monijumalisuus.”
(Matti Klinge: Ubi? runosta ”Juhla – vanhuus”, Artemisia 2019, 17)
"Porvarissäädyn puheenjohtaja, Viipurin pormestari ja juristi Robert Isidor Örn (1824–1885) sai kuvansa runojen kanssa lehteen vuonna 1864. Örn oli mukaillut ”Kymmenen rinkisillä ollessa laulettavaa laulua”, joita suomenruotsalaiset nuoret lauloivat joulun aikaan. Kun suomenkielinen sana runo alun perin tarkoitti laulua, ja kun laulettavat säkeet liittyivät valokuvaan, ensimmäinen kotimainen painettu valokuvaruno ilmestyi ilmeisesti Maiden ja merien takaa -lehdessä 17.5.1864 sivulla 76.
Albumeista ja leikekirjoista valokuvarunoja löytynee ennen
vuotta 1864 myös pienestä Suomen ruhtinaskunnasta saati laajasta Venäjän
keisarikunnasta. Entä painetut teokset? Milloin ja missä kirjassa julkaistiin
Suomen ensimmäinen valokuvaruno?"
(Kuvan ja sanan työpajassa, Aviador 2026)
"Kirjaa näkemättä valokuvaajien julkaisemia runoja on vaikea eritellä Taneli Eskolan painetun valokuvataiteen listauksesta, joka vuosilta 1966–2003 löytyy teoksesta Kuvan kirjoja (2003). Esimerkiksi Pila Pöntisen gravyyrisalkku Matka (2003) saattaa sisältää Pöntisen omia tai muilta lainattuja runoja. Tarkempaa tietoa ei ole siitäkään, miten ja miten monessa näyttelyssä on yhdistetty valokuvaa ja runoa. Liian pieni osa näistä kirjoista löytyy työhuoneeni hyllystä, jota täydennän mielihyvin uusilla ja vanhoilla valokuvarunoteoksilla. Omaan ja Kuvan kirjan listaukseen olen lisännyt Emma Hansénin gradun liitetiedot.
Yrjö Jäntti ja V. I. Mikkonen Suomen suvi – Runoja ja
valokuvia keväästä syksyyn, WSOY 1944.
Yrjö Jäntti ja Martti Haavio Suomen talvi – Runoja ja valokuvia syksystä
kevääseen, WSOY 1946.
Vilho Setälä Umpuja. Kuvakirja Suomen lapsista, runot Arja
Setälä-Kaartotie, Otava
1950.
Juhani Rekolan fotografiikasta Kari Aronpuron runosarja Analyyttistä
kalligrafiaa kokoelmassa Terveydeksi, Kirjayhtymä 1966.
Matti Saanio Lähdön jäljet, runot Paavo Rintala, Kirjayhtymä 1980.
Jouko Leskelä Katutanssit, avausruno Arto Melleri, Kameraseura 1983.
Pentti Sammallahti En kenenkään elävän vihamies, nimiruno Endre Ady,
kuvasalkku 1983, Rannalla, mottoruno Aaro Hellaakoski, kuvasalkku 1986, Honnos
– Soittajani, runot Pekka Sammallahti, kuvasalkku 1987 sekä Kristoffer
Albrechtin ja Joakim Eskildsenin kanssa Al-Madina, teksti Cia Rinne,
kuvasalkku 2002.
Kristoffer Albrecht Etude, teksti Rabbe Enckell, kuvasalkku 1985, Quelle,
runot Rabbe Enckell, kuvasalkku 1987,
(Kuvan ja sanan työpajassa, Aviador 2026)
Ei tiedetä, miksi Suomen kalliotaiteessa karhua on kuvattu vain kolmessa
kohteessa, kun taas hirveä esittäviä kuvia löytyy lukematon määrä.
Arkeologisesta aineistosta löytyy vielä vähemmän todisteita karhun palvonnasta,
vaikka karhutotemismi näkyy vahvasti suomalaisessa kansanrunoperinteessä.
Piispa Isaacus Rothovius tuomitsi karhurituaalit jo 1600-luvulla, mutta karhunpeijaiset jatkuivat Itä- ja Pohjois-Suomen kansanperinteessä aina 1900-luvulle saakka.
Juvan runoilijapastori Abraham Poppiukselta (1793–1866) on välittynyt karhunkarkotusloitsun kopio, joka sisältää runsaasti savolaisuuksia varhaisemmalta ajalta kuin ensimmäinen kirjaanpano vuonna 1782.
