisti-lehdessä (19.6.2024) Kuusela luonnehti suomalaista toimittajakuntaa ”yllättävän kaunaiseksi ja vahingoniloiseksi”. Tässä suhteessa meidän sometteleva kirjailijakunta ei juuri näytä eroavan toimittajista, poikkeuksena muutama tamperelainen kirjailija ja Panu Rajala, jota Kuusela valitettavasti yritti ymmärtää kirjassaan enemmän kuin Hesarin ja Yleisradion kulttuuritoimituksia.

Se on yhtä suuri rikos kuin presidentin vaimon arvostelu.

”Hämmästyttävää on, miten kollegat eivät enää tervehdi. Se on tuntunut pahimmalta tässä. He pelkäävät, että joku näkee, jos he hymyilevät Matti Kuuselalle.” 

En ole tavannut Kuuselaa, vaan tavannut hänen juttujaan silloin, kun lehteä pystyi lukemaan. Tervehdin, saatanpa hymyilläkin, jos eläkeläiset joskus tapaavat. Silloinhan tavataan muistella. Ja kirjoittaa elämäkertoja, joiden läjässä Journalistin tunnustukset eivät jää alimmaiseksi.

Yhtä hyviä päätelmiä itse kunkin rehellisyydestä tekee lukemalla Helsingin Sanomien itsemurhan tehneen kulttuuritoimittajan Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmat (Otava 1997).

 

 

Mikä on taiteilijan rooli materiaalisessa maailmassa?

Se mikä jäi sanomatta. Asia, suom. JT.

Kirjailija Matti Pulkkinen vaati kirjoittajalta asian, jota välittää. ”Kirjoittajakurssille ei kannata tulla tuhlaamaan rahaa tai aikaa, jos ei ole asiaa”, Pulkkinen sanoi Savon Sanomien jutussa 1981 ja romaanin Kuoharit I–III sivulla 13.

Tänä päivänä, kun kysytään, miten taiteilijan on suhtauduttava tähän meidän materiaaliseen maailmaan, filosofi Emanuele Coccia ei vaadi taiteilijalta asiaa vaan idean. Mutta, mikä näiden välille eron tekee?

Idea on Coccialle ajattelemisen muoto, joka toteutuu jopa pigmentin levittämisessä kankaalle. Olipa materia sitten sanoja, väriä tai ääntä, pienikin pala ainetta on idea, ja ”tämä asia pitää jatkuvasti ottaa huomioon”. 

”On mahdollista olla taiteilija, jos on ideoita, joita haluaa välittää. Jos ideoita ei taas ole, ei voi olla taiteilija: jos ei ole tarinaa kerrottavaksi, ei voi olla taiteilija, tai jos ei ole tietoa, jos ei ole jotain löydöstä, ei voi kirjoittaa tieteellistä artikkelia. Nykyään monella taiteilijalla on sellainen ongelma tai väärinkäsitys, että jos käsittelet työssäsi yhteiskunnallisia ongelmia tai yhteiskunnallista kärsimystä, vaikka sinulla ei ole mitään omaperäistä ideaa annettavaksi, niin tämä halu käsitellä näitä asioita riittää hyvän taiteen tekemiseksi.”

”Tällainen ajattelu on hyvin vaarallista. Pelkkä halu paljastaa epäkohtia ei riitä mihinkään. Kun kyse on yhteiskunnallisesta tai ekologisesta ongelmasta, täytyy esittää jonkinlainen ratkaisuehdotus, tai sitten on kyettävä ilmaisemaan taiteellinen idea suhteessa tähän ongelmaan, eikä se voi olla vain mistä tahansa sanomalehdestä luettavissa oleva raportti.”

Pariisin yliopistoissa opettavan Coccian haastattelu on julkaistu Tiede & Edistys -lehdessä 3/2023. Jos Coccian haaste on kova taiteen tekijöille, niin voiko samaa vaatia kriitikolta. Milloin viimeksi luit arvostelun, jossa viitataan teoksen eikä tekijän ideaan?

