Tietoa siitä, missä on yhdistetty valokuvaa ja runoa

"Porvarissäädyn puheenjohtaja, Viipurin pormestari ja juristi Robert Isidor Örn (1824–1885) sai kuvansa runojen kanssa lehteen vuonna 1864. Örn oli mukaillut ”Kymmenen rinkisillä ollessa laulettavaa laulua”, joita suomenruotsalaiset nuoret lauloivat joulun aikaan. Kun suomenkielinen sana runo alun perin tarkoitti laulua, ja kun laulettavat säkeet liittyivät valokuvaan, ensimmäinen kotimainen painettu valokuvaruno ilmestyi ilmeisesti Maiden ja merien takaa -lehdessä 17.5.1864 sivulla 76.

Albumeista ja leikekirjoista valokuvarunoja löytynee ennen vuotta 1864 myös pienestä Suomen ruhtinaskunnasta saati laajasta Venäjän keisarikunnasta. Entä painetut teokset? Milloin ja missä kirjassa julkaistiin Suomen ensimmäinen valokuvaruno?"

(Kuvan ja sanan työpajassa, Aviador 2026) 

Suomessa julkaistuja valokuvarunoteoksia

"Kirjaa näkemättä valokuvaajien julkaisemia runoja on vaikea eritellä Taneli Eskolan painetun valokuvataiteen listauksesta, joka vuosilta 1966–2003 löytyy teoksesta Kuvan kirjoja (2003). Esimerkiksi Pila Pöntisen gravyyrisalkku Matka (2003) saattaa sisältää Pöntisen omia tai muilta lainattuja runoja. Tarkempaa tietoa ei ole siitäkään, miten ja miten monessa näyttelyssä on yhdistetty valokuvaa ja runoa.  Liian pieni osa näistä kirjoista löytyy työhuoneeni hyllystä, jota täydennän mielihyvin uusilla ja vanhoilla valokuvarunoteoksilla. Omaan ja Kuvan kirjan listaukseen olen lisännyt Emma Hansénin gradun liitetiedot. 

Yrjö Jäntti ja V. I. Mikkonen Suomen suvi – Runoja ja valokuvia keväästä syksyyn, WSOY 1944.
Yrjö Jäntti ja Martti Haavio Suomen talvi – Runoja ja valokuvia syksystä kevääseen, WSOY 1946.
Vilho Setälä Umpuja. Kuvakirja Suomen lapsista, runot Arja Setälä-Kaartotie, Otava 1950.
Juhani Rekolan fotografiikasta Kari Aronpuron runosarja Analyyttistä kalligrafiaa kokoelmassa Terveydeksi, Kirjayhtymä 1966.
Matti Saanio Lähdön jäljet, runot Paavo Rintala, Kirjayhtymä 1980.
Jouko Leskelä Katutanssit, avausruno Arto Melleri, Kameraseura 1983.
Pentti Sammallahti En kenenkään elävän vihamies, nimiruno Endre Ady, kuvasalkku 1983, Rannalla, mottoruno Aaro Hellaakoski, kuvasalkku 1986, Honnos – Soittajani, runot Pekka Sammallahti, kuvasalkku 1987 sekä Kristoffer Albrechtin ja Joakim Eskildsenin kanssa Al-Madina, teksti Cia Rinne, kuvasalkku 2002. 
Kristoffer Albrecht Etude, teksti Rabbe Enckell, kuvasalkku 1985, Quelle, runot Rabbe Enckell, kuvasalkku 1987,

Kväll, teksti Bo Carpelan, kuvasalkku 1990 ja Memorabilia Musta Taide 2004.
Mikko Hietaharju Levoton mieli 1985 ja Kivilyhty tuulessa. Vaeltelua runon ja valokuvan maisemissa, Basam Books 2017.
Pekka Helin Corneville 1975–1985, runot Hannu Waarala, Gummerus 1986.Lars Rebers Vain rakkauden tähden, runo Heikki Reivilä, kuvasalkku 1988.
Jouni Tossavainen Metsännenä, Gummerus 1990, Kuusikirja Like 2008, Näköala Haminavuorelle. Valokuvarunoja, Aviador 2022 ja Museorunot teoksessa Kuvan ja sanan työpajassa, Aviador 2026.

Ritva Kovalainen Opus 13 1989 ja Tikkuja, runo Tomas Tranströmer, kuvasalkku 1992.
Marjukka Vainio Hämeenlinna Vanain maa, runot Olli Jalonen ja Riitta Jalonen, kuvasalkku 1993.
Timo Kelaranta SubImages, runot Lauri Otonkoski, Musta Taide 2000.
Mikko Savolainen Jäätyneet linnut putoavat oksilta, runot Raisa Lardot, Atena 2001.
Milka Alanen Sokeana hetkenä, runot Anni Sinnemäki, Nemo 2003.
Kari Holopainen Lumipilviä, Musta Taide 2003.
Hannu Hautala & Anna-Mari Kaskinen Meren laulua kuuntelen, Kirjapaja 2004 ja Metsän sylissä, Kirjapaja 2009.
Hautala & Anna Laine Metsän polkua kuljen, Kirjapaja 2006 ja Kimmeltää kesäinen aamu, Kirjapaja 2007. Hautala & Ritva Kostamo Ruislinnun laulu korvissani, Kirjapaja 2005.
Raija Ollila ja Mirkka Rekola Vesi on maailman muisti, Katharos 2007.
Anni Leppälä Vuoden nuori taiteilija 2010, runo Bo Carpelan, Tampereen taidemuseo 2010.
Kaisa Happonen & Karri Miettinen Revi se, WSOY 2018.
Mikko Andelin Asetelmia ajasta. Runoja & kuvia, Nysalor-kustannus 2021.
Martti Jämsä Vapaa valuma, runo Kaija Rantakari, käärömuotoinen kirjateos, Bokeh 2021.
Tekla Inari Perintö, Musta Taide/Aalto-yliopisto 2015, Siniset vuodet, Kosmos 2017, On helpompi kuvitella maailmanloppu, Bokeh 2020 ja Iida Ylämäki = Ida Uphill, Bokeh 2022.
Aki Salmela Hiekkapäiväkirja, Poesia 2017 ja Saudade de Porto, Bokeh 2022.
Hanna Syrjämäki Kaikko, Humahdus 2022.
Kiti Saarinen My Self-Made Wings. Haiku Stories −Haikutarinoita, runot Saarinen ja Rea Lehtonen 2022.
Lauri Eriksson Muodonmuutoksia, kolme Erikssonin runoa, Parvs 2024.
Maria Matinmikko Valohämy, Siltala/Parvs 2023 ja SIIS NIIN, suuri ihmetys, Siltala/Parvs 2025."

(Kuvan ja sanan työpajassa, Aviador 2026)

Kolmen uroskarhun karkotussanat

 

Särkilahden karhu Kuopiossa 27.8.2025.

Ei tiedetä, miksi Suomen kalliotaiteessa karhua on kuvattu vain kolmessa kohteessa, kun taas hirveä esittäviä kuvia löytyy lukematon määrä. Arkeologisesta aineistosta löytyy vielä vähemmän todisteita karhun palvonnasta, vaikka karhutotemismi näkyy vahvasti suomalaisessa kansanrunoperinteessä.

Piispa Isaacus Rothovius tuomitsi karhurituaalit jo 1600-luvulla, mutta karhunpeijaiset jatkuivat Itä- ja Pohjois-Suomen kansanperinteessä aina 1900-luvulle saakka. 

Juvan runoilijapastori Abraham Poppiukselta (1793–1866) on välittynyt karhunkarkotusloitsun kopio, joka sisältää runsaasti savolaisuuksia varhaisemmalta ajalta kuin ensimmäinen kirjaanpano vuonna 1782.

Metzän kullainen kuningas, 

metzän ehtanen isändä,

mehtoiseni halliparta,

käy mun kjerten kallioni,

kaarten karjan laituimilla,

sivutze sikoveräjän.

Lähde tuonne kunga käsken:

Pohjan pjendereen perään,

Lapin maahan laukeaseen –

siell on kedot juostaxesi,

sannat helkytelläxesi,

siell on luutoinda lihaa,

siell on päätöntä kalaa.

Siell on hirvet kytkettynä,

jalopeurat jatkettuna.

Karhun päivänä lausuin UkkoHiiden laavulla Tervossa ”Uroskarhun karkotussanat”, jotka on kirjaanpantu Suomen kansan vanhat runojen XV osaan (SKS 1997, 159–160). Metsännenän (1990) karhurunojen lisäksi manasin metsänpeittoon uudella runolla kolmea uroskarhua, joiden nimeä ei kannata mainita, jos ei halua herättää algoritmiä.

Mitä emme sano ääneen

kun yritämme miellyttää

ystävääsi, joka puree

ruokkivaa kättä?

 

Kuka tulee vastaan tilaamatta

ja ketä ei saa mainita

lykkyään menettämättä?

 

Otsohan asuu Amerikassa,

Mesikämmenen hunajatolppa

seisoo pörssissä ja Miška

ei sano sotaa sodaksi

vaan erikoisoperaatioksi.

 

Meidän kaveri Otso

ja Venäjän toveri Miška

kapitalismi ja diktatuuri

kummanko kupista juot

öljyä ja votkaa vai molempia?

Tai ehkä nautimme tölkin

Ukrainan verta Olvin

Valko-Venäjän tehtaalta?

 

Ei valita eikä valiteta

hymyillään hampaat sahanterällä.

Ei sanota mitään, keinutellaan vaan

velkojemme nousu- ja laskuvesillä.

Meidän usko ja toivo eläkkeitä myöten

Amerikan tsaarin pörssiunelmia

tekoälyn pilvikeskuksissa.

 

Harvemmin keinottelemme

yhtä hyvällä tuurilla kuin Nalle

Suomen kartanossaan kiiltävässä

karvassa. Tosin vain kahtena

päivänä vanhassa kotimaassa

rusketuksen kulumisen riskillä

herrajahdin seurustelu-upseerina.

Metsädialogin Metsäruno Kaltiossa 3/2025

 

Metsään ei ole menemistä.      

      Snellmanin unelma on totta:

metsän paikassa kasvaa puupelto

tai puiden reservaatti, kansallispuisto.

     Kansallismetsä on puisto, ihmisen

kuvitelma luonnosta, joka virkistää

niin että jaksamme puhua heinää puuksi.

      Metsäluonto on meidän kulttuuria

joka kukkii jätettä kuoleman pelloksi.

      Menepä metsääsi

josta puolet kohisee maan alla

opit pelkäämään. Siellä ja sinussa

     ei silmä lepää, ei ehdi:

kauhistut, kuusi kaatui niskaan

kompastuit risukkoon, kiroilet

pakenet heti villiä, jonka omistat

      vasta kaksi metriä

maata mahan päällä.

(Kaltiossa 3/2025 on julkaistu Metsäruno, jonka ensiesitys oli Metsädialogissa Kuopiossa 2.4.2025)                   

Aviador julkaisee esseen Kuvan ja sanan työpajassa 2025

 

Jouni Tossavainen
KUVAN JA SANAN TYÖPAJAPAJASSA
Essee valokuvarunoudesta
Aviador 2025

"Kuopion museosta museorunoiluni alkoi ja museoon se päättyisi. Museon työpajassa kertoisin, miten rakennan kokoelmaa Museorunot samalla, kun ripustaisin teokseen liittyvää valokuvarunojen näyttelyä.

'Valokuvassa ja runossa on nähty yhtäläisyyksiä,' sanoisin työpajan aluksi. Yleinen on sekin käsitys, että valokuva ja runo tiivistävät todellisuutta: terävään kuvaan on rajattu tarkasti ratkaiseva hetki ja runossa parhaat sanat on ladottu parhaaseen järjestykseen. Miten sitten nämä kaksi toisistaan eroavaa mediaa, runo ja valokuva, jotka yhtäläisyyksistä huolimatta eivät ole aivan niin läpinäkyviä kuin aluksi näyttää, saavat merkityksiä toistensa kautta? Mitä tämä sanan ja kuvan dialogi tuottaa sillä aavistelujen seudulla, jonne tekijä piirtää karttaansa?

Näihin valokuvarunon poetiikan peruskysymyksiin vastaisin museon työpajassa. 

Ennen kuin nostaisin seinälle kokoelman mahdollisen kansikuvan, muistuttaisin – ja sitten näyttäisin: Museorunoista on tulossa mustavalkea kirja. Värillinen kokoelma Näköala Haminavuorelle. Valokuvarunoja ilmestyi 2022. Näköalassa runot ja kuvat ovat rinnakkain, aukeamittain eri sivuilla, aivan kuten ensimmäisissä valokuvarunojen kokoelmissani Metsännenä (1990) ja Kuusikirja (2008). Mutta Museorunoissa teksti peittää ja murtaa dokumentaaristen valokuvien pintaa samalla tavalla kuin valokuvaaja Milka Alasen ja esikoisrunoilija Anni Sinnemäen kokoelmassa Sokeana hetkenä (2003).

Niin myös tässä ehdotuksessa kokoelman kansikuvaksi, jossa synnyinseutuni puiden savut ovat piirtäneet savusaunan ikkunaan tervaista, abstraktia karttaa vuonna 1982. Pehmeiden muotojen kontrastiksi valitsin jyrkemmän kirjasintyypin etukannen tekstiin, joka saattaa olla koko kokoelman läpäisevä kirjasintyyppi.

Samassa vedoksessa on takakansi, jonka poika on kuvattu savutuvassa. Mummon ja papan savusaunan ja tupahirsien historiaa Saarestenmäen torpassa katsojan ja lukijan ei tarvitse tietää; oleellista on kamera, jota poikani on juuri laukaisemassa. Tai ainakin näyttää siltä, että poika hipaisee kameraa, joka sekin voi olla vain filmitön muovilelu."

Numeron taiteilija Tiede & Edistys 2/2025 

"Valokuvarunoutta on tehty ja julkaistu 1800-luvun alkuvuosikymmenistä lähtien. Siihen verrattuna tätä kuvan ja sanan historiaa on käsitelty varsin vähän niin valokuvauksen kuin kirjallisuuden tutkimuksessa. Esimerkiksi Oxford English Dictionary ei tunne sanaa photopoetry tai photopoem.  Yhtä tuntematon valokuvaruno on Kielitoimiston sanakirjalle ja Tieteen termipankille.

Corkin yliopiston tutkija Michael Nott kirjoitti ensimmäisen valokuvarunouden historian Photopoetry 1845–2015. A Cricital History (Bloomsbury Visual Arts, 2018). Nottin mukaan sanaa valokuvaruno, photopoem, käytti ensimmäisen kerran Constance Philips antologiassa Photopoems: A Group of Interpretations through Photograps (1936). Nott määrittelee valokuvarunon valokuva-tekstiksi (photo-text), jonka pääosat ovat runo ja valokuva. Valokuvaruno on siis runon ja valokuvan välistä työskentelyä, joka voi olla vanhojen teosten yhdistämistä, runoilijan ja valokuvaajan yhteistoimintaa tai yhden runoilija-valokuvaajan tai valokuvaaja-runoilijan työn tulos.

Varsin harvoin valokuvaaja on kirjoittanut runonsa, ja yhtä usein runoilija on kuvannut teoksensa. Poikkeuksia kotimaisissa valokuvaajissa on muutama: Mikko Hietaharju, Kari Holopainen ja Ritva Kovalainen. Runoilijoista tuoreimpia esimerkkejä ovat Tekla Inarin, Maria Matinmikon ja Aki Salmelan kokoelmat.

Valokuvarunoutta kehittelin blogissa Kuva ja sana 2007–2022. Jatkan pohdintaa blogissa Kirjoittajan päiväkirja ja Instagramissa. Valokuvarunojen kokoelmia ovat Metsännenä (1990), Kuusikirja (2008) ja Näköala Haminavuorelle (2022), ja Aviador julkaisee 2025 Museorunoihin liittyvän laajan esseen Kuvan ja sanan työpajassa.

Toisin kuin aiemmissa kokoelmissani Museorunoissa säkeet rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa. Mutta haaste on edelleen sama kuin skottirunoilija ja professori Robert Crawfordin ja valokuvaaja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa (Photopoetry: A Manifesto, 2016): ”Sekä valokuvan että runon on toimittava itsenäisinä teoksina” ja ”yhteisteokseen valokuvan ja runon on tuotava oma syventävä osuutensa.”

(Jouni Tossavainen on kuopiolainen kirjailija, jonka esikoiskokoelma Juoksijan testamentti ilmestyi 1985 ja tuorein teos on romaani Venäjän metsästäjät. Eräurheilua Kominmaalla, 2023.)"

Runojen esittely Parnasso 4/2024 

"Valokuvista ja runoista rakennan näyttelyä ja kokoelmaa Museorunot. Ensimmäisen valokuvarunojen kokoelman Metsännenä (1990) näyttely oli esillä VB-valokuvakeskuksessa ja Näköala Haminavuorelle (2022) Kuopion Kanttilan jälkeen viidessä kaupungissa.

Toisin kuin aiemmissa kokoelmissa Museorunojen säkeet rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa. Mutta haaste on edelleen sama kuin Robert Crawfordin ja Norman McBeathin Valokuvarunouden manifestissa, joka on julkaistu teoksessa Chinese Makers (2016).

Valokuvarunoutta kehitin blogissa Kuva ja sana 2007–2022.  Jatkan kehittämistä ja kiinnittämistä Kirjoittajan päiväkirjassa ja Instagramissa, johon liittyvä essee ”Seitsemän vuotta instaelämää” julkaistiin Parnassossa 5/2021."

Tiede & Edistys: Numeron taiteilija 2/2025

 

Valokuvarunoutta on tehty ja julkaistu 1800-luvun alkuvuosikymmenistä lähtien. Siihen verrattuna tätä kuvan ja sanan historiaa on käsitelty varsin vähän niin valokuvauksen kuin kirjallisuuden tutkimuksessa. Esimerkiksi Oxford English Dictionary ei tunne sanaa photopoetry tai photopoem.  Yhtä tuntematon valokuvaruno on Kielitoimiston sanakirjalle ja Tieteen termipankille.

Corkin yliopiston tutkija Michael Nott kirjoitti ensimmäisen valokuvarunouden historian Photopoetry 1845–2015. A Cricital History (Bloomsbury Visual Arts, 2018). Nottin mukaan sanaa valokuvaruno, photopoem, käytti ensimmäisen kerran Constance Philips antologiassa Photopoems: A Group of Interpretations through Photograps (1936). Nott määrittelee valokuvarunon valokuva-tekstiksi (photo-text), jonka pääosat ovat runo ja valokuva. Valokuvaruno on siis runon ja valokuvan välistä työskentelyä, joka voi olla vanhojen teosten yhdistämistä, runoilijan ja valokuvaajan yhteistoimintaa tai yhden runoilija-valokuvaajan tai valokuvaaja-runoilijan työn tulos.

Varsin harvoin valokuvaaja on kirjoittanut runonsa, ja yhtä usein runoilija on kuvannut teoksensa. Poikkeuksia kotimaisissa valokuvaajissa on muutama: Mikko Hietaharju, Kari Holopainen ja Ritva Kovalainen. Runoilijoista tuoreimpia esimerkkejä ovat Tekla Inarin, Maria Matinmikon ja Aki Salmelan kokoelmat.

Valokuvarunoutta kehittelin blogissa Kuva ja sana 2007–2022. Jatkan pohdintaa blogissa Kirjoittajan päiväkirja ja Instagramissa. Valokuvarunojen kokoelmia ovat Metsännenä (1990), Kuusikirja (2008) ja Näköala Haminavuorelle (2022), ja Aviador julkaisee 2025 Museorunoihin liittyvän laajan esseen Kuvan ja sanan työpajassa.

Toisin kuin aiemmissa kokoelmissani Museorunoissa säkeet rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa. Mutta haaste on edelleen sama kuin skottirunoilija ja professori Robert Crawfordin ja valokuvaaja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa (Photopoetry: A Manifesto, 2016): ”Sekä valokuvan että runon on toimittava itsenäisinä teoksina” ja ”yhteisteokseen valokuvan ja runon on tuotava oma syventävä osuutensa.” 

(Jouni Tossavainen: ”Itsenäiset yhdessä”, Tiede & Edistys 2/2025, 46–55)

Raivoni yltyy kun pilkkaan sinua

 

Arasti minä etsin sanoja:

olen nuori mies

ja haastan taisteluun

elinikäisen vihollisen

kaukana etelässä,

kaukana etelässä…

 

Viholliseni on suuri,

mahtava mies,

kaukana etelässä,

kaukana etelässä…

 

Kohtaloni?

En elä kauan,

en varmaan.

Sinä olet noita, kokenut,

sielujen varas, murhamies,

ja minä vain vasta alkaja,

haparoivat pikku šamaani.

Tapa siis minut

ja varasta sieluni!

…

 

Huhu kulkee:

juorut pilkkaavat

suurta šamaania!

Onko totta:

kun piileskelit

vaimosi selän takana,

hän viskasi

ämpärillisen vettä

kasvoillesi?

Pomppasit pystyyn,

voimasi oli kadonnut,

sinulle naurettiin,

kaukana etelässä,

kaukana etelässä…

 

Olet kuin lapsi,

joka vinkuu ja vikisee

päivät pitkät:

kaikille tyrkytät

tyttäriäsi vaimoksi.

Häivy! Tiehesi!

Pane piiloon

typerä naamasi!

Vaimosikin kärsii

sinun häpeäsi takia!

Kaukana etelässä,

kaukana etelässä…

 

Raivoni yltyy

kun laulussani

pilkkaan sinua.

Sinä vehkeilijä,

noita ja murhamies,

väijyit ja surmasit sukuni,

kaukana etelässä,

kaukana etelässä…

 

Iskekäämme siis yhteen, 

nuoruus ja vanhuus:

toisen on kuoltava!

Laulu tietää tuhoa:

toisen on kuoltava

haavoihin.

 

 (”Haaste” valikoimasta Laulu ilman hengelle. Valikoima eskimorunoja, toimittaneet ja suomentaneet Hannu Launonen ja Lassi Saastamoinen, Otava 1977, 65–68. Kuva: Tukholma 1983)

Kari Aronpuro julkaisi ensimmäisiä valokuvarunoja

 

”Graafisessa puutarhassa” on Kari Aronpuron esikoiskokoelman Peltisten enkelien (1964) ensimmäisen osaston nimi. Fotografiikkaan en osannut sitä yhdistää, ennen kuin luin esikoisrunoilijan kuvan kuvatekstin valokuvateoksesta Juhani Riekkolan Tampere (Tampereen historialliset museot 2024).

”Kuusikymmentäluvun puolimaissa tapasin Tampereella monia nuoria kirjailijoita ja pääsin lähemmäksi uutta kirjallisuutta. Runoilija Kari Aronpuron aistima ja näkemä maailma avasi kuvaajankin silmiä monesti uudella tavalla. Hän työskenteli kirjastonhoitajana. Otin hänestä paljon kuvia. Hän oli nuori hiljainen mies, teki omia runojaan ja tarinoitaan ja herätti huomiota. Hän oli kiinnostunut fotografiikastani, ja minä olin innostunut tästä huomiosta. Hän asui siinä vaiheessa Kastinsillan takana yhden talon kellarissa. Kävin siellä häntä tapaamassa, vein fotografiikoitani hänelle lainaksi ja niistä hän kirjoitti sitten hahmo- ja havaintopsykologisin keinoin runoja teokseensa Terveydeksi. Aronpuro kuunteli, teki omia johtopäätöksiään ja hyviä havaintoja. Kutsuimme yhteistyötämme analyyttiseksi kalligrafiaksi. Hän olisi kirjoittanut fotografiikoistani vaikka koko kirjan, mutta minun piti esitellä teoksia myös näyttelyissä.” 

Kirjaa näkemättä runoilijoiden kuviin yhdistämiä runoja ja valokuvaajien julkaisemia runoja on vaikea luetteloida. Taneli Eskolan painetun valokuvataiteen listauksesta, joka vuosilta 1966–2003 löytyy teoksesta Kuvan kirjoja (2003), ensimmäinen kuvaajan ja runoilijan yhteisteos on Matti Saanion Lähdön jäljet (1980). Runot kirjoitti Paavo Rintala. 

Aronpuro ehti siis neljätoista vuotta aikaisemmin Riekkolan fotografiikoista kirjoittamallaan runosarjalla Analyyttistä galligrafiaa. Vilho Setälä on julkaissut 1950 runoja Umpussa, kuvakirjassa Suomen lapsille, mutta galligrafiasarja on Suomen ensimmäinen painetussa teoksessa julkaistu modernistinen valokuvan ja runon yhdistelmä, joka löytyi vasta Aronpuron Kootuista runoista (Palladium 2022). Neliosaiset Kootut kirjailija lahjoitti keväällä ripustaessani valokuvarunojen näyttelyä Tampereelle.

Aronpuron Terveydeksi (1966) puuttuu työhuoneen hyllystä, ja kun tekijä ei jättänyt monta jälkeä toisesta kokoelmastaan valikoimaan Selvää jälkeä (1988), Juhani Riekkolan Tampereen kuvateksti on uutinen. Hämeensillan kaaren alla otettu kuva on päivitetty vuonteen 1965, mutta oikea vuosi on ilmeisesti 1964. Samassa paikassa yhtä hyvin pukeutuneen esikoisrunoilijan kuva löytyy jo Peltisten enkelien takakannesta. 

Fotografiikkaa näkee harvemmin eikä juuri julkaista, mutta Riekkola on suomalaisen abstraktin fotografiikan uranuurtajia. Hän oli järjestämässä Suomen ensimmäistä fotografiikan näyttelyä Tampereelle 1965, ja Suomen valokuvataiteen museon Abstrakti! Vuosisadan ilmiö -näyttelyssä oli esillä myös Riekkolan töitä. Sitä pidetään myöhäisenä tunnustuksena Tampereelta alkunsa saaneelle Fotograafikot-ryhmän töille.