Metzän kullainen kuningas,
metzän ehtanen isändä,
mehtoiseni halliparta,
käy mun kjerten kallioni,
kaarten karjan laituimilla,
sivutze sikoveräjän.
Lähde tuonne kunga käsken:
Pohjan pjendereen perään,
Lapin maahan laukeaseen –
siell on kedot juostaxesi,
sannat helkytelläxesi,
siell on luutoinda lihaa,
siell on päätöntä kalaa.
Siell on hirvet kytkettynä,
jalopeurat jatkettuna.
Karhun päivänä lausuin UkkoHiiden laavulla Tervossa ”Uroskarhun karkotussanat”, jotka on kirjaanpantu Suomen kansan vanhat runojen XV osaan (SKS 1997, 159–160). Metsännenän (1990) karhurunojen lisäksi manasin metsänpeittoon uudella runolla kolmea uroskarhua, joiden nimeä ei kannata mainita, jos ei halua herättää algoritmiä.
Mitä emme sano ääneen
kun yritämme miellyttää
ystävääsi, joka puree
ruokkivaa kättä?
Kuka tulee vastaan tilaamatta
ja ketä ei saa mainita
lykkyään menettämättä?
Otsohan asuu Amerikassa,
seisoo pörssissä ja Miška
ei sano sotaa sodaksi
vaan erikoisoperaatioksi.
Meidän kaveri Otso
ja Venäjän toveri Miška
kapitalismi ja diktatuuri
kummanko kupista juot
öljyä ja votkaa vai molempia?
Tai ehkä nautimme tölkin
Valko-Venäjän tehtaalta?
Ei valita eikä valiteta
hymyillään hampaat sahanterällä.
Ei sanota mitään, keinutellaan vaan
velkojemme nousu- ja laskuvesillä.
Meidän usko ja toivo eläkkeitä myöten
Amerikan tsaarin pörssiunelmia
tekoälyn pilvikeskuksissa.
Harvemmin keinottelemme
yhtä hyvällä tuurilla kuin Nalle
Suomen kartanossaan kiiltävässä
karvassa. Tosin vain kahtena
päivänä vanhassa kotimaassa
rusketuksen kulumisen riskillä
herrajahdin seurustelu-upseerina.
Snellmanin unelma on totta:
metsän paikassa kasvaa
puupelto
tai puiden
reservaatti, kansallispuisto.
Kansallismetsä on puisto, ihmisen
kuvitelma luonnosta,
joka virkistää
niin että jaksamme
puhua heinää puuksi.
Metsäluonto on meidän kulttuuria
joka kukkii jätettä
kuoleman pelloksi.
Menepä metsääsi
josta puolet kohisee
maan alla
opit pelkäämään.
Siellä ja sinussa
ei silmä lepää, ei ehdi:
kauhistut, kuusi
kaatui niskaan
kompastuit risukkoon,
kiroilet
pakenet heti villiä,
jonka omistat
vasta kaksi metriä
Jouni Tossavainen
KUVAN JA SANAN TYÖPAJAPAJASSA
Essee valokuvarunoudesta
Aviador 2025
"Kuopion museosta museorunoiluni alkoi ja museoon se päättyisi. Museon työpajassa kertoisin, miten rakennan kokoelmaa Museorunot samalla, kun ripustaisin teokseen liittyvää valokuvarunojen näyttelyä.
'Valokuvassa ja runossa on nähty yhtäläisyyksiä,' sanoisin
työpajan aluksi. Yleinen on sekin käsitys, että valokuva ja runo tiivistävät
todellisuutta: terävään kuvaan on rajattu tarkasti ratkaiseva hetki ja runossa parhaat
sanat on ladottu parhaaseen järjestykseen. Miten sitten nämä kaksi toisistaan
eroavaa mediaa, runo ja valokuva, jotka yhtäläisyyksistä huolimatta eivät ole
aivan niin läpinäkyviä kuin aluksi näyttää, saavat merkityksiä toistensa kautta?
Mitä tämä sanan ja kuvan dialogi tuottaa sillä aavistelujen seudulla, jonne
tekijä piirtää karttaansa?
Näihin valokuvarunon poetiikan peruskysymyksiin vastaisin museon työpajassa.
Ennen kuin nostaisin
seinälle kokoelman mahdollisen kansikuvan, muistuttaisin – ja sitten näyttäisin:
Museorunoista on tulossa mustavalkea kirja. Värillinen kokoelma Näköala
Haminavuorelle. Valokuvarunoja ilmestyi 2022. Näköalassa runot ja
kuvat ovat rinnakkain, aukeamittain eri sivuilla, aivan kuten ensimmäisissä
valokuvarunojen kokoelmissani Metsännenä (1990) ja Kuusikirja (2008).
