Meta for Business sensuroi Venäjän

Nyt on testattu, mitä sosiaalisen median yhtiö Meta tarkoittaa, kun se rajoittaa yhteiskunnallisiin sisältöihin liittyvää mainontaa Facebookissa ja Instagramissa.

Useasta yrityksestä huolimatta mainos ei mennyt läpi, kun kokeilin julkaista lainausta romaanin Venäjän metsästäjät sivuilta 129 –130. Kaunokirjallisen teoksen lainaus löytyy Kirjoittajan päiväkirjan päivityksessä 25.3.204 ”Moskovan terrori-iskun pahin sitten vuoden 2004”.

Meta on aloittanut poliittisten sisältöjen rajoitukset jo helmikuussa. Perusteluiksi esitetään, että yhtiö keskittyy tekemään ”mahtavan kokemuksen kaikille”.

Meta määrittelee ”poliittisen sisällön” liittyvän ”yhteiskunnallisiin asiakysymyksiin, vaaleihin tai politiikkaan”, joten käytännössä lähes mikä tahansa algoritmin nappaama politiikkaan liittyvä postaus mahdollistaa julkaisukiellon.

Älä ainakaan käytä sanoja saati hästäkkejä #venäjä #terrorismi #putin, vaikka Suomen yhteiskunnallisessa keskustelussa niistä ei voi olla lukematta joka päivä.  

Kun Meta päättää, olipa uutinen faktaa tai fiktiota, se ei mene läpi muuten kuin ”mahtavana kokemuksena” metademokratialle, jonka voitokkaalla tiellä ei saa olla mutkia.

Moskovan terrori-isku oli pahin sitten vuoden 2004

 ”Jos Ilja kuvaili suhdettaan terroriin ristiriitaiseksi, sitä oli myös islamiin kääntynyt anarkisti-isä Kortšagin. Ensi töikseen Pavel oli räjäyttänyt Moskovasta Pietariin matkanneen Nevski-Expressin.

Meidän junan attentaatilla Pavelin oppipojat protestoivat netissä elokuvaa, jossa tsaari Nikolai I suuteli turkkilaista balettitanssijaa. Näin ei saanut loukata uskovaisen isänmaallisia tunteita Venäjällä, olipa hän muslimi Murad Tšhetšeniassa tai ortodoksipiispa Leo III Moskovassa.

Ymmärrättekö? Ilja kysyi. Jos ette, olette Venäjällä.

Seuraavaa operaatiota hierottiin Venäjällä yhtä ahkerasti kuin Amerikassa neuvottiin sellaisen demokratian tielle, jossa ei saanut olla mutkia.”

(Venäjän metsästäjät, 129 –130)

Venäjän metsästäjien ensimmäinen arvostelu

 

Heinäkuussa painosta tulleen romaanin Venäjän metsästäjien ensimmäinen arvostelu julkaistiin Savon Sanomissa 5. tammikuuta 2024.

Loppiaisena Savon Sanomissa rikostoimittaja Asta Tenhusen juttua yläsavolaisesta eräurheilusta, johon viittasin arvostelussa ”Eräkirjallisuuden parhaita” (Kirjoittajan päiväkirja 3.1.2024).

Jos haluaisin tunnustaa kuten Hannu Salama Juhannustanssien jumalanpilkan, niin Venäjän metsästäjissä halusin pilkata Suomessa eräkirjallisuutena markkinoituja kirjoja. 

Ei siitä satiirista sitten kotimaista eräkirjallisuutta tullut, aivan niin kuin todetaan Pasi Huttusen arvostelun lopuksi.

Tuli siis antieräkirjallisuutta, josta Pia Valkonen kirjoittaa Pian blogissa otsikolla "Pasi Huttuen on lukenut Jouni Tossavaisen metsästäjät ainakin melkein kokonaan".

Eräkirjallisuuden parhaita: Ekmanin ”Suden jälki”

 

Ferdinand von Wright: ”Interiör från verkstaden i Marieberg, 1850/52”. Kuva: Konsnärsbröderna von Wrights dagböcker 6, Svenska Litteratursällskapet i Finland 2008, 476.

Ruotsalaisen Kerstin Ekmanin (s. 1933) romaani Suden jälki (2022) on parasta eräkirjallisuutta, jota olen saanut lukea. Venäjän metsästäjiä kirjoittaessa sain perehtyä tähän genreen, jonka taantumista on odotettu samalla tavalla kuin sotaromaanin lukijan kuolemaa.

Vanhan polven eräniilot kuolevatkin, mutta erästely elää tapojaan muuntaen, ja sitä mukaa muuttuu eräromaani ekokirjallisuudeksi. Sodatkin jatkuvat, ja sotafiktiona julkaistaan jotain muuta kuin sodan vammauttamat miehet kirjoittivat ja yhtä hyvin kärsineet lukijat nauttivat.

---------------------------------------

”Suden jäljen 176 sivussa kerrotaan kaikki se, mikä on jäänyt lukematta yläsavolaisilta villieläinten tappajilta. Metsästyslakien rikkojina noin 30 savolaista odottaa parhaillaan tuomiotaan. Kuinka paljon näitä lukemattomien miesten lukemattomia poikia on todellisuudessa ja paljonko näitä eräurheilijoita kasvaa suden tappajiksi, on vielä näkemättä.”

---------------------------------------

Kuitenkin näinä Putinin sota-aikoina vain Otavan omistama Karisto markkinoi perinteistä sotaromaania ja julkaisee eräkirjallisuutena perinteisiä romaaneja. Joku eränovelli mahtuu joukkoon, jos tekijä on ennestään tuttu. Kummankin genren valopilkut tulevat siis Suden jäljen tapaisina sattumina miltä tahansa muulta kustantamolta.

Elokuussa 90 vuotta täyttäneeltä Ekmanilta Suden jälki (Bonniers/Tammi) on samanlainen mestarilaukaus kuin vaikkapa Leo Tolstoin lopun aikojen helmi Hadzi Murat ja Juhani Ahon lopputuotannon kolmiodraama, pienoisromaani Juha.

Koko kolmikko parasta kaunokirjallisuutta siitä huolimatta, että ne voidaan määritellä eräkirjallisuudeksi, sotakirjaksi ja rakkausromaaniksi.

Suden jäljen 176 sivussa kerrotaan kaikki se, mikä on jäänyt lukematta yläsavolaisilta villieläinten tappajilta. Metsästyslakien rikkojina noin 30 savolaista odottaa parhaillaan tuomiotaan. Kuinka paljon näitä lukemattomien miesten lukemattomia poikia on todellisuudessa ja paljonko näitä eräurheilijoita kasvaa suden tappajiksi, on vielä näkemättä.

Se tiedetään, että siunattuun hulluuteen verrattuna kirjasivistys ei ole kovinta valttia näillä lakeuksilla, eikä opetus- ja kulttuuriministeri Sari Multala (kok.) lisää panoksia alueelliseen kulttuuritoimintaan. Maaseudun ja kirjallisuuden tukia leikattiin ensimmäisenä.

Seuraavaksi tapetaan alueelliset taidetoimikunnat.

Ferdin käden jälki

Metsästyksen, kuoleman ja pitkän avioliiton kuvauksen lisäksi Suden jäljestä löytyy ekfrasis. Ekmanin mielenkiintoinen kuvaus kuvasta on Ferdinand von Wrightin käden jälki.

”Inga tuli, kun istuin katselemassa laulujoutsenen kuvaa yhdestä von Wrightin veljesten teoksista…

He olivat mestariampujia jo pojankloppeina. Nousin ja menin hakemaan kirjan, joka kertoi von Wrightin veljesten elämästä. Siinä oli kuvia verstaasta tai ateljeesta. En tiedä, kummaksi tilaa pitäisi kutsua. Siellä on sekä höyläpenkki että hakkuupölkky ja kirves. Nuorempi veljeksistä istuu työpöytänsä ääressä kynä tai sivellin. Ellei se siten ole skalpelli. Hänen edessään nimittäin lojuu jotain, mikä voisi olla kuollut lintu. Pieni sellainen. Vaikea erottaa lajia. Vanhempi veli seisoo vieressä ja katselee sitä. Lintukoira nukkuu höyläpenkin luona. Ja lattian leveillä lankuilla makaa kuollut laulujoutsen siivet levitettyinä. Valkoisessa rinnassa näkyy punainen veritahra. Siististi ammuttu.

Inga huudahti, että tuo ei voinut olla totta. Ehkä jokin yksittäistapaus?

Katsoppa hohkanärheä joutsenen vieressä.

Inga vaikeni.”

(Suden jälki, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen, 97)

Kertojan, eläkepäiviä viettävän metsänhoitajan, vaimo Inga vaikeni. Hän ymmärsi, että von Wrightien oli ammuttava lintunsa taidetta tehdäkseen. Tai siksi, että hän ei ymmärtänyt, vaan oli vihainen villieläinten tappajille.

Itse en ymmärtänyt määritellä Ferdinand von Wrightin taulunsa etualalle maalaamaa närheä hohkanärheksi laatiessani romaania Taistelevat metsot (2020).Toisaalta tiesin, että Ferdi maalasi taulun Ruotsissa 1850-1852 veljensä Wilhelm von Wrightin työhuoneesta ja Mariebergin verstaan toinen mies ei ollut velipoika vaan Wilhelmin appiukko Olof Bildt. 

”Koira, koiras, koppelo, ne minä tapoin Marierbergin verstaan lattialle…

Mariebergin taulussa, pihkalta tuoksuvan verstaan perällä veli Wilhelm ja Marian isä seisovat silmät pystyssä tämän totuuden edessä. En tiedä, pelkäävätkö he Marian puolesta vai ymmärtävätkö he nuorukaisen tuskia, jonka merkit asettelin heidän eteensä? Ensin kirves, kuoleman kova puhemies, sitten joutsen, närhi ja koira…

Jos lintukieltä puhutaan, puhdas rakkaus on joutsen, närhi näyttelee keikaria ja kolmion siunaa Marian lempikoiran Didon katse. Siinä on 'Mariebergin verstaan' kolmio kultaisessa leikkauksessa, jonka hän käänsi kukkaiskielelle 'Haminalahden puutarhassa'.

Luunappi riittää keikarin lopuksi – taulun närhikin heitti henkensä yhdellä iltapäivän maalauskerralla – joutsenesta sielu ei irtoa yhtä helpolla, eikä lähtenyt verstaan lattialla. Rakkauden kuolemaa oli maalattava useamman kerran, sillä tässä toisessa Ruotsin-pakomatkassa oli kyse muustakin kuin Gabriellan kuoleman pyhittämästä Marian avioliitosta.

Kirveellä kalvosesta poikki käsi, joka houkuttaa hundsfottia. Sitäkin se taulun kirves hakkuupölkyn vieressä tarkoittaa… 

Wilhelmin verstaassa Don Ferdinando sai tapella itsensä kanssa toista vuotta. Sitten keikarille näytettiin närhen munat!...

Suotta ei närheä kutsuta paskonärheksi ja kuoleman merkiksi, jos se ilmestyy pihapuuhun. Mutta harva on närhen munia löytänyt päästäkseen näyttämään toiselle, millainen ihminen on, sanoo herra. Yhtä hyvin närhi piilottelee pesänsä kuin Ferdi on osannut hautoa halujaan palattuaan isänsä huusholliin.

(Taistelevat metsot, 278 –280)

Jatkokertomus Venäjän metsästäjien vastaanotosta

 

”Jouni Tossavaisen Venäjän metsästäjät rauhoittuu lopussa. Viimeisissä osissa Pietari ja Annulirovano, mitätön on niin lyyrisiä kauniita jaksoja, että tekisi mieli itkeä. Romaanin viimeiset sivut nolostelevat vanhan miehen rakastumista ja hakasulkeista löytyvät lyyris-eroottiset jaksot ovat ihan toista Tossavaista, jota olen tähän mennessä lukenut. Koko elämässäni.”

Neliosainen jatkokertomus Venäjän metsästäjät -romaanin vastaanotosta on julkaistu Pian blogissa.

Loukku on lauennut; kirjailija ja kirja litistyvät maata vasten, kun juoni vähitellen paljastuu lukijalle. Siinä näkijä missä tekijä ei voi muuta kuin kiittää Pia-Maria Valkosta perusteellisesta luku-urakasta.

Tekstinsä loukussa litistyvä tekijä tietää kirjoittaneensa kehnosti varsinkin niissä pisteissä, joissa vastaanottaja tekee virheitä. Liian vaikeaksi on juoni jäänyt, jos esimerkiksi romaanin lopussa lukija lukee niin, että Komissa naiset auttavat miehet saman Volgan yli kuin alkusivuilla.

Harvinaista herkkua joka tapauksessa, ja varsinkin tämän kirjan kohdalla. Arvioita ei ole julkaistu, ja syynkin käsittää Pian blogia luettuaan.

Muutamia muistumia Kirjakantista 2023

 

Muutamia muistumia savolaisesta kirjallisuustapahtumasta Kirjakantista on päivitettävä, koska tällä kertaa ne eivät olleet mustelmia vaan niin mukavia muistoja, että pitäisi olla yhtä kiitollinen kuin Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen.

”Jos hukkasit onnellisen elämän avaimet, kokeile, löytyisikö taskustasi pieni pala kiitollisuutta”, piispamme paimentaa lampaitaan Savon Sanomien kolumnissa tänään.

Yhtä hyvin tekee mieli lainata nobelisti Louise Glückin ”Aamuhartauden” salaviisaita loppusäkeitä kokoelmasta Villi Iiris (2022, suom. Anni Sumari), jonka vihdoin sain luvun alle kirjastosta:

”Tiesimme vain, ettei ollut ihmisluonnon mukaista rakastaa/ ainoastaan sellaista mikä vastaa rakkauteen.”

Pyytääkö siis ”Saavuttamaton isä” pyyteetöntä rakkautta, jonka varaan ihminen ei osaa heittäytyä, vaikka on oppinut palvomaan ”sinua”, jota kuitenkaan ”Aamuhartauden” mukaan ”emme koskaan ajatelleet”?

Helpompi kuin vastata kysymykseen on palata kiitollisuuteen. Tosin ennen sitä muistan ja muistelen Janne Saarikiven haastattelua Kirjakantin viimeisenä päivänä. Puhuimme pääasiassa Venäjästä, mutta myös uskosta. Heti toiseen painokseen hypänneen teoksen Hankalat sanat päättää essee ”Usko”, josta löytyvät Saarikosken mielestä uskottavat sanat. Näihin sanoihin hän luottaa enemmän kuin yliopistoon ja Yleisradion ja niiden takia hän voisi kärsiä marttyyrikuoleman, vaikka sanojen tarkka merkitys jää hämärän peittoon:

”Jumala on kolmiyhteinen, Luoja, Vapahtaja ja Pyhä henki. Ja että Jeesus Kristus on Jumalan poika, Vapahtaja, meidän tähtemme kuollut ja ylösnoussut.”

Haastattelussa, jota markkinoitiin keskusteluna Venäjästä, Saarikiven uskon taustaksi tarkentui yksinkertainen tosi seikka: kirkon ja uskovaisten porukoissa hän on tavannut hyviä ihmisiä. 

Tarkempi raportti Kirjakantin Venäjä, Venäjä, Venäjä -keskustelusta ja arvostelu romaanista Venäjän metsästäjät (2023) löytyy Pia-Maria Valkosen Pian blogista.

Hyviä ihmisiä on myös Pohjois-Savon taidetoimikunnassa, joka myönsi taidepalkinnon kirjailijalle. Otin palkinnon vastaan Kirjakantin runotorstaina, joka jatkui Runopuulaakilla. Tulokset löytyvät täältä.

Juhlat jatkuivat työn merkeissä, kiitollisuus tulee vastaan arjen koitossa. Työkseen on saanut päivittää esimerkiksi tätä päiväkirjaa, jonka kävijämäärä on vähitellen noussut samoihin lukemiin kuin edeltäjässään Kuvassa ja sanassa. Mutta taidepalkinnosta onnittelijoita löytyy eri alustoilta noin kymmenkertainen määrä päätyöhön verrattuna.

Kiitollinen osaan olla jokaisesta, joka on muistanut. Silti outo alakulo palaa. Ilotulituksen hetkikö on taiteen paikka torilla, vaikka sen pitäisi kuulua joka hetkeen ja keittiöön. Toinen kulon sytyke on syvemmällä; esikoisella ei saa olla etuoikeuksia.

Kiitollisuus ei riitä, kun suurimmalla osalla yhtä hyvistä ja vielä paremmista tekijöistä ei näytä menevän hyvin. Mistä kirjailija etsii ’onnellisen elämän avaimia’, kun varjot syvenevät? Päätyötä, kirjoittamista, aina jatkaa, mutta onko julkaisemisessa mitään mieltä, jos yhtäkään arvostelua ei julkaista.

Tuosta sain sanottua kulttuuritoimittaja Iikka Taavitsaisen Savon Sanomien jutussa (17.11.2023), josta on oltava kiitollinen joskin ennen haastattelua epäilin, ettei ole uutta sanottavaa. Tuli sitten sanotuksi otsikkoon asti, että kirjailija ei osaa kirjoittaa:

”Kirjoitan sen takia, että en ole koskaan oppinut kirjoittamaan.” 

Että entistä useampi teos jää ilman arvostelua, siitä puhuttiin kirjailija Marjo Heiskasen juontamassa Kriittisessä runoillassa. On ihme, että kritiikki on tämänkin verran hengissä, totesi arvostelija Vesa Rantama. Arvostelijain liiton puheenjohtajana Rantamalla on horisontti hallussa paremmin kuin monella muulla, tai kellään tässä maassa, joten niin tekijät kuin kriitikot keplottelevat palkkansa konstilla jos toisella – ja lopulta pyhällä hengellä kuten Saarikivi.

Jos Rantama on analyyttinen kriitikko, niin Arttu Seppänen on impressionistinen kirjoittaja ja puhuja. Hyvä keskustelupari, jota Heiskanen komppasi niin, että Kirjakanttiklubin yleisö sai nauttia Seppäsen suusta irronneesta arvostelusta, jota ei julkaistaisi missään: Satu Rämö on paskaa.

Nyt se on julkaistu, eikä Seppänen ole yksin kiittämätön. Suomen Kuvalehdessä kriitikko Tero Karstastenpää kertoo, mikä on Rämön kaava ja kuinka paljon tyhjiä adjektiiveja tarvitaan myyvään dekkariin.

Eikä Karstastenpää ole yksin Kuvalehdessä 46/2023. Kirjailija Artemis Kelosaari rusikoi Kaija Rantakarin kokoelman Kertosäe yhtä ankarasti kuin Seppänen luistelija Kiira Korven esikoisen. Arvion viimeinen kappale muistuttaa palkintotodellisuudesta, josta sain nauttia viikonlopun verran.

”Toisin kuin Cankoçak, Rantakari kuitenkin on jokaisella aiemmalla teoksellaan päätynyt vähintään palkintoehdokkaaksi ja Kertosäe on tullut isolta kustantamolta. Tämän pitäisi herättää kysymyksiä siitä, mitä tässä maassa pidetään arvokkaana taiteena.”  

Yleisradion Kokkilive ja Jälkityhmät

"...ja komeat nuorukaiset kirjailluissa mekoissa ja sorokka-päähineissä kumartelivat itkiessään ilosta... Kehityksen kehittyessä hotellinetin näyttö valehteli aina vain sujuvammin. Ja mikä idän ja lännen välille eron teki, jos ajatteli EU-huijareita ja Guantanamon vankileirin kiduttajia. (Venäjän metsästäjät, 143)

Koko ajan lisätään jotain ja vatkataan vähän. Mitä se on? Ei edes ruokaohje, jossa neuvotaan vatkaamaan riittävästi, vaan Yleisradion kulttuuriohjelma.

Miksi ei edes vatkata, ymmärtää, kun katsoo Kokkiliveä eli Ylen Kulttuuricocktailia ja kulttuuritoimituksen päällikköä, joka puolustaa kulttuurin saamia yritystukia aamuteeveessä. 

Sitten toimittaja Oskari Onninen vastustaa myös kulttuurin yritystukia siinä missä muitakin yritystukia, koska tuloksia ei mittaa kukaan.

Kun Onninen ihmettelee, miksi yksikään kulttuuritoimitus ei tee tästä juttua niin kuin taloustoimitukset tekisivät, muusikko Paleface komppaa vieressä. Hän toivoo, että joku kulttuuritoimituksen päällikkö ottaa Onniseen yhteyttä ja tilaa freelancerilta laajan jutun aiheesta.

Ja mitä tekee päällikkö, joka aloitti yritystukia ylistämällä. Ei sano mitään, ei ainakaan tilaa juttua. Ehkä hän ei tiedä, että on Suomen suurimman kulttuuritoimituksen keittiömestari.

Kun kaikki viisaus näissä Ylen aamu- ja kulttuuriohjelmissa vatkataan velliksi Pasilan mäellä mahdollisimman kiireellä kädellä ja niistä aineksista, jotka sattuvat olemaan lähinnä Pasilan mäkeä, kulttuurin torstaisen jälkiviisastelun nimi voisi olla Jälkityhmät Jälkinäytöksen sijasta.  

Ohlsonin päiväkirja tuli täyteen Hojo Hojossa

 

Päiväkirjassa palattu Moleskinen aikaan, kiitos viimevuotisen synttärilahjan.

Ensimmäisen Moleskinen löysin Roomasta 2004 suhteellisen edukkaasti. Circolo Scandinavon residenssiajan jälkeen näppärän muistikirjan hinnoittelu on karannut luksuksen puolelle, joten tänään päättelin Claes Ohlsonilta muutamalla eurolla hankitun Notebookin.

Hyvin toimi Ohlson (192 s.) ja kesti melko tasan vuoden (2.9.2002 -17.9.20232), joskin takasivulle kaipailin Moleskinen pientä taskua muutamaa tarpeelliseksi kuviteltua silppua varten.

Päivityksiä aloin tehdä kynällä Kuohareiden jälkeen. Rakentaessani kesääni 1979 huomasin, miten pienestäkin merkistä saattaa laajeta isompi muisto. Ja toisaalta, miten väärin muistaa jopa ajan ja paikan, jos ei ole mistä tarkistaa. 

Alkuperäislähteen äärellä saattaa sitten miettiä, miksi halusin rakentaa noin mieleiseni muiston.

Taskuun mahtuvia muistikirjoja on tietysti Kuohareita edeltävältäkin ajalta. Vuoden 2004 gradu opetti, miksi työpäiväkirjaan on helpompi viitata, jos sivunumerointi on olemassa.

Vasenkätisen sohmailuista on joskus saanut selvää. Edelleen vasenkätisenä olen nyt harjoitellut kaunokirjoitusta eli palauttanut Saarismäen kansakoulun oppeja. Jos ajatus tulee, ehkä sen ehtii panna muistiin hitaammalla kuin näppistekniikalla. 

Mahdollinen ajatus suhteellistui entisestään vieraillessani Tuusniemellä Pimeä kuu -festivaaleilla. Monesti on tullut ohitettu viihdekeskus Hojo Hojo, kiitos Vestäjien runokisan tuomaroinnin sain jarrut päälle. Festivaalin päätteeksi sain julistaa Ihan pimeetä -postikortturunokilpailun voittajaksi tuusniemeläisen Piia Kukkosen runon ja valokuvan.

Festivaalipäivän antia oli Astromatkailuseminaari, jossa pohdittiin pimeän taivaan hyödyntämistä osana vastuullista matkailua. Niin uskomatonta kuin se on, 90 prosenttia länsieurooppalaisista ei koskaan välty valosaasteelta.

Suomessakin 70 prosenttia kansasta ei näe asuinpaikaltaan Linnunrataa.

Mutta Kaavin Syrjävaarassa on pohjoismaiden ensimmäinen pimeänsuojelualue, jossa pimeätaivasmatkailun uusia konsepteja kehittää Olli Reijonen. muutaman muun yrittäjän kanssa. Toiselta puolen maapalloa, Uudesta Seelannista, toi terveiset Aleksi Taipale, joka luo edellytyksiä Dark Sky -matkailulle Lapissa.                                                                                            Piia Kukkonen.

Arkeoastronomi Marianna Ridderstad selvittää, miten muinaiset ihmiset tulkitsivat taivaan merkkejä, joita tavatakseen nykyihmisen on matkailtava pimeänsuojelualueella. Taivas ei ole vain ”täynnä terästä”, vaan täynnä tarinoita ihmiskunnan kulttuurihistoriasta.

Taivaalta on kotoisin myös Hiiden hirvi, jota hiihdetään Kalevalassa, ja omalla tavallaan Komissa, kuten kerrotaan romaanissa Venäjän metsästäjät.

Hojo Hojon tanssilava, oik. Ursan pumpattava planetaario ja arkeoastronomi Marianna Ridderstad.

Kirjasyksyn etkot, jatkot ja äänitykset

 

Äänikirjan luvut ottivat neljä päivää Helsingissä. Saman verran ellei enemmän saavat tehdä jälkitöitä äänimiehet Mikko Virta ja Niko Tompuri, ennen kuin Venäjän metsästäjät on kuuntelijan arvioitavissa.

"Metsästäjät" on ensimmäinen Aviadorin Kulttuurikulman peräkammarissa tuotettu äänikirja. Ääneen luvut aloitettiin romaanin julkkareilla. Samalla juhlittiin Maari Verrosen uutta novellikokoelmaa. 

Toisen julkistamistilaisuuden järjesti M. A. Castrénin seura Kasarmitorin varren uusissa tiloissa, jotka maalaiskävelijältä meinasivat jäädä löytymättä. 

Haastattelija ja Komin oppaani Paula Kokkonen jaksoi odottaa ja sain kiitokseksi Castrénin seuran toiminnanjohtaja Marja Lappalaiselta auringonkukan, joka jatkoi matkaa Taiteiden yössä Aviadorin Kulttuurikulmaan.

Liisankadulla tunnelma oli tiivis ja sain omistaa romaanin muun muassa Gummeruksen ajan kustannustoimittajalleni Paula Pesoselle (Hevoskomppi 1988), varsinaiselle venäläisen kirjallisuuden asiantuntijalle Pekka Pesoselle ja Kruununhaan kulmilla asuville toimittajalle ja kirjailijalle Leeni Peltoselle.

Paula Kokkonen Komissa 1997.

Vaihdoimme kirjat myös Tao Lin Taon kanssa. TaoLin on suomentanut Laotsen Tao Te Chingin (Arktinen Banaani 2022) ja Kulttuurikulman Taiteiden yössä saimme nauttia hänen standup-komiikastaan.

Syksyn jatkoissa on luvassa Pimeys-runokilpailun voittajan valinta ja esiintyminen Tuusniemellä perjantaina 15.9. Turun kirjamessuilla esittelen Näköalaa lauantaina 30.0. klo 16.45 Jukolan lavalla ja sitä ennen Venäjän metsästäjiä Aviadorin osastolla.

Näköalan jälkeisten valokuvarunojen kokeilut jatkuvat Instassa ja Fbookissa. Varsin vaivalloiselta vaikuttaa näyttelyn saaminen Jyväskylään ja/tai Turkuun vielä tämän vuoden puolella.

                                                                                                                           Vesa Tompuri, Maarit                                                                                                                                Verronen ja Satu Enstedt.

    

Sen sijaan savolaisen kirjallisuustapahtuman Kirjakantin suunnitelmat ovat edenneet lupaavasti. Kirjakantti täyttää 20 vuottta, ja marraskuussa Kuopioon on luvassa kokonainen viikko kirjallisuuteen liittyviä tapahtumia niin yliopistolla kuin "mualiman navassa" moottoriten itäisellä puolella. 

           

Taiteiden yö Kulttuurikulmassa. Oik. TaoLin.

"Uusi romaani vie lukijat eräretkelle huomisen Venäjälle"

 

Kesäloman ja heinäkuun aluksi Savon Sanomissa ilmestyi kulttuuritoimittaja Iikka Taavitsaisen juttu Venäjän metsästäjistä.

Heinäkuun alkupuolella kirjakin tuli painosta ja ensimmäinen julkistamistilaisuus sovittiin elokuun aluksi. Kustantaja Aviadorin Kulttuurikulmassa Helsingin Liisankadulla olen mukana Maarit Verrosen novellikokoelman Hyvä näin julkkareilla keskiviikkona 2.8. klo 18.00 alkaen.

Helsingissä toinen Venäjän metsästäjiin liittyvä tilaisuus on M. A. Castrénin seurassa 17. elokuuta klo 16.00-17.00. Seuran toimisto on siirtynyt uusiin tiloihin Pohjoiselle Makasiinikadulle (7 A2) ja haastattelijaksi on tulossa Paula Kokkonen.

Paulaa tapasin ensimmäisellä Komin-matkallani ja ilman hänen apuaan, neuvojaan ja tukeaan Venäjän metsästäjät olisi jäänyt julkaisematta.

Jutun nettiversion otsikko on hieman erilainen kuin printissä:

”Kun Putin meni 2014 Krimille, soitin velipojalle ja samalla kysyin, että onko haulikko vielä olemassa", sanoo Venäjän metsästäjät -romaanin kirjoittanut kuopiolainen Jouni Tossavainen

Nettijuttu on synnyttänyt yhden kommentin. Nimimerkki Von Rosen kirjoitti:

"Kiitos oikein hyvästä ja kiinnostavasta kulttuurisivujen kirjoituksesta! On todella hienoa, että Kuopiossa on Jouni Tossavaisen kaltainen tuottelias ja ajatteleva kirjailija. Olemme myös ylpeitä kirjailija Sirpa Kähkösestä, jolle Kuopio ja sen erilaisten ihmisten menneisyys on läheinen asia."

Suomalaissukujuuriset kielet sinnittelevät Venäjällä

 

Ylen Venäjän-kirjeenvaihtajan Heikki Heiskasen raportti päivittää Karjalan ja Komin kielten ja sukukansojen tilanteen Putinin vallan ja Ukrainan sodan varjossa.

Viime viikolla painoon menneen Venäjän metsästäjien takakannen lopullinen versio päivittyi näin: 

"Juna kiitää jälleen kohti itää
ja kaikki odottavat uuden ajan alkua.

Mikä odottaa kolmea suomalaista, jotka lähtevät Venäjälle metsästämään hirviä ja yritystä?

Venäjän Kominmaalla hirven tarhaaminen onnistui jo Neuvostoliiton aikaan. Tarhaustaidoille olisi käyttöä nyt, kun hullun lehmän tauti uhkaa hirvieläimiä.

Presidentti Vova Suuri jätti jälkeensä sekavan ja salaperäisen maan, jossa hirviyrityksen perustajat joutuvat taistelemaan luonnon lisäksi poliittisen epävakauden ja korruption kanssa.

Venäjän metsästäjät on Jouni Tossavaisen jännittävä ja ajankohtainen romaani siitä, mitä tapahtuu, kun kulttuurit ja arvot törmäävät. Se on myös kiehtova kuvaus Venäjän nykytilasta ja sen vaikutuksista Suomeen. Se on kirja, joka haastaa lukijan pohtimaan, mikä on todellista ja mikä ei."

Stop the presses: Venäjän metsästäjät lähti painoon

 

Kirjailija ja toimittaja Elisabeth Gilbert ei julkaise toistaiseksi Venäjälle sijoittuvaa romaaniaan The Snow Forest, jonka piti ilmestyä helmikuussa 2024. Siperialaisesta talvesta kertova erakkofiktio ei ilmesty, koska Gilbertin instapäivityksen mukaan hänen ukrainalaiset lukijansa eivät halua, että Venäjään liittyviä teoksia julkaistaan Putinin sodan aikana.

Romaani Venäjän metsästäjät lähti painoon eilen, joten pitäisikö painokoneet pysäyttää Virossa. Yhtä hyvin Puškinin synttärit olisi pitänyt jättää juhlimatta viime viikolla Valkeisenlammen rannan patsaalla Kuopiossa. Patsaan kaatamista esitettiin Suomi24-keskustelussa Krimin valtauksen jälkeen ja keskustelu jatkui Putinin sodan alettua Ukrainassa.

Ihme ja kumma, ja kiitos savolaisten, ettei rintakuvaa ole tiputettu jalustaltaan, ei edes töhritty.

Ja jos Gilbertin linjalla jatketaan, pitäisikö myös Venäjään liittyvien tietokirjojen julkaisemista lykätä toistaiseksi. Eikö nyt, tai viimeistään nyt, ole tarvetta ymmärrykselle siitä, miksi Putin venäläisten – ilmeisesti jopa enemmistön – mielestä saa tappaa naapureitaan?

En tiedä, vastaako Venäjän metsästäjät tuohonkaan kysymykseen. Tai, oliko se Gilbertinkään tarkoitus, kun Siperian-matka ja taustatutkimus jäivät tekemättä koronan takia.

Venäjän metsästäjiin sain ensimmäisiä viitteitä Amerikan-matkan jälkeen 1995. Jenkkikokemukset taustoittivat esikokoisromaania Koirastähti 1996, ja sen jälkeen jatkoin lännen sijasta itään päin matkustamista lähinnä M. A. Castrénin seuran tuella.

Viisi vuotta sitten kukaan ei ollut kiinnostunut Venäjä-romaanista. Kustantajat eivät edes vastanneet sähköposteihin. Niinpä tässä välissä ilmestyi toisia teoksia, ja jollain uskolla ja ystävien tuella sain pidettyä ideaa metsästysromaanista hengissä.

Entä, mitä vastaisin, jos nyt joku ystävällinen tai vihainen ukrainalainen laittaisi viestiä, että kannatan Putinia – eli olen ukrainalaisia vastaan – koska kirjoitin Venäjällä pääasiassa tapahtuvaa fiktiota 28 vuotta. Kaunokirjoituksen puolella plussaa saattaisi saada siitä, että romaani tapahtuu Putinin jälkeisessä ajassa.

Mutta kun en kerää pisteitä, päädyn puolustamaan tekijää aivan kuten toimitukset, jotka eivät saa luovuttaa juttujensa julkaisupäätöstä ulkopuoliselle. Jos lukijat alkavat päättää siitä, mitä kirjoitan ja saan ehkä julkaistua, häntä heiluttaa koiraa. Eli minkä lajin koira Gilbert on?

Hersonin kuuman pihlajan katkeria marjoja

Dostojevski peukuttaisi, Solženitsyn panisi pyörän pyörimään, Puškin vaatisi tekijänoikeuskorvauksia, Tolstoi pyörähteli haudassaan, Tšehov karkottaisi itse itsensä Sahalinin saarelle, Tsvetajeva jyrsii kuuman pihlajan katkeria marjoja.

Helsingin Sanomat 19. huhtikuuta 2023.

Ensimmäiset merkit siitä, mitä tapahtui Krimillä ja Ukrainassa

Kirjailija-lehdesssä julkaistiin juttu "Samarovon kuusi" ugrien V maailmankongressista, joka järjestettiin Hanti-Mansian autonomisen piirikunnan pääkaupungissa Hanty-Mansijkissa. Kesäkuussa 2008 hantien ja mansien mailla näin ensimmäiset merkit siitä, mitä tapahtui Krimilla 2014 ja Ukrainassa 2022. 

Tähän kertomukseen viittaan Aviadorin syksyn 2023 katalogissa, jossa esitellään kesäkuussa ilmestyvää romaania Venäjän metsästäjät. Eräurheilua Kominmaalla.

"Lopulta löydän yhden pienen kuusen, jossa on kaksi haaraa: ostajakit ja vogulit, nykyiset hantit ja mansit."

SAMAROVON KUUSI

Voitonpuiston koivikossa kasvaa harvakseltaan kuusia. Valkeat koivut ovat yhtä komeita kuin sotasankareiden rintakuvat, jotka on nostettu punagraniittisten pylväiden päihin. Jokaiselle sankarille on myönnetty yksi tähti aivan kuin suomalaiselle keikkamuusikolle, jonka tavaramerkki on tunnetusti yhden tähden jaloviina kolmen tähden sijasta.

Sankarit näyttävät venäläisiltä, ja heistäkö kertovat koivutkin, joiden pitäisi olla pyhiä puita myös tämän seudun alkuperäisasukkaille hanteille ja manseille. Kun en erota miesurhojen joukosta yhtään ugrin näköistä, epäilen, että meille jää kuusen osa. Niin kauan kuin pysymme koivun varjossa, emme häiritse voittajien juhlia.

Esimerkiksi Hanti-Mansian autonomisen piirikunnan 1 440 000 koivun joukossa suomalais-ugrilaisia kieliä puhuu noin 22 000 kuusta. Perinteisillä poronhoitajilla ja kalastajilla äidinkieli on kantavana voimana, mutta he jäävät tai jättäytyvät mielellään palvelujen ulkopuolelle. Taajamiin muuttaneet taas menettävät mielenkiintonsa äidinkieleen ja kulttuuriperintöönsä, jolla kuitenkin rakennetaan etnoturismia museoineen, näyttelyineen ja teattereineen.

Livistin Hanty-Mansijskin Voitonpuistoon ugrien V maailmankongressin viimeisenä aamuna. Jos olisin järjestänyt omaa aikaa edellisenä aamupäivänä, olisin menettänyt Viron presidentin ulosmarssin. Tiedän senkin, että tänä aamuna yleisistunnossa päätetään, siirretäänkö ugrikansojen päämaja Helsingistä Venäjälle. Tuumin kuitenkin, että  edustamani Suomen Kirjailijaliiton ääni ei ratkaise tätäkään päätöstä.

Käsittääkseni sekä Viron presidentin Toomas Hendrik Ilveksen ulosmarssissa että ugrien konsultaatiokomitean päämajan siirrossa on kyse samasta juonen juuresta tai haarasta, jolla Moskova tahtoo laajentaa koivikkoistuksiaan ja kiristää samalla puutulleja.

Voitonpuistosta palattuani kuulen, että Moskovan operaatio ei onnistunut. Kahvijonossa Karjalan puolen edustaja sanoo, että hänen suhteellisen pitkän elämänsä varrella tämä oli ensimmäinen kerta, kun Moskovan määräystä ei toteltu. Kertojan nimi on parempi jättää mainitsematta näinä aikoina, kun Suomen delegaatiotakin puhutaan Venäjän turvallisuuspalvelun FSB:n soluttamaksi.

Voitonpuiston kuusia kuvatessani ihmettelen, miksi yksi mies istuu niin pitkään samalla penkillä. Myöhemmin sama sankari tulee vastaan kauppahallissa. Joko delegaatiosta livistäjää halutaan varjella kaikelta pahalta, kuten koko Suomen ryhmää eristämällä se oman hotellinsa rauhaan, tai sitten olin tulossa vainoharhaiseksi. Ainakin sain aavistuksen siitä, miltä tuntuisi jos oikeasti olisin tekemässä muutakin kuin kuvaamassa kuusia.

Omassa puheenvuorossani olisin puhunut internetin mahdollisuuksista ugrirunoudelle ja alleviivannut nettiyhteyksen vapautta, mutta hyvissä ajoin Suomi-Venäjä-seuraan toimittamiani liuskoja ei löytynyt; joko englannista venäjäksi kääntäminen ei onnistunut, tai sitten viesti vain ”katosi” matkan varrella. Samanlaisia ongelmia tuntui olleen jopa tutkija Annika Pasasella, joka alusti presidentti Tarja Halosen puheessaan mainitsemista kielipesistä.

 No, yritän käyttää puheenvuoroni myöhemmin, kun ugrikirjailijat kokoontuvat Marissa. Hanti-Mansijskin mediatyöryhmässä sain läpi tiivistetyn version Yury Popovin tulkkauksella. Komista käsin Popov hoitaa ugrien nettipankkia (www.finugor.ru), jonka logoa komistaa pieni kuusi tai pihdan poikanen.    

Voitonpuiston viereiselle keskustorille on pystytetty kojuja, joissa esitellään hantien ja mansien käsitöitä. Haapainen haapio nousee kevyesti yhdellä kädellä, mutta ei mahdu lentokoneeseen. Haapiohaave on yhtä epätodennäköinen kuin ugrikansojen yksimielisyys. Venäjän hajoita ja hallitse -politiikan lisäksi esimerkiksi Suomen saamelaiset eivät halua kutsua naapureitaan kveenejä alkuperäiskansaksi, vaikka Norja on myöntänyt heille nämä oikeudet.

Sukukansayhteistyöhön EU on myöntänyt 2,5 miljoonaa euroa, jossa on mukana Suomen osuus. Lisäksi Suomen Kulttuurihasto ohjaa yhteistyöhön miljoona euroa M. A. Castrénin seuran ja Suomi-Venäjä-seuran kautta. Mitä tämä sitten on siihen verrattuna, että Hanti-Mansijskin yhden viikonlopun kokouksiin kerrotaan käytetyn 2,5 miljoonaa euroa? Pelkästään päättäjäisjuhlien ilotulituksiin hukatuilla ruplilla painaisi monta kirjaa, joiden kustannuksia joudutaan viilaaman jokaisen yksittäisen anomuksen kohdalla Castrénin seuran hallituksessa.

Reipasta juhlabudjettia selittää se, että Suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressin lisäksi Hanti-Mansin pääkaupungissa Hanty-Mansijskissa järjestettiin EU-ministereiden tapaaminen ja neljän maan presidentit keskustelivat Dmitri Medvedevin johdolla. Hanty-Mansisjkin palatsimaisia rakennuksia ja yleistä vaurautta selittää taas se, että tällä seudulla tuotetaan 60 prosenttia Venäjän öljystä, jonka tuloista piirikuntaan ohjataan kaksi prosenttia. Suomi on mukana bisneksissä, kun Fortum osti täältä voimaloita.

Öljyn ja maakaasun pumppaamiseen liittyvistä ekologista ongelmista mainitsi Unkarin presidentti László Sólyom Ugrikongressin avajaisissa, joissa Halonen ja Medvedev eivät ainakaan pyrkineet ärsyttämään, ja Ilves piti englanniksi EU-demokratian mahdollisuuksia ylistävän puheenvuoron, mikä kyllä ärsytti ainakin venäläisiä.

Niin presidenttien kuin kongressin virallisten ja ennen kaikkea epävirallisten puheitten perusteella Unkari ja Viro tuntevat edelleen paremmin kuin Suomi sen, mitä Venäjällä tapahtuu katutasolla yksinkertaisesti siitäkin syystä, että venäjän kieli on heillä paremmin hallussa. Hyvin harva delegaatti lisäkseni nosti tulkkausluurin korvalleen silloin, kun salissa puhuttiin venäjäksi. Kokouksen toinen virallinen kieli englanti taas tuntui enemmän häiritsevän kuin lisäävän tiedonvälitystä, kuten nähtiin Ilveksen puheen vastaanoton kohdalla.  

”Puhe oli hyvä, mutta väärässä paikassa”, sanoi eräs Viron delegaation nuorempi jäsen, jonka nimen jätän jälleen mainitsematta, että häntä ei käännytettäisi Venäjän rajalta samalla tavalla kuin toimittaja Ville Ropponen vuoden 2006 ugrikirjailijoiden Petroskoin reissullamme. Medvedevin rauhallisen puheen jälkeen Venäjän duuman kansainvälisten asiain komitean puheenjohtajan Konstantin Kosatshevin Tallinnan patsaskiistan jatkaminen vaikutti entistä pahemmalta provokaatiolta, ja sen jälkeen ulosmarssi oli tehtävä. ”Puhe ei jättänyt Ilvekselle vaihtoehtoja”, sanoi virolaiskirjailija.

Lopulta löydän yhden pienen kuusen, jossa on kaksi haaraa: ostajakit ja vogulit, nykyiset hantit ja mansit. Tai suomalais-ugrilainen kielikunta, jonka toisessa haarassa ovat suomi lähisukukielineen ja toisessa haarassa kielikunnan ugrilainen haara eli unkari sekä obinugrilaiset kielet hanti ja mansi. Ostjakkien ja voguleiden aikaan tämä kaupunki tunnettiin Samarovon nimellä suomalaisten tutkimusmatkailijoiden päiväkirjoissa.

Nykytutkimuksen valossa Lauri Kettusen Suomen kieliopin sukupuu kielisukulaisuuden selitysmallina on hylätty samalla tavalla kuin kielemme alkukotia ei enää paikanneta johonkin Volgan mutkaan; varmalta vaikuttaa vain se, että kantauralin puhujat ovat asuneet pohjoisissa havumetsissä. Noin 7 000 vuotta sitten puhuttu kantaurali on hautautunut syvälle tytärkieliinsä, mutta se elää. Koivu ja kuusi yhtä hyvin kuin kuin elämä ja kuolema kuuluvat siihen kantauralin sanastoon, joka on periytynyt suomeen. Mänty on tuoreempi tulokas, ja esimerkiksi Komin mytologiassa mänty on ikään kuin porraspuu aurinkoon ja naiseen kytkeytyvän koivun ja kuolemaan liitetyn kuusen välillä. Ehkä Suomi onkin mänty, jonka oksien portaita pitkin kuihtuvat sukukielet pääsevät kiipeämään vähän lähemmäs valoa.

Voitonpuiston koivujen ja kuusten alla maa puskee pitkää heinää. Ruohikko kuolee, puut jäävät, mutta tänä kesänä kuolema ei ole vielä niittänyt kertaakaan. Lintu livertelee harvakseltaan isoäitien työnnellessä lastenlapsiaan rattaissa puiston hyvin laatoitetuilla käytävillä.

Ruoho saa lainehtia vapaana, mutta itikoille ja mäkäröille kävi huonommin. Lähiseutujen vedet myrkytettiin niin, että sain lätkäistä itikkaa vain etnoturistina Torumin maan ulkomuseossa, jonka suunnittelussa on ollut  mukana hantien elävä kansalliskirjailija Jeremei Aipin. Ehkä kalat eivät kuolleet ja hyttyset palaavat kaupunkiin samalla tavalla kuin noin 3 000 poliisin alta jonnekin muualle muuttaneet asukkaat heti, kun kongressimme päättyi.   

 JOUNI TOSSAVAINEN

(Kirjailija 3/2008)

Jukka Mallinen tulkkasi Heidi Hautalalle Venäjän duuman kansainvälisten asiain komitean puheenjohtajan Konstantin Kosatshevin puhetta, joka johti Viron valtuuskunan ulosmarssiin ugrien V maailmankongressissa Hanty-Mansijkissa 2008.

Viisi Venäjä-kirjaa vuodelta 2008

Presidentti Tarja Halonen mordvalaisten vieraana Hanty-Mansijkissa 2008.

Viisi Venäjä-kirjaa, jotka arvostelin Savon Sanomiin vuonna 2008.

HEIDI HAUTALA

Venäjä-teesit. Vakaus vai vapaus?

Tammi 2008, 168 s.

ANNE KUORSALO, ILMARI SUSILUOTO, MARTTI VALKONEN

Venäjä. Kovan linjan energiajätti

Edita 2008, 282 s.

ARTO LUUKKANEN

Projekti Putin. Uuden Venäjän historia 1996 – 2008

Wsoy 2008, 284 s.

JUKKA MALLINEN

Vapaita esseitä Venäjästä

Savukeidas 2008, 256 s.

SUVI SALMENNIEMI, ANNA ROTKIRCH (toim.)

Suhteiden Venäjä

Gaudeamus 2008, 312 s.

Jos oikeusvaltio toteutuu, Venäjä ei pelota. Tämä toive lävistää nämä viisi kirjaa, joista Suhteiden Venäjä onnistuu vilauttamaan myös käytännössä, miten tavallinen ihminen selviää pelkojensa kanssa jatkuvassa epävarmuudessa. Kun laittomuus on laki, ystävät ja suku ovat kultaa.

Suhteiden Venäjän tutkijoiden lisäksi lähinnä katua on tallannut esikoiskirjailija Jukka Mallinen, jolla on sisäpiirin tietoa Pietarin ja Moskovan kulttuuripiireistä 70-luvulta lähtien. Jos Suomen PEN:n pj:n Mallisen esseet ovat hätähuuto oikeusvaltion rappion edessä, niin Heidi Hautala (vihr.) kiteyttää epätoivon kymmeneksi teesiksi, joilla oikeutta ja kohtuutta lisättäisiin Putinin romuttamaan demokratiaan.

Presidentti Dmitri Medvedevin haasteille luo historiallisen taustan tarkkoine lähdeviitteineen Arto Luukkasen Projekti Putin, jonka viileää analyysiä vasten on hyvä verrata muiden tietoja ja tuohtumusta. Kun Luukkanen pitäytyy ansiokkaasti lähteissään, Hautala esittää toimenpiteitä, kuten pamflettiin kuuluu. Tässä Venäjä-paketissa lähes muiden kirjojen kertaukseksi jäävät Kuorsalo-Susiluoto-Valkosen artikkelit, joiden ”paperitieto” tiivistyy viimeiseen lukuun Venäjän uhkakuvat:

”Kuvaa vihollisten ympäröimästä maasta pitää voimistaa, kun maa on ajautunut turvallisuusviranomaisten käsiin... Omaisuuden uusjako on mieletön. Se ei voi olla kestävä, koska sillä ei ole järkeviä perusteita. Neuvostoliiton historian tilinteko odottaa myös, sillä menneisyyden hallinta on Venäjälle haaste siinä, missä se on ollut Saksallekin, eikä Stalinin hirmutekoja voida loputtomiin väistellä. Venäjän tulevaisuuden ratkaisee viime kädessä se, millaista kohtelua kansalaiset vallanpitäjiltä suvaitsevat... Ympäristöongelmat ja neuvostoaikana rakennettu infrastruktuuri vaativat toimia ja ilmastonmuutos voi sulattaa ikiroudan. Silti varsinainen haaste Venäjällä tiivistyy kolmeen kohtaan: Kiina, Kiina ja Kiina.”

”Viisikon” mukaan Venäjällä oli rakentumassa elävä kansalaisyhteiskunta, mutta Putin romutti sen perustan. Jos Angela Merkel uskaltaa tavata ihmisoikeuksien puolustajia Venäjällä, niin sitä Hautala toivoo myös Matti Vanhaselta ja Alexander Stubbilta. Näin on politiikassa, käytännössä kansalaisyhteiskunta toimii eri tavalla idässä kuin Brysselissä. Tästä erosta löytää aavistuksen Suhteiden Venäjästä. Tosin tieteellisen liturgian noustessa pintaan, tutkijat sulkeistavat helposti muut kuin tenttiin lukijat.

Kun lännessä yhdistyksiin liittyminen on lähes jokaiselle mahdollista ja yhteisöön halutaan uusia jäseniä, niin Suvi Salmenniemen tutkimuksen mukaan venäläiset kansalaisjärjestöt valikoivat piirinsä entisen kollektiivisen toiminnan tapaan: ”Yhteisöllisyys rajoittuu järjestön jäseniin – heihin luotetaan, heitä kohtaan tunnetaan solidaarisuutta, heihin sitoudutaan – mutta yhteisöllisyys ei laajene järjestön ulkopuolelle.”

Suhteiden Venäjän naisnäkökulmalla päästään naapurin sänkyyn asti, ja näihin sisäisimpiin tuntoihimme liittyen voimme aavistella, millaista kohtelua uudet venäläiset kestävät Medvedevin 1,5 miljoonalta byrokraatilta. Vaikkapa Maija Jäppisen tutkimusta perheväkivallasta luettuaan ei enää selittele venäläisnaisten ”laajalla sielulla”, miksi eukot eivät eroa ukoistaan, jotka tappavat itsensä votkalla alle 50-vuotiaana.

Naisia pidättelee väkivaltaisissa parisuhteissa niin taloudellinen, sosiaalinen, juridinen kuin emotionaalinenkin suojattomuus. Naisia myös syyllistetään erotilanteessa ja väkivallasta ei voi puhua julkisesti, mutta Jäppisen mukaan ”niitäkin tärkeämpänä työntekijät nostivat esiin naisten pelon ja emotionaalisen riippuvuuden puolisoistaan”. Raiskaus avioliitossa ei ole Venäjän lain mukaan rikos, ja vielä vuonna 1999 kaikista työttömistä 70 prosenttia oli naisia.

Nuoret naiset ovat hieman paremmassa tilanteessa, mutta Meri Larivaaran artikkelia lukiessa ei voi kuin hämmästellä heidän äitiensä tietämättömyyttä: ”... että vain raskaudenkeskeytys oli ehkäisykeino. Ja he ovat tehneet viisi, kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä raskaudenkeskeytystä, jota he pitivät ehkäisymenetelmänä, tosiaankin. Tämä on, no, niin sanoakseni sen aikaisten naisten mentaliteetti.”

(Savon Sanomat 23.5.2008)

Miten peili pitäisi pestä?

Jos kuvaisi yhdellä kohtauksella Venäjän tilannnetta, lainaus löytyy Anna Rotkirchin tutkimukesta kokoelmassa Suhteiden Venäjä. Siivooja-nanjan hätä uusrikkaan peilin edessä pistää silmään niin, että siinä tunnistaa sen ihmisen perimmäisen ahdistuksen, josta ennakkoluulot vierasta kohtaan kumpuavat.

Ja kun ollaan tässä kulttuurishokissa – uuden rikkauden ja tutun köyhyyden ristiriipunnassa –, ainoaksi vaihtoehdoksi jää usein toisen moraalinen tuomitseminen: ainakaan Saimaan rannalta venäläinen ei saa ostaa mökkiä.

Mutta Lena on pietarilainen työläisnainen. Kuukausien odotuksen jälkeen hänelle tarjotaan työtä, josta maksetaan yli kaksi kertaa enemmän kuin mitä hän saa kolmen perheen siivouksista. Muutaman päivän eurooppalaista tasoa eli evrostandardia vastaavaa huushollia siivottuaan Lena lopettaa työt. Niin peili voi pelottaa, ja varsinkin siihen katsominen:

”Koettakaa ymmärtää, olen tavallinen neuvostonainen, asun kommunalkassa yhdessä ainoassa pienen pienessä huoneessa. Joudun asuntoon, jonka eteisessä on erillinen, kaakeloitu WC. Se on pelkästään vieraita varten! (...) Kylpyhuoneessa on poreallas ja valtava, kattoon asti ulottuva seinäpeili (...) Työnantajani selitti minulle työtehtäviäni, mutta en pystynyt keskittymään, sillä päässäni pyöri vain kysymys: ’Miten pystyn pesemään tuon peilin?’”

Kohtaus sopisi jatkoksi Ryszard Kapúscinskin klassikkoon Imperiumi (1993), Magnus Londenin kertomuksiin Siperian matkoilta (1997) tai Karl Henrik Nikulan matkakirjaan Brodskys staket (2000).

(Savon Sanomat 23.5.2008)

Heidi Hautala ugrien maailmankongressissa Hanty-Mansijkissa 2008.

Hautalan kymmenen teesiä

Heidi Hautalan kirjan teeseihin tiivistyvät ne ongelmat, jotka Euroopasta päin katsottuna näkyvät Venäjän tilanteessa.

1. Oikeusvaltio on edellytys Venäjän kehitykselle. Medvedevin on pidettävä kiinni lupauksestaan kitkeä korruptiota, myös turvallisuuspalveluissa.

2. Venäjän itse itselleen kehittelemä käsite ”suvereeni demokratia” ei helpota kansainvälistä yhteistyötä.

3. Unionin yksittäisten maiden irtiotot Venäjän energian takia vahingoittavat yhteistyötä.

4. Terrorismisodan varjolla EU:n ja U.S.A.:n on lopetettava huonon esimerkin näyttäminen Venäjän kaltaisille autoritäärisille maille.

5. Ei ole syytä ylpeillä suhteilla Putinin Yhtenäiseen Venäjään, jos se ei edes yritä puolustaa oppositiopuolueiden olemassaolon oikeutta.

6. Tuki kansalaisjärjestöille, jotka ovat vallan parhaita vahtikoiria myös Venäjällä.

7. ”Suomessa on monipuolistettava Venäjä-yhteistyön julkista tukea ja ryhdyttävä jakamaan sitä muillekin kuin Suomi-Venäjä-seuralle.”

8. Venäjän suomensukuisten kansojen aseman parantaminen on Suomen, Viron ja Unkarin vastuulla EU:ssa.

9. Neuvostoliiton arkistot on avattava.

10. Jotta Suomen venäjänkieliset eivät olisi vain Kremlin yksipuolisen viestinnän varassa, on viisasta tukea täällä toimivaa venäjänkielistä mediaa.

(Savon Sanomat 23.5.2008)