Muistinpanojeni mukaan tunnistan pojan Pispalassa. ”Hän katsoo niin, että minä seison tuolla kivellä silloin, kun Ahti Rytkönen antoi valon valua kameraansa. Pistän lehdestä leikkaamani pojan kirjoituskoneen eteen säkkikankaaseen mustalla nuppineulalla.”
Tämä tarina on totta
ja jatkoa Kirjoittajan päiväkirjan postauksella ”Poika kivisellä tiellä” (19.2.2026).
”Näyttelykuvat vedostamme Seppo Sarkkisen kanssa yhdessä yössä valokuvauksen opiskelijoiden tiloissa Helsingissä. Nyt niillä on uudet tilat, joissa ei saa tehdä taidetta klo 21 jälkeen.
Galleria Nykyajan
seinille raavimme runoja piirtoheittimellä ja mustalla rasvaliidulla. Näyttelyn
nimeksi kasvaa ”Vakavasti ottaen raaputan kuvaani ilmaan”.
Helsingin Sanomista
leikattu poika roikkuu gallerian viimeisessä taulussa. Kolmannessatoista
kuvassa mukana kaksi Kangasniemen Suojeluskuntatalosta löydettyä vihon palasta
tai arkkia: 17,8 x 12,5 ja 13,6 x 20,6 cm.
Täten valtuutan
poikani Veikko Ravolaisen vastaanottamaan minulle tuleva vainaja Aatu
Ravolaisen rahat ja tavarat. Hyyrylässä 13/9 -41. Armas Ravolainen
Totistavat: Tyyne Seppänen Huuko Seppänen
Olen vastaanottanut
kaatuneen poikani Niilo Partin kellon ja paketin. Kangasniemi 14.8.41.
Herman Partti
Näyttelyn jälkeen en
löydä poikaa Pispalasta. Ehkä se matkusti Valokuvalehteen, joka julkaisi
kuviani? Haluan kuitenkin poikani, jonka
kopioita on painettu noin 450 000, Kahdentoista kuvan kanteen,
joten kelaan mikrofilmeiltä kaksi vuotta Hesareita yliopiston kirjastossa.
Kahden työpäivän
jälkeen Sarkkinen Helsingissä saa selville kuvan julkaisuajan. Työvoitto löytyisi
vapun 1984 radio ja tv-sivulta, mutta virkamieslakon takia pääkaupungin
kirjastoissa ei saa lukea lehtiä. Viikon päästä kokoelman kannen on kuitenkin
oltava valmis.
Jyväskylän lomamatkalla
kirjaston lehtilukusali on vielä tunnin auki, kun varustaudun reissuun
partakoneen terällä. Palavista silmistä hätäni tajuaa ystävällinen valvoja,
joka päästää hissillä alakertaan, poistettavien painotuotteiden manalaan.
Tuhansia & tuhansia musteen jälkiä, irto- ja kokolehtiä, sivuja, nippuja
sivuun, silti kaivan poikani vaikka palasina.
Hetken ihailemme
toisiamme tuonelan kalseassa valossa. Sitten taitan vainajan kainalooni. Sarkkinen
leikkaa pojalta jalat, ja pian hän on mustissa kansissa:
Olen vastaanottanut
kaatuneen poikani.






