Kuolleista herännyt Jönni Lumperi

Pispalassa laadin ensimmäiset muistiinpanot, joita voi sanoa Kirjoittajan päiväkirjan siemeneksi. Pehmeäkantinen, liimasidottu kirjan mallikappale dummy sai kanteensa Maiju Lassilan näytelmän esitteestä saksitut otteet ja piirroksen.

Lassilan Kuolleista heränneen päähenkilön, rantajätkä Jönni Lumperin ”eli paremmin Lumperin Jönnin” viittaus omaan nimeen kiehtoi ja ilmeisesti Kosti Antikaisen piirroksen holjakka olemus puraisi draaman opiskelijaa, vaikka Jönni ei ollut Jouko Turkan tapainen Kippari-Kalle vaan ikäiseni ikäloppu ja juoppo:

”hänen ikänsä arvioitiin ammattitoverien kesken nousevan tuohon viidenkymmenen tai kuudenkymmenviiden vuoden korville, eikä Jönni itse tiennyt, oliko siinä liikaa vai liekö vähän.”

Jönnin seikkailut nähtiin televisiosta vuonna 1975. Ohjaaja Jukka Sipilä herätteli kuolleita myös Vaasan kaupunginteatterin ensi-illassa 9.2.1983. En nähnyt elokuvaa enkä esitystä, jonka esitteen olin ottanut talteen joko yliopistolta tai Ylioppilasteatterista, mutta Juha Hurmeen ohjaukseen hankin liput.

Kuolleista heränneiden ensi-ilta on Kuopion kaupunginteatterissa 31.8.2024.

Oriveden opintojen jälkeen aloittelin draamalinjalla. Albanyn roolia harjoittelin Ylioppilasteatterin Kuningas Learissa, ohjaajana Olli-Matti Oinonen. Lyijykynällä jukersin Pispalanvaltatie 4:ssä neljä dummyn sivua novellia, jota tarjosin Keskisuomalaisen nuorisoliitteeseen Sykkeeseen, mutta tarina julkaistiin Uudessa Naisessa, sittemmin muutama kappale Lentävän C:n (1994) ”Isoisän tanssiinlähdössä”.

(Muistiinpanoissa Ulla-M. Paavilainen mainitaan, mutta voiko se olla hän, tuleva kirjailija, joka lunasti kolme novellia 1500 markalla? Yhtä hyvin tuleva kirjailija Eeva-Kaarina Aronen (1948–2015) julkaisi Hannu Hyrskeen kuvituksella Helsingin Sanomien Lauantaisivuilla ”lyhyitä erikoisia”, ensimmäisiä niistä, jotka päätyivät lyhytproosaksi Sivullisiin (2011). Kannustuksen lisäksi tonnin juttupalkka avusti Tampereen Seudun Osuuspankin lainalla eläjää; Tervon Osuuspankki ei enää myöntänyt opintolainaa.) 

Yliopistolla päivittely: 

”Kirja, toinen kirja, lehtiö penaali. Lukusali, painuneet niskat, suorat tuolirivit, katossa lamppujonot. Salin päädyssä aurinko punaa valkean sementin.” Ylioppilastalolla (Kauppak. 10), jonne ”oli vaikeampi päästä kuin yökerhoon”, käyty 16.2.1983. Naisrokista runoiltu ennustus:

Nice night (nais nait)

pettymysten pettymys;

ei edes kalja maistunut.

Mutta! Naisrock tulee!

Valmistautukaa kaikki

halulliset sielut.

Muistakaa! tämä ennustus,

kun runous on kuollut.

Ei näkynyt Anja Kaurasta

sen kummemmin kuin Arja

Tiaistakaan. Petturit!

munistaan hirteen.

