Kolmen uroskarhun karkotussanat

 

Särkilahden karhu Kuopiossa 27.8.2025.

Ei tiedetä, miksi Suomen kalliotaiteessa karhua on kuvattu vain kolmessa kohteessa, kun taas hirveä esittäviä kuvia löytyy lukematon määrä. Arkeologisesta aineistosta löytyy vielä vähemmän todisteita karhun palvonnasta, vaikka karhutotemismi näkyy vahvasti suomalaisessa kansanrunoperinteessä.

Piispa Isaacus Rothovius tuomitsi karhurituaalit jo 1600-luvulla, mutta karhunpeijaiset jatkuivat Itä- ja Pohjois-Suomen kansanperinteessä aina 1900-luvulle saakka. 

Juvan runoilijapastori Abraham Poppiukselta (1793–1866) on välittynyt karhunkarkotusloitsun kopio, joka sisältää runsaasti savolaisuuksia varhaisemmalta ajalta kuin ensimmäinen kirjaanpano vuonna 1782.

Metzän kullainen kuningas, 

metzän ehtanen isändä,

mehtoiseni halliparta,

käy mun kjerten kallioni,

kaarten karjan laituimilla,

sivutze sikoveräjän.

Lähde tuonne kunga käsken:

Pohjan pjendereen perään,

Lapin maahan laukeaseen –

siell on kedot juostaxesi,

sannat helkytelläxesi,

siell on luutoinda lihaa,

siell on päätöntä kalaa.

Siell on hirvet kytkettynä,

jalopeurat jatkettuna.

Karhun päivänä lausuin UkkoHiiden laavulla Tervossa ”Uroskarhun karkotussanat”, jotka on kirjaanpantu Suomen kansan vanhat runojen XV osaan (SKS 1997, 159–160). Metsännenän (1990) karhurunojen lisäksi manasin metsänpeittoon uudella runolla kolmea uroskarhua, joiden nimeä ei kannata mainita, jos ei halua herättää algoritmiä.

Mitä emme sano ääneen

kun yritämme miellyttää

ystävääsi, joka puree

ruokkivaa kättä?

 

Kuka tulee vastaan tilaamatta

ja ketä ei saa mainita

lykkyään menettämättä?

 

Otsohan asuu Amerikassa,

Mesikämmenen hunajatolppa

seisoo pörssissä ja Miška

ei sano sotaa sodaksi

vaan erikoisoperaatioksi.

 

Meidän kaveri Otso

ja Venäjän toveri Miška

kapitalismi ja diktatuuri

kummanko kupista juot

öljyä ja votkaa vai molempia?

Tai ehkä nautimme tölkin

Ukrainan verta Olvin

Valko-Venäjän tehtaalta?

 

Ei valita eikä valiteta

hymyillään hampaat sahanterällä.

Ei sanota mitään, keinutellaan vaan

velkojemme nousu- ja laskuvesillä.

Meidän usko ja toivo eläkkeitä myöten

Amerikan tsaarin pörssiunelmia

tekoälyn pilvikeskuksissa.

 

Harvemmin keinottelemme

yhtä hyvällä tuurilla kuin Nalle

Suomen kartanossaan kiiltävässä

karvassa. Tosin vain kahtena

päivänä vanhassa kotimaassa

rusketuksen kulumisen riskillä

herrajahdin seurustelu-upseerina.

"Venäläiset määräävät niin kuin etutöölöläiset päättävät"

 

”Kun viime joulukuussa linnan juhlilla tarjottiin ansapyydettyä riekkoa, mediassa nousi kohu. Uuden Jutun Karoliina Paananen matkasi Enontekiöön ja tapasi miehen, joka pyysi kyseiset riekot. Lopputulos näyttää, mikä merkitys on sillä, että toimittaja malttaa aidosti kuunnella ja yrittää ymmärtää.”

”Tippui kuin kassakaappi, niin sanotaan Timon mukaan laukauksesta, jonka jälkeen saalis ei jää kitumaan. Yhtä hyvin saattaisi sanoa että hirsiansan tukki tipahtaa kuin kassakaappi. Sitä paitsi loukussa lintu on tallessa paremmin kuin vankilassa, Timo vakuutti päivän kokemuksista viisastuneena. Viileätä maata vasten koppelo oli säilynyt syömäkunnossa, mutta miten olisi käynyt kurjassa, kuumassa sellissä. Lanka-ansassa pyy tietysti kärsi pitempään, tai yhtä pitkään kuin riekko Lapissa. Vaan minkä takia saamelaisen lankojen virittely lumisessa vaivaiskoivikossa näytti niin luonnolliselta? Miksi emme ole kuulleet tämän eräperinteen sensurointivaatimuksia Utsjoen, Inarin ja Enontekiön seuduilla, jossa alkuperäiskansan ansapyynnillä oli merkitystä sivuelinkeinona pääelinkeino poron syödessä jäkäläkankaat kivikoksi? Sama Komissa, sanoin, kun Uku lisäsi perunan lohkoja kattilaan. Miksi alkuperäiskansan mailla venäläiset määräävät niin kuin etutöölöläiset päättävät perä-Lapin poromiesten petokorvauksista?" (Venäjän metsästäjät. Eräurheilua Kominmaalla, 247)

Syö särkeä niin Venäjälle tulee järkeä

Kuva: Nuori Voima 1/2025, 25.

