Maggie Nelson osana kulttuurin kokonaisturvallisuutta

  

Kirjailija, esseisti, runoilija ja tutkija Maggie Nelson käsittelee huumeita, ilmastoasioita, seksiä ja taidetta teoksessa Vapaudesta. Neljä laulua rakkaudesta ja rajoista (suom. Kaijamari Sivill 2022). Nelson aloitti esseensä Trumpin valtaan tulon aikaan ja vapauslaulut ehtivät loppua, ennen kuin Putin lähti sotaretkelleen, jos kohta Euroopan ja muun maailman teokset eivät muutenkaan kuulu yhdysvaltalaisen kirjailijan lähteisiin.

Lauluiksikaan en näitä tekstejä nimittäisi. Kun Nelson on kirjoittanut pitkään ja kärsivällisesti, myös esseiden lukeminen vaatii kärsivällisyyttä enemmän kuin jonkun biisin kuunteleminen tai aiemmin suomennetut Argonautit (2018), Sinelmiä (2019) ja Jane – eräs murha / Punaiset osat (2020). Vapaudesta on laajalla viiteosastolla varustettu teos, joka kartoittaa ja laajentaa ymmärrystä siitä, mikä on synnyttänyt edelliset suomennokset.

Kirjojen lisäksi Nelson on synnyttänyt lapsen, jonka kanssa raittiina eläminen kasvattaa merkitystään jopa lähdeteosteon ohi – yhtä hyvin kuin aiemmat ryyppäämiset, seksielämä sekä työt opettajana ja tutkijana.

▪▪▪

Torstaina ympäri maata järjestettiin Demokratian puolustusdialogeja, joita koordinoivat Sitra, DialogiAkatemia, Erätauko-säätiö, valtioneuvoston kanslia ja valtiovarainministeriö. Kuopion dialogiin sain osallistua taidemuseolla, jossa olivat mukana kokoonkutsuja Savonia ammattikorkeakoulun kansainvälisten palveluiden TKI-asiantuntija Jyri Wuorisalo, taidemuseon johtaja Anna Vilkuna, musiikkikeskuksen johtaja Katariina Kummala, kulttuurihistoriallisen museon intendentti Tytti Räikkönen ja Savonian palvelumuotoilun lehtori Seppo Koponen.

Koordinoijat tiivistävät asiansa näin:

”Demokratia tarvitsee juuri nyt puolustajia! Demokratian puolustusdialogit tarjoavat mahdollisuuden kokoontua käsittelemään rakentavasti käsillä olevaa kriisiä ja pohtia keinoja vahvistaa demokratiaa omassa yhteisössäsi, Suomessa ja maailmanlaajuisesti. Keskustelun aiheen voi kytkeä juuri teidän yhteisöllenne tärkeään demokratian puolustamisen aihepiiriin. Päivän tavoitteena on suuri määrä eri toimijoiden eri puolilla Suomea ja Eurooppaa järjestämiä dialogeja, joissa keskustelijat pääsevät käymään monimuotoista keskustelua, kuulevat toistensa näkemyksiä, madaltavat raja-aitoja eri käsitysten välillä, oivaltavat uutta, jakavat havaintoja ja rakentavat yhdessä näkyä siitä mitä demokratian puolustaminen eri yhteyksissä käytännössä merkitsee.”

Dialogia käytiin Erätauko-menetelmällä (https://www.eratauko.fi/) ja Kuopiossa teemana oli Kulttuuri osana kokonaisturvallisuutta. Kokonaisturvallisuudella koordinoijat tarkoittavat ”suomalaisen varautumisen yhteistoimintamallia, jossa yhteiskunnan elintärkeistä toiminnoista huolehditaan viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten yhteistyönä”. Kokonaisturvallisuuden ydintä on kestävän tulevaisuuden rakentaminen niin, että kulttuuri nostetaan kulttuuriperinnön ja henkisen kriisinkestävyyden merkittäväksi lähtökohdaksi.

Ripeästi muuttuvassa maailmassa dialogikielellä sanottuna: ”Sivistys on muutosvoima kohti kestävää ja vastuullista kokonaisturvallisuutta.”

