Kuka määrää kirjallisen maun vuonna 2026?

Kirjamaailman vaikutusvaltaisin henkilö oli kriitikko Mervi Kantokorpi (1958–2023) Helsingin Sanomien vuonna 2010 tekemässä verkostoanalyysissa. Kantokorpi avusti Helsingin Sanomia ja päätti samaan aikaan muun muassa valtion jakamista apurahoista. ”Muodollisten asemien lisäksi Kantokorvella oli myös halu käyttää valtaansa.” (HS 14.8.2010)

Kuusitoista vuotta myöhemmin kirjallisuuden portinvartijat määrittelevät edelleen, mikä on hyvä maku. Samalla tämä verkosto määrittelee, kenen kirjoja arvostetaan, ketkä saavat palkintoja ja kenelle myönnetään apurahoja. Toisaalta portinvartijat kilpailevat keskenään määrittelyvallasta.

Suomen Kuvalehden toimittaja Tyyne Pennanen määrittelee kriitikko Maaria Ylikankaan Suomen keskeisimpiin kirjallisuusvaikuttajiin (SK 30.1.2026). Kantokorven tapaan Ylikangas kirjoittaa arvosteluja Helsingin Sanomiin ja on aktiivinen kirjallisuuskeskustelija. Hän kirjoittaa esseitä, opettaa kirjoittamista ja on julkaissut tietokirjan Kritiikistä (2025) ja esseeteoksen Autofiktio (2025).

Pennasen haastattelussa Ylikangas määrittelee, mikä on kiinnostavinta kirjallisuutta juuri nyt ja millaisista kirjoista olisi syytä päästä eroon. Yliopisto-opinnot ovat muokanneet hänen kirjallista makuaan ja hän toivoo, että muillakin olisi ”tietoa kirjallisuuden kaltaisista asioista, että kyse ei ole vain mausta”.

”Ehkä me alamme päästä siihen pisteeseen, että suomalainen kirjallisuus ei pelkää enää teoreettisuutta,” Ylikangas sanoo.

Ylikankaan toive muistuttaa kääntäjä Stefan Mosterin Finlandia-puheesta, jossa hän raadin puheenjohtajana määritteli suomalaisen kirjallisuuden epä-älylliseksi. Mosterin mukaan Suomessa ei arvosteta eurooppalaista intellektuellia:

”Intellektuelli on irvikuva ja elitismi synti. Suomessa intellektuellit eivät ajattele julkisesti.” 

Mosterin määrittelyt synnyttivät vilkkaan verkkokeskustelun. Savon Sanomissakin (10.12.2006) pääkirjoitustoimittaja Mauri Liukkonen totesi, että Moster on väärässä: ”Parhaissa suomalaisissa romaaneissa on älyä vaikka muille jakaa… Herra Moster on kuin 1980-luvun Paavo Haavikko, joka harva se ilta istui televisiossa keskustelemassa siitä, miksi Suomessa ei keskustella.” Liukkonen päättää kolumninsa savolaisen intellektuellin toiveeseen:

”Jos kirjailija haluaa elää kirjojensa tuotolla, hänen on kirjoitettava kirjoja, joita ihmiset haluavat lukea.”

Mitä se on? Persusuomeksi sanottuna: Jos et tule toimeen taiteilullasi, mene oikeisiin töihin. Töitä tein Savon Sanomissa, kuudentena vapaan kirjailijan työvuotena SS:n terävän pään neuvot eivät tuntuneet älykkäiltä. Mutta 26 vuoden jälkeen tähän alkaa jo tottua, kun harva se päivä luksustuotteiden tuottajia lihotetaan potkimalla.

Viisi kaunokirjailijaa tuli toimeen kirjan ostajan rahoilla viime vuonna. Jos äänikirjoja ei lasketa, valtion yksivuotisen apurahan verran tai sitä enemmän hankkivat painettujen teostensa kirjakauppamyynnillä Satu Rämö, Ilkka Remes, Enni Mustonen, Monica Fagerholm ja Max  Seeck. Kaikki muut eli noin 800 Suomen Kirjailijaliiton jäsentä kirjoittivat kirjoja, joita ihmiset eivät halua lukea.

Intellektuelli Mosteria ei löydy Helsingin Sanomien vuoden 2010 kirjamaailman vallan verkostosta. Jos vallan verkosto kartoitettaisiin vuonna 2026, Ylikangas saattaisi ottaa Kantokorven paikan. Se vaatisi kuitenkin tuomarin siirtymistä myös palkitsijan rooliin. Muodollisten asemien lisäksi Ylikankaalta pitäisi löytyä samanlaista halua vallan käyttöön kuin Kantokorvella oli esimerkiksi valtion kirjallisuustoimikunnassa.

Tätäkin valtaa jaetaan parhaillaan, kun uusi laki Taide- ja kulttuurivirastosta astui voimaan 1.1.2026. Helmikuun alussa opetus- ja kulttuuriministeriö lähetti kirjeet uuden Taide- ja kulttuurineuvoston jäsenten esityspyynnöistä ja kulttuurivirasto 16.3. esityspyynnöt ensimmäisen asiantuntijapankin jäseniksi. 

Suomen arvostelijain liiton hallituksen jäsenenä Ylikangas kuului Runeberg-palkinnon 2026 valitsijaraatiin. Toista puolta kolmihenkisen raadin vallasta käyttivät Suomen Kirjailijaliiton ja Finlands svenska författareföreningin valitsemat jäsenet. 

Suomen Kuvalehden jutussa Ylikangas haluaa erityisesti mainita, että kirjallisuuden kenttä on naisistunut, ja olisi syytä keskustella, onko se tarpeeksi moniääninen. Kriitikon havainnosta kirjailija Kaarina Hazard on jokseenkin eri mieltä; mikään ei ole muuttunut. Elämme edelleen sisäistetyn naisvihan ja epätasa-arvon aikaa, ja Hazardista ”olisi mahtavaa olla mies” (HS 8.2.2026).

Kirjallisuuden naisistumisesta kertoi ainakin Runeberg-palkintoehdokkaiden kahden miehen ja kahdeksan naiskirjailijan teosten lista. Yhtä moniääninen on Suomen Kirjailijaliiton johtokunta, johon kuuluu kaksi miestä ja yhdeksän naista. Ruotsinkielisten kirjailijaliiton hallituksessa istuu mies ja kolme naista. 

Kirjailijaliiton Runeberginkadun toimistossa työskentelee kuusi naista. Yhtä vähän tarvitaan miehiä edistämään Suomen kirjallisuuden käännösten ilmestymistä maailmalla Kirjallisuuden vientikeskus FILI:ssä.

Kirjallisuuden tekijänoikeusjärjestön Sanaston hallitukseen on valittu peräti kolme miestä ja seitsemän naista. Kymmenen kirjallisuusalan järjestön perustamassa Lukukeskuksessa työskentelee kahdeksan naista. Lukukeskuksen järjestämän lukuviikon 24 esiintyjästä mieskirjailijoita on kuusi.

(Parnasso 2/2026, 6–7)

Valokuvaaja kuvaa, vaikka ei uskalla

 

"Petroskoin pultsari makasi sateisella hautausmaalla samalla tavalla kuin pariisilainen juoppo metron tuuletusritilällä." Pääsiäiskuva: Pariisi 1985.

Valokuvaajan työmaata on koko maailma ja vähän avaruutta. Ruutu kannattaa aina ottaa pois, sanoo avaruuden rajaaja työssään; elämä ei toistu samanlaisena, ja koskaan ei tiedä missä ruudulla on vaihtoarvoa. Me muut olemme joko kameran kohteita tai sivullisia. Mutta myös kuvaaja jää elämän sivulliseksi. Tuskin paparazzi pääsee sen keskemmälle, vaikka näkee rikkaitten taivasta. Ehkä hän haluaakin pysytellä yhtä sivullisena kuin luontokuvaaja? Silti hän ei ole niin sivussa kuin se, joka ei uskalla kuvata. Kuvaaja kuvaa, vaikka ei uskalla, me muut panemme silmät kiinni. Tai otamme salakuvia, yleensä epätarkkoja. Ruumiimme tärisee elävän elämän pelon kourissa niin, että tirkistely ei onnistu. Vakavasti ottava menee vaikka sotaan.  Hän urheilee henkensä kaupalla kuin huippuhiihtäjä. Hän jos kuka osaa laskea voittonsa hintaan dopingin arvon. Hän syöksyy paikalle siellä, missä miestä raudoitetaan, vaikka olisi nainen. Edes ystävän häissä, ristiäisissä tai synttäreillä en ota rohkeasti askelta eteenpäin. Mieluummin jätän kameran taskuun tai nappaan heittolaukauksen toverin pään yli koko Puna-armeijan kuorosta. Onpa edes kärpäsen kokoinen muisto. Siis mistä? Varjostani, pelosta vai jostain muusta, joka sattui kuvaan? Ensimmäisen kerran muistan pelänneeni Konsussa. Kaljupää viilteli lasinpalasella sen näköisenä, että en uskaltanut kääntää kameraa. Otin kyllä kuvan väsähtäneestä punkkaritytöstä. Vedoksesta puuttuu edelleen sattuma, joka yhdistää hetken ruumiiseeni. Toisen kerran jätin kuvaamatta hautajaisissa. Oli pakko kysyä, onko ruutu isompi kuin suru. Suru on sanaton, eikö se saa olla myös kuvaton. Seuraavan kerran jäi ottamatta vauvan sormi. Äidin huoli pojan puolesta oli niin hankala silitettävä, että rypistyneen kynnen kuvaaminen tuntui varkaudelta. Kerran olin rohkea. Homojen hakkaajasta sain verikuvan torilla. Suutelimme runoilijan kanssa samassa kapakassa, jossa minut raudoitettiin kymmenen vuotta myöhemmin. Putkasta päästyäni otin vangitsijastani ruudun. En pelkoni vähyyden takia, vaan digikameran nopeuden ansiosta. Kuopiossa putkan oven hakkaaminen muistutti miliisistä, jonka seurannasta huolimatta ehdin vanhalla Pentaxillani dian neuvostoliittolaisesta työnsankarista. Petroskoin pultsari makasi sateisella hautausmaalla samalla tavalla kuin pariisilainen juoppo metron tuuletusritilällä. Petroskoin miehen paperipussista tuijotti vasikan pää. Vai oliko se sian? Luonnossa taikka metsän tapaisessa en tunne olevani sivullinen, vaikka olen yksin metsänpeitossa koko kyläv väen ulkopuolella. Kaiken keskellä kuolemakin tuntuu lohdulliselta niin kuin kuvassa, jonka katkotut kuusenkäpälät nostavat pystyyn Komin matkalla tapaamani siperianpihdan. Siksi ristin kuvan Neulastieksi. Sitä pitkin sielu menee maahan taikka kiipeää kuusta pitkin avaruuteen. Kun kamera menee rikki, kuvaaminen helpottuu. Pelko on poissa ja elämä tässä, käsissä joka hetki yhdessä kuvassa. Toistumatta kaikki yhtä totta ja jokaisella liian vähän. (Sivullisia: ”Valokuvaaja”, 2011, 262–263)

”Myyjäks pääsee, kun mahasa suap kynnyksen yli”

Kuva: Museorunot (Aviador 2026).

Kerran kevättalvella kuuntelin, kun isä naputteli lankapuhelimeen numerot ja soittoääni muuttui vastaanottajan hälytysääneksi. 

Hyvvee päevee, sanoo isä ja nainen vastaa, että päivee. Huutaa niin kovaa, että kuuluu läpi. Kun isä kysyy, vilkkuuko silmät, vastataan, että vilkkuu vaekka mitkä. Loistaakos otsa, isä tarkentaa, mutta sitä asiakas ei enää ymmärrä.

Saettako pietää, vae aarinkooko otetaa? isä kysyy.

No semmosta sekä että, vastaa asiakas. Nythän tuo on vähän pilivee löytäny… Sillee vähä ruikki luntakii tuo takatalavi…

Ettet kovin riähkänä oo ollut, ettei tarvii enempi peitellä jäläkiä.

No entiijä, tuolla kävin rakkoo pienentämässä. Eikö se Pekka Tiilikainen aekonaa selostana, kun Riihiranta olj hiihtämässä, että rako pienenöö, rako pienenöö.

Liekkö tuo isontunu sen minkä sait pienennettyä.

Tiijä tuota mittoomata… Kävin minä kalassakkii.

Oot ollu sielläkii sitte.

Yks iso kalakukko on jo syöty ja vietii jo nuapuriinnii… Kaekkee pittää vähän niinku hapoja sieltä tiältä aekasa kuluks.

Tulloopa viime viikkonen asiakas mielee. Kun se on, en minä tiijä, onko se leskimies vae poekamies, vua kova kalamies kuitennii, mutta sano että ei hän ossoo kalakukkoo tehä. On kuitennii laittanut semmosii paistinvuokiin.

Patakukon tekköö. Siihen voep laittaa taikinan tai sitten kannen.

Loppukaneeti olj, että ei oo tuota tarvinnu viagroo ostoo.

Se on sitten oekee sorttista läskiä suanu.

Asijasta toiseen, jos männään, niin annetaanko tämän Avun jatkua?

Voe herranen aeka, kun ei siihen tilalle oo oekee mittää. Ei niissä oo oikee mittää nuissa akkain lehtilöissä sen enempöö kun siinä Avussakkaa.

No nii minäpäs laitan tämän liikkeelle ja sitä kaikkea hyvvee mitä muut ovat sanoneet niin minä toivotan sydämestäni.

No muut ei kun haukkuu, eikä ota yhteyttä. Mutta joku lehtihän sais tulla, että jolloonnii lukis sängyssä selällään, niin, oisko se pantava Apu kaiken varalta sittennii.

Tehhää tämmöne, soitellaa sitte.

Hei, hei. 

Iltapäiväkahvien aikaan isälle erehtyy soittamaan myyjä, joka väittää puhuvansa Yhtyneiltä Kuvalehdiltä. Ammattimyyjältä, joka saa yhteystietonsa lehtiyhtiöiltä, firman nimissä esiintyminen on tietysti kiellettyä, mutta Megan soittotehtaassa numero otetaan puhelinluettelosta ja sitten ruvetaan kyselemään osoitetta. Kun isä esitteli tittelikseen nuuka ja väitti ”leskimiehen aina tarvitsevan seuroo”, hyvinkääläinen megamyyjä ei ymmärtänyt vitsiä, vaan laittoi tulemaan Seuran osoitteella Nuuka Tossavainen, 71640 Talluskylä.

Tämmöset alavireiset pilaavat isän mielestä koko markkinoinnin. Kun sumeilematta jymäytetään, niin joku mummorukka voi erehtyäkin, ei asiakas, ei ainakaan alle 90-vuotias.

”Viimeistään kun juop kupin kahvia, niin se herree siihen, että no hyvänen aika, eihän neljä kuukautta voi maksaa noin paljon.”

”Mutta kun lehen myyjäks tai ylleesä myyjäks pääsee, kun mahasa suap kynnyksen yli.”

Firmoittain isän saama osuus myyntihinnasta vaihtelee 45 prosentista nippa nappa siihen, että saa puhelinkulut. Mutta palvelun kannalta sekin soitto on tehtävä. Ja parhaina päivänä yli kymmenen tilausta tuleekin niin päin, että isälle soitetaan. Eli yli tuhat vuosikertaa ja ne ovat erinomaisia asiakkaita, kun tietävät mitä haluavat. Joskus soittaa ihan tuntemattomatkin sillä perusteella, että myö tiijetään että teiltä suap halavalla lehtiä.

”Kun näissä viikkolehissä on 17 erj hintoo, nii jos ne johonnii oppivat luottamaan, niin kyllähän semmonen viesti männöö etteen päen. On aina ennennii männy.”

”Sillon kun se siltä tuntuu, että ei huvita, ni se on parasta lähtee poikkee. Kyllä sen suap hyvän tuulisenkin asiakkaan huonolle tuulelle, jos on ite nyreissään. Eli on oltava hyvällä tuulella ja osattava kuunnella. Ei se ole tärkeetä mitä minä sanon, vaan kuunnella näitä immeisiä.”

"kun käy toteen että runous ei ole mitään”

Brittitaiteilija Robin Tomensin konkreettinen runo muistuttaa Paavo Haavikon Synnyinmaan (1955) säkeistä: 

”miten voimme kestää vaikenematta kun käy toteen että runous ei ole mitään”.

 

Runous 

yhä selkeämmin

yhteiskunnan tyhjä tila

tai pikemminkin

antimateriaa

sillä se on kulutuskelvotonta:

kulutusesineen

on oltava yhtä

arvokas

jokaiselle kuluttajalle

yksin ja massana.

Runous

ei ole mitään,

kun sitä

ei lainata,

se voidaan

vain unohtaa, paiskata

toimiinsa.

