Vaikeampi johdatus valokuvarunouden teoriaan

Katseen ja kehon havaintoja ei ole helppo kuvata eikä sanallistaa. Yhtä hyvin, kun lihan, pään ja sydämen tiedosta on luotu teos, sitä ei havaitse eikä ota sellaisenaan.

Taideteoksen sisäisen, todellisen todellisuuden, sijasta vastaanottoon vaikuttavat vääjäämättä muistoni ja olosuhteet, joissa teos puhuu. Ja tuota puhetta eivät lopulta tavoita mitkään sanat tai kieli.

Sanat eivät tavoita niitä todellisuuden sirpaleita, joista esimerkiksi valokuvaaja Daidō Moriyama luo teoksiaan:

”Meillä valokuvaajilla on kyky, ja velvollisuus, kuvata omilla silmillämme sellaisia todellisuuden sirpaleita, joita on täysin mahdotonta kuvata olemassa olevilla sanoilla, ja luoda edelleen materiaalia joka haastaa nuo sanat ja ajatukset.” (Provoke #2, 1969)

Ehkä onkin niin, että taideteos on teos, kun se ei ole käännettävissä sanoiksi tai millekään muulle kielelle. Toisella kielellä saattaa vain lähestyä sanatonta kuvaa ja kierrellä runon liepeillä. Ja kun kaksi teosta, kuva ja runo, yhdistyvät uudeksi teokseksi, liikutaan rajoilla, jossa yksiselitteisten suhteiden sijasta lisääntyvät varjomaisten sirpaleiden väreily ja loputon ketjuuntuminen.

Valokuvarunon kuvan sommittelijana sukellan muistin labyrinttiin, jossa kuvaan kuuluva runo juoksee punaisena lankana. Tai runo johdattaa pimeään, jossa kuva valaisee muiston.

Muisti ei ole katkeamaton, järjestelmällinen jana, ja muisto koostuu sattumanvaraisesti päällekkäin asettuvista kohtauksista, joissa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus sulautuvat yhteen kuin teos, josta saattaa puhua vain sen sisäisen totuuden ympärillä kierrellen.

Valokuvaaja-runoilija on kaksijakoinen, Janus-kasvoinen tekijä, joka kääntyessään niin kuvan kuin sanan puoleen käyttää sekä visuaalisia metodeja että verbaalista diskurssia. Hän kiertelee kuvan ja sanan rajalla vuorovaikutuksessa, jonka mahdollistaa niiden ero. Kirjain on kuva ja sana kuva, ja valokuvaruno on sekä kuva että sana.

Rinnastavien sidesanojen sekä-että lisäksi tarvitaan muutkin konjunktiot kuvaamaan kuvan ja sanan suhdetta, jos on kyse valokuvarunosta. Jo näköjärjestelmä on niin monimutkainen optinen väline, että näköhavainnon kuvaaminen onnistuu yhtä kehnosti kuin muiden aistien sanallistaminen.

Käsitteenä kuvakaan ei ole staattinen kaksiulotteinen objekti, vaan länsimaisen kulttuurin varsin nuori erikoistapaus. Käsitetaiteilija Lauri Anttilan valokuva on portti merkitysten maailmaan, jossa kuva voi olla aineeton ja silti todellinen. Vaelluksillaan Anttila käytti kameraa välineenä, jolla ei luotu valokuvataidetta vaan mitattiin eroja kuvasarjoiksi. Vasta erillisten ilmiöiden kehittyessä ja kiinnittyessä teossarjan osiksi paljastui kuvien takana elävä tuntematon aine, ajatus.

Samalla tavalla käsitteellisen kuvan puoleen kääntyy aseeminen runous. Käsin kynäillyt merkit, jotka muistuttavat kuvaa, johdattavat ajatusta kirjoituksen alkulähteille. Oliko alussa härkä, joka synnytti A-kirjaimen? Vai oliko ensin puhetta härästä, jonka merkiksi sovittiin härän päätä muistuttava A? Aseemikko näyttää, ei vastaa.

Kuvaajana kuljen käsitetaiteen vierestä tarkentaessani dokumentaariseen valokuvaan. Runoilijana en ole aseemikko, vaikka vasenkätisen kirjoitus siltä näyttää, vaan brikolööri; nikkaroin siitä, mitä sattuu olemaan käsillä.

Lisää näyttelyjä

Museorunot – valokuvarunouden näyttely Turun Kirjan talossa 4.4. –26.42024.

Lisää teoriaa

”Valokuvateorian loppu” 24.1.2024

https://kirjoittajanpvk.blogspot.com/2024/01/valokuvateorian-loppu.html

"Kuvan ja sanan rajalla"

https://www.blogger.com/blog/post/edit/preview/527771013459760072/7369379642441483786

"Valokuvarunouden 12 neuvon manifesti"

https://kirjoittajanpvk.blogspot.com/2023/10/valokuvarunouden-12-neuvon-manifesti.html

”Harva sarja kotimaisia valokuvarunoteoksia”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/4411784120416455452

”Kuvan katoamisen konkretia runoarvosteluissa”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/1348867357633838432

”Miksi kirjallisuuskriitikot eivät osaa lukea valokuvia?”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/3152197069354060669

”Keksijämiehen lavastettu valokuvaruno”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/1214613465815778010

”Valokuvarunon avantgarde: Pro Eto, Facile ja Rodšenko-seura”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/3526326208393258452

”Julkaisiko Julius Krohn ensimmäisen valokuvarunon?”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/4037471915901215270

”Esimerkki parhaasta valokuvarunoudesta: Remains Of Elmet”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/8188752125441653202

”Kaikki on elokuvaa”, mutta kaikki ei ole elokuvarunoa

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/6541604279804062806

”Puhuuko kuva, kuvaako sana?”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/5442953352021779537

Museoruno: Huuhankatu Kuopio 1987

 

Valokuvaaja Jari Silomäen kuvan ja sanan pakotteet

 

"Ensin pyramidi oli puu sitten kiveä, härkä/ ja kurkiaura", Kaksitoista kuvaa 1986, 7.

Sääpäiväkirjan säännöt

1.     Ota yksi valokuva joka päivä.

2.      Älä käytä jalustaa.

3.      Kuvaa vain luonnon valolla.

4.     Aihetta ei etsitä erikseen, vaan siepataan arjen keskeltä.

5.     Päivän tapahtumista kirjoitettu teksti lisätään kuvaan myöhemmin.

Nämä ovat valokuvaaja Jari Silomäen kuvien ja sanojen viisi pakotetta, jotka hän laati aloittaessaan valokuvasarjan Otteita sääpäiväkirjastani vuonna 2001. Esikuvana oli tanskalaisten elokuvaohjaajien manifesti Dogma95.

Monesti Silomäen päivän otoksella ei ole tekemistä päivän uutisten kanssa, vaan kumpikin on omanlaisensa päivän kuvaa. Sääpäiväkirjan julkaisua Silomäki jatkaa blogissa https://jarisilomaki.com/category/blog/.

Valokuvarunouden manifestin suomennos löytyy täältä.

Ensimmäinen päällekirjoitus

Ensimmäinen lavastettu valokuvaruno julkaistiin jo kuusi vuotta valokuvakeksinnön julkistamisen jälkeen. David Octavius Hillin ja Robert Admansonin teatterivalokuva ilmestyi albumissa A Little Story for Grown Young Ladies, Illustrated Photographically, noin vuonna 1845.

Teatterikuvassa kauhistunutta näyttelevän naisen alapuolelle vedokseen on käsinkirjoitettu ja useamman kerran korjattu runo: ”And then another suitor came/ Who thought he now might woo –/ Tha gace of Horror plainly speaks/ For once, a woman, true.”

Ja sitten tuli toinen kosija

joka luuli, että voi nyt koskea –

katse kauhun puhuu selvästi

kerrankin nainen tosissaan.

Albumikuvaan käsinkirjoitettu lisäys tuo mieleen Silomäen, joskin hänen kuviinsa lisäämissä käsinkirjoituksissa ei näy korjauksia tai yliviivauksia. Yi 160 vuotta vanhan valokuvarunon tapaan Silomäen proosarunomaiset tekstit eivät kuitenkaan pyri muokkaamaan tai rikkomaan itse valokuvaa kuten Aleksandr Rodtšenkon ja Man Rayn yhteisteoksissa, vaan ne on lisätty vedokseen.

Surimonon sukka on runo ja kuva mono

Valokuvaruno Basho 29.2.2024: "kuka kulkee tästä/ mukaansa ei ottanut."

Japanilaisen surimonon sukka on runo ja kuva mono, kun merkilliset merkit ja piirros yhdistyvät. Sana surimono tarkoitti alun perin mitä tahansa puupiirrostekniikalla painettua kuvaa. Monet kuvista olivat kyōka- ja haiku-runoilijoiden tilaamia yksityisiä pienpainoksia. Tyypillinen surimono-painos oli 20–100 vedosta. Tässä tapauksessa yksi. Vrt. Hakamono 1992.

Valokuvarunouden manifesti 2016/2024

 

Kuoleman vonkamies pistelee vihollistaan

 

Puolukanvarvun näkökulmasta syrjäisessä Helsingissä asuva kirjailija Antti Hurskainen on entistä ”tietoisemmin sodassa pääkaupunkilaisarroganssia ja -tietämättömyyttä vastaan”.

Esseekokoelmassa En kieltäytynyt aseista (2024) tekemästään linjauksesta huolimatta Hurskainen ei aio reagoida Keskustan yhteydenottoihin, vaan löytää omat syrjäseutunsa myös ratikasta.

Esseissään Lapinlahdella syntynyt ja nuoruutensa asunut Hurskainen kertoo perusteellisemmin kotiseudustaan ja perheestään, jotka ovat vilahdelleet edellisten teosten taustalla. Isän kuolema on ilmeisesti helpottanut kahden pojan isän muistelua, tilitystä ja tunnustuksia.

