Kuinka kuvata luontoa niin, että se näyttää aidolta

 

Ensiesseessäni valokuvarunoudesta ”Valokuvaruno – poetica photo” viittasin Kuusikirjaan (2008), mutta unohdin sen, minkä Aino-Maria Savolainen otti mukaan lukukokemukseensa Amman lukuhetki -blogissa (25.2.2024).

Yhtä hyvin olen onnistunut unohtamaan Kesäpäivään (2013) Alapitkän asutusmuseossa ottamani valokuvat. Eikä tämä filosofia tullut mieleen listatessani kirjoituksiani ”Valokuvateoriaan loppuun”.

”Runon ja kuvan yhdistelmää olen käsitellyt jo Tossavaisen Näköala Haminavuorelle -teosta esitellessäni. Kuvat tukevat sanoja, mutta toisaalta puhuvat vielä ihan omaa kieltään, kertovat toisen tarinan. Mustavalkoisissa kuvissa sävy on dokumentaarinen, toteava, selittelemätön, paikoin jopa rujo. Tossavainen itse selittää kuvafilosofiaansa näin:

... en ole halunnut käsitellä kuviani; mieluummin rumat värit kuin aidolta näyttäväksi käsitelty kauneus.

Tämä huvitti minua, sillä sille on syynsä, miksi toiset ovat runoilijoita ja toiset ottavat työkseen mahdollisimman edustavia, "myyviä" ja "aitoja" kuvia. Jälkimmäisillä toisilla viittaan siis itseeni.”

Pelkkä käsittelemättömän kuvan halu ei riitä pitkälle, koska kaikki julkaistut kuvat ovat käsiteltyjä. Jokaisen valokuvan kohdalla on kyse aidon, ruman tai kauniin kuvan illuusion luomisesta, ja dokumentaarisuutta voi vahvistaa kuvauspaikalla ja päivityksellä.

Kun aletaan puhua kuvan aurasta, illuusion tuottaminen on onnistunut. Aurakatse erottelee jopa, millä vehkeillä valo on tulostettu painotuotteeseen. 

 Kuinka "kätellä" luontoa

Kuvattoman lintu-ja äänirunojen kokoelman Kerro (2007) jälkeen Karoliina Lummaa on tutkinut lähinnä Kuusikirjaa, mutta myös ensimmäistä valokuvarunojen kokoelmaa Metsännenä (1990) artikkelissa ”Metsän esteettinen toimijuus Jouni Tossavaisen Metsännenä-runokokoelmassa ja ekosysteemipalvelukirjallisuudessa”.

Artikkeli on mukana teoksessa Ympäristönmuutos ja estetiikka (2022), jonka elektronisen version Suomen  Estetiikan Seura on julkaissut yhteistyössä Helsingin yliopiston kirjaston kanssa: https://helda.helsinki.fi/bitstreams/779ec539-b9aa-4760-b61e-8a1f18f5bedf/download

Artikkelin aluksi Lummaa lainaa Metsännenän runoa ”Kaikki maisemat kättelen saman seulan lävitse” ja pitää teosta tulkintana ihmisten tavoista käyttää ja ajatella metsiä:

Lainaamani kohta on ympäristöesteettisesti kiinnostava, koska se muotoilee ympäristöaiheista taidetta ja sen tutkimusta koskevan perustavan ongelman: taiteessa kuvattu luonto on samaan aikaan kuvaajan seulan läpi kulkenutta ja hänen ”kättelemäänsä”, siis taiteilijan havaitsemaa ja merkityksellistämää, ja kuitenkin tuo kuvattu luonto on myös olemassa oikeana, konkreettisena. Se on paikka, jossa todellinen lahorastas on pesinyt, ja havaittu maisema, johon kielellisesti esitettyä maisemaa voi verrata. Kuten Tossavaisen runo korostaa, todelliset paikat rastaineen ja pesineen vaikuttavat niistä kirjoittamiseen.

Kirjailijakuvia ja Museorunoja Jyväskylässä

Vanhoja, mustavalkeita kirjailijakuvia ja uusia valokuvarunoja kokoelmasta Museorunot on esillä ensimmäisen kerran Jyväskylän yliopiston Agorassa 9.–10. helmikuuta 2024.

Vanhan Kirjan Talvessa olen mukana kustantaja Vesa Tompurin kanssa lauantaina 10.2. klo 13.00 Martti Ahtisaari -salissa ja klo 16.00–17.00 kirjoittajayhdistysten Talvipäivien paneelissa Miksi jotkut kaupungit ovat poeettisia, toiset eivät?

Riitta Cankoçakin juontamassa keskustelussa Raisa Marjamäen, Jussi Hyvärisen ja Jukka Viikilän kanssa mietimme, millaista ihmisyyttä, innoitusta ja kirjallista kuplintaa eri puolilla Suomea esiintyy (Agoran auditorio 2).