Pieninä palasina on tietomme Venäjältä, jos kohta monesta muustakin englantia puhumattomasta maapallon kolkasta. Virallisen yhteistyön loputtua elämme Venäjä-uutisoinnissa vain kahden toimittajan varassa: Ylen ja Hesarin.

Yksityiset yhteydet pelaavat netissä, kun ei kerrota mitään siitä, mikä kiinnostaa ohranaa.

Nuoresta Voimasta 1/2025 saamme kuitenkin tietää, miten muutamat taiteilijat vastustavat sotaa myös Venäjällä. ”Sodanvastainen katutaide Venäjällä elää ja voi hyvin, vaikka Suomessa se tunnetaan huonosti”, kerrotaan Susi Nousiaisen jutussa ”Päättömien joutsenten tanssi”. 

Otsikko viittaa baleteista ehkä poliittisimpaan Joutsenlampeen, joka pyöri tauotta Venäjän valtiollisella tv-kanavalla silloin, kun luvassa oli puhtaan propagandan sijasta kehnoa huonompia uutisia: Brežnev oli kuollut tai Gorbatšovilta kaapattiin valtaa. Tähän venäläisen muistiin viittaa No wobble -verkkogalleriasta löytyvä kuva, jossa neljä päätöntä ballerinnaa tanssii siinä toivossa, että olisi aika vaihtaa vallanpitäjää.

Venäläiselle selkeää merkkikieltä on myös kala, jonka päälle on vetäisty punainen ruksi. Kala näyttää lahnalta, mutta on särki, joka toimii meemikulttuurissa sodanvastaisena symbolina eikä luterilaisen alkuseurakunnan merkkinä. Särki-meemin synnytys lähti liikkeelle syyskuussa 2022, kun kolmikymppinen Alisa Klimentova pidätettiin jalkakäytävään kirjoitetun ”Net v***e”-viestin takia.

”Viestin ilmiselvä merkitys on ’Ei sotaa’, ’Net voine’, jossa asteriskilla peitetyt kirjaimet ovat samalla protesti sensuuria kohtaan. Klimentova kuitenkin vakuutti tulleensa väärinymmärretyksi: hänen viestinsä oli tietenkin ’Net voble’. Vobla on särkikala Rutulus Caspicus, joka on Venäjällä suosittu eväs oluen kanssa. Klimentova kertoi inhoavansa kyseistä särkikalaa, ja selitti asteriskien peitossa olevan sanan olevan ’voble’. Ei särkeä! Oikeus vapautti hänet syytteistä.”

Tarina jatkui kuitenkin netissä, ja särki paisui meemiksi, joka johti Klimentovan uuteen pidätykseen ja sakkoihin. Mutta sodanvastustajien särkiä painettiin jo t-paitoihin. 

Konstit on monet, ja elämä jatkuu diktaattorin lähdön jälkeen, kuten kerrotaan romaanissa Venäjän metsästäjät. Eräurheilua Kominmaalla. Tosin savolaisen opportunistin elämää diktaattorien toimet ovat häirinneet yhtä vähän kuin idänkaupan parhaina päivinä. Huolimatta Sandels-lakostani iisalmelainen Olvi jatkaa edelleen ukrainalaisten verestä keitetyn kaljan valmistamista Valko-Venäjällä.

PS 

”Väestön keskittymisen myötä kulttuuripalveluita tarvitaan lisää alueilla ja kasvukeskuksissa, mutta samalla on huolehdittava palveluiden saatavuudesta harvaan asutuilla alueilla. Hyviä keinoja ovat mm. esittävän taiteen kiertuetoiminnan, tilojen yhteiskäytön sekä museopalveluiden lisääminen.”

(Opetus- ja kulttuuriministeriön Kulttuuripoliittinen selonteko, 2025, jonka teksti on tuotettu samalla tekoälyllä kuin Storytellin fantasiaromantiikan käännökset ja Venäjän federaation ulkoministeri Sergei Lavrovin puheet.)

Kremlin auringon Avantgardelta ei voi puolustautua

 

    Helsingin Sanomat 24.11.2024.