Kirjallisuutta kaikki on kuitenkin. Ja lopun odotusta kirjaa lukemalla ja kirjoista luomalla kuulosuojaimet päässä. Niin yksinäiseen kulmaan kirjailija maalaa itseään Helsingissä, taiteilijapiireissä ja perhe-elämässä, että kuoleman vonkamies tulee mieleen.

Perusteellisempi arvio on toisten työtä. Päiväkirjailen nyt ja aina vain sen, mikä sattuu sopimaan omiin töihin. Tänään sattui se, miten Hurskainen onnistuu vertaamaan maalaista ulkomaalaistaustaisiin ja työväenluokkaan, joiden puutetta pääkaupungissa on nostettu esille.

”Nostaisin vaihtelevan faktuaalisten peilikuvaongelmien rinnalle kolmannen eli kysymyksen maalaisesta kirjallisuudesta. Matti Mäkelä on kuollut, 77-vuotias Heikki Turunen paljastaa Seuran haastattelussa olevansa ’junttieinari’ ja hänen oppipoikansa Antti Heikkinen julkaisee muutaman tilauselämäkerran vuodessa. Kuka pitäisi agraarin proosan puolia? Helsinkiläisten korkeakoulutettujen kuvaukset Helsingistä eivät lähtökohtaisesti ole ongelma niille, joita kirjallisuuden tasa-arvokysymykset kiinnostavat. On kuitenkin selvää, että fiktiomme ja runoutemme on liian vähän leppävirtalaista ja loimaalaista. Noin kuusikymmentä prosenttia suomalaisista asuu yli 40 000 asukkaan kunnissa. Jos peili pyrkisi heijastamaan todellisuutta, yli kymmenen kirjailijan syyskatalogin kahdestakymmenestäviidestä tulisi elää tiheän kaupunkiliikenteen tavoittamattomissa.

Kymmenen avustajaa tai kirjailijaa, alle yksi rodullistettu ja vähintään neljä maalaista. Miten on Nuori Voima tai mikä hyvänsä kustantamo? Heijastus alkaisi näyttää todellisemmalta.” (54)  

PR

Telppäsniitty mainitaan, mutta Paavo Ruotsalaisesta Hurskainen ei kerro tässä esseekokoelmassa. Ehkä ei mistään niistä tai romaaneissa, en ainakaan muista.

Miksi kirjailijan synnyinkunnan naapurihiippakunnassa asunutta ei mainita? Joku suhde tai ajatus Hurskaisella on pakko olla kahden hiippakunnan piispasta ja hänen opetuslapsistaan, körteistä, jotka kokoontuvat Herättäjäjuhlille niin kuin Hurskainen telppäsniitylleen Ilosaarirokkiin vuoteen 2010 asti.

Kuin Paavon suusta on ”Joensuutrilogian” todistus lopulta jokaisen on itse käytävä neuvottelunsa Jumalansa kanssa. Kuten Paavo kirjeissään jakaa seuraajiaan oikeisiin ja vääräuskoisiin, Hurskainen esseissään kiivailee niin tekopyhyyttä kuin kehnommin kirjoittavia vastaan. Alkoholisminsakin hän myöntää yhtä reilusti kuin Paavo markkinajuopottelunsa. Nainen on lähinnä kärsivä vaimo niin Paavon elossa kuin esseissä.

Hyvä olisi lukea, jos Hurskainen kirjoittaisi Paavon kirjeistä, körttiläisyyden pyhistä alkuteksteistä. Kehnosti kirjoitettuja Paavon sanelusta laadittuja ja epäjohdonmukaisia, paitsi kiivailussaan vääräuskoista vastaan. Vielä parempi olisi, jos kuulisi maallikkosaarnaaja Hurskaisen puhuvan lukukokemuksestaan Aholansaaressa tai Herättäjäjuhlilla.

Siinä olisi vääräuskoiselle ensimmäinen syy vierailla oikeauskoisten seuroissa.

Kuolleiden kirjailijoiden seuran kuvat Jyväskylässä

 

Eniten kommentteja sain Pekka Kejosesta (1941–2020), kun Jyväskylässä esittelin kolmenkymmenen Kuolleiden kirjailijoiden seuraan kuuluvan kirjailijan valokuvia.

Jo näyttelyn pystytysvaiheessa yliopiston Agorassa ilmeisesti talon henkilökuntaan kuuluva kertoi, että Tommi Liimatan uusimmassa muisteluteoksessa (Manse – Markka aika, 2023) on runsaasti tekstiä Kejosesta.

Nuorena miehenä Liimattaa kuopiolaissyntyinen ja pitkään Lapissa asunut kirjailija kiinnosti niin, että hän tapasi idolinsa (toisin kuin toisen taiteellisen palvonnan kohteen Veikko Ennalan, jota en nähnyt kertaakaan Tampereella opiskellessani, vaikka Hymyn konttorin ohi sain kävellä useamman kerran).

Pekan kanssa kertoi leikkineensä pipopäinen ikinuori. Tosin tytöt ja pojat leikkivät siihen aikaan varsin erillään. Hänen muistaakseen Pekka oli äitinsä ainokainen ja kiltti poika. Sitten muutettiin Kuninkaankatu kolmeen, mitään ei ole jäljellä siitäkään talosta.

Keppiinsä nojaten liikkui ikikustantaja Kimmo Pietiläinen. Muisteltiin sitten, miten Pekan kanssa tuli toimeen. Siinä sivussa kuultiin tarinaa siitä, miten savolaisessa kirjallisuustapahtumassa Kirjakantissa järjestäjät haukuttiin pystyyn palkkion kuittaamisen jälkeen.

Varovainen sai olla, siitä oltiin yhtä mieltä. Niin Kirjakantissa kuin kirjoissaan kirjailija muisti haukkua savolaiset. Varsinkin Kuopion sivistyneistön päätä ei silitelty, mikä on tietysti aina tarpeellista, jos ajattelee vaikkapa Minna Canthin kotitalon Kanttilan kolmekymmentä vuotta jatkunutta homehistoriaa ja -horinaa.

Kuvan otin Savon Sanomien kulttuuritoimituksessa ensilumen aikaan 1990. Kejonen tupakoi musiikkitoimittaja Katariina Pikkaraisen tuolilla Markku Lehmuskallion Korpinpolskan juliste niskan takana. Kirjailijalta halusin julkaista viikonvaihteen sivuilla muutaman uuden runon, jotka sopivat samalla viikolla ottamiini valokuviin.

Kiistaa tuli tietysti palkasta. Viikonvaihteen vastaava Seppo Kononen tunsi Kejosensa ja yritti pitää talon puolta. Siinä kaksi savolaista kaarteli puheitaan ja kierteli toisiaan niin, että nuorempi toimitussihteeri epäili suunnitelmansa kaatuvan.

Tavallista avustajaa paremman palkan runoilija neuvotteli, ja sivun täyttänyt valokuvarunojuttu julkaistiin viikonvaihteessa 17.11.1990 (puoli sivua täyttänyt, korjaus 7.3.2024).

Kuolleiden kirjailijoiden seuran näyttely, jota täydensivät uudet Museorunot, kuului Vanhan Kirjan Talven tarjontaan. Samaan aikaan Jyväskylässä järjestettiin kirjoittajayhdistysten Talvipäivät. Päivän aikana sain puhua enemmän kuin tammikuussa, tai itse asiassa missä tahansa kuussa, Kuopiossa.

Sattumalta, kuten kirjailijakuvat yleensä syntyvät, kuvasin noin sata kirjailijaa kuvanneen Tomi Kontion ja teologian opinnot aloittaneen kirjailijan Eeva Rohaksen Vakiopaineen runoillassa. Nuorista runoilijoista Raisa Marjamäestä ja Reetta Pekkasesta otoksen Oriveden Suvesta 2009 lupasin lähettää Marjamäelle, jonka kanssa saimme improvisoida puhetta. 

Paikkojen hengestä Talvipäivien viimeisessä paneelissa aloitettiin päätyen poeettiseen potemiseen, jonka esimerkiksi sopivat Kejosen Kuopion-vierailutkin.

Kejonen Kuohareissa

Romaanissa Kuoharit I-III (2018) Kejoseen viitataan neljä kertaa, useimmiten kirjailija Eino Säisän saarituumailuissa. Kuopion kääntöpiiri oli Savon Sanomien toimittajan ja Säisän ystävän Aimo Siltarin kolumnipalsta.

"Yksi olut hyvä, toinen toi jo vanhoja kilinöitä penkille mantereelta päin. Pekka Kejoselle oli myönnetty valtion kirjailijaeläke hänen saarikesänään 1979. Niin pitkälle pääsi alle 40-vuotiaana ryyppäämällä useamman kuin yhden oluen kerralla. Kerran Pekka kävi saaressa, silloin se tuli nähtyä ja krapula yksin kärsittyä. Oli onniteltava viiden kirjan kirjailijaa, vilpittömästi, niin kuin Siltari kääntöpiirissään. Ja hengissähän Pekka oli, romaanikin julkaistiin pari syksyä sitten. 

Rullaluistelijan kuolemaa suurempi tapaus taisi kuitenkin olla samana vuonna ilmestynyt Romaanihenkilön kuolema. Hyvin se menee aina siihen asti jolloin saa kustantajalta jotain ulos, tosipaikka tulee sitten kun sitä ei saa. Pekallekin tuli totuuden hetki ja sitä on jatkunut. Onnittelen Pekkaa vilpittömästi. Siinä ei ole sivumakua. Se on helppo, koska siten voi todistaa saman tien, ettei tämä Suomi ole hullumpi maa. Tämä on huoltovaltio. (Kuopion kääntöpiiri)"

(Kuoharit I-III, 196)

Kirjailijakuvia ja Museorunoja Jyväskylässä

Vanhoja, mustavalkeita kirjailijakuvia ja uusia valokuvarunoja kokoelmasta Museorunot on esillä ensimmäisen kerran Jyväskylän yliopiston Agorassa 9.–10. helmikuuta 2024.

