”Runous vaipui muiden taidelajien mukana
unholaan.
Nyt 76 vuoden jälkeen meidän on tullut aika
palauttaa laji urheilukartalle.
Ainakin kansallisella tasolla.”
https://www.runomaajoukkue.fi/
Miksi sanotaan, että olet runoilija ja kirjailija? Miksei
runoilija riitä?
Miksi sana kirjailija sisältää runoilijan, mutta runoilija
on kirjailija vasta nekrologissa? Miksi ammattikirjailijan näkökulmasta
silloin, kun puhutaan tai pyritään runolliseen ilmaisuun, se näyttäytyy toritaiteen
tapaisena tarjouksena?
Runollinen on jo sanana yläpilveä, ohut adjektiivi, joka viittaa
helppoon, halpaan ja kevyeen. Runollinen tarkoittaa hommailua, joka ei
käy työstä, koska runoilija on epätarkka, omalaatuinen ja boheemi. Oikein runollisen
taiteilijan kanssa aikataulujen pettäminen on niitä pienimpiä petoksia.
Niinpä runoutta osaa tehdä kuka tahansa ja saa opettaa kuka
tahansa luovaksi mainittu. Jokainen meistä on sen verran runollinen persoona,
että osaa arvostella runon hyväksi tai huonoksi. Tai antaa pisteet 1,0 –10,00
kuten Runopuulakissa, jota pelataan kansainvälisillä Poetry Slam -säännöillä.
Mutta kun runomaajoukkuetta valitaan Pariisin olympialaisiin,
miksi yksi runoilija seitsemän moniottelijan joukossa riittää vakuudeksi siitä,
että laji liittyy runouteen?
Kelpaisivatko nämä moniottelijat myös piano- tai
viulukilpailun tuomareiksi? Entä koululaisen kuvataiteellisen tai
näyttämöllisen lahjakkuuden arvioijaksi? Jos runouden tuomariksi kelpaa kuka
tahansa moniottelija, niin yhtä hyvin runoilija valmentaa nuorten jääkiekkojoukkueen
finaaliotteluun.
Eli olympiakomitean mainoksen laatijat olettavat, että mitä
enemmän koululaista viihdyttää sitä paremmin runollisuus putoaa. ”Ainakin
kansallisella tasolla” urheiltaessa on mentävä riman ali sieltä, missä pehmein
alastulopaikka. Ammattirunoilija on vain runollinen koriste, postimerkki, jota
on nuolaistava sen verran, että kukaan ei ota runoutta taiteena liian vakavasti.
Runoiluhan on viihdettä siinä, missä mikä tahansa luksus ja
huippu-urheilu.
Neuvoja parhaasta päästä
Kolumnisti Jussi Murtasaaren mielestä nuorten
kansallinen runokilpailu on hyvä idea, josta olympiakomitealle on
nostettava hattua, koska ”sanataiteesta jaloimman nostaminen on kuitenkin aina
hyvästä”.
Eli kun ollaan oikealla asialla, mikä tahansa käy.
Finlandia-palkittu teos ei ole oikeasti vuoden paras, mutta kustantajien mainos
on nielaistava siinä missä mikä tahansa valkoinen valhe, koska ollaan
kirjallisuuden asialla. Vai, uskooko joku oikeasti, että Jukka Viikilän
kaksi romaania ovat olleet kaksi kertaa vuoden parhaita teoksia?
Se, joka uskoo, tietää jo alkukeväästä ilmestyneen Viikilän III romaanin pokkaavan III Finlandian, mikä ei tarkoita että Viikilän
kirjat eivät olisi lukemisen arvoisia teoksia.
Se, joka uskoo, ei tiedä, ketkä moniottelijat näitä
palkintoja jakavat. Kymmenottelija on moniottelijoista parhaita, joten seuraavan
Finlandia-voittajan valitsee Suomen kaunein seitsenottelija Maria Huntington.
Se, joka uskoo, tietää miten pieni maa on. Kaikkihan tuntevat
toisensa, joten jäävi arvostelija tai palkinnon jakaja on vain idea, kansallisella
tasolla. Kaksi vaatii kolmatta, joten Viikilän III Finlandia on ihan tilastollinen
fakta.
Murtasaaren taidekäsityksen mukaan runoudessa ”korostuu
sanojen ilmaisuvoima”, kun taas urheilu on ”leimallisesti fyysinen suoritus”.
Paras ala- tai yläpää synnyttää niin urheilua kuin kulttuuria, ja parasta runoutta
syntyy, kun paljastaa itsensä sellaisena kuin on.
”Yhteistä molemmille on se, että paras suoritus vaatii
urheilijaa tai runoilijaa paljastamaan itsensä ja sisäiset intohimonsa
sellaisena kuin on. Urheilu on kulttuuria parhaasta päästä. Samoin runous. Jo
pelkästään näistä syistä on hienoa, että nuoret saavat väylän tuoda kykynsä
esille sanataiteena, urheilun rinnalla.” (Savon Sanomat 11.4.2024)
”Toritaiteen kaltaista toimintaa”
Ammattirunoilijan näkökulmasta kolumnin runouskäsitys on
”toritaiteen kaltaista toimintaa”, johon professori Anita Seppä viittaa
artikkelissa, joka on julkaistu Synteesin taidekirjoittamisen
teemanumerossa 4/2024.
”Kirjailijoiden muita heikompaa institutionaalista asemaa
taidekentällä ja yliopistoissa kuvaa hyvin havainto, että ’luovaa
kirjoittamista’ voi harjoittaa monilla akateemisilla aloilla suhteellisen
vapaasti, vaikka tekijällä ei olisi juuri minkäänlaisia erityistaitoja
kirjallisen taiteen tai luovan kirjoittamisen aloilta. Kirjallisen taiteen
erityisosaajat – esimerkiksi Maggie Nelsonin kaltaiset kokeellisen
kirjallisuuden ja autoteorian huippuosaajat (Sinelmiä 2009 ja Argonautit
2015) – eivät kuitenkaan voi tarttua vastaavasti luovan taiteensa
lisäulokkeena vaikka siveltimeen, balettitossuihin tai tahtipuikkoon joutumatta
sekä taiteilijoiden että tutkijoiden silmissä naurunalaiseksi. Toinen
esimerkki: ammattirunoilijan näkökulmasta runollisen ilmaisun luova
harrastaminen näyttäytyy lähes aina toritaiteen kaltaisena toimintana, jolla ei
ole selkeää suhdetta nykytaiteeseen. Miksi taiteellisen tutkimuksen ja luovan
kirjoittamisen yhteen liittävä tutkimus on ollut pelkästään haluton tarttumaan
tähän erotteluun?
Seppä pohtii artikkelissa ”Taiteellinen tutkimus,
kirjallisuus ja jälki-disiplinääriset kirjoittamisen muodot”, miten luova
kirjoittaminen, taiteellinen tutkimus ja kirjallisuus (taiteena) kiinnittyvät
toisiinsa taiteellisen tutkimuksen kentällä, ja millaisia eroja on näiden
kirjoittamisen muotojen välillä. Entä, miten kirjallinen taide, joka on
muotoutunut monialaiseksi hybridiksi, voisi tulla osaksi yhtä monialaista
luovan kirjoittamisen tutkimusta ja opetusta?
Suomen ensimmäinen luovan kirjoittamisen yliopistotasoinen
MA-koulutusohjelma perustettiin vuonna 1996 Jyväskylän yliopiston
kirjallisuustieteen katveeseen. Resurssit verrattuna muuhun
taiteilijakoulutukseen ovat kuitenkin pienet – joskin omalta kohdaltani ne
olivat riittävät, koska olin jo toiminut nelisen vuotta vapaana
ammattikirjailijana – ja muiden taidelajien korkeakoulutuksesta poiketen
opettajakunta ei koostu ammattikirjailijoista vaan humanistitutkijoista.
Ensimmäinen selkeästi kirjailijavetoinen luovan
kirjoittamisen ohjelma käynnistyi Taideyliopistossa 2017. Tohtoritutkinnosta
haaveileva luovan kirjoittamisen opiskelija ohjataan kuitenkin hakemaan
maisteritutkinnon jälkeen teatterikorkeakouluun.
Kuolematon urheiluruno
Jos tohtoritason kirjailijakoulutuksesta ei oteta vastuuta –
ja toinen kysymys on, miten monta tohtorirunoilijaa tarvitaan kansallisella
tasolla – yhtä vastuuttomasti olympiakomitea valmentaa koululaisia Pariisin olympialaisiin.
Runous on oma lajinsa, jonka tekniikan opettaminen ei onnistu
parhaiten moniottelijalta. Urheilurunouskin on oma lajinsa siinä missä
Runopuulaaki tai valokuvarunous. Toisaalta rata on auki; kuolematon urheiluruno on vielä kirjoittamatta,
kuten todetaan Parnasson 6-7/2014 esseessä ”Urheilukirjailijoiden jäljillä”:
Kun
kotimaisessa kirjallisuushistoriassa taide ja urheilu ovat olleet toisensa
poissulkevia yhtä hyvin kuin [Jari] Ehrnroothin juoksija ja herrasmies, niin totta
on sekin, että urheilu ei ole juuri inspiroinut taiteellisesti merkittäviin
saavutuksiin. Hellaan perinne ei ole synnyttänyt edes yhtä kuolematonta
urheilurunoa, jos sellaiseksi ei lasketa Aleksis Kiven ”Metsämiehen
laulua", Uuno Kailaan "Pallokentän laidalla" tai Aaro
Hellaakosken "Suksilaulua".
Mikäpä oli Hellaan perinteen puolesta essehtiessä sillä, joka
aloitti runoilunsa kokoelmalla Juoksijan testamentti (Gummerus 1985). Urheilusta
kirjoittamista jatkoin novellikokoelmassa Lentävä C, urheilukirjassa Kylmä
maraton, Sivullisissa ja Savonia-palkitussa romaanissa New Yorkin
Lentävä suomalainen, josta dramatisoin kuunnelman Lentävä suomalainen
2015. Urheiluromaanin taustat löytyvät blogista.
