Näytetään tekstit, joissa on tunniste Uusia valokuvarunoja. Näytä kaikki tekstit

maanantai 10. helmikuuta 2025

Raivoni yltyy kun pilkkaan sinua

Arasti minä etsin sanoja:

olen nuori mies

ja haastan taisteluun

elinikäisen vihollisen

kaukana etelässä,

kaukana etelässä…

Viholliseni on suuri,

mahtava mies,

kaukana etelässä,

kaukana etelässä…

Kohtaloni?

En elä kauan,

en varmaan.

Sinä olet noita, kokenut,

sielujen varas, murhamies,

ja minä vain vasta alkaja,

haparoivat pikku šamaani.

Tapa siis minut

ja varasta sieluni!

…

Huhu kulkee:

juorut pilkkaavat

suurta šamaania!

Onko totta:

kun piileskelit

vaimosi selän takana,

hän viskasi

ämpärillisen vettä

kasvoillesi?

Pomppasit pystyyn,

voimasi oli kadonnut,

sinulle naurettiin,

kaukana etelässä,

kaukana etelässä…

Olet kuin lapsi,

joka vinkuu ja vikisee

päivät pitkät:

kaikille tyrkytät

tyttäriäsi vaimoksi.

Häivy! Tiehesi!

Pane piiloon

typerä naamasi!

Vaimosikin kärsii

sinun häpeäsi takia!

Kaukana etelässä,

kaukana etelässä…

Raivoni yltyy

kun laulussani

pilkkaan sinua.

Sinä vehkeilijä,

noita ja murhamies,

väijyit ja surmasit sukuni,

kaukana etelässä,

kaukana etelässä…

Iskekäämme siis yhteen,

nuoruus ja vanhuus:

toisen on kuoltava!

Laulu tietää tuhoa:

toisen on kuoltava

haavoihin.

(”Haaste” valikoimasta Laulu ilman hengelle. Valikoima eskimorunoja, toimittaneet ja suomentaneet Hannu Launonen ja Lassi Saastamoinen, Otava 1977, 65–68. Kuva: Tukholma 1983)

keskiviikko 18. joulukuuta 2024

Kari Aronpuro julkaisi ensimmäisiä valokuvarunoja

”Graafisessa puutarhassa” on Kari Aronpuron esikoiskokoelman Peltisten enkelien (1964) ensimmäisen osaston nimi. Fotografiikkaan en osannut sitä yhdistää, ennen kuin luin esikoisrunoilijan kuvan kuvatekstin valokuvateoksesta Juhani Riekkolan Tampere (Tampereen historialliset museot 2024).

”Kuusikymmentäluvun puolimaissa tapasin Tampereella monia nuoria kirjailijoita ja pääsin lähemmäksi uutta kirjallisuutta. Runoilija Kari Aronpuron aistima ja näkemä maailma avasi kuvaajankin silmiä monesti uudella tavalla. Hän työskenteli kirjastonhoitajana. Otin hänestä paljon kuvia. Hän oli nuori hiljainen mies, teki omia runojaan ja tarinoitaan ja herätti huomiota. Hän oli kiinnostunut fotografiikastani, ja minä olin innostunut tästä huomiosta. Hän asui siinä vaiheessa Kastinsillan takana yhden talon kellarissa. Kävin siellä häntä tapaamassa, vein fotografiikoitani hänelle lainaksi ja niistä hän kirjoitti sitten hahmo- ja havaintopsykologisin keinoin runoja teokseensa Terveydeksi. Aronpuro kuunteli, teki omia johtopäätöksiään ja hyviä havaintoja. Kutsuimme yhteistyötämme analyyttiseksi kalligrafiaksi. Hän olisi kirjoittanut fotografiikoistani vaikka koko kirjan, mutta minun piti esitellä teoksia myös näyttelyissä.”

Kirjaa näkemättä runoilijoiden kuviin yhdistämiä runoja ja valokuvaajien julkaisemia runoja on vaikea luetteloida. Taneli Eskolan painetun valokuvataiteen listauksesta, joka vuosilta 1966–2003 löytyy teoksesta Kuvan kirjoja (2003), ensimmäinen kuvaajan ja runoilijan yhteisteos on Matti Saanion Lähdön jäljet (1980). Runot kirjoitti Paavo Rintala.

Aronpuro ehti siis neljätoista vuotta aikaisemmin Riekkolan fotografiikoista kirjoittamallaan runosarjalla Analyyttistä galligrafiaa. Vilho Setälä on julkaissut 1950 runoja Umpussa, kuvakirjassa Suomen lapsille, mutta galligrafiasarja on Suomen ensimmäinen painetussa teoksessa julkaistu modernistinen valokuvan ja runon yhdistelmä, joka löytyi vasta Aronpuron Kootuista runoista (Palladium 2022). Neliosaiset Kootut kirjailija lahjoitti keväällä ripustaessani valokuvarunojen näyttelyä Tampereelle.

Aronpuron Terveydeksi (1966) puuttuu työhuoneen hyllystä, ja kun tekijä ei jättänyt monta jälkeä toisesta kokoelmastaan valikoimaan Selvää jälkeä (1988), Juhani Riekkolan Tampereen kuvateksti on uutinen. Hämeensillan kaaren alla otettu kuva on päivitetty vuonteen 1965, mutta oikea vuosi on ilmeisesti 1964. Samassa paikassa yhtä hyvin pukeutuneen esikoisrunoilijan kuva löytyy jo Peltisten enkelien takakannesta.

Fotografiikkaa näkee harvemmin eikä juuri julkaista, mutta Riekkola on suomalaisen abstraktin fotografiikan uranuurtajia. Hän oli järjestämässä Suomen ensimmäistä fotografiikan näyttelyä Tampereelle 1965, ja Suomen valokuvataiteen museon Abstrakti! Vuosisadan ilmiö -näyttelyssä oli esillä myös Riekkolan töitä. Sitä pidetään myöhäisenä tunnustuksena Tampereelta alkunsa saaneelle Fotograafikot-ryhmän töille.

keskiviikko 4. joulukuuta 2024

Gothic Modern – pimeydestä valoon -valokuvaruno

”Akseli Gallen-Kallelan Kalman kukkaa pidetään suomalaisen taidegrafiikan esikoisteoksena. Puupiirros on syntynyt surutyönä vuonna 1895, taiteilijan nelivuotiaan Marjatta-tyttären kuoleman jälkeen. Juuri tämän voimakkaan elämäkerrallisen kontekstinsa vuoksi teosta on totuttu tulkitsemaan hyvin yksioikoisesti kiintymyksen, surun ja kaipuun ilmauksena sekä Gallen-Kallelaa henkilökohtaisesti lohduttaneena runollisena kertomuksena siitä, kuinka ’kuolema katkaisee kukan’. Huomiota ei ole kiinnitetty niihin tapoihin, joilla teos tuottaa tällaisia merkityksiä.”

(Kalle Pihlajamaa: ”Akseli Gallen-Kallelan Kalman kukka”, Sananjalka 1/1996)

Kuvat: Honkalahti Kuopio 2.12.204 ja Ateneum Helsinki 27.11.20214.

keskiviikko 13. marraskuuta 2024

Valokuvarunouden työpaja Kirjakantissa

Kuka on kirjoittanut runon?

Kuka on lukenut runon? Entä lainannut kirjastosta runoja tai ostanut runokirjan?

Tehtävä (etäännyttäminen): Mene kirjastoon, lue runokirjoja, joista lainaat runon tai runoja, joihin liittyen voisit ottaa valokuvan.

Kuka on ottanut valokuvan?

Onko jokin kuvasi sellainen, johon voisi liittyä runo?

Onko valmiina jonkun toisen kuva, johon liittäisit runon?

Kumpi oli ensin kuva vai runo?

Oletko tehnyt valokuvarunon

eli yhdistänyt runon valokuvaan?

Toimisiko runo yksin ilman valokuvaa

ja valokuva ilman runoa?

Jos runolla ja valokuvalla on oma tarinansa,

mitä yhteisteos kertoo?

Valokuvarunouden työpaja Kuopion museossa 15.–16.11.2024 klo 12.00–17.00.

Kuvan ja sanan, valokuvan ja runon yhteispelillä syntyy valokuvaruno. Valokuvarunouden työpajassa rakennetaan kuvien ja runojen pohjalta näyttelyä ja uutta mustavalkeaa kokoelmaa Museorunot, jonka lopputulokseen jokainen pajaan osallistuja voi vaikuttaa.

Näyttelyn, Valokuvarunouden manifestin (2016) ja runokokoelman mahdollisuuksien esittelyn lisäksi työpajassa vieraileva voi tuoda oman runonsa ja valokuvan, josta yhteistyössä työstetään ja tulostetaan uusi teos, valokuvaruno.

Kirjailijan työpajassa saa olla mukana hetken tai kaksi päivää.

torstai 24. lokakuuta 2024

Miksi en ole maalari?

kerran Mike Goldberg

aloittelee maalausta. Satun paikalle.

"Istu alas ja ota ryyppy" hän

sanoo. Join; me joimme. Nostin

katsetta. "Sinulla on siinä SARDIINEJA."

"Joo, jotain sellaista se tarvitsi."

"Aha." Minä menen ja päiviä menee

ja taas satun paikalle. Maalaus

elää, ja minä elän, ja päivät menevät

menojaan. Satun paikalle. Maalaus on

valmis. Missä ovat SARDIINIT?

Jäljellä on vain kuolleita

kirjaimia, "Siinä oli jotain liikaa," Mike sanoo.

Entä minä? Päivänä muutamana mietin

väriä: oranssi. Kirjoitan rivin

oranssista. Pian se on koko

sivu sanoja, ei säkeitä.

Sitten toinen sivu. Pitäisi olla

niin paljon enemmän, ei oranssista, vaan

sanoista, siitä miten kauhea oranssi appelsiini on ja

elämä. Päiviä menee. Vaikka kirjoitan

proosaa, olen runoilija. Runo

valmistuu enkä vieläkään ole maininnut

oranssia. On kaksitoista runoa, nimitän

ne APPELSIINEIKSI. Ja päivänä muutaman galleriassa

näen Miken maalauksen, sen nimi on SARDIINEJA.

(8.11.2004)

Why I am not a painter?

I am not a painter, I am a poet.

Why? I think I would rather be

a painter, but I am not. Well,

for instance, Mike Goldeberg

is starting a painting. I drop in.

"Sit down and have a drink" he

says. I drink; we drink. I look

up. "You have SRDINES in it."

"Yes, it needed something there."

"Oh." I go ande the days go by

and I drop in again. The painting

is going on, and I go, and the days

go by. I drop in. The painting is

finished. Where's SARDINES?

All that's left is just

letters, "It was too much", Mike says.

But me? One day I am thinking of

a colour: orange. I write a line

about orange. Pretty soon it is a

whole page of words, not lines.

Then another page. There should be

so much more, not of orange, of

words, of how terrible orange is

and life. Days go by. It is even in

prose, I am a real poet. My poem

is finished and I haven't mentioned

orange yet. It's twelve poems, I call

it ORANGES. And one day in a gallery

I see Mike's painting, called SARDINES.

(Frank O'Hara: “Why I am not a painter?” The Selected Poems of Frank O'Hara (1974)112)

perjantai 4. lokakuuta 2024

"Kuusi ei ole vain havupuu, se on myös sinun kuusi"

Katu niin leveä ja hiljainen

autot pysähtyneinä.

Kaikki niin unta

kuin hengittäisi tähän nämä talot

ja tuonne kadun päähän kaksi kuusta

taivasta vasten merta toinen

sinulle.

(Mirkka Rekola: Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille, WSOY 1972)

”Teoksen loppu on hyvin tunnistettavasti Huvilakadulla, jonka päässä ennen rantaa kasvaa kaksi kuusta. Sittemmin ne ovat saaneet vierelleen yhden, erilaisen kuusen lisää. Runossa katu sumentuu uneen, jonka puhuja tarjoaa kaivatun jaettavaksi… ’Kuusi’ ei ole vain havupuu, se on myös sinun ’kuusi’. Seuraava runo päättyy: ’En minä käännä päätä, se on kuu’.”

(Jonimatti Joutsijärvi: Mirkka Rekola. Elämä koko ajan käy ilmi salasta II, Into 2024, 38)

perjantai 6. syyskuuta 2024

Parnasson valokuvarunojen tausta

Kirjallisuuslehti Parnassossa 4/2024 on julkaista valokuvarunojen sarja, joka liittyy tekeillä olevaan neljänteen valokuvarunojen kokoelmaan Museorunot.

Julkaistut valokuvarunot ovat pääosin valokuvaajan ja runoilijan yhteistyötä, kuten kerrotaan Michael Nottin valokuvarunouden historiassa Photopoetry 1845 –2015: A Critical History (Bloomsbury 2018).

Varsin harvoin valokuvaaja on kirjoittanut runonsa, ja yhtä usein runoilija on kuvannut teoksensa. Poikkeuksia kotimaisista valokuvaajista ovat ainakin Mikko Hietaharju, Kari Holopainen ja Ritva Kovalainen, jotka ovat julkaisseet runojaan valokuvateoksissa.

Runoilijoista tuoreimpia esimerkkejä on Maria Matinmikon kokoelma Valohämy (Siltala/Parvis 2023), jossa Ville Karppasen taitto korostaa Matinmikon tekstejä ja runoilijan ottamia kolmeakymmentä valokuvaa.

Parnassossa julkaistut mustavalkeat valokuvarunot (s. 54–62) ovat esimerkkejä siitä, miten rakennan kokoelmaa Museorunot ja näyttelyä. Samalla tavalla ensimmäiseen valokuvarunojen kokoelman Metsännenä (1990) näyttely nähtiin VB-valokuvakeskuksessa ja Näköala Haminavuorelle (2022) Kuopion Kanttilan jälkeen viidessä kaupungissa.

Toisin kuin aiemmissa kokoelmissa Museorunojen säkeet rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa. Mutta haaste on edelleen sama kuin Robert Crawfordin ja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa, joka on julkaistu teoksessa Chinese Makers (2016).

Valokuvarunoutta kehitin blogissa Kuva ja sana 2007–2022. Jatkan pohdintaa Kirjoittajan päiväkirjassa ja Instagramissa, johon liittyvä essee ”Seitsemän vuotta instaelämää” on julkaistu Parnassossa 5/2021.

Marraskuussa kirjallisuustapahtuma Kirjakantissa Kuopiossa järjestän kaksipäiväisen valokuvarunouden työpajan, jossa työstän Museorunoista näyttelyä niin, että jokainen osallistuja voi vaikuttaa sekä lopputulokseen että vedostaa oman valokuvarunon.

keskiviikko 8. toukokuuta 2024

"Lielahden Prisman parhaat tarjoukset”

Romaani ei ole enää sika, joka syö kaiken.

Ei edes runoilija syö sikaa, hyvä jos siikaa

sika silakkaa sutena. Meidän jätetaloudessa

kaikki käy, kun ollaan oikealla asialla:

kirjakauppaan tullaan käymään eikä lukemaan.

Koen empatiaa, Anna Karenina on hyvä ihminen

tulevaisuuden lukemattomien tarinoiden

sankari. Minä olen tehnyt tarpeeksi tälle päivälle.

Valokuvarunon tausta

Maria Mäkelän artikkeli ”Kertomakirjallisuus myöhäiskapitalistisessa tarinataloudessa” teoksessa Paperinen avaruus. Näkökulmia kirjaesineen ja kirjallisuuden materiaalisuuksiin, Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 128, Jyväskylän yliopisto 2020. Kuva: Lielahden Prisma Tampere 22.5.2023.

torstai 21. maaliskuuta 2024

Vaikeampi johdatus valokuvarunouden teoriaan

Katseen ja kehon havaintoja ei ole helppo kuvata eikä sanallistaa. Yhtä hyvin, kun lihan, pään ja sydämen tiedosta on luotu teos, sitä ei havaitse eikä ota sellaisenaan.

Taideteoksen sisäisen, todellisen todellisuuden, sijasta vastaanottoon vaikuttavat vääjäämättä muistoni ja olosuhteet, joissa teos puhuu. Ja tuota puhetta eivät lopulta tavoita mitkään sanat tai kieli.

Sanat eivät tavoita niitä todellisuuden sirpaleita, joista esimerkiksi valokuvaaja Daidō Moriyama luo teoksiaan:

”Meillä valokuvaajilla on kyky, ja velvollisuus, kuvata omilla silmillämme sellaisia todellisuuden sirpaleita, joita on täysin mahdotonta kuvata olemassa olevilla sanoilla, ja luoda edelleen materiaalia joka haastaa nuo sanat ja ajatukset.” (Provoke #2, 1969)

Ehkä onkin niin, että taideteos on teos, kun se ei ole käännettävissä sanoiksi tai millekään muulle kielelle. Toisella kielellä saattaa vain lähestyä sanatonta kuvaa ja kierrellä runon liepeillä. Ja kun kaksi teosta, kuva ja runo, yhdistyvät uudeksi teokseksi, liikutaan rajoilla, jossa yksiselitteisten suhteiden sijasta lisääntyvät varjomaisten sirpaleiden väreily ja loputon ketjuuntuminen.

Valokuvarunon kuvan sommittelijana sukellan muistin labyrinttiin, jossa kuvaan kuuluva runo juoksee punaisena lankana. Tai runo johdattaa pimeään, jossa kuva valaisee muiston.

Muisti ei ole katkeamaton, järjestelmällinen jana, ja muisto koostuu sattumanvaraisesti päällekkäin asettuvista kohtauksista, joissa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus sulautuvat yhteen kuin teos, josta saattaa puhua vain sen sisäisen totuuden ympärillä kierrellen.

Valokuvaaja-runoilija on kaksijakoinen, Janus-kasvoinen tekijä, joka kääntyessään niin kuvan kuin sanan puoleen käyttää sekä visuaalisia metodeja että verbaalista diskurssia. Hän kiertelee kuvan ja sanan rajalla vuorovaikutuksessa, jonka mahdollistaa niiden ero. Kirjain on kuva ja sana kuva, ja valokuvaruno on sekä kuva että sana.

Rinnastavien sidesanojen sekä-että lisäksi tarvitaan muutkin konjunktiot kuvaamaan kuvan ja sanan suhdetta, jos on kyse valokuvarunosta. Jo näköjärjestelmä on niin monimutkainen optinen väline, että näköhavainnon kuvaaminen onnistuu yhtä kehnosti kuin muiden aistien sanallistaminen.

Käsitteenä kuvakaan ei ole staattinen kaksiulotteinen objekti, vaan länsimaisen kulttuurin varsin nuori erikoistapaus. Käsitetaiteilija Lauri Anttilan valokuva on portti merkitysten maailmaan, jossa kuva voi olla aineeton ja silti todellinen. Vaelluksillaan Anttila käytti kameraa välineenä, jolla ei luotu valokuvataidetta vaan mitattiin eroja kuvasarjoiksi. Vasta erillisten ilmiöiden kehittyessä ja kiinnittyessä teossarjan osiksi paljastui kuvien takana elävä tuntematon aine, ajatus.

Samalla tavalla käsitteellisen kuvan puoleen kääntyy aseeminen runous. Käsin kynäillyt merkit, jotka muistuttavat kuvaa, johdattavat ajatusta kirjoituksen alkulähteille. Oliko alussa härkä, joka synnytti A-kirjaimen? Vai oliko ensin puhetta härästä, jonka merkiksi sovittiin härän päätä muistuttava A? Aseemikko näyttää, ei vastaa.

Kuvaajana kuljen käsitetaiteen vierestä tarkentaessani dokumentaariseen valokuvaan. Runoilijana en ole aseemikko, vaikka vasenkätisen kirjoitus siltä näyttää, vaan brikolööri; nikkaroin siitä, mitä sattuu olemaan käsillä.