Vanhan Kirjan Talvessa olen mukana kustantaja Vesa Tompurin kanssa lauantaina 10.2. klo 13.00 Martti Ahtisaari -salissa ja klo 16.00–17.00 kirjoittajayhdistysten Talvipäivien paneelissa Miksi jotkut kaupungit ovat poeettisia, toiset eivät?

Riitta Cankoçakin juontamassa keskustelussa Raisa Marjamäen, Jussi Hyvärisen ja Jukka Viikilän kanssa mietimme, millaista ihmisyyttä, innoitusta ja kirjallista kuplintaa eri puolilla Suomea esiintyy (Agoran auditorio 2).

Museorunot

Museorunojen ensimmäinen ja toinen osa pohjautuvat Kuopion museon uuden tilan ja luonnontieteellisen puolen remontin valmistumisrunoihin Kantti kertaa kantti ja Maan ja taivaan välissä.  Kolmas osasto työnimellä Saarismäki jatkaa museo- ja runotarinaa Kaksitoista kuvaa -kokoelmani (1986) kansikuvan pojan kautta. Sama Ahti Rytkösen Maaningalla kuvaamaa poika on esillä Kuopion museossa, ja omaa poikaani sain kuvata savolaisella koti- ja synnyinseudullani Tervon Saarismäessä.

Saarismäki-osaston kuvat skansin mustavalkeista filmeistäni vuosilta 1979–2005. Runojen kirjoittamista jatkan ja muokkaan kokoelmaa painoon lähtöön asti. Toisin kuin aiemmissa valokuvarunojen kokoelmissani teksti juoksee ja rikkoo dokumentaaristen valokuvien pintaa.

Aiemmin julkaistuja valokuvan ja runon yhteisteoksia ovat kokoelmat Metsännenä (1990), Kuusikirja (2012) ja Näköala Haminavuorelle (2022).

Runebergin päivän kuvasta ja kirjoituksesta

 

En drömmares dagbok 1982, 30.

Runebergin päivänä muistin Thomas Wulffin ja Tom Sandqvistin yhteisteoksen En drömmares dagbok (1982). Kokoelman 36 sivulla on 16 valokuvamontaasia. Kahdella aukeamalla kuvan ja sanan pyhä raja on rikottu, kun säkeet ”andningen kommer häftigare nu” ja ”fyller oss med den grymmaste längtan” on taitettu montaasien päälle.  

Valokuvarunoissa kirjaimet tai muut merkilliset merkit juoksevat valokuvan pinnalla varsin harvoin verrattuna siihen, miten muussa printtimediassa teksti surutta peittää valokuvaajan teosta.

Valokuvarunous-sanaa käytettiin kuitenkin ensimmäisen kerran 1930-luvulla, kun Paul Éluardin säkeet rikkoivat Man Rayn valokuvan pinnan. Yhtä hyvin toimivat Aleksandr Rodšenkon ja Vladimir Majakovskin montaasit, joiden vaikutteet näkyvät Wulffin ja Sandqvistin kokoelmassa.

Miksi kuvaajien ja runoilijoiden yhteisteoksissa, joita suurin osa julkaistuista valokuvarunoista on, avantgardistien kuvan ja sanan rajan rikkominen ei ole saanut jatkoa? Yhtenä syynä varmaan se, että valokuvan oli kamppailtava varsin pitkään itsenäisen taideteoksen arvon ja aseman puolesta; auran pyhyyttä ostajalle tai museolle vakuutellessa ei kannata töhriä kaunista pintaa. 

Valohämy 2024, 56-57.

Painettujen valokuvarunoteosten listauksestani en löydä En drömmares dagbokin lisäksi kirjaa, jossa kuvan ja sanan raja olisi rikottu samalla tavalla kuin runoilija Maria Matinmikon kokoelmassa Valohämy (2024). Matinmikon ottamista 30 valokuvasta kolmessa kirjoitus on taitettu otoksen päälle.

Miksi näin on tehty, ja mitä rajan rikkominen tarkoittaa, on toinen kysymys. Ehkä se selviää, kun luen/katson koko teoksen.

Valokuvateorian loppu

 

Mikä on Suomen ensimmäinen valokuvaruno? Tai, kannattako sitä kysyä, jos Valokuvaa ei ole, kuten kuuluu tutkija Janne Seppäsen kirjan nimi vuodelta 2000.  Jos ei ole valokuvaa, miten voi olla olemassa valokuvarunouttakaan.

Seppäsen johdannon mukaan ei ole olemassa mitään konteksteistaan irrallista, abstraktia ja yleistä valokuvaa eikä sen ontologiaa, vaan ”on olemassa paljon valokuvia, jotka saavat merkityksiä erilaisissa kulttuurisissa tiloissa”.  

-------------------------------

"Teorian lopun jälkeen itse valokuvarunouden luominen kaikilla niillä keinoilla, jotka ovat käsillä, on yhtä mukavaa käsityötä kuin hyvä kynä tai tiskaaminen."

-----------------------------------

Mikä on valokuva, määrittyy siis vasta kuvaa käytettäessä. Yhtä hyvin se, mitä on valokuvarunous, saa merkityksensä siellä, missä sitä käytetään. Eli valokuvarunous on olemassa varsin vähän, koska sitä ei käytetä juuri missään. Tieteen termipankki ei tunne sanaa valokuvarunous, eikä sitä löydy kuvan ja kielen yhteisleikin tuottamaa iloa käsitelleestä Kai Mikkosen perusteoksessa Kuva ja sana (2005).

Ennen valokuvaa on kuitenkin olemassa kamera, eräänlainen aikakone, joka siirtää valon piirtämän jäljen menneisyydestä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Kamera on siis totta, mutta onko väline niin totta, että se käyttääkin meitä?

Onko tekniikka ohjelmoitu niin hyvin, että kun se käyttää meitä ja minua, kuvittelen rajaavani ihan itse ikioman selfieni? Ainakin kuvan ottamisen hetki on poissa toisenlaiselta todellisuuden kokemiselta. Ja lopputulos on vain kaksiulotteinen pinta; kokonaisemman todellisuuskuvan saattaisi luoda vaikka piirtämällä.

Digitaalisen kuvan yleistyessä on alettu ajatella niinkin, että negatiivista tehty vedos on kuollut. Näin ollen myös Michael Nottin Photopoetry 1845 –2015, joka on parhaimmillaan 1800-luvun valokuvarunoutta esitellessään, on vain historian loppua, jota tuli kerratuksi oman mielenkiinnon takia.

Joka tapauksessa Seppänen asettaa haasteen, johon vastaaminen vaatisi varsin erilaista lähestymiskulmaa siihen, mitä valokuvarunous on ollut tai mitä se voisi olla. Lohtuna se, että teoria on teoriaa, enhän ole tutkija vaan essehdin mielenkiintoni kohteita keräillen. Kiertelen kuin kissa ja jätän jälkiä kuin koira.

Teorian aluksi tai lopuksi Janne Seppänen suomensi Martti Lintusen ja Tauno Saarelan kanssa brittitaiteilija ja kirjailija Victor Burginilta kolmen esseen valikoiman Taideteorian loppu (1989). Noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin luettuna tekstit tangeeraavat Tampereen yliopiston semiotiikan opintomuistoja useammin kuin valokuvaa, mikä ei tarkoita, että peruisin Synteesi-lehden tilauksen.

Greimasilainen semiootikkoni Kari Salosaari on kuollut, mutta professori Eero Tarasti ja hänen heimolaistensa merkki- ja merkitysopillinen henki elää, kituu ja leimahtaa jonkun kerran luettavaan liekkiin postmodernin jälkeisessä ajassa, jossa muistellaan Walter Benjaminia ja kustantaja Antti Nylén on ostanut Ronald Barthesin La Chambre clairen tekijänoikeudet – suomeksihan Valoisaa huone saatiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1985.

Teorian tien "filosofiat ja politiikat taittuivat kuin kuivat oksat", ja sen jälkeen itse valokuvarunouden luominen kaikilla niillä keinoilla, jotka ovat käsillä, on yhtä mukavaa käsityötä kuin hyvä kynä tai tiskaaminen; kättensä jäljet näkee välittömästi. Ja tuloksena on teoksia, jotka ’saavat merkityksiä erilaisissa kulttuurisissa tiloissa’.

Valokuvaruno "Kuolleet omenapuut" 1980/2024.

Valokuvarunouden teoriaa

"Kuvan ja sanan rajalla"

https://www.blogger.com/blog/post/edit/preview/527771013459760072/7369379642441483786

"Valokuvarunouden 12 neuvon manifesti"

https://kirjoittajanpvk.blogspot.com/2023/10/valokuvarunouden-12-neuvon-manifesti.html

”Harva sarja kotimaisia valokuvarunoteoksia”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/4411784120416455452

”Kuvan katoamisen konkretia runoarvosteluissa”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/1348867357633838432

”Miksi kirjallisuuskriitikot eivät osaa lukea valokuvia?”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/3152197069354060669

”Keksijämiehen lavastettu valokuvaruno”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/1214613465815778010

”Valokuvarunon avantgarde: Pro Eto, Facile ja Rodšenko-seura”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/3526326208393258452

”Julkaisiko Julius Krohn ensimmäisen valokuvarunon?”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/4037471915901215270

”Esimerkki parhaasta valokuvarunoudesta: Remains Of Elmet”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/8188752125441653202

”Kaikki on elokuvaa”, mutta kaikki ei ole elokuvarunoa

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/6541604279804062806

”Puhuuko kuva, kuvaako sana?”

https://www.blogger.com/blog/post/edit/527771013459760072/5442953352021779537

Valokuvaruno: Museoruno

 

Valokuvaruno "Vertaistukihaaste" 12. tammikuuta 2024

 

Kuvan katoamisen konkretia runoarvosteluissa

”Kerätä menetyksiä”, vrt. osasto ”Hylättyjä esineitä” kokoelmassa Näköala Haminavuorelle 2022. Kuva: Antonella Anedda Anatomioita 2022, 68-69.

Huolimatta siitä, että Helsingin Sanomien arkisto ei tunne italialaista runoilijaa Antonella Aneddaa vuoden 2006 jälkeen, Aneddan viime vuonna ilmestyneestä suomennosvalikoimasta on julkaistu ainakin neljä arvostelua.

Kun suurin osa painetuista valokuvarunoista on valokuvaajan ja runoilijan yhteisteoksia, Anedda kuuluu Maria Matinmikon tapaan muutamiin eläviin runoilijoihin, jotka ovat ottaneet teostensa valokuvat. Mutta näkevätkö kriitikot kuvia Hannimari Heinon valikoimassa ja suomentamassa Aneddan kokoelmassa Anatomioita (Parkko 2022)?

------------------------------

”Aidon kielen löytäminen voi olla mahdollista, mutta useimmiten sanat ja kuvat ovat täynnä höttöä. Yhtä hyvin luonnon kuin kulttuurin on saastuttanut kieli, joka on puhdasta propagandaa. Runoudesta alkaen ja Putinin ja Trumpin puheisiin päätyen maapallo on täynnä retorista petosta, josta tekoäly tuottaa tuoretta valhetta varmemmin kuin yksikään netistä veistävä lyyrikko tai todellisuutta mittansa muotoihin pakenija." 

------------------------------- 

Lukutaitoisten proosakriitikoiden sokeudesta suhteessa valokuvaan päiväkirjailin 16. marraskuuta 2023: https://kirjoittajanpvk.blogspot.com/2023/11/miksi-kirjallisuuskriitikot-eivat-osaa.html. Neljän runoarvostelijan otoksessa puolet mainitsee valokuvan, mikä tarkoittaa sata prosenttia enemmän kuin proosakriitikoiden populaatiossa.

Kulttuuritoimituksen arviossa 24.9. 2022 Mikko Lamberg on nähnyt ”mustavalkoiset ja tavallaan persoonattomat kuvat”.

”Kokoelmissa Yksityiskohtien elämä – Purkaa kuvia, kuvitella maailmoja (2009) ja Tallenna nimellä (2012) taas hyödynnetään valokuvia W. G. Sebaldin (1944–2001) proosaa muistuttavalla tavalla. Erityisesti ensin mainitun kokoelman runoissa otetaan loikkauksia aforismin, novellin ja esseen puolelle. Mustavalkoiset ja tavallaan persoonattomat kuvat, kuin hajonneen leikekirjan sivut, täydentävät rinnalleen asetettuja tekstejä välillä kirjaimellisemmin, välillä mielijohteisemmin.”

Turun Sanomissa 14.12.2022 Miika Laihinen viittaa valokuvaan kiinnostavana aiheena: ”Ilmaisullisesti uskaliaimmillaan Anedda on 2010-luvun taitteen teoksissa Yksityiskohtainen elämä (po. Yksityiskohtien elämä) ja Tallenna nimellä, joissa erilaiset valokuva- ja piirrosaiheet niveltyvät kiinnostavilla tavoilla osaksi kirjoitusta.”

Koneen säätiön kustantaman Runografin arvostelussa ”Katoamisen konkretia” Carlos L. näkee, että Anedda kirjoittaa visuaalisia runoja. Mutta kuvakato on konkreettisempi: valokuvia ei mainita.

”Anedda on itse arvioinut olevansa kenties ’katseen runoilija’. Taidehistorioitsijan opintotaustaa vasten visuaalisia runoja kirjoittavan Aneddan katse tuntuu kuitenkin ruumiillisemmalta kuin akateemiselta taidehistorioitsijalta saattaisi odottaa.” 

Särö-lehdessä 10.6.2023 Janne Löppönen arvostelee helppoa ”silmän runoutta”, mutta ei näe teoksessa valokuvia eikä piirroksia.

”Aneddan runous lähtee usein liikkeelle näköhavainnosta ja yksityiskohdista… Aneddan poetiikka on juuri sitä ’silmän runoutta’, joka on ominaista myös suomalaiselle modernismille ja siitä ammentavalle runoudelle. Sekä Montale että Anedda ovat siinä mielessä ’helppoja’ käännettäviä, että ne solahtavat meillä jo ennestään tuttuihin runokäsityksiin.” 

”Helppoja” ellei peräti heppoisia ovat kriitikoiden valokuvakäsitykset tämän otoksen perusteella. Runoarvosteluista saa irti sen verran, että Aneddan valokuvat ovat ”tavallaan persoonattomia”, kiinnostavalla tavalla kirjoituksen osia tai katoavaisia.

Kirjoa ja kirjailla

Jälkisanoissaan suomentaja Hannimari Heino mainitsee valokuvan yhdessä virkkeessä ja runolainauksessa, joka kuvaa Aneddaan ”kokoelma kokoelmalta vahvistuvaa katoavaisuuden anatomiaa”:

Olla vailla kasvoja/
vailla peiliä/ - - /
luiskahtaa pois valokuvasta.

Heinon mukaan ”rakeiset mustavalkokuvat” tutuista ja tuntemattomista henkilöistä, rakennuksista ja esineistä ilmentävät ”talteen saamista ja (unohdukselta) pelastamista” yhtä hyvin kuin Aneddan runoilijantyön kiteyttää kaksi verbiä: kerätä ja ottaa vastaan.

Tallennus- ja pelastustyössään Anedda käyttää valokuvan, tai siitä luiskahtamisen, lisäksi neulaa ja saksia. Ompeleminen rinnastuu kirjoittamiseen, joka sekin punoo säkeitä ja juonia, ja käsityöt vaativat samaa hitautta, hiljaisuutta ja kärsivällisyyttä kuin runous –  ja ovat yhtä näkymättömiä.

Kunnes jokin pistää kuin neula tai Ronald Barthesin käsite punctum heti Aneddan runon ”Kerätä menetyksiä” aluksi: ”Kuvia, esineitä, valokuvia, repaleisten kirjeiden kulmia/ jossa yhä sen käsialan pistos.”

Päiväkirjailemme käsin tai kirjailemme näppiksella kuten ompelijattaret samassa kumarassa kirjovat ja kirjailivat vuosituhansia. Anatomioihin valikoiduissa valokuvissa neula ja sakset ovat mukana yhtä hyvin kuin valokuvaaja Ulla Jokisalon näyttelykuvissa ja Leikin varjossa (Musta taide 2011).

Jokisalon valokuvakirjan aloittaa Maria Tsevatajevan runo ja päättää teksti ”Runous”:

”Francis Baconin mukaan runous on kuin unta jostakin opista. Jossakin unen syvänteissä on saavuttamaton, eheä ja tosi oppi. Runoudella on kyky huikaista se tuntuville, mutta vain ohikiitäväksi hetkeksi, jota on mahdotonta pukea sanoiksi. Mutta sen hetken jäljiltä ei halua koskaan enää tuuliviirin pelokasta kuuliaisuutta. Hetki jähmettää historian hymyileviksi kasvoiksi, joiden anteeksiantava rehellisyys satuttaa sydäntä. Anna sen satuttaa.”

Sattuvasti sanottu valokuvaajalta; mikäpä olisi Jokisalon kanssa kirjoa ja kirjailla kuvilla ja sanoilla valokuvarunoja. Ompelemiseen vertautuvaa käsityötä on neulominen, jonka yhteydestä kirjoittamiseen on kertonut myös Karin Erlandsson proosateoksessa Det blå garnet (suom. Ulla Lempinen 2022).

Yhdistää ja erottaa

Postikortteja Aneddan otoksista ei saa eikä tehdä. Ne ovat valokuvarunoutta, jossa kuvat eivät ole ensisijaisesti kauniita, esteettisillä pakotteilla rakennettuja dokumentteja, vaan sattumia. Tällaisia luiskahduksia meistä jää, kun hautoja ja kaatopaikkoja avataan. Eikä niistä ota selvää (oteta vastaan), ennen kuin valokuvaan liitetään tekstiä.

Jos sittenkään, aivan kuten valokuvarunossa, jossa sana yhdistää ja erottaa kuvasta. Kuvateksti, kuten monesti myös ekrafis, yhdistää sanat kuvaan allekirjoittamalla valokuvan dokumentaarisuutta (tai käyttämällä hyväksi ekfrasis-parodiassa taideteoksen aitoutta), kun taas valokuvaruno erottaa tai ainakin luiskahtaa sivuun sekä sanan että kuvan autenttisuudesta.

Aidon kielen löytäminen voi olla mahdollista, mutta useimmiten sanat ja kuvat ovat täynnä höttöä. Yhtä hyvin luonnon kuin kulttuurin on saastuttanut kieli, joka on puhdasta propagandaa. Runoudesta alkaen ja Putinin ja Trumpin puheisiin päätyen maapallo on täynnä retorista petosta, josta tekoäly tuottaa tuoretta valhetta varmemmin kuin yksikään netistä veistävä lyyrikko tai todellisuutta mittansa muotoon pakenija.  

Sana saattaa kuitenkin huikaista ja pistää jossain ”kitsaasti, vähin lauseentyngin” kuin kaktus aavikon kuvana, joka ”rasahtelee/ puoliksi tulessa /puoliksi heitteillä”, kuten Aneddan runossa.                                                                               Kuvaruno.