Ensiesseessäni valokuvarunoudesta ”Valokuvaruno – poetica photo”
viittasin Kuusikirjaan (2008), mutta unohdin sen, minkä Aino-Maria
Savolainen otti mukaan lukukokemukseensa Amman lukuhetki -blogissa
(25.2.2024).
Yhtä hyvin olen onnistunut unohtamaan Kesäpäivään (2013)
Alapitkän asutusmuseossa ottamani valokuvat. Eikä tämä filosofia tullut mieleen
listatessani kirjoituksiani ”Valokuvateoriaan loppuun”.
”Runon ja kuvan yhdistelmää olen käsitellyt jo Tossavaisen Näköala
Haminavuorelle -teosta esitellessäni. Kuvat tukevat
sanoja, mutta toisaalta puhuvat vielä ihan omaa kieltään, kertovat toisen
tarinan. Mustavalkoisissa kuvissa sävy on dokumentaarinen, toteava,
selittelemätön, paikoin jopa rujo. Tossavainen itse selittää kuvafilosofiaansa
näin:
...
en ole halunnut käsitellä kuviani; mieluummin rumat värit kuin aidolta
näyttäväksi käsitelty kauneus.
Tämä
huvitti minua, sillä sille on syynsä, miksi toiset ovat runoilijoita ja toiset
ottavat työkseen mahdollisimman edustavia, "myyviä" ja
"aitoja" kuvia. Jälkimmäisillä toisilla viittaan siis itseeni.”
Pelkkä käsittelemättömän
kuvan halu ei riitä pitkälle, koska kaikki julkaistut kuvat ovat käsiteltyjä.
Jokaisen valokuvan kohdalla on kyse aidon, ruman tai kauniin kuvan illuusion
luomisesta, ja dokumentaarisuutta voi vahvistaa kuvauspaikalla ja päivityksellä.
Kun aletaan puhua kuvan aurasta, illuusion tuottaminen on onnistunut. Aurakatse erottelee jopa, millä vehkeillä valo on tulostettu painotuotteeseen.
Kuinka "kätellä" luontoa
Kuvattoman lintu-ja
äänirunojen kokoelman Kerro (2007) jälkeen Karoliina Lummaa on
tutkinut lähinnä Kuusikirjaa, mutta myös ensimmäistä
valokuvarunojen kokoelmaa Metsännenä (1990) artikkelissa
”Metsän esteettinen toimijuus Jouni Tossavaisen Metsännenä-runokokoelmassa ja
ekosysteemipalvelukirjallisuudessa”.
Artikkeli on mukana
teoksessa Ympäristönmuutos ja estetiikka (2022), jonka
elektronisen version Suomen Estetiikan Seura on julkaissut
yhteistyössä Helsingin yliopiston kirjaston kanssa: https://helda.helsinki.fi/bitstreams/779ec539-b9aa-4760-b61e-8a1f18f5bedf/download
Artikkelin aluksi
Lummaa lainaa Metsännenän runoa ”Kaikki maisemat kättelen
saman seulan lävitse” ja pitää teosta tulkintana ihmisten tavoista käyttää ja
ajatella metsiä:
Lainaamani kohta on
ympäristöesteettisesti kiinnostava, koska se muotoilee ympäristöaiheista
taidetta ja sen tutkimusta koskevan perustavan ongelman: taiteessa kuvattu
luonto on samaan aikaan kuvaajan seulan läpi kulkenutta ja hänen
”kättelemäänsä”, siis taiteilijan havaitsemaa ja merkityksellistämää, ja
kuitenkin tuo kuvattu luonto on myös olemassa oikeana, konkreettisena. Se on
paikka, jossa todellinen lahorastas on pesinyt, ja havaittu maisema, johon
kielellisesti esitettyä maisemaa voi verrata. Kuten Tossavaisen runo korostaa,
todelliset paikat rastaineen ja pesineen vaikuttavat niistä kirjoittamiseen.