Mutta Museorunoissa teksti peittää ja murtaa dokumentaaristen valokuvien
pintaa samalla tavalla kuin valokuvaaja Milka Alasen ja esikoisrunoilija Anni
Sinnemäen kokoelmassa Sokeana hetkenä (2003).
Niin myös tässä ehdotuksessa
kokoelman kansikuvaksi, jossa synnyinseutuni puiden savut ovat piirtäneet
savusaunan ikkunaan tervaista, abstraktia karttaa vuonna 1982. Pehmeiden
muotojen kontrastiksi valitsin jyrkemmän kirjasintyypin etukannen tekstiin,
joka saattaa olla koko kokoelman läpäisevä kirjasintyyppi.
Samassa vedoksessa on
takakansi, jonka poika on kuvattu savutuvassa. Mummon ja papan savusaunan ja tupahirsien
historiaa Saarestenmäen torpassa katsojan ja lukijan ei tarvitse tietää;
oleellista on kamera, jota poikani on juuri laukaisemassa. Tai ainakin näyttää
siltä, että poika hipaisee kameraa, joka sekin voi olla vain filmitön muovilelu."
"Valokuvarunoutta on tehty ja julkaistu 1800-luvun
alkuvuosikymmenistä lähtien. Siihen verrattuna tätä kuvan ja sanan historiaa on
käsitelty varsin vähän niin valokuvauksen kuin kirjallisuuden tutkimuksessa.
Esimerkiksi Oxford English Dictionary ei tunne sanaa photopoetry tai
photopoem. Yhtä tuntematon valokuvaruno
on Kielitoimiston sanakirjalle ja Tieteen termipankille.
Corkin yliopiston tutkija Michael Nott kirjoitti ensimmäisen valokuvarunouden historian Photopoetry
1845–2015. A Cricital History (Bloomsbury Visual Arts, 2018). Nottin mukaan
sanaa valokuvaruno, photopoem, käytti ensimmäisen kerran Constance
Philips antologiassa Photopoems: A Group of Interpretations through
Photograps (1936). Nott määrittelee valokuvarunon valokuva-tekstiksi (photo-text),
jonka pääosat ovat runo ja valokuva. Valokuvaruno on siis runon ja valokuvan
välistä työskentelyä, joka voi olla vanhojen teosten yhdistämistä, runoilijan
ja valokuvaajan yhteistoimintaa tai yhden runoilija-valokuvaajan tai
valokuvaaja-runoilijan työn tulos.
Varsin harvoin valokuvaaja on kirjoittanut runonsa, ja yhtä
usein runoilija on kuvannut teoksensa. Poikkeuksia kotimaisissa valokuvaajissa
on muutama: Mikko Hietaharju, Kari Holopainen ja Ritva Kovalainen.
Runoilijoista tuoreimpia esimerkkejä ovat Tekla Inarin, Maria Matinmikon ja Aki
Salmelan kokoelmat.
Valokuvarunoutta kehittelin blogissa Kuva ja sana 2007–2022.
Jatkan pohdintaa blogissa Kirjoittajan päiväkirja ja Instagramissa. Valokuvarunojen kokoelmia
ovat Metsännenä (1990), Kuusikirja (2008) ja Näköala
Haminavuorelle (2022), ja Aviador julkaisee 2025 Museorunoihin
liittyvän laajan esseen Kuvan ja sanan työpajassa.
Toisin kuin aiemmissa kokoelmissani Museorunoissa säkeet rikkovat
dokumentaaristen valokuvien pintaa. Mutta haaste on edelleen sama kuin skottirunoilija ja professori Robert Crawfordin
ja valokuvaaja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa (Photopoetry:
A Manifesto, 2016): ”Sekä valokuvan että runon
on toimittava itsenäisinä teoksina” ja ”yhteisteokseen valokuvan ja runon on
tuotava oma syventävä osuutensa.”
(Jouni Tossavainen on kuopiolainen kirjailija, jonka
esikoiskokoelma Juoksijan testamentti ilmestyi 1985 ja tuorein teos on
romaani Venäjän metsästäjät. Eräurheilua Kominmaalla, 2023.)"
"Valokuvista ja runoista rakennan näyttelyä ja kokoelmaa Museorunot. Ensimmäisen
valokuvarunojen kokoelman Metsännenä (1990) näyttely oli esillä VB-valokuvakeskuksessa
ja Näköala Haminavuorelle (2022) Kuopion Kanttilan jälkeen viidessä kaupungissa.