Kuopion dialogissa kulttuuria määriteltiin useammalla tavalla päätyen samaan kuin kirjailija ja kansanedustaja Marko Kilpi kolumnissaan Savon Sanomissa (15.6.2022):

”Viimeistään nyt olisi hyvä ymmärtää kulttuurin merkitys kokonaisturvallisuudessa. Kulttuuri ylläpitää ja vahvistaa henkistä resilienssiä, ja sen on äärimmäisen tärkeää varsinkin kriisiaikoina. Kulttuuri on äärimmäisen tärkeä selviytymistyökalu.”

Samassa lehdessä uutisoitiin tiede- ja kulttuuriministeri Petri Honkoselle luovutettu ehdotus kulttuurialan toimijoiden toiveista eli 30 miljoonan lisärahoituksesta. Käytännössä veikkausvoittovarojen menetyksen kompensointiin ei riitä rahaa, ja valtion kokonaisturvallisuutta lisäävänä työkaluna käytetään kulttuurin sijasta aseostoja.

Palkattomassa dialogipuheessa roolikseni jäi lähinnä taiteen tekijän näkökulma, ja ehkä jota kuta muuta kuin byrokraattia olisi tarvittu jo puolustusdialogin määrittelyä laadittaessa. Kulttuuria ja sivistystä sen osana, luojana ja päämääränä pidetään usein myös taiteen tehtävänä. Taidetta ei tehdä irrallaan yhteisöstä ja yhteiskunnasta, mutta taiteen olemassaolon ehtona ei tarvitse olla kulttuurin, sivistyksen, turvallisuuden tai demokratian puolustaminen.

Vaan ehkä onkin päinvastoin, ajattelen luettuani Maggie Nelsonin esseen ”Taiteen laulu”. Rikkomalla taiteilijan vapaudella mielikuvaamme esimerkiksi sivistyksestä, ei toisaalta oteta vastuuta mistään, ei edes tulevaisuudesta, ja toisaalta taidetta ei sen takia käytetä – tai voi käyttää – vain välineenä vaikkapa demokratiapuheen edistämiseen.

Ehkä taiteella voisi olla vain näyttöarvo? Ai, tällaistakin on: elämä on ihmeellistä; toisenlaisiakin elämisentapoja on olemassa. Kun taiteen tekijä etsii jotain haurasta ja hankalaa, möyhentää maailmaa sisuksissaan kuin ruokaa, teoksen ei välttämättä tarvitse olla muuta kuin ”merkki siitä, että olemme, tai joskus olimme, elossa”. (Vapaudesta, 96–97.)

Toisaalta, jos taiteilijan työksi ja tehtäväksi sovittaisiin kulttuurin, sivistyksen, turvallisuuden ja demokratian puolustaminen, tolkun veronmaksaja saattaisi suhtautua suopeammin esimerkiksi 30 miljoonan lisärahoituksen myöntämiseen.

Lisäinfoa: https://www.sitra.fi/tapahtumat/tule-mukaan-demokratian-puolustusdialogeihin-28-4-ja-9-6/ 

▪▪▪

Kuppiin en ole sylkenyt, muut huumeet eivät ole juuri ottaneet kyytiinsä. Eikä huumekirjallisuus, jonka edustajista Nelson rakastaa monia (Kerouac, Michaux, Rimbaud…), mutta häntä ”ei ole koskaan lakannut ihmetyttämästä, että heidän teoksiaan pidetään macho-vapautuksen sanansaattajina, vaikka niiden sanoja ja ajatuksia tarkemmin luettaessa monissa kuvataan nöyryyttämisen, pakon ja penetraation kokemuksia”.

Huumekirjallisuus on Nelsonin mielestä usein pohjimmiltaan tavattoman säälittävää. Mutta kumma kyllä, mitä säälittävämpää maskuliinisuus, sen sankarillisemmalta se saattaa vaikuttaa (”ajatellaan vaikka Karl Ove Knausgårdin vastaanottoa: Taisteluni luotaa säälittävän maskuliinisuuden uusia syvyyksiä suhteessa alkoholin aikaansaamiin nöyryytyksiin…”)

Mies ei kuitenkaan ole synnynnäisesti säälittävä, vaan miehen on tehtävä jotain ollakseen säälittävä; on siis vedettävä viinaa nauttiakseen siitä, että myöntyy alistuvaksi subjektiksi. Herruutensa vapaan tahdon menettääkseen on alistuttava huumeelle ja tