Valokuvaaja kuvaa, vaikka ei uskalla

 

"Petroskoin pultsari makasi sateisella hautausmaalla samalla tavalla kuin pariisilainen juoppo metron tuuletusritilällä." Pääsiäiskuva: Pariisi 1985.

Valokuvaajan työmaata on koko maailma ja vähän avaruutta. Ruutu kannattaa aina ottaa pois, sanoo avaruuden rajaaja työssään; elämä ei toistu samanlaisena, ja koskaan ei tiedä missä ruudulla on vaihtoarvoa. Me muut olemme joko kameran kohteita tai sivullisia. Mutta myös kuvaaja jää elämän sivulliseksi. Tuskin paparazzi pääsee sen keskemmälle, vaikka näkee rikkaitten taivasta. Ehkä hän haluaakin pysytellä yhtä sivullisena kuin luontokuvaaja? Silti hän ei ole niin sivussa kuin se, joka ei uskalla kuvata. Kuvaaja kuvaa, vaikka ei uskalla, me muut panemme silmät kiinni. Tai otamme salakuvia, yleensä epätarkkoja. Ruumiimme tärisee elävän elämän pelon kourissa niin, että tirkistely ei onnistu. Vakavasti ottava menee vaikka sotaan.  Hän urheilee henkensä kaupalla kuin huippuhiihtäjä. Hän jos kuka osaa laskea voittonsa hintaan dopingin arvon. Hän syöksyy paikalle siellä, missä miestä raudoitetaan, vaikka olisi nainen. Edes ystävän häissä, ristiäisissä tai synttäreillä en ota rohkeasti askelta eteenpäin. Mieluummin jätän kameran taskuun tai nappaan heittolaukauksen toverin pään yli koko Puna-armeijan kuorosta. Onpa edes kärpäsen kokoinen muisto. Siis mistä? Varjostani, pelosta vai jostain muusta, joka sattui kuvaan? Ensimmäisen kerran muistan pelänneeni Konsussa. Kaljupää viilteli lasinpalasella sen näköisenä, että en uskaltanut kääntää kameraa. Otin kyllä kuvan väsähtäneestä punkkaritytöstä. Vedoksesta puuttuu edelleen sattuma, joka yhdistää hetken ruumiiseeni. Toisen kerran jätin kuvaamatta hautajaisissa. Oli pakko kysyä, onko ruutu isompi kuin suru. Suru on sanaton, eikö se saa olla myös kuvaton. Seuraavan kerran jäi ottamatta vauvan sormi. Äidin huoli pojan puolesta oli niin hankala silitettävä, että rypistyneen kynnen kuvaaminen tuntui varkaudelta. Kerran olin rohkea. Homojen hakkaajasta sain verikuvan torilla. Suutelimme runoilijan kanssa samassa kapakassa, jossa minut raudoitettiin kymmenen vuotta myöhemmin. Putkasta päästyäni otin vangitsijastani ruudun. En pelkoni vähyyden takia, vaan digikameran nopeuden ansiosta. Kuopiossa putkan oven hakkaaminen muistutti miliisistä, jonka seurannasta huolimatta ehdin vanhalla Pentaxillani dian neuvostoliittolaisesta työnsankarista. Petroskoin pultsari makasi sateisella hautausmaalla samalla tavalla kuin pariisilainen juoppo metron tuuletusritilällä. Petroskoin miehen paperipussista tuijotti vasikan pää. Vai oliko se sian? Luonnossa taikka metsän tapaisessa en tunne olevani sivullinen, vaikka olen yksin metsänpeitossa koko kyläv väen ulkopuolella. Kaiken keskellä kuolemakin tuntuu lohdulliselta niin kuin kuvassa, jonka katkotut kuusenkäpälät nostavat pystyyn Komin matkalla tapaamani siperianpihdan. Siksi ristin kuvan Neulastieksi. Sitä pitkin sielu menee maahan taikka kiipeää kuusta pitkin avaruuteen. Kun kamera menee rikki, kuvaaminen helpottuu. Pelko on poissa ja elämä tässä, käsissä joka hetki yhdessä kuvassa. Toistumatta kaikki yhtä totta ja jokaisella liian vähän. (Sivullisia: ”Valokuvaaja”, 2011, 262–263)

”Myyjäks pääsee, kun mahasa suap kynnyksen yli”

Kuva: Museorunot (Aviador 2026).

Kerran kevättalvella kuuntelin, kun isä naputteli lankapuhelimeen numerot ja soittoääni muuttui vastaanottajan hälytysääneksi. 

Hyvvee päevee, sanoo isä ja nainen vastaa, että päivee. Huutaa niin kovaa, että kuuluu läpi. Kun isä kysyy, vilkkuuko silmät, vastataan, että vilkkuu vaekka mitkä. Loistaakos otsa, isä tarkentaa, mutta sitä asiakas ei enää ymmärrä.

Saettako pietää, vae aarinkooko otetaa? isä kysyy.

No semmosta sekä että, vastaa asiakas. Nythän tuo on vähän pilivee löytäny… Sillee vähä ruikki luntakii tuo takatalavi…

Ettet kovin riähkänä oo ollut, ettei tarvii enempi peitellä jäläkiä.

No entiijä, tuolla kävin rakkoo pienentämässä. Eikö se Pekka Tiilikainen aekonaa selostana, kun Riihiranta olj hiihtämässä, että rako pienenöö, rako pienenöö.

Liekkö tuo isontunu sen minkä sait pienennettyä.

Tiijä tuota mittoomata… Kävin minä kalassakkii.

Oot ollu sielläkii sitte.

Yks iso kalakukko on jo syöty ja vietii jo nuapuriinnii… Kaekkee pittää vähän niinku hapoja sieltä tiältä aekasa kuluks.

Tulloopa viime viikkonen asiakas mielee. Kun se on, en minä tiijä, onko se leskimies vae poekamies, vua kova kalamies kuitennii, mutta sano että ei hän ossoo kalakukkoo tehä. On kuitennii laittanut semmosii paistinvuokiin.

Patakukon tekköö. Siihen voep laittaa taikinan tai sitten kannen.

Loppukaneeti olj, että ei oo tuota tarvinnu viagroo ostoo.

Se on sitten oekee sorttista läskiä suanu.

Asijasta toiseen, jos männään, niin annetaanko tämän Avun jatkua?

Voe herranen aeka, kun ei siihen tilalle oo oekee mittää. Ei niissä oo oikee mittää nuissa akkain lehtilöissä sen enempöö kun siinä Avussakkaa.

No nii minäpäs laitan tämän liikkeelle ja sitä kaikkea hyvvee mitä muut ovat sanoneet niin minä toivotan sydämestäni.

No muut ei kun haukkuu, eikä ota yhteyttä. Mutta joku lehtihän sais tulla, että jolloonnii lukis sängyssä selällään, niin, oisko se pantava Apu kaiken varalta sittennii.

Tehhää tämmöne, soitellaa sitte.

Hei, hei. 

Iltapäiväkahvien aikaan isälle erehtyy soittamaan myyjä, joka väittää puhuvansa Yhtyneiltä Kuvalehdiltä. Ammattimyyjältä, joka saa yhteystietonsa lehtiyhtiöiltä, firman nimissä esiintyminen on tietysti kiellettyä, mutta Megan soittotehtaassa numero otetaan puhelinluettelosta ja sitten ruvetaan kyselemään osoitetta. Kun isä esitteli tittelikseen nuuka ja väitti ”leskimiehen aina tarvitsevan seuroo”, hyvinkääläinen megamyyjä ei ymmärtänyt vitsiä, vaan laittoi tulemaan Seuran osoitteella Nuuka Tossavainen, 71640 Talluskylä.

Tämmöset alavireiset pilaavat isän mielestä koko markkinoinnin. Kun sumeilematta jymäytetään, niin joku mummorukka voi erehtyäkin, ei asiakas, ei ainakaan alle 90-vuotias.

”Viimeistään kun juop kupin kahvia, niin se herree siihen, että no hyvänen aika, eihän neljä kuukautta voi maksaa noin paljon.”

”Mutta kun lehen myyjäks tai ylleesä myyjäks pääsee, kun mahasa suap kynnyksen yli.”

Firmoittain isän saama osuus myyntihinnasta vaihtelee 45 prosentista nippa nappa siihen, että saa puhelinkulut. Mutta palvelun kannalta sekin soitto on tehtävä. Ja parhaina päivänä yli kymmenen tilausta tuleekin niin päin, että isälle soitetaan. Eli yli tuhat vuosikertaa ja ne ovat erinomaisia asiakkaita, kun tietävät mitä haluavat. Joskus soittaa ihan tuntemattomatkin sillä perusteella, että myö tiijetään että teiltä suap halavalla lehtiä.