Toisin kuin aiemmissa kokoelmissa Museorunojen säkeet rikkovat
dokumentaaristen valokuvien pintaa. Mutta haaste on edelleen sama kuin Robert Crawfordin ja Norman McBeathin
Valokuvarunouden manifestissa, joka on julkaistu teoksessa Chinese Makers
(2016).
Valokuvarunoutta kehitin blogissa Kuva ja sana 2007–2022. Jatkan kehittämistä ja kiinnittämistä Kirjoittajan päiväkirjassa ja Instagramissa, johon liittyvä essee ”Seitsemän vuotta instaelämää” julkaistiin Parnassossa 5/2021."
Valokuvarunoutta on tehty ja julkaistu 1800-luvun alkuvuosikymmenistä lähtien. Siihen verrattuna tätä kuvan ja sanan historiaa on käsitelty varsin vähän niin valokuvauksen kuin kirjallisuuden tutkimuksessa. Esimerkiksi Oxford English Dictionary ei tunne sanaa photopoetry tai photopoem. Yhtä tuntematon valokuvaruno on Kielitoimiston sanakirjalle ja Tieteen termipankille.
Corkin yliopiston tutkija Michael Nott kirjoitti ensimmäisen valokuvarunouden historian Photopoetry
1845–2015. A Cricital History (Bloomsbury Visual Arts, 2018). Nottin mukaan
sanaa valokuvaruno, photopoem, käytti ensimmäisen kerran Constance
Philips antologiassa Photopoems: A Group of Interpretations through
Photograps (1936). Nott määrittelee valokuvarunon valokuva-tekstiksi (photo-text),
jonka pääosat ovat runo ja valokuva. Valokuvaruno on siis runon ja valokuvan
välistä työskentelyä, joka voi olla vanhojen teosten yhdistämistä, runoilijan
ja valokuvaajan yhteistoimintaa tai yhden runoilija-valokuvaajan tai
valokuvaaja-runoilijan työn tulos.
Varsin harvoin valokuvaaja on kirjoittanut runonsa, ja yhtä
usein runoilija on kuvannut teoksensa. Poikkeuksia kotimaisissa valokuvaajissa
on muutama: Mikko Hietaharju, Kari Holopainen ja Ritva Kovalainen.
Runoilijoista tuoreimpia esimerkkejä ovat Tekla Inarin, Maria Matinmikon ja Aki
Salmelan kokoelmat.
Valokuvarunoutta kehittelin blogissa Kuva ja sana 2007–2022.
Jatkan pohdintaa blogissa Kirjoittajan päiväkirja ja Instagramissa. Valokuvarunojen kokoelmia
ovat Metsännenä (1990), Kuusikirja (2008) ja Näköala
Haminavuorelle (2022), ja Aviador julkaisee 2025 Museorunoihin
liittyvän laajan esseen Kuvan ja sanan työpajassa.
Toisin kuin aiemmissa kokoelmissani Museorunoissa säkeet rikkovat
dokumentaaristen valokuvien pintaa. Mutta haaste on edelleen sama kuin skottirunoilija ja professori Robert Crawfordin
ja valokuvaaja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa (Photopoetry:
A Manifesto, 2016): ”Sekä valokuvan että runon
on toimittava itsenäisinä teoksina” ja ”yhteisteokseen valokuvan ja runon on
tuotava oma syventävä osuutensa.”
(Jouni Tossavainen: ”Itsenäiset yhdessä”, Tiede &
Edistys 2/2025, 46–55)
Arasti minä etsin sanoja:
olen nuori mies
ja haastan taisteluun
elinikäisen vihollisen
kaukana etelässä,
kaukana etelässä…
Viholliseni on suuri,
mahtava mies,
kaukana etelässä,
kaukana etelässä…
Kohtaloni?
En elä kauan,
en varmaan.
Sinä olet noita, kokenut,
sielujen varas, murhamies,
ja minä vain vasta alkaja,
haparoivat pikku šamaani.
Tapa siis minut
ja varasta sieluni!
…
Huhu kulkee:
juorut pilkkaavat
suurta šamaania!
Onko totta:
kun piileskelit
vaimosi selän takana,
hän viskasi
ämpärillisen vettä
kasvoillesi?
Pomppasit pystyyn,
voimasi oli kadonnut,
sinulle naurettiin,
kaukana etelässä,
kaukana etelässä…
Olet kuin lapsi,
joka vinkuu ja vikisee
päivät pitkät:
kaikille tyrkytät
tyttäriäsi vaimoksi.
Häivy! Tiehesi!
Pane piiloon
typerä naamasi!
Vaimosikin kärsii
sinun häpeäsi takia!
Kaukana etelässä,
kaukana etelässä…
Raivoni yltyy
kun laulussani
pilkkaan sinua.
Sinä vehkeilijä,
noita ja murhamies,
väijyit ja surmasit sukuni,
kaukana etelässä,
kaukana etelässä…
Iskekäämme siis yhteen,
nuoruus ja vanhuus:
toisen on kuoltava!
Laulu tietää tuhoa:
toisen on kuoltava
haavoihin.
”Graafisessa
puutarhassa” on Kari Aronpuron esikoiskokoelman Peltisten enkelien
(1964) ensimmäisen osaston nimi. Fotografiikkaan en osannut sitä yhdistää, ennen
kuin luin esikoisrunoilijan kuvan kuvatekstin valokuvateoksesta Juhani
Riekkolan Tampere (Tampereen historialliset museot 2024).
”Kuusikymmentäluvun puolimaissa tapasin Tampereella monia nuoria kirjailijoita ja pääsin lähemmäksi uutta kirjallisuutta. Runoilija Kari Aronpuron aistima ja näkemä maailma avasi kuvaajankin silmiä monesti uudella tavalla. Hän työskenteli kirjastonhoitajana. Otin hänestä paljon kuvia. Hän oli nuori hiljainen mies, teki omia runojaan ja tarinoitaan ja herätti huomiota. Hän oli kiinnostunut fotografiikastani, ja minä olin innostunut tästä huomiosta. Hän asui siinä vaiheessa Kastinsillan takana yhden talon kellarissa. Kävin siellä häntä tapaamassa, vein fotografiikoitani hänelle lainaksi ja niistä hän kirjoitti sitten hahmo- ja havaintopsykologisin keinoin runoja teokseensa Terveydeksi. Aronpuro kuunteli, teki omia johtopäätöksiään ja hyviä havaintoja. Kutsuimme yhteistyötämme analyyttiseksi kalligrafiaksi. Hän olisi kirjoittanut fotografiikoistani vaikka koko kirjan, mutta minun piti esitellä teoksia myös näyttelyissä.”
Kirjaa näkemättä runoilijoiden kuviin yhdistämiä runoja ja
valokuvaajien julkaisemia runoja on vaikea luetteloida. Taneli Eskolan
painetun valokuvataiteen listauksesta, joka vuosilta 1966–2003 löytyy teoksesta
Kuvan kirjoja (2003), ensimmäinen kuvaajan ja runoilijan yhteisteos on Matti
Saanion Lähdön jäljet (1980). Runot kirjoitti Paavo Rintala.
Aronpuro ehti siis neljätoista vuotta aikaisemmin Riekkolan
fotografiikoista kirjoittamallaan runosarjalla Analyyttistä galligrafiaa. Vilho Setälä on julkaissut 1950 runoja Umpussa, kuvakirjassa Suomen lapsille, mutta galligrafiasarja on Suomen ensimmäinen painetussa teoksessa julkaistu modernistinen valokuvan ja runon
yhdistelmä, joka löytyi vasta Aronpuron Kootuista runoista (Palladium
2022). Neliosaiset Kootut kirjailija lahjoitti keväällä ripustaessani valokuvarunojen näyttelyä
Tampereelle.
Aronpuron Terveydeksi (1966) puuttuu työhuoneen hyllystä, ja kun tekijä ei jättänyt monta jälkeä toisesta kokoelmastaan valikoimaan Selvää jälkeä (1988), Juhani Riekkolan Tampereen kuvateksti on uutinen. Hämeensillan kaaren alla otettu kuva on päivitetty vuonteen 1965, mutta oikea vuosi on ilmeisesti 1964. Samassa paikassa yhtä hyvin pukeutuneen esikoisrunoilijan kuva löytyy jo Peltisten enkelien takakannesta.
Fotografiikkaa näkee harvemmin eikä juuri julkaista, mutta Riekkola
on suomalaisen abstraktin fotografiikan uranuurtajia. Hän oli järjestämässä
Suomen ensimmäistä fotografiikan näyttelyä Tampereelle 1965, ja Suomen
valokuvataiteen museon Abstrakti! Vuosisadan ilmiö -näyttelyssä oli
esillä myös Riekkolan töitä. Sitä pidetään myöhäisenä tunnustuksena Tampereelta
alkunsa saaneelle Fotograafikot-ryhmän töille.