Nuorempana olin kova poika 

Pispalanharjun päällä kävin kerran haastattelemassa Hannu Salamaa. Päiväämätön leike Hesarin Huutoja ja kuiskauksia -palstalta:

”Kirjailija Hannu Salama on esittänyt Tampereen kaupungin kunnallistekniselle virastolle anomuksen, että hänen kiinteistönsä Pispalassa, Rinnekatu 21, vapautettaisiin kunnallisesta jätteenkuljetuksesta. Perusteena on syntyvien jätteiden vähäisyys.

Salama täsmentää:

Jätepaperi: Poltetaan em. kiinteistön hellassa.

Muut jätteet: Niitä ei juuri ole, mitä nyt joskus käytetty ehkäisyväline, harvemmin kylläkin. Mutta nuorempana minä olin kova poika.”

Miksi sanataiteista jaloin vaipui unholaan?

”Runous vaipui muiden taidelajien mukana unholaan.

Nyt 76 vuoden jälkeen meidän on tullut aika palauttaa laji urheilukartalle.

Ainakin kansallisella tasolla.”

https://www.runomaajoukkue.fi/

Miksi sanotaan, että olet runoilija ja kirjailija? Miksei runoilija riitä?

Miksi sana kirjailija sisältää runoilijan, mutta runoilija on kirjailija vasta nekrologissa? Miksi ammattikirjailijan näkökulmasta silloin, kun puhutaan tai pyritään runolliseen ilmaisuun, se näyttäytyy toritaiteen tapaisena tarjouksena?

Runollinen on jo sanana yläpilveä, ohut adjektiivi, joka viittaa helppoon, halpaan ja kevyeen. Runollinen tarkoittaa hommailua, joka ei käy työstä, koska runoilija on epätarkka, omalaatuinen ja boheemi. Oikein runollisen taiteilijan kanssa aikataulujen pettäminen on niitä pienimpiä petoksia.

Niinpä runoutta osaa tehdä kuka tahansa ja saa opettaa kuka tahansa luovaksi mainittu. Jokainen meistä on sen verran runollinen persoona, että osaa arvostella runon hyväksi tai huonoksi. Tai antaa pisteet 1,0 –10,00 kuten Runopuulakissa, jota pelataan kansainvälisillä Poetry Slam -säännöillä.

Mutta kun runomaajoukkuetta valitaan Pariisin olympialaisiin, miksi yksi runoilija seitsemän moniottelijan joukossa riittää vakuudeksi siitä, että laji liittyy runouteen?

Kelpaisivatko nämä moniottelijat myös piano- tai viulukilpailun tuomareiksi? Entä koululaisen kuvataiteellisen tai näyttämöllisen lahjakkuuden arvioijaksi? Jos runouden tuomariksi kelpaa kuka tahansa moniottelija, niin yhtä hyvin runoilija valmentaa nuorten jääkiekkojoukkueen finaaliotteluun.

Eli olympiakomitean mainoksen laatijat olettavat, että mitä enemmän koululaista viihdyttää sitä paremmin runollisuus putoaa. ”Ainakin kansallisella tasolla” urheiltaessa on mentävä riman ali sieltä, missä pehmein alastulopaikka. Ammattirunoilija on vain runollinen koriste, postimerkki, jota on nuolaistava sen verran, että kukaan ei ota runoutta taiteena liian vakavasti.

Runoiluhan on viihdettä siinä, missä mikä tahansa luksus ja huippu-urheilu.    

Neuvoja parhaasta päästä

Kolumnisti Jussi Murtasaaren mielestä nuorten kansallinen runokilpailu on hyvä idea, josta olympiakomitealle on nostettava hattua, koska ”sanataiteesta jaloimman nostaminen on kuitenkin aina hyvästä”.  

Eli kun ollaan oikealla asialla, mikä tahansa käy. Finlandia-palkittu teos ei ole oikeasti vuoden paras, mutta kustantajien mainos on nielaistava siinä missä mikä tahansa valkoinen valhe, koska ollaan kirjallisuuden asialla. Vai, uskooko joku oikeasti, että Jukka Viikilän kaksi romaania ovat olleet kaksi kertaa vuoden parhaita teoksia? 

Se, joka uskoo, tietää jo alkukeväästä ilmestyneen Viikilän III romaanin pokkaavan III Finlandian, mikä ei tarkoita että Viikilän kirjat eivät olisi lukemisen arvoisia teoksia.

Se, joka uskoo, ei tiedä, ketkä moniottelijat näitä palkintoja jakavat. Kymmenottelija on moniottelijoista parhaita, joten seuraavan Finlandia-voittajan valitsee Suomen kaunein seitsenottelija Maria Huntington.

Se, joka uskoo, tietää miten pieni maa on. Kaikkihan tuntevat toisensa, joten jäävi arvostelija tai palkinnon jakaja on vain idea, kansallisella tasolla. Kaksi vaatii kolmatta, joten Viikilän III Finlandia on ihan tilastollinen fakta.

Murtasaaren taidekäsityksen mukaan runoudessa ”korostuu sanojen ilmaisuvoima”, kun taas urheilu on ”leimallisesti fyysinen suoritus”. Paras ala- tai yläpää synnyttää niin urheilua kuin kulttuuria, ja parasta runoutta syntyy, kun paljastaa itsensä sellaisena kuin on. 

”Yhteistä molemmille on se, että paras suoritus vaatii urheilijaa tai runoilijaa paljastamaan itsensä ja sisäiset intohimonsa sellaisena kuin on. Urheilu on kulttuuria parhaasta päästä. Samoin runous. Jo pelkästään näistä syistä on hienoa, että nuoret saavat väylän tuoda kykynsä esille sanataiteena, urheilun rinnalla.” (Savon Sanomat 11.4.2024)  

”Toritaiteen kaltaista toimintaa”

Ammattirunoilijan näkökulmasta kolumnin runouskäsitys on ”toritaiteen kaltaista toimintaa”, johon professori Anita Seppä viittaa artikkelissa, joka on julkaistu Synteesin taidekirjoittamisen teemanumerossa 4/2024.

”Kirjailijoiden muita heikompaa institutionaalista asemaa taidekentällä ja yliopistoissa kuvaa hyvin havainto, että ’luovaa kirjoittamista’ voi harjoittaa monilla akateemisilla aloilla suhteellisen vapaasti, vaikka tekijällä ei olisi juuri minkäänlaisia erityistaitoja kirjallisen taiteen tai luovan kirjoittamisen aloilta. Kirjallisen taiteen erityisosaajat – esimerkiksi Maggie Nelsonin kaltaiset kokeellisen kirjallisuuden ja autoteorian huippuosaajat (Sinelmiä 2009 ja Argonautit 2015) – eivät kuitenkaan voi tarttua vastaavasti luovan taiteensa lisäulokkeena vaikka siveltimeen, balettitossuihin tai tahtipuikkoon joutumatta sekä taiteilijoiden että tutkijoiden silmissä naurunalaiseksi. Toinen esimerkki: ammattirunoilijan näkökulmasta runollisen ilmaisun luova harrastaminen näyttäytyy lähes aina toritaiteen kaltaisena toimintana, jolla ei ole selkeää suhdetta nykytaiteeseen. Miksi taiteellisen tutkimuksen ja luovan kirjoittamisen yhteen liittävä tutkimus on ollut pelkästään haluton tarttumaan tähän erotteluun?

Seppä pohtii artikkelissa ”Taiteellinen tutkimus, kirjallisuus ja jälki-disiplinääriset kirjoittamisen muodot”, miten luova kirjoittaminen, taiteellinen tutkimus ja kirjallisuus (taiteena) kiinnittyvät toisiinsa taiteellisen tutkimuksen kentällä, ja millaisia eroja on näiden kirjoittamisen muotojen välillä. Entä, miten kirjallinen taide, joka on muotoutunut monialaiseksi hybridiksi, voisi tulla osaksi yhtä monialaista luovan kirjoittamisen tutkimusta ja opetusta?

Suomen ensimmäinen luovan kirjoittamisen yliopistotasoinen MA-koulutusohjelma perustettiin vuonna 1996 Jyväskylän yliopiston kirjallisuustieteen katveeseen. Resurssit verrattuna muuhun taiteilijakoulutukseen ovat kuitenkin pienet – joskin omalta kohdaltani ne olivat riittävät, koska olin jo toiminut nelisen vuotta vapaana ammattikirjailijana – ja muiden taidelajien korkeakoulutuksesta poiketen opettajakunta ei koostu ammattikirjailijoista vaan humanistitutkijoista.

Ensimmäinen selkeästi kirjailijavetoinen luovan kirjoittamisen ohjelma käynnistyi Taideyliopistossa 2017. Tohtoritutkinnosta haaveileva luovan kirjoittamisen opiskelija ohjataan kuitenkin hakemaan maisteritutkinnon jälkeen teatterikorkeakouluun.

Kuolematon urheiluruno

Jos tohtoritason kirjailijakoulutuksesta ei oteta vastuuta – ja toinen kysymys on, miten monta tohtorirunoilijaa tarvitaan kansallisella tasolla – yhtä vastuuttomasti olympiakomitea valmentaa  koululaisia Pariisin olympialaisiin.

Runous on oma lajinsa, jonka tekniikan opettaminen ei onnistu parhaiten moniottelijalta. Urheilurunouskin on oma lajinsa siinä missä Runopuulaaki tai valokuvarunous. Toisaalta rata on auki; kuolematon urheiluruno on vielä kirjoittamatta, kuten todetaan Parnasson 6-7/2014 esseessä ”Urheilukirjailijoiden jäljillä”:

Kun kotimaisessa kirjallisuushistoriassa taide ja urheilu ovat olleet toisensa poissulkevia yhtä hyvin kuin [Jari] Ehrnroothin juoksija ja herrasmies, niin totta on sekin, että urheilu ei ole juuri inspiroinut taiteellisesti merkittäviin saavutuksiin. Hellaan perinne ei ole synnyttänyt edes yhtä kuolematonta urheilurunoa, jos sellaiseksi ei lasketa Aleksis Kiven ”Metsämiehen laulua", Uuno Kailaan "Pallokentän laidalla" tai Aaro Hellaakosken "Suksilaulua".

Mikäpä oli Hellaan perinteen puolesta essehtiessä sillä, joka aloitti runoilunsa kokoelmalla Juoksijan testamentti (Gummerus 1985). Urheilusta kirjoittamista jatkoin novellikokoelmassa Lentävä C, urheilukirjassa Kylmä maraton, Sivullisissa ja Savonia-palkitussa romaanissa New Yorkin Lentävä suomalainen, josta dramatisoin kuunnelman Lentävä suomalainen 2015. Urheiluromaanin taustat löytyvät blogista.

"Ulkomaat" kokoelmasta Sanomalehtirunoja (2016)

Etna 1987.

Virkamies Nikotin, virassa oleva, kärsi eräässä virastossa

 ”Muutamia päiviä sitten oli kansliasihteeri Heikki Viitala ilmoittanut luopuvansa ehdokkuudesta III kaupunginjohtajan virkaan. ’Harkittuani antamaani suostumusta sosiaalisen apulaiskaupunginjohtajan vaalia varten olen tullut siihen tulokseen, että pystyn parhaiten edistämään Suomen ja Neuvostoliiton välistä yhteistyötä Kuopion läänissä nykyiseltä virkapaikaltani, jonka vuoksi kunnioittaen peruutan antamani suostumuksen’.” Savon Sanomat Kuopiosta. (Tauno Bergholm Suomesta saksittua 1955 –75 Otava 1976, 152.)

Savossa päin sanotaan, että Kuopion viimeiset puutalot pysyvät kasassa kanslianeuvos Heikki Viitalan (1943–2019) laatoittamalla tiellä. Laattojen lisäksi mikään vähäisempi saati merkittävämpi kulttuuriin liittyvä toimi ei edennyt Viitalan valtakaudella ilman kansliasihteerin (SKDL) myönteistä suhtautumista. 

Niin viimeisen päälle sihteeri hallitsi sekä kansliabyrokratian että Suomen ja Neuvostoliiton välisen yhteistyön.

Yhteistyön hedelmiä on Pihkovan kaupungille lahjoittama Puškinin patsas. Yhtä hyvin Valkeisenlammen rannalla saattaisi seisoa Lenin, jota neuvostoliittolaiset tarjosivat hyvän YYA-hengen vodkaakin vahvemmaksi tukipilariksi. Vastalahjaksi kuopiolaiset esittivät Kekkosta, mutta virkaoletettujen pidoissa päädyttiin Sibeliukseen.

Savon Sanomien kulttuuritoimittajana sain tutustua kansliasihteerin työskentelytapoihin sekä vastineiden että tupakansavun muodoissa. Kyseiset vaikutteet ilmenevät jossain määrin lyhytproosateokseen Sivullisia (2011) yhdessä sivullisessa, joka alkaa virkkeellä 

”Virkamies Nikotin, virassa oleva, kärsi eräässä olemattomassa virastossa”.

Ainakin kerran Viitala myönsi rahoitusta myös Puškinin syntymäpäivien juhliin, jotka aloitettiin patsaalla vuonna 1994. Vuoden tauon jälkeen Puppelin synttärit jatkuvat jälleen lauantaina 4. kesäkuuta 2022. Edellisistä synttäreistä vastasi oululainen Reijo Valta, tänä kesänä kuopiolainen runoilija Jyrki Heikkinen. Lisätietoa blogista Puškin : https://aleksandrpushkin.blogspot.com/

Ylivetokansi: Juhani Harri.

Ylivetokansi: Juhani Harri.

Esikoinen haisee kuin Pariisin viemärit

Suomesta saksitun lisäksi tapasin toisen ennen näkemättömän teoksen kirjaston poistohyllyllä. En tiennyt, että Pekka Parkkisen (1940–1992) esikoisteos oli romaani Kuu hehkuu vielä (Weilin + Göös 1965). Suomen Akatemian jäsenen, kirjailija Mika Waltarin ennen teoksen julkaisua antamassa lausunnossa, joka löytyy pehmeäkantisen etuliepeestä, todetaan Parkkisen teoksen parhaaksi ominaisuudeksi nuorekkaan kiihkeä intensiivisyys.

”Sen sanat tuntuvat toisinaan polttavan hitsausliekin tavoin tai haisevan kuin Pariisin viemärit.”

Näinkin Waltaria käytettiin, ja/tai hän halusi auttaa nuorempia Pariisin-kävijöitä, siinä vaiheessa kun kirjoittajan piti kiivetä joka päivä kirjoituskoneelle, mutta paperille ei saanut lyödyksi kirjaintakaan.

Otavan kirjallisuustiedossa (1990) runoilija Parkkisen esikoista esitellään ”beatsukupolven elämäntuntojen kuvaajana” ja ”myöhemmät teokset ovat pakinoivaa proosaa”. Lievetekstin ”rajun omaperäinen romaani” tarkoittaa käytännössä 13 osaan jaettua pötköä, jossa ei ole isoja kirjaimia, pilkkuja eikä pisteitä. 

Näillä raukoilla rajoilla en voi käsittää, miksi tutkija Markku Eskelinen on sivuttanut tämänkin teoksen perusteellisemman esittelyn Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiassaan (2016). Saati, että olisi vaadittu uusintapainosta samalla tavalla kuin kirjailija Hans Selon laajasta tuotannosta!

Proosarunokokoelman Maisema on mielialan musiikkia (1989) jälkeen Parkkinen kuoli häkämyrkytyksen Vartiosaaren huvilamökin yläkerrassa. Runoilija Ilpo Tiihonen ehti remontoida samaa kauniisti ränsistynyttä mökkiä, jota kirjailijaliitto myöhemmin vuokraisi jäsenilleen. Sain nauttia liiton edusta muutamana kesänä, mutta lapsille en uskaltanut kertoa, minkä makuuhuoneen uunin pellin Pekka veti kiinni liian aikaisin.

Sivullisia (2011) 273–-274

Virkamies Nikotin, virassa oleva, kärsi eräässä virastossa. Tavallaan Nikotin oli hyvinkin älykäs mies, sillä nimittämällä virastonsa Savustamoksi, hän sai tupakoida kuin kotonaan. Muualla hän ei käynytkään, paitsi kirkossa. Siellä häntä nähtiin säännöllisesti. Kärsimys sekin. Nikotin eli tavallaan ja luettuaan viisi tai kuusi kirjaa hän piti tummaa pukua liivien kera työläisen merkkinä. Mitä sitten tästä työmiehestä? Eikö näitä syntisiä ollut Venäjän maa ja SAK pullollaan? Mitä erikoista siinä on, että virkamies tarkkailee toria Savustamonsa ikkunasta kuin toveri Kuusisen patsas Petroskoissa? Syynä oli kummallinen tapahtuma Hakaniemen torilla, jonne Etelärannan porvari erehtyi kerran tullakseen ryöstetyksi. Kuitenkin yhtenä yönä väitettiin torille ilmestyneen niin jykeviä elukoita, että kaupungineläinlääkäri muisteli patruunoita. Työntäen vakaat kärsänsä esiin torin alta, jossa alkuperäislaumaa ilmeisesti oli pysynyt hengissä, patruunat puhkesivat sellaiseen röhkimiseen, että lukutaitoiset kaikkosivat Nikotinin neuvottelemiin ystävyyskaupunkeihin. Nikotin tunsi Hakaniemensä ja sen alapuolen, jonne autot pitäisi piilottaa häiritsemästä hänen kiikarointiaan. Bussit haittasivat melkein yhtä paljon kuin ihmiset Pitkänsillan väärällä puolella. Muualta muuttaneet ja turistit, jopa Siperian kovat koulut käyneet, olivat nöyrtyneet äkkiä Hakaniemen demokraatin vapaudelle. Alle vartissa he tunsivat Nikotinin kiikaritähtäimen kuttittelevan selkäänsä toria ylittäessään. Toisaalta kumartamalla Savustamon ikkunalle torilta sai ostaa kalan ja ristin oikein päin vetäisemällä vaikka maailmanrauhan patsaan kanssa. Nikotinin hallitessa siis torinsa, kuten Pekka Tiilikainen kuluisan kiikarinsa, torin alapuoli oli helppo savustaa. Siihen loppui patruunoiden röhkiminen ja sikatalous. Nyt joku voi kysyä, onko tuosta uutiseksi, jos virkamies kaasuttaa sukupuuttoon muutenkin kuohitut patruunat. Eipä ole, mutta historiaan jää keksintö, jonka Nikotin teki tuhotakseen tulevien sikojen geenit. Nikotinin sanakeksinnön ansiosta yksikään junttisika ei pääse virastoihin saati yksityisyrittäjän valtiollistettuun kravattivihreän virkaan. Sikakeksintö käy yhdellä sanalla, ja sillä sanalla virastopyrkyri siinä missä muutkin vierasmaalaiset kaatuvat, suihkutetaan ja tuhkataan. Keksinnön testaamiseksi tarvittiin yhtä patruunaa, ja kun häntä ei saatu kiinni, kokeiltiin ensin savolaista, sitten intiaania ja neekeriä. Harva osasi taivuttaa sanan mude kuten made. Keksinnöstään kertyvät tulot lapseton Nikotin testamenttasi Kuuban työläisnaisille, jotka väsymättä hierovat reisiään vasten hänen rakastamiaan sikareita.