”Seuraavaa operaatiota hierottiin Venäjällä yhtä ahkerasti kuin Amerikassa neuvottiin sellaisen demokratian tielle, jossa ei saanut olla mutkia. Komin-matkamme aikaan armeijan kokoontumisajoja harjoiteltiin Kuolan niemimaalta aina Puolan rajalle asti. Z-harjoituksessa ammuttaisiin ainakin Iskander-XXL-ohjuksia Astrahanin liepeiltä ja Kuolan suunnassa testattaisiin Avantgardea, uutta pehmeäkärkistä ohjustyyppiä. Kremlin auringon Tsaarin mukaan kellään ei ollut vastaavaa ydinkäyttöistä sukelluskondom-tyyppiä. Arktista aluetta suojelevan pyhän Trifon Petsamolaisen siunaama syväsukeltaja voittaisi entiset ja tulevat atomi-, ilma-, nano-, maa-, makro- ja meripuolustusjärjestelmät ja kykenisi puolustusmielessä toimittamaan hypermoonisia ydinlaukaisuja minne huvittaa ja mille tahansa etäisyydelle. Avantgardelta ei voi puolustautua, vaikka kansanviholliseksi tunnistettu agentti pyrkii sängyn alle, ulkomaille, lehdistötilaisuuteen tai minkä tahansa muun teatterin näyttämölle.

Neorossijan ryssimä, mutta Novoimperiumin pystyyn nostama kondom lensi sekä korkealla että syvältä kyntäen ennalta arvaamatonta reittiä. Se tunki pohjaan asti myös sisätiloissa, ja ainakin tuon arvaamattomuuden tiedettiin pitävän paikkansa.”

(Venäjän metsästäjät. Eräurheilua Kominmaalla 2023, 130)

Meta for Business sensuroi Venäjän

Nyt on testattu, mitä sosiaalisen median yhtiö Meta tarkoittaa, kun se rajoittaa yhteiskunnallisiin sisältöihin liittyvää mainontaa Facebookissa ja Instagramissa.

Useasta yrityksestä huolimatta mainos ei mennyt läpi, kun kokeilin julkaista lainausta romaanin Venäjän metsästäjät sivuilta 129 –130. Kaunokirjallisen teoksen lainaus löytyy Kirjoittajan päiväkirjan päivityksessä 25.3.204 ”Moskovan terrori-iskun pahin sitten vuoden 2004”.

Meta on aloittanut poliittisten sisältöjen rajoitukset jo helmikuussa. Perusteluiksi esitetään, että yhtiö keskittyy tekemään ”mahtavan kokemuksen kaikille”.

Meta määrittelee ”poliittisen sisällön” liittyvän ”yhteiskunnallisiin asiakysymyksiin, vaaleihin tai politiikkaan”, joten käytännössä lähes mikä tahansa algoritmin nappaama politiikkaan liittyvä postaus mahdollistaa julkaisukiellon.

Älä ainakaan käytä sanoja saati hästäkkejä #venäjä #terrorismi #putin, vaikka Suomen yhteiskunnallisessa keskustelussa niistä ei voi olla lukematta joka päivä.  

Kun Meta päättää, olipa uutinen faktaa tai fiktiota, se ei mene läpi muuten kuin ”mahtavana kokemuksena” metademokratialle, jonka voitokkaalla tiellä ei saa olla mutkia.

Moskovan terrori-isku oli pahin sitten vuoden 2004

 ”Jos Ilja kuvaili suhdettaan terroriin ristiriitaiseksi, sitä oli myös islamiin kääntynyt anarkisti-isä Kortšagin. Ensi töikseen Pavel oli räjäyttänyt Moskovasta Pietariin matkanneen Nevski-Expressin.

Meidän junan attentaatilla Pavelin oppipojat protestoivat netissä elokuvaa, jossa tsaari Nikolai I suuteli turkkilaista balettitanssijaa. Näin ei saanut loukata uskovaisen isänmaallisia tunteita Venäjällä, olipa hän muslimi Murad Tšhetšeniassa tai ortodoksipiispa Leo III Moskovassa.

Ymmärrättekö? Ilja kysyi. Jos ette, olette Venäjällä.

Seuraavaa operaatiota hierottiin Venäjällä yhtä ahkerasti kuin Amerikassa neuvottiin sellaisen demokratian tielle, jossa ei saanut olla mutkia.”

(Venäjän metsästäjät, 129 –130)

Venäjän metsästäjien ensimmäinen arvostelu

 

Heinäkuussa painosta tulleen romaanin Venäjän metsästäjien ensimmäinen arvostelu julkaistiin Savon Sanomissa 5. tammikuuta 2024.

Loppiaisena Savon Sanomissa rikostoimittaja Asta Tenhusen juttua yläsavolaisesta eräurheilusta, johon viittasin arvostelussa ”Eräkirjallisuuden parhaita” (Kirjoittajan päiväkirja 3.1.2024).

Jos haluaisin tunnustaa kuten Hannu Salama Juhannustanssien jumalanpilkan, niin Venäjän metsästäjissä halusin pilkata Suomessa eräkirjallisuutena markkinoituja kirjoja. 

Ei siitä satiirista sitten kotimaista eräkirjallisuutta tullut, aivan niin kuin todetaan Pasi Huttusen arvostelun lopuksi.

Tuli siis antieräkirjallisuutta, josta Pia Valkonen kirjoittaa Pian blogissa otsikolla "Pasi Huttuen on lukenut Jouni Tossavaisen metsästäjät ainakin melkein kokonaan".