”Kun näissä viikkolehissä on 17 erj hintoo, nii jos ne johonnii oppivat luottamaan, niin kyllähän semmonen viesti männöö etteen päen. On aina ennennii männy.”

”Sillon kun se siltä tuntuu, että ei huvita, ni se on parasta lähtee poikkee. Kyllä sen suap hyvän tuulisenkin asiakkaan huonolle tuulelle, jos on ite nyreissään. Eli on oltava hyvällä tuulella ja osattava kuunnella. Ei se ole tärkeetä mitä minä sanon, vaan kuunnella näitä immeisiä.”

"kun käy toteen että runous ei ole mitään”

Brittitaiteilija Robin Tomensin konkreettinen runo muistuttaa Paavo Haavikon Synnyinmaan (1955) säkeistä: 

”miten voimme kestää vaikenematta kun käy toteen että runous ei ole mitään”.

 

Runous 

yhä selkeämmin

yhteiskunnan tyhjä tila

tai pikemminkin

antimateriaa

sillä se on kulutuskelvotonta:

kulutusesineen

on oltava yhtä

arvokas

jokaiselle kuluttajalle

yksin ja massana.

Runous

ei ole mitään,

kun sitä

ei lainata,

se voidaan

vain unohtaa, paiskata

toimiinsa.

Runouden

historia

on vain eräs

tapa juosta

pakoon

historiaa

 

”Puhkesin äänekkäisiin nyyhkytyksiin”, kun sain kirjasen

 

”On yksi työ, josta pidän valtavan paljon, ja se on tekstin ja kuvan suhteen pystyttäminen - - Se, mikä minua kiinnostaa syvällisesti, on kuvan ja kirjoituksen suhde, joka on hyvin vaikea, mutta synnyttää juuri siitä syystä huomattavaa luova iloa, niin kuin entisaikojen runoilijat rakastivat työskentelemistä vaikeiden versifikaation ongelmien parissa. Nyt tuo ilo syntyy tekstin ja kuvan välisen suhteen löytämisestä.” (Ronald Barthes: Le Grain de la voix. Entretiens (1962–19080), 309. Suom. Hanna Weselius: Varjokuvain. Merkintöjä Valoisasta huoneesta, Bokeh 2026, 69)

Huuleni värjyivät kuin J. V. Snellmanilla ja ”puhkesin äänekkäisiin nyyhkytyksiin”, kun sain käsiini Bokehin julkaiseman kirjasen Varjokuvain. Merkintöjä Valoisasta huoneesta (2026). Teoksen matka Helsingistä Kuopioon kesti vuonna 2026 yhtä pitkään kuin Jeanette Snellmanin Kuopiosta aviomiehelleen lähettämän kirjeen saapuminen Riikaan vuonna 1847.

Tuskin yhtätoista päivää otti edes se, kun Ferdinand von Wrightin maalaus Näköala Haminalahdelle Kuopiosta matkusti Helsinkiin. Taulu pakattiin Haminalahden kartanossa kiireellä, että se ehtisi Suomen suuriruhtinaskunnassa vierailevan keisarin nähtäväksi helmikuussa 1854. Talonpoika Hyvärisen hevoskyyti pääsi perille, ja ehkä myös Ferdin velipoika Magnus ”puhkesi äänekkäisiin nyyhkytyksiin” Hänen Majesteettinsa Keisarin ostettua teoksen.

Artikkelissa ”Kirjeet ajan ja paikan tunteikkaina ylittäjinä” (niin & näin 2/2026) Reetta Eiranen kertoo Snellmanien kirjeenvaihdosta:

Heinäkuun ensimmäisenä päivänä 1847 Jeanette Snellman sai väärää tietoa Kuopiosta Tallinnaan kulkevan postin aikatauluista, ja hänen ensimmäinen kirjeensä pitkälle Euroopan-matkalle lähteneelle aviomiehelle myöhästyi päivän kuljetuksesta [3.7.1847]. Kirjeen olisi pitänyt tavoittaa J. V. Snellman Riiassa, mutta siellä hän selasi koko Postitalon kirjepinkan läpi tuloksetta. ”Voihan olla, että kaikki on postinkulun syytä. Sillä en tahdo uskoa, että pikku Vaimoni olisi unohtanut valmistaa minulle suurimman ilon, mitä matkan aikana voin toivoa.”[13.7.47]…

Vihdoin hieman ennen elokuun puoliväliä, noin puolitoista kuukautta lähtönsä jälkeen, Snellman sai käsiinsä neljä vaimonsa kirjettä Meusel & Compagnien kauppatalosta, jonne hänen matkakumppaninsa hampurilainen asiamies oli ne toimittanut. Snellman meni onnesta ja helpotuksesta tolaltaan jo ennen kuin ennätti lukea kirjeitä:

”Jos Sinä olisit nähnyt iloni, kun otin ne vastaan, miten huuleni värjyivät, ja, kun olin päässyt kamariin, puhkesin äänekkäisiin nyyhkytyksiin, mitkä hetkiseksi estivät minua avaamasta kirjeitä ja lukemasta niitä […].”

JJFI68009498910478636

”Kuljetuksessa

• 9.3.2026 01:46 KUOPIO

Lähetys on rekisteröity. Lähetys voidaan rekisteröidä useamman kerran toimituksen aikana. Rekisteröinnit eivät vaikuta lähetyksen kulkunopeuteen, vaan kertovat toimituksen etenemisestä.

• 2.3.2026 16:38 • Posti, K-Supermarket Tripla

Lähetys on rekisteröity. Lähetys voidaan rekisteröidä useamman kerran toimituksen aikana.

• 1.3.2026 22:53

Olemme saaneet lähettäjältä tiedon tulevasta lähetyksestä Lähetys ei ole vielä saapunut meille.  Seurantanäkymä päivittyy, kun olemme vastaanottaneet lähetyksen.”

Postin lupauksen mukaan viidessä päivässä 5,50 eurolla perille saapuva lähetys saapui yhdentenätoista iltapäivänä (12.3.2026) tilaajan postilaatikkoon, johon postia jaetaan kolme kertaa viikossa: tiistaina, torstaina ja perjantaina.

 

"Olemassaolo / fotosynteesin jälkeisessä ajassa / meressä"

 

Valokuvaruno "Muukalainen", Savon Sanomat 1987

 

Painojäljen haasteisiin, typografiaan ja tekstin ja kirjainten asettelun mahdollisuuksiin pääsin käsiksi Savon Sanomien kulttuurisivujen taittajana ja lopulta koko lehden toimitussihteerinä. 

Kirjojensa ulkoasusta saattoi esittää toiveita kustantajalle – suunnittelijoiksi sainkin Taneli Eskolan Hevoskomppiin (1988), Seppo Sarkkisen Kahteentoista kuvaan (1986) ja Metsännenään (1990) ja Jyrki Siukosen Hakamonoon (1992) – siihen verrattuna SS:n taittavan toimittajan mahdollisuudet tuntuivat rajattomilta, vaikka tekstin koot ja otsikoiden fontit oli määritelty tyylikirjassa. 

Mutta sivutilasta ei ollut pulaa printtilehden kulta-aikana 1980- ja 1990-luvuilla, enemmän oli ongelmia ensimmäisten värikuvien painojäljessä. Vaikka netti tarjoaa taittomahdollisuuksia ihan eri tavalla kuin latomon taittopöydän aikaan ja sittemmin taittoruudulla – lopetin työt Keskisuomalainen Oyj:ssä vuonna 2000 – silti selailen edelleen silmän herkkua etsien pirun painavaa raamattua, 592-sivuista Typographieta. Wann, wer, wie (1998). Se on yhtä museaalista nautintoa kuin saksalainen paperille painettu sanomalehti, Die Zeit tai Frankfurter Allgemeine. 

”Keksijämies Isakin” kuva koristi työpöydän sermiä niin kauan kuin sain työskennellä vanhassa Vuorikadun toimitustalossa, joka nykyisin on asuntokäytössä. Uusi puoli, jossa lehteä taitettiin ja jonne toimitus muutti myöhemmin, purettiin keväällä 2026. Kulttuurin kesätoimittaja-aikoina ja aloittaessani toimituksessa 1987 päällikkönä toimi Aarre Huuskonen, sittemmin teatteritoimittaja Hannu Reunamäki. Kuvataiteista vastasi Hannele Tikkinen ja musiikista Katariina Pikkarainen. Itse yritin huolehtia pääasiassa kirjallisuudesta ja sivutoimisemmin valokuvasta ja teatterista. 

Kuvapari keksijämies Isakista on julkaistu Victor Barsokevitsch -keskusta Kuopiossa johtaneen valokuvatutkija Jukka Kukkosen toimittamassa teoksessa Victor Barsokevitsch: Valokuvia 1893–1927 (Kustannuskiila 1987). SS omisti teoksen kustantaneen Kustannuskiilan, joka taas kustansi Metsännenän ja jota avustin lukemalla muutamia käsikirjoituksia. Ensimmäisenä vuotenani vakituisena kulttuuritoimittajana tein myös puolen sivun jutun ”Fakta ja Fiktio” (22.8.1987), jossa selvitin Isak Räsäsen elämänvaiheita. 

Samaan aikaan liittyy muistiinpano, jonka pohjalta muokkasin enemmän ekfrasiksen, kuvauksen kuvasta, kuin valokuvarunon.

”Muukalainen” muokattu muistinpano, Savon Sanomat 1987

 Tänään lumi peittää

maanantain marraskuussa;

moinen saasta saastamoinen

Kuopion muukalainen.

Avaan rivin III kerroksessa:

räntää valuu taivaan räystäältä

sitten joka suunnasta vinottain

pyörien paperille. Uutinen

katoilla sulaa kerros kerrokselta;

musta tanssijakin on valkoinen

hyppää ruudusta ulos

Kansikuvan poika löytyi Jyväskylän yliopiston kellarista

 

Muistinpanojeni mukaan tunnistan pojan Pispalassa. ”Hän katsoo niin, että minä seison tuolla kivellä silloin, kun Ahti Rytkönen antoi valon valua kameraansa. Pistän lehdestä leikkaamani pojan kirjoituskoneen eteen säkkikankaaseen mustalla nuppineulalla.”

Tämä tarina on totta ja jatkoa Kirjoittajan päiväkirjan postauksella ”Poika kivisellä tiellä” (19.2.2026).

”Näyttelykuvat vedostamme Seppo Sarkkisen kanssa yhdessä yössä valokuvauksen opiskelijoiden tiloissa Helsingissä. Nyt niillä on uudet tilat, joissa ei saa tehdä taidetta klo 21 jälkeen. 

Galleria Nykyajan seinille raavimme runoja piirtoheittimellä ja mustalla rasvaliidulla. Näyttelyn nimeksi kasvaa ”Vakavasti ottaen raaputan kuvaani ilmaan”.

Helsingin Sanomista leikattu poika roikkuu gallerian viimeisessä taulussa. Kolmannessatoista kuvassa mukana kaksi Kangasniemen Suojeluskuntatalosta löydettyä vihon palasta tai arkkia: 17,8 x 12,5 ja 13,6 x 20,6 cm.

Täten valtuutan poikani Veikko Ravolaisen vastaanottamaan minulle tuleva vainaja Aatu Ravolaisen rahat ja tavarat. Hyyrylässä 13/9 -41. Armas Ravolainen
Totistavat: Tyyne Seppänen Huuko Seppänen

Olen vastaanottanut kaatuneen poikani Niilo Partin kellon ja paketin. Kangasniemi 14.8.41.
Herman Partti       

Näyttelyn jälkeen en löydä poikaa Pispalasta. Ehkä se matkusti Valokuvalehteen, joka julkaisi kuviani?  Haluan kuitenkin poikani, jonka kopioita on painettu noin 450 000, Kahdentoista kuvan kanteen, joten kelaan mikrofilmeiltä kaksi vuotta Hesareita yliopiston kirjastossa.

Kahden työpäivän jälkeen Sarkkinen Helsingissä saa selville kuvan julkaisuajan. Työvoitto löytyisi aprillipäivähn 1984 radio ja tv-sivulta, mutta virkamieslakon takia pääkaupungin kirjastoissa ei saa lukea lehtiä. Viikon päästä kokoelman kannen on kuitenkin oltava valmis.

Jyväskylän lomamatkalla kirjaston lehtilukusali on vielä tunnin auki, kun varustaudun reissuun partakoneen terällä. Palavista silmistä hätäni tajuaa ystävällinen valvoja, joka päästää hissillä alakertaan, poistettavien painotuotteiden manalaan. Tuhansia & tuhansia musteen jälkiä, irto- ja kokolehtiä, sivuja, nippuja sivuun, silti kaivan poikani vaikka palasina.

Hetken ihailemme toisiamme tuonelan kalseassa valossa. Sitten taitan vainajan kainalooni. Sarkkinen leikkaa pojalta jalat, ja pian hän on mustissa kansissa:

Olen vastaanottanut kaatuneen poikani.