Museorunot

Museorunojen ensimmäinen ja toinen osa pohjautuvat Kuopion museon uuden tilan ja luonnontieteellisen puolen remontin valmistumisrunoihin Kantti kertaa kantti ja Maan ja taivaan välissä.  Kolmas osasto työnimellä Saarismäki jatkaa museo- ja runotarinaa Kaksitoista kuvaa -kokoelmani (1986) kansikuvan pojan kautta. Sama Ahti Rytkösen Maaningalla kuvaamaa poika on esillä Kuopion museossa, ja omaa poikaani sain kuvata savolaisella koti- ja synnyinseudullani Tervon Saarismäessä.

Saarismäki-osaston kuvat skansin mustavalkeista filmeistäni vuosilta 1979–2005. Runojen kirjoittamista jatkan ja muokkaan kokoelmaa painoon lähtöön asti. Toisin kuin aiemmissa valokuvarunojen kokoelmissani teksti juoksee ja rikkoo dokumentaaristen valokuvien pintaa.

Aiemmin julkaistuja valokuvan ja runon yhteisteoksia ovat kokoelmat Metsännenä (1990), Kuusikirja (2012) ja Näköala Haminavuorelle (2022).

Näyttelyn näköaloja Turun kirjamessuilla

 

Turun kirjamessuilla oli tarkoitus jatkaa neuvotteluja Kirjan talon Näköalaan liittyvästä näyttelystä, mutta johtaja Petri Tähtinen ei saapunut paikalle vartin esittelyyn, jonka sain pitää messukeskuksen toisen kerroksen Jukola-salissa, kiitos tuottaja Vilja-Tuulia Huotarisen.

Helsingissä messutellessa vuosi sitten törmäsimme, ja Vilja-Tuulialle tuli yllätyksenä, että tällainen runokirja on ilmestynyt, joten hän lupasi palata asiaan.

Parinkymmenen kuuntelijan joukkoon odotin myös Turun yliopiston tutkijaa Karoliina Lummaata, joka viestitti Oslosta tulevansa paikalle, jos on silloin Suomessa. Oslossa Lummaa oli parhaillaan lukemassa seminaariyleisölle englanniksi käännettyjä metsärunojani.

Kerro-kokoelman lintu- ja äänirunojen jälkeen Lummaa on tutkinut lähinnä Kuusikirjaa (2008), mutta myös ensimmäistä valokuvarunojen kokoelmaa Metsännenä (1990) artikkelissa ”Metsän esteettinen toimijuus Jouni Tossavaisen Metsännenä-runokokoelmassa ja ekosysteemipalvelukirjallisuudessa”.

Artikkeli on mukana teoksessa Ympäristönmuutos ja estetiikka (2022), jonka elektronisen version Suomen  Estetiikan Seura on julkaissut yhteistyössä Helsingin yliopiston kirjaston kanssa: https://helda.helsinki.fi/bitstreams/779ec539-b9aa-4760-b61e-8a1f18f5bedf/download

Artikkelin aluksi Lummaa lainaa Metsännenän runoa ”Kaikki maisemat kättelen saman seulan lävitse” ja pitää teosta tulkintana ihmisten tavoista käyttää ja ajatella metsiä:

Lainaamani kohta on ympäristöesteettisesti kiinnostava, koska se muotoilee ympäristöaiheista taidetta ja sen tutkimusta koskevan perustavan ongelman: taiteessa kuvattu luonto on samaan aikaan kuvaajan seulan läpi kulkenutta ja hänen ”kättelemäänsä”, siis taiteilijan havaitsemaa ja merkityksellistämää, ja kuitenkin tuo kuvattu luonto on myös olemassa oikeana, konkreettisena. Se on paikka, jossa todellinen lahorastas on pesinyt, ja havaittu maisema, johon kielellisesti esitettyä maisemaa voi verrata. Kuten Tossavaisen runo korostaa, todelliset paikat rastaineen ja pesineen vaikuttavat niistä kirjoittamiseen.

Paluumatkalla odotettiin tunnin verran Pieksämäellä Helsingin-junan saapumista. Pihalla tihuutti ja asemahallin kuppila on lopetettu, mutta murhetta kantamatta kirjailija Juha Hurme leikki viisivuotiaan poikansa Tuomaksen kanssa paloautolla. 

Kajaanissa isää ja poikaa odottaa kuukauden teatteriohjaus. Keväällä Hurme aikoo ohjata Kuopiossa, jonka edelliseen Agnes-sovitukseen Tuomakselta tuli idea trampoliinin käytöstä. Jos elon syrjässä rimpuillaan, soutelemme vielä todellisissa Näköalan maisemissa pohjoisella Kallavedellä.