Tai, että runoilijalla oli fragmentin verran asiaa samassa mielessä kuin Pulkkinen opetti ja Lauri Viita säkenöi:

”Mitä, puhuiko hän viittä kieltä! Entä oliko hänellä asiaa?”

Nyt, kun viiden kielen sijasta puhutaan yhtä, englantia, idea näyttää löytyvän kirjoittajan sukupolvi- ja sukupuolikokemuksesta. Kun proosateos on kriitikon kokemuksen tiellä, juonen käsittäminen ottaa aikansa ja tilaa ei jää kirjallisuuden kentälle sijoittamiseen eikä kirjailijan aikaisempaan tuotantoon suhteuttamiseen. 

Runouden kaltaista höpötystä

Runouden puolella Kristian Blomberg uskaltaa väittää, että tapamme puhua vähätellen runoudesta johtaa rappioon: ”Tämän arkkityyppi on sellainen kriitikko (sanokaamme Jukka Koskelainen), joka kehuessaankin antaa niin tympeän kuvan runoudesta, ettei kirjaa halua lukea.”

Noin tympeän kuvan Blomberg uskaltaa antaa, koska runouden kentällä vallassa on Poesian estetiikka, jonka rakentajiin Blomberg kuuluu niin runoilijana kuin teoreetikkona. Noin kolmekymmentä vuotta sitten samaa otavalaisen ajan jälkeistä valtaa käytti Nuoren Voiman estetiikka, jota Jukka Koskelainen oli toimittamassa.

Valta on sitä, että Poesian (fragmentti)estetiikka läpäisee kriitikoiden ja apurahan jakajien jälkeen kaiken sen vähän mitä runoudesta julkaistaan niin Kiiltomadossa, Parnassossa kuin Tuli & Savussa. Harvoja poikkeuksia on tamperelaiskirjailija Artemis Kelosaari, joka nuoren vihaisen miehen innolla rusikoi Suomen Kuvalehdessä Kaija Rantakarin poesialaisen kokoelman Kertosäe yhtä ankarasti kuin Arttu Seppänen luistelija Kiira Korven esikoisen.

Runouslehti Tuli & Savun 3/2023 esseessä Blomberg kysyy, kumpi tuli ensin, kiinnostuksen puute vai runouden kiinnostavuuden puute? Ja vastaus on asiaa, tosin niin pienellä präntillä, että tekstin sijasta lukija hahmottaa tarpeetonta elitismiä. Jos lehteä ei voi lukea, mikä on lehden idea.

”Yksi selitys voi olla, että yksittäisistä runoista tai runoteoksista puhuminen on olennaisesti vaikeampaa ja sisältöjään hitaammin muotouttavaa kuin runoudesta puhuminen. Tämän seurauksena runopuhe, varsinkin radiossa ja sanomalehdissä, kiihtyy ilmiöitä kohti. Silloin riittää, että puhuu runouden kokeellisuudesta, mitallisuuden kaipuusta, runouden lukijamääristä, lavarunoudesta tai runotapahtumien yleisömääristä ja syntyy vaikutelma, että puhutaan runoudesta. Syntyy toisin sanoen vaikutelma, että tunnetaan puheen kohdetta, vaikka puheen kohteen monihahmotteisuus ja epämääräisyys vain sattuvat sallimaan myös tämänkaltaisen höpötyksen.”

Kun kyse on ongelmasta, Cuccian mielestä taiteilijan täytyy esittää jonkinlainen ratkaisuehdotus. Blombergin ehdotus on elitismi:

”Nähtyäni Finnegans Wake -näyttelyn olenkin entistä vakuuttuneempi elitismin tarpeellisuudesta. Se muistuttaa, että on olemassa taidetta, joka ei ole nopeaälyistä keskustelua ylläpitävää taidekulttuuria – tai ehkä oikeammin taideviihdettä –, vaan hitaan paneutumisen ja ihmeen tyyssija.”

 

"Ulkomaat" kokoelmasta Sanomalehtirunoja (2016)

Etna 1987.