Eräkirjallisuuden parhaita: Ekmanin ”Suden jälki”

 

Ferdinand von Wright: ”Interiör från verkstaden i Marieberg, 1850/52”. Kuva: Konsnärsbröderna von Wrights dagböcker 6, Svenska Litteratursällskapet i Finland 2008, 476.

Ruotsalaisen Kerstin Ekmanin (s. 1933) romaani Suden jälki (2022) on parasta eräkirjallisuutta, jota olen saanut lukea. Venäjän metsästäjiä kirjoittaessa sain perehtyä tähän genreen, jonka taantumista on odotettu samalla tavalla kuin sotaromaanin lukijan kuolemaa.

Vanhan polven eräniilot kuolevatkin, mutta erästely elää tapojaan muuntaen, ja sitä mukaa muuttuu eräromaani ekokirjallisuudeksi. Sodatkin jatkuvat, ja sotafiktiona julkaistaan jotain muuta kuin sodan vammauttamat miehet kirjoittivat ja yhtä hyvin kärsineet lukijat nauttivat.

---------------------------------------

”Suden jäljen 176 sivussa kerrotaan kaikki se, mikä on jäänyt lukematta yläsavolaisilta villieläinten tappajilta. Metsästyslakien rikkojina noin 30 savolaista odottaa parhaillaan tuomiotaan. Kuinka paljon näitä lukemattomien miesten lukemattomia poikia on todellisuudessa ja paljonko näitä eräurheilijoita kasvaa suden tappajiksi, on vielä näkemättä.”

---------------------------------------

Kuitenkin näinä Putinin sota-aikoina vain Otavan omistama Karisto markkinoi perinteistä sotaromaania ja julkaisee eräkirjallisuutena perinteisiä romaaneja. Joku eränovelli mahtuu joukkoon, jos tekijä on ennestään tuttu. Kummankin genren valopilkut tulevat siis Suden jäljen tapaisina sattumina miltä tahansa muulta kustantamolta.

Elokuussa 90 vuotta täyttäneeltä Ekmanilta Suden jälki (Bonniers/Tammi) on samanlainen mestarilaukaus kuin vaikkapa Leo Tolstoin lopun aikojen helmi Hadzi Murat ja Juhani Ahon lopputuotannon kolmiodraama, pienoisromaani Juha.

Koko kolmikko parasta kaunokirjallisuutta siitä huolimatta, että ne voidaan määritellä eräkirjallisuudeksi, sotakirjaksi ja rakkausromaaniksi.

Suden jäljen 176 sivussa kerrotaan kaikki se, mikä on jäänyt lukematta yläsavolaisilta villieläinten tappajilta. Metsästyslakien rikkojina noin 30 savolaista odottaa parhaillaan tuomiotaan. Kuinka paljon näitä lukemattomien miesten lukemattomia poikia on todellisuudessa ja paljonko näitä eräurheilijoita kasvaa suden tappajiksi, on vielä näkemättä.

Se tiedetään, että siunattuun hulluuteen verrattuna kirjasivistys ei ole kovinta valttia näillä lakeuksilla, eikä opetus- ja kulttuuriministeri Sari Multala (kok.) lisää panoksia alueelliseen kulttuuritoimintaan. Maaseudun ja kirjallisuuden tukia leikattiin ensimmäisenä.

Seuraavaksi tapetaan alueelliset taidetoimikunnat.

Ferdin käden jälki

Metsästyksen, kuoleman ja pitkän avioliiton kuvauksen lisäksi Suden jäljestä löytyy ekfrasis. Ekmanin mielenkiintoinen kuvaus kuvasta on Ferdinand von Wrightin käden jälki.

”Inga tuli, kun istuin katselemassa laulujoutsenen kuvaa yhdestä von Wrightin veljesten teoksista…

He olivat mestariampujia jo pojankloppeina. Nousin ja menin hakemaan kirjan, joka kertoi von Wrightin veljesten elämästä. Siinä oli kuvia verstaasta tai ateljeesta. En tiedä, kummaksi tilaa pitäisi kutsua. Siellä on sekä höyläpenkki että hakkuupölkky ja kirves. Nuorempi veljeksistä istuu työpöytänsä ääressä kynä tai sivellin. Ellei se siten ole skalpelli. Hänen edessään nimittäin lojuu jotain, mikä voisi olla kuollut lintu. Pieni sellainen. Vaikea erottaa lajia. Vanhempi veli seisoo vieressä ja katselee sitä. Lintukoira nukkuu höyläpenkin luona. Ja lattian leveillä lankuilla makaa kuollut laulujoutsen siivet levitettyinä. Valkoisessa rinnassa näkyy punainen veritahra. Siististi ammuttu.

Inga huudahti, että tuo ei voinut olla totta. Ehkä jokin yksittäistapaus?

Katsoppa hohkanärheä joutsenen vieressä.

Inga vaikeni.”

(Suden jälki, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen, 97)

Kertojan, eläkepäiviä viettävän metsänhoitajan, vaimo Inga vaikeni. Hän ymmärsi, että von Wrightien oli ammuttava lintunsa taidetta tehdäkseen. Tai siksi, että hän ei ymmärtänyt, vaan oli vihainen villieläinten tappajille.

Itse en ymmärtänyt määritellä Ferdinand von Wrightin taulunsa etualalle maalaamaa närheä hohkanärheksi laatiessani romaania Taistelevat metsot (2020).Toisaalta tiesin, että Ferdi maalasi taulun Ruotsissa 1850-1852 veljensä Wilhelm von Wrightin työhuoneesta ja Mariebergin verstaan toinen mies ei ollut velipoika vaan Wilhelmin appiukko Olof Bildt. 

”Koira, koiras, koppelo, ne minä tapoin Marierbergin verstaan lattialle…

Mariebergin taulussa, pihkalta tuoksuvan verstaan perällä veli Wilhelm ja Marian isä seisovat silmät pystyssä tämän totuuden edessä. En tiedä, pelkäävätkö he Marian puolesta vai ymmärtävätkö he nuorukaisen tuskia, jonka merkit asettelin heidän eteensä? Ensin kirves, kuoleman kova puhemies, sitten joutsen, närhi ja koira…

Jos lintukieltä puhutaan, puhdas rakkaus on joutsen, närhi näyttelee keikaria ja kolmion siunaa Marian lempikoiran Didon katse. Siinä on 'Mariebergin verstaan' kolmio kultaisessa leikkauksessa, jonka hän käänsi kukkaiskielelle 'Haminalahden puutarhassa'.

Luunappi riittää keikarin lopuksi – taulun närhikin heitti henkensä yhdellä iltapäivän maalauskerralla – joutsenesta sielu ei irtoa yhtä helpolla, eikä lähtenyt verstaan lattialla. Rakkauden kuolemaa oli maalattava useamman kerran, sillä tässä toisessa Ruotsin-pakomatkassa oli kyse muustakin kuin Gabriellan kuoleman pyhittämästä Marian avioliitosta.

Kirveellä kalvosesta poikki käsi, joka houkuttaa hundsfottia. Sitäkin se taulun kirves hakkuupölkyn vieressä tarkoittaa… 

Wilhelmin verstaassa Don Ferdinando sai tapella itsensä kanssa toista vuotta. Sitten keikarille näytettiin närhen munat!...

Suotta ei närheä kutsuta paskonärheksi ja kuoleman merkiksi, jos se ilmestyy pihapuuhun. Mutta harva on närhen munia löytänyt päästäkseen näyttämään toiselle, millainen ihminen on, sanoo herra. Yhtä hyvin närhi piilottelee pesänsä kuin Ferdi on osannut hautoa halujaan palattuaan isänsä huusholliin.

(Taistelevat metsot, 278 –280)

Jatkokertomus Venäjän metsästäjien vastaanotosta

 

”Jouni Tossavaisen Venäjän metsästäjät rauhoittuu lopussa. Viimeisissä osissa Pietari ja Annulirovano, mitätön on niin lyyrisiä kauniita jaksoja, että tekisi mieli itkeä. Romaanin viimeiset sivut nolostelevat vanhan miehen rakastumista ja hakasulkeista löytyvät lyyris-eroottiset jaksot ovat ihan toista Tossavaista, jota olen tähän mennessä lukenut. Koko elämässäni.”

Neliosainen jatkokertomus Venäjän metsästäjät -romaanin vastaanotosta on julkaistu Pian blogissa.

Loukku on lauennut; kirjailija ja kirja litistyvät maata vasten, kun juoni vähitellen paljastuu lukijalle. Siinä näkijä missä tekijä ei voi muuta kuin kiittää Pia-Maria Valkosta perusteellisesta luku-urakasta.

Tekstinsä loukussa litistyvä tekijä tietää kirjoittaneensa kehnosti varsinkin niissä pisteissä, joissa vastaanottaja tekee virheitä. Liian vaikeaksi on juoni jäänyt, jos esimerkiksi romaanin lopussa lukija lukee niin, että Komissa naiset auttavat miehet saman Volgan yli kuin alkusivuilla.

Harvinaista herkkua joka tapauksessa, ja varsinkin tämän kirjan kohdalla. Arvioita ei ole julkaistu, ja syynkin käsittää Pian blogia luettuaan.

Muutamia muistumia Kirjakantista 2023

 

Muutamia muistumia savolaisesta kirjallisuustapahtumasta Kirjakantista on päivitettävä, koska tällä kertaa ne eivät olleet mustelmia vaan niin mukavia muistoja, että pitäisi olla yhtä kiitollinen kuin Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen.

”Jos hukkasit onnellisen elämän avaimet, kokeile, löytyisikö taskustasi pieni pala kiitollisuutta”, piispamme paimentaa lampaitaan Savon Sanomien kolumnissa tänään.

Yhtä hyvin tekee mieli lainata nobelisti Louise Glückin ”Aamuhartauden” salaviisaita loppusäkeitä kokoelmasta Villi Iiris (2022, suom. Anni Sumari), jonka vihdoin sain luvun alle kirjastosta:

”Tiesimme vain, ettei ollut ihmisluonnon mukaista rakastaa/ ainoastaan sellaista mikä vastaa rakkauteen.”

Pyytääkö siis ”Saavuttamaton isä” pyyteetöntä rakkautta, jonka varaan ihminen ei osaa heittäytyä, vaikka on oppinut palvomaan ”sinua”, jota kuitenkaan ”Aamuhartauden” mukaan ”emme koskaan ajatelleet”?

Helpompi kuin vastata kysymykseen on palata kiitollisuuteen. Tosin ennen sitä muistan ja muistelen Janne Saarikiven haastattelua Kirjakantin viimeisenä päivänä. Puhuimme pääasiassa Venäjästä, mutta myös uskosta. Heti toiseen painokseen hypänneen teoksen Hankalat sanat päättää essee ”Usko”, josta löytyvät Saarikosken mielestä uskottavat sanat. Näihin sanoihin hän luottaa enemmän kuin yliopistoon ja Yleisradion ja niiden takia hän voisi kärsiä marttyyrikuoleman, vaikka sanojen tarkka merkitys jää hämärän peittoon:

”Jumala on kolmiyhteinen, Luoja, Vapahtaja ja Pyhä henki. Ja että Jeesus Kristus on Jumalan poika, Vapahtaja, meidän tähtemme kuollut ja ylösnoussut.”

Haastattelussa, jota markkinoitiin keskusteluna Venäjästä, Saarikiven uskon taustaksi tarkentui yksinkertainen tosi seikka: kirkon ja uskovaisten porukoissa hän on tavannut hyviä ihmisiä. 

Tarkempi raportti Kirjakantin Venäjä, Venäjä, Venäjä -keskustelusta ja arvostelu romaanista Venäjän metsästäjät (2023) löytyy Pia-Maria Valkosen Pian blogista.

Hyviä ihmisiä on myös Pohjois-Savon taidetoimikunnassa, joka myönsi taidepalkinnon kirjailijalle. Otin palkinnon vastaan Kirjakantin runotorstaina, joka jatkui Runopuulaakilla. Tulokset löytyvät täältä.

Juhlat jatkuivat työn merkeissä, kiitollisuus tulee vastaan arjen koitossa. Työkseen on saanut päivittää esimerkiksi tätä päiväkirjaa, jonka kävijämäärä on vähitellen noussut samoihin lukemiin kuin edeltäjässään Kuvassa ja sanassa. Mutta taidepalkinnosta onnittelijoita löytyy eri alustoilta noin kymmenkertainen määrä päätyöhön verrattuna.

Kiitollinen osaan olla jokaisesta, joka on muistanut. Silti outo alakulo palaa. Ilotulituksen hetkikö on taiteen paikka torilla, vaikka sen pitäisi kuulua joka hetkeen ja keittiöön. Toinen kulon sytyke on syvemmällä; esikoisella ei saa olla etuoikeuksia.

Kiitollisuus ei riitä, kun suurimmalla osalla yhtä hyvistä ja vielä paremmista tekijöistä ei näytä menevän hyvin. Mistä kirjailija etsii ’onnellisen elämän avaimia’, kun varjot syvenevät? Päätyötä, kirjoittamista, aina jatkaa, mutta onko julkaisemisessa mitään mieltä, jos yhtäkään arvostelua ei julkaista.

Tuosta sain sanottua kulttuuritoimittaja Iikka Taavitsaisen Savon Sanomien jutussa (17.11.2023), josta on oltava kiitollinen joskin ennen haastattelua epäilin, ettei ole uutta sanottavaa. Tuli sitten sanotuksi otsikkoon asti, että kirjailija ei osaa kirjoittaa:

”Kirjoitan sen takia, että en ole koskaan oppinut kirjoittamaan.” 

Että entistä useampi teos jää ilman arvostelua, siitä puhuttiin kirjailija Marjo Heiskasen juontamassa Kriittisessä runoillassa. On ihme, että kritiikki on tämänkin verran hengissä, totesi arvostelija Vesa Rantama. Arvostelijain liiton puheenjohtajana Rantamalla on horisontti hallussa paremmin kuin monella muulla, tai kellään tässä maassa, joten niin tekijät kuin kriitikot keplottelevat palkkansa konstilla jos toisella – ja lopulta pyhällä hengellä kuten Saarikivi.

Jos Rantama on analyyttinen kriitikko, niin Arttu Seppänen on impressionistinen kirjoittaja ja puhuja. Hyvä keskustelupari, jota Heiskanen komppasi niin, että Kirjakanttiklubin yleisö sai nauttia Seppäsen suusta irronneesta arvostelusta, jota ei julkaistaisi missään: Satu Rämö on paskaa.

Nyt se on julkaistu, eikä Seppänen ole yksin kiittämätön. Suomen Kuvalehdessä kriitikko Tero Karstastenpää kertoo, mikä on Rämön kaava ja kuinka paljon tyhjiä adjektiiveja tarvitaan myyvään dekkariin.

Eikä Karstastenpää ole yksin Kuvalehdessä 46/2023. Kirjailija Artemis Kelosaari rusikoi Kaija Rantakarin kokoelman Kertosäe yhtä ankarasti kuin Seppänen luistelija Kiira Korven esikoisen. Arvion viimeinen kappale muistuttaa palkintotodellisuudesta, josta sain nauttia viikonlopun verran.

”Toisin kuin Cankoçak, Rantakari kuitenkin on jokaisella aiemmalla teoksellaan päätynyt vähintään palkintoehdokkaaksi ja Kertosäe on tullut isolta kustantamolta. Tämän pitäisi herättää kysymyksiä siitä, mitä tässä maassa pidetään arvokkaana taiteena.”  

Yleisradion Kokkilive ja Jälkityhmät

"...ja komeat nuorukaiset kirjailluissa mekoissa ja sorokka-päähineissä kumartelivat itkiessään ilosta... Kehityksen kehittyessä hotellinetin näyttö valehteli aina vain sujuvammin. Ja mikä idän ja lännen välille eron teki, jos ajatteli EU-huijareita ja Guantanamon vankileirin kiduttajia. (Venäjän metsästäjät, 143)

Koko ajan lisätään jotain ja vatkataan vähän. Mitä se on? Ei edes ruokaohje, jossa neuvotaan vatkaamaan riittävästi, vaan Yleisradion kulttuuriohjelma.

Miksi ei edes vatkata, ymmärtää, kun katsoo Kokkiliveä eli Ylen Kulttuuricocktailia ja kulttuuritoimituksen päällikköä, joka puolustaa kulttuurin saamia yritystukia aamuteeveessä. 

Sitten toimittaja Oskari Onninen vastustaa myös kulttuurin yritystukia siinä missä muitakin yritystukia, koska tuloksia ei mittaa kukaan.

Kun Onninen ihmettelee, miksi yksikään kulttuuritoimitus ei tee tästä juttua niin kuin taloustoimitukset tekisivät, muusikko Paleface komppaa vieressä. Hän toivoo, että joku kulttuuritoimituksen päällikkö ottaa Onniseen yhteyttä ja tilaa freelancerilta laajan jutun aiheesta.

Ja mitä tekee päällikkö, joka aloitti yritystukia ylistämällä. Ei sano mitään, ei ainakaan tilaa juttua. Ehkä hän ei tiedä, että on Suomen suurimman kulttuuritoimituksen keittiömestari.

Kun kaikki viisaus näissä Ylen aamu- ja kulttuuriohjelmissa vatkataan velliksi Pasilan mäellä mahdollisimman kiireellä kädellä ja niistä aineksista, jotka sattuvat olemaan lähinnä Pasilan mäkeä, kulttuurin torstaisen jälkiviisastelun nimi voisi olla Jälkityhmät Jälkinäytöksen sijasta.  

Ohlsonin päiväkirja tuli täyteen Hojo Hojossa

 

Päiväkirjassa palattu Moleskinen aikaan, kiitos viimevuotisen synttärilahjan.

Ensimmäisen Moleskinen löysin Roomasta 2004 suhteellisen edukkaasti. Circolo Scandinavon residenssiajan jälkeen näppärän muistikirjan hinnoittelu on karannut luksuksen puolelle, joten tänään päättelin Claes Ohlsonilta muutamalla eurolla hankitun Notebookin.

Hyvin toimi Ohlson (192 s.) ja kesti melko tasan vuoden (2.9.2002 -17.9.20232), joskin takasivulle kaipailin Moleskinen pientä taskua muutamaa tarpeelliseksi kuviteltua silppua varten.

Päivityksiä aloin tehdä kynällä Kuohareiden jälkeen. Rakentaessani kesääni 1979 huomasin, miten pienestäkin merkistä saattaa laajeta isompi muisto. Ja toisaalta, miten väärin muistaa jopa ajan ja paikan, jos ei ole mistä tarkistaa. 

Alkuperäislähteen äärellä saattaa sitten miettiä, miksi halusin rakentaa noin mieleiseni muiston.

Taskuun mahtuvia muistikirjoja on tietysti Kuohareita edeltävältäkin ajalta. Vuoden 2004 gradu opetti, miksi työpäiväkirjaan on helpompi viitata, jos sivunumerointi on olemassa.

Vasenkätisen sohmailuista on joskus saanut selvää. Edelleen vasenkätisenä olen nyt harjoitellut kaunokirjoitusta eli palauttanut Saarismäen kansakoulun oppeja. Jos ajatus tulee, ehkä sen ehtii panna muistiin hitaammalla kuin näppistekniikalla. 

Mahdollinen ajatus suhteellistui entisestään vieraillessani Tuusniemellä Pimeä kuu -festivaaleilla. Monesti on tullut ohitettu viihdekeskus Hojo Hojo, kiitos Vestäjien runokisan tuomaroinnin sain jarrut päälle. Festivaalin päätteeksi sain julistaa Ihan pimeetä -postikortturunokilpailun voittajaksi tuusniemeläisen Piia Kukkosen runon ja valokuvan.

Festivaalipäivän antia oli Astromatkailuseminaari, jossa pohdittiin pimeän taivaan hyödyntämistä osana vastuullista matkailua. Niin uskomatonta kuin se on, 90 prosenttia länsieurooppalaisista ei koskaan välty valosaasteelta.

Suomessakin 70 prosenttia kansasta ei näe asuinpaikaltaan Linnunrataa.

Mutta Kaavin Syrjävaarassa on pohjoismaiden ensimmäinen pimeänsuojelualue, jossa pimeätaivasmatkailun uusia konsepteja kehittää Olli Reijonen. muutaman muun yrittäjän kanssa. Toiselta puolen maapalloa, Uudesta Seelannista, toi terveiset Aleksi Taipale, joka luo edellytyksiä Dark Sky -matkailulle Lapissa.                                                                                            Piia Kukkonen.

Arkeoastronomi Marianna Ridderstad selvittää, miten muinaiset ihmiset tulkitsivat taivaan merkkejä, joita tavatakseen nykyihmisen on matkailtava pimeänsuojelualueella. Taivas ei ole vain ”täynnä terästä”, vaan täynnä tarinoita ihmiskunnan kulttuurihistoriasta.

Taivaalta on kotoisin myös Hiiden hirvi, jota hiihdetään Kalevalassa, ja omalla tavallaan Komissa, kuten kerrotaan romaanissa Venäjän metsästäjät.

Hojo Hojon tanssilava, oik. Ursan pumpattava planetaario ja arkeoastronomi Marianna Ridderstad.

Kirjasyksyn etkot, jatkot ja äänitykset

 

Äänikirjan luvut ottivat neljä päivää Helsingissä. Saman verran ellei enemmän saavat tehdä jälkitöitä äänimiehet Mikko Virta ja Niko Tompuri, ennen kuin Venäjän metsästäjät on kuuntelijan arvioitavissa.

"Metsästäjät" on ensimmäinen Aviadorin Kulttuurikulman peräkammarissa tuotettu äänikirja. Ääneen luvut aloitettiin romaanin julkkareilla. Samalla juhlittiin Maari Verrosen uutta novellikokoelmaa. 

Toisen julkistamistilaisuuden järjesti M. A. Castrénin seura Kasarmitorin varren uusissa tiloissa, jotka maalaiskävelijältä meinasivat jäädä löytymättä. 

Haastattelija ja Komin oppaani Paula Kokkonen jaksoi odottaa ja sain kiitokseksi Castrénin seuran toiminnanjohtaja Marja Lappalaiselta auringonkukan, joka jatkoi matkaa Taiteiden yössä Aviadorin Kulttuurikulmaan.

Liisankadulla tunnelma oli tiivis ja sain omistaa romaanin muun muassa Gummeruksen ajan kustannustoimittajalleni Paula Pesoselle (Hevoskomppi 1988), varsinaiselle venäläisen kirjallisuuden asiantuntijalle Pekka Pesoselle ja Kruununhaan kulmilla asuville toimittajalle ja kirjailijalle Leeni Peltoselle.

Paula Kokkonen Komissa 1997.

Vaihdoimme kirjat myös Tao Lin Taon kanssa. TaoLin on suomentanut Laotsen Tao Te Chingin (Arktinen Banaani 2022) ja Kulttuurikulman Taiteiden yössä saimme nauttia hänen standup-komiikastaan.

Syksyn jatkoissa on luvassa Pimeys-runokilpailun voittajan valinta ja esiintyminen Tuusniemellä perjantaina 15.9. Turun kirjamessuilla esittelen Näköalaa lauantaina 30.0. klo 16.45 Jukolan lavalla ja sitä ennen Venäjän metsästäjiä Aviadorin osastolla.

Näköalan jälkeisten valokuvarunojen kokeilut jatkuvat Instassa ja Fbookissa. Varsin vaivalloiselta vaikuttaa näyttelyn saaminen Jyväskylään ja/tai Turkuun vielä tämän vuoden puolella.

                                                                                                                           Vesa Tompuri, Maarit                                                                                                                                Verronen ja Satu Enstedt.

    

Sen sijaan savolaisen kirjallisuustapahtuman Kirjakantin suunnitelmat ovat edenneet lupaavasti. Kirjakantti täyttää 20 vuottta, ja marraskuussa Kuopioon on luvassa kokonainen viikko kirjallisuuteen liittyviä tapahtumia niin yliopistolla kuin "mualiman navassa" moottoriten itäisellä puolella. 

           

Taiteiden yö Kulttuurikulmassa. Oik. TaoLin.