Runouden

historia

on vain eräs

tapa juosta

pakoon

historiaa

 

”Puhkesin äänekkäisiin nyyhkytyksiin”, kun sain kirjasen

 

”On yksi työ, josta pidän valtavan paljon, ja se on tekstin ja kuvan suhteen pystyttäminen - - Se, mikä minua kiinnostaa syvällisesti, on kuvan ja kirjoituksen suhde, joka on hyvin vaikea, mutta synnyttää juuri siitä syystä huomattavaa luova iloa, niin kuin entisaikojen runoilijat rakastivat työskentelemistä vaikeiden versifikaation ongelmien parissa. Nyt tuo ilo syntyy tekstin ja kuvan välisen suhteen löytämisestä.” (Ronald Barthes: Le Grain de la voix. Entretiens (1962–19080), 309. Suom. Hanna Weselius: Varjokuvain. Merkintöjä Valoisasta huoneesta, Bokeh 2026, 69)

Huuleni värjyivät kuin J. V. Snellmanilla ja ”puhkesin äänekkäisiin nyyhkytyksiin”, kun sain käsiini Bokehin julkaiseman kirjasen Varjokuvain. Merkintöjä Valoisasta huoneesta (2026). Teoksen matka Helsingistä Kuopioon kesti vuonna 2026 yhtä pitkään kuin Jeanette Snellmanin Kuopiosta aviomiehelleen lähettämän kirjeen saapuminen Riikaan vuonna 1847.

Tuskin yhtätoista päivää otti edes se, kun Ferdinand von Wrightin maalaus Näköala Haminalahdelle Kuopiosta matkusti Helsinkiin. Taulu pakattiin Haminalahden kartanossa kiireellä, että se ehtisi Suomen suuriruhtinaskunnassa vierailevan keisarin nähtäväksi helmikuussa 1854. Talonpoika Hyvärisen hevoskyyti pääsi perille, ja ehkä myös Ferdin velipoika Magnus ”puhkesi äänekkäisiin nyyhkytyksiin” Hänen Majesteettinsa Keisarin ostettua teoksen.

Artikkelissa ”Kirjeet ajan ja paikan tunteikkaina ylittäjinä” (niin & näin 2/2026) Reetta Eiranen kertoo Snellmanien kirjeenvaihdosta:

Heinäkuun ensimmäisenä päivänä 1847 Jeanette Snellman sai väärää tietoa Kuopiosta Tallinnaan kulkevan postin aikatauluista, ja hänen ensimmäinen kirjeensä pitkälle Euroopan-matkalle lähteneelle aviomiehelle myöhästyi päivän kuljetuksesta [3.7.1847]. Kirjeen olisi pitänyt tavoittaa J. V. Snellman Riiassa, mutta siellä hän selasi koko Postitalon kirjepinkan läpi tuloksetta. ”Voihan olla, että kaikki on postinkulun syytä. Sillä en tahdo uskoa, että pikku Vaimoni olisi unohtanut valmistaa minulle suurimman ilon, mitä matkan aikana voin toivoa.”[13.7.47]…

Vihdoin hieman ennen elokuun puoliväliä, noin puolitoista kuukautta lähtönsä jälkeen, Snellman sai käsiinsä neljä vaimonsa kirjettä Meusel & Compagnien kauppatalosta, jonne hänen matkakumppaninsa hampurilainen asiamies oli ne toimittanut. Snellman meni onnesta ja helpotuksesta tolaltaan jo ennen kuin ennätti lukea kirjeitä:

”Jos Sinä olisit nähnyt iloni, kun otin ne vastaan, miten huuleni värjyivät, ja, kun olin päässyt kamariin, puhkesin äänekkäisiin nyyhkytyksiin, mitkä hetkiseksi estivät minua avaamasta kirjeitä ja lukemasta niitä […].”

JJFI68009498910478636

”Kuljetuksessa

• 9.3.2026 01:46 KUOPIO

Lähetys on rekisteröity. Lähetys voidaan rekisteröidä useamman kerran toimituksen aikana. Rekisteröinnit eivät vaikuta lähetyksen kulkunopeuteen, vaan kertovat toimituksen etenemisestä.

• 2.3.2026 16:38 • Posti, K-Supermarket Tripla

Lähetys on rekisteröity. Lähetys voidaan rekisteröidä useamman kerran toimituksen aikana.

• 1.3.2026 22:53

Olemme saaneet lähettäjältä tiedon tulevasta lähetyksestä Lähetys ei ole vielä saapunut meille.  Seurantanäkymä päivittyy, kun olemme vastaanottaneet lähetyksen.”

Postin lupauksen mukaan viidessä päivässä 5,50 eurolla perille saapuva lähetys saapui yhdentenätoista iltapäivänä (12.3.2026) tilaajan postilaatikkoon, johon postia jaetaan kolme kertaa viikossa: tiistaina, torstaina ja perjantaina.

 

"Olemassaolo / fotosynteesin jälkeisessä ajassa / meressä"

 

Valokuvaruno "Muukalainen", Savon Sanomat 1987

 

Painojäljen haasteisiin, typografiaan ja tekstin ja kirjainten asettelun mahdollisuuksiin pääsin käsiksi Savon Sanomien kulttuurisivujen taittajana ja lopulta koko lehden toimitussihteerinä. 

Kirjojensa ulkoasusta saattoi esittää toiveita kustantajalle – suunnittelijoiksi sainkin Taneli Eskolan Hevoskomppiin (1988), Seppo Sarkkisen Kahteentoista kuvaan (1986) ja Metsännenään (1990) ja Jyrki Siukosen Hakamonoon (1992) – siihen verrattuna SS:n taittavan toimittajan mahdollisuudet tuntuivat rajattomilta, vaikka tekstin koot ja otsikoiden fontit oli määritelty tyylikirjassa. 

Mutta sivutilasta ei ollut pulaa printtilehden kulta-aikana 1980- ja 1990-luvuilla, enemmän oli ongelmia ensimmäisten värikuvien painojäljessä. Vaikka netti tarjoaa taittomahdollisuuksia ihan eri tavalla kuin latomon taittopöydän aikaan ja sittemmin taittoruudulla – lopetin työt Keskisuomalainen Oyj:ssä vuonna 2000 – silti selailen edelleen silmän herkkua etsien pirun painavaa raamattua, 592-sivuista Typographieta. Wann, wer, wie (1998). Se on yhtä museaalista nautintoa kuin saksalainen paperille painettu sanomalehti, Die Zeit tai Frankfurter Allgemeine. 

”Keksijämies Isakin” kuva koristi työpöydän sermiä niin kauan kuin sain työskennellä vanhassa Vuorikadun toimitustalossa, joka nykyisin on asuntokäytössä. Uusi puoli, jossa lehteä taitettiin ja jonne toimitus muutti myöhemmin, purettiin keväällä 2026. Kulttuurin kesätoimittaja-aikoina ja aloittaessani toimituksessa 1987 päällikkönä toimi Aarre Huuskonen, sittemmin teatteritoimittaja Hannu Reunamäki. Kuvataiteista vastasi Hannele Tikkinen ja musiikista Katariina Pikkarainen. Itse yritin huolehtia pääasiassa kirjallisuudesta ja sivutoimisemmin valokuvasta ja teatterista. 

Kuvapari keksijämies Isakista on julkaistu Victor Barsokevitsch -keskusta Kuopiossa johtaneen valokuvatutkija Jukka Kukkosen toimittamassa teoksessa Victor Barsokevitsch: Valokuvia 1893–1927 (Kustannuskiila 1987). SS omisti teoksen kustantaneen Kustannuskiilan, joka taas kustansi Metsännenän ja jota avustin lukemalla muutamia käsikirjoituksia. Ensimmäisenä vuotenani vakituisena kulttuuritoimittajana tein myös puolen sivun jutun ”Fakta ja Fiktio” (22.8.1987), jossa selvitin Isak Räsäsen elämänvaiheita. 

Samaan aikaan liittyy muistiinpano, jonka pohjalta muokkasin enemmän ekfrasiksen, kuvauksen kuvasta, kuin valokuvarunon.

”Muukalainen” muokattu muistinpano, Savon Sanomat 1987

 Tänään lumi peittää

maanantain marraskuussa;

moinen saasta saastamoinen

Kuopion muukalainen.

Avaan rivin III kerroksessa:

räntää valuu taivaan räystäältä

sitten joka suunnasta vinottain

pyörien paperille. Uutinen

katoilla sulaa kerros kerrokselta;

musta tanssijakin on valkoinen

hyppää ruudusta ulos