Se mikä jäi sanomatta. Asia, suom. JT.
Kirjailija Matti Pulkkinen vaati kirjoittajalta asian, jota välittää. ”Kirjoittajakurssille ei kannata tulla tuhlaamaan rahaa tai aikaa, jos ei ole asiaa”, Pulkkinen sanoi Savon Sanomien jutussa 1981 ja romaanin Kuoharit I–III sivulla 13.
Tänä päivänä, kun kysytään, miten taiteilijan on suhtauduttava tähän meidän materiaaliseen maailmaan, filosofi Emanuele Coccia ei vaadi taiteilijalta asiaa vaan idean. Mutta, mikä näiden välille eron tekee?Idea on Coccialle ajattelemisen muoto, joka toteutuu jopa pigmentin
levittämisessä kankaalle. Olipa materia sitten sanoja, väriä tai ääntä,
pienikin pala ainetta on idea, ja ”tämä asia pitää jatkuvasti
ottaa huomioon”.
”On mahdollista olla taiteilija, jos on ideoita, joita haluaa
välittää. Jos ideoita ei taas ole, ei voi olla taiteilija: jos ei ole tarinaa
kerrottavaksi, ei voi olla taiteilija, tai jos ei ole tietoa, jos ei ole jotain
löydöstä, ei voi kirjoittaa tieteellistä artikkelia. Nykyään monella
taiteilijalla on sellainen ongelma tai väärinkäsitys, että jos käsittelet
työssäsi yhteiskunnallisia ongelmia tai yhteiskunnallista kärsimystä, vaikka
sinulla ei ole mitään omaperäistä ideaa annettavaksi, niin tämä halu käsitellä
näitä asioita riittää hyvän taiteen tekemiseksi.”
”Tällainen ajattelu on hyvin vaarallista. Pelkkä halu paljastaa
epäkohtia ei riitä mihinkään. Kun kyse on yhteiskunnallisesta tai ekologisesta
ongelmasta, täytyy esittää jonkinlainen ratkaisuehdotus, tai sitten on kyettävä
ilmaisemaan taiteellinen idea suhteessa tähän ongelmaan, eikä se voi olla vain
mistä tahansa sanomalehdestä luettavissa oleva raportti.”
Pariisin yliopistoissa opettavan Coccian haastattelu on
julkaistu Tiede & Edistys -lehdessä 3/2023. Jos Coccian haaste on kova taiteen tekijöille, niin voiko samaa vaatia kriitikolta. Milloin
viimeksi luit arvostelun, jossa viitataan teoksen eikä tekijän ideaan?
Tai, että runoilijalla oli fragmentin verran asiaa samassa
mielessä kuin Pulkkinen opetti ja Lauri Viita säkenöi:
”Mitä, puhuiko hän viittä kieltä! Entä oliko hänellä asiaa?”
Nyt, kun viiden kielen sijasta puhutaan yhtä, englantia,
idea näyttää löytyvän kirjoittajan sukupolvi- ja sukupuolikokemuksesta. Kun
proosateos on kriitikon kokemuksen tiellä, juonen käsittäminen ottaa aikansa ja
tilaa ei jää kirjallisuuden kentälle sijoittamiseen eikä kirjailijan
aikaisempaan tuotantoon suhteuttamiseen.
Runouden kaltaista höpötystä
Runouden puolella Kristian Blomberg uskaltaa väittää,
että tapamme puhua vähätellen runoudesta johtaa rappioon: ”Tämän arkkityyppi on
sellainen kriitikko (sanokaamme Jukka Koskelainen), joka kehuessaankin
antaa niin tympeän kuvan runoudesta, ettei kirjaa halua lukea.”
Noin tympeän kuvan Blomberg uskaltaa antaa, koska runouden
kentällä vallassa on Poesian estetiikka, jonka rakentajiin Blomberg kuuluu niin
runoilijana kuin teoreetikkona. Noin kolmekymmentä vuotta sitten samaa
otavalaisen ajan jälkeistä valtaa käytti Nuoren Voiman estetiikka, jota
Jukka Koskelainen oli toimittamassa.
Valta on sitä, että Poesian (fragmentti)estetiikka
läpäisee kriitikoiden ja apurahan jakajien jälkeen kaiken sen vähän mitä
runoudesta julkaistaan niin Kiiltomadossa, Parnassossa kuin Tuli & Savussa.
Harvoja poikkeuksia on tamperelaiskirjailija Artemis Kelosaari,
joka nuoren vihaisen miehen innolla rusikoi Suomen Kuvalehdessä Kaija Rantakarin poesialaisen
kokoelman Kertosäe yhtä ankarasti kuin Arttu Seppänen
luistelija Kiira Korven esikoisen.
Runouslehti Tuli & Savun 3/2023 esseessä Blomberg
kysyy, kumpi tuli ensin, kiinnostuksen puute vai runouden kiinnostavuuden
puute? Ja vastaus on asiaa, tosin niin pienellä präntillä, että tekstin sijasta
lukija hahmottaa tarpeetonta elitismiä. Jos lehteä ei voi lukea, mikä on lehden
idea.
”Yksi selitys voi olla, että yksittäisistä runoista tai
runoteoksista puhuminen on olennaisesti vaikeampaa ja sisältöjään hitaammin
muotouttavaa kuin runoudesta puhuminen. Tämän seurauksena runopuhe, varsinkin
radiossa ja sanomalehdissä, kiihtyy ilmiöitä kohti. Silloin riittää, että puhuu
runouden kokeellisuudesta, mitallisuuden kaipuusta, runouden lukijamääristä,
lavarunoudesta tai runotapahtumien yleisömääristä ja syntyy vaikutelma, että
puhutaan runoudesta. Syntyy toisin sanoen vaikutelma, että tunnetaan puheen
kohdetta, vaikka puheen kohteen monihahmotteisuus ja epämääräisyys vain
sattuvat sallimaan myös tämänkaltaisen höpötyksen.”
Kun kyse on ongelmasta, Cuccian mielestä taiteilijan täytyy
esittää jonkinlainen ratkaisuehdotus. Blombergin ehdotus on elitismi:
”Nähtyäni Finnegans Wake -näyttelyn olenkin entistä
vakuuttuneempi elitismin tarpeellisuudesta. Se muistuttaa, että on olemassa
taidetta, joka ei ole nopeaälyistä keskustelua ylläpitävää taidekulttuuria –
tai ehkä oikeammin taideviihdettä –, vaan hitaan paneutumisen ja ihmeen
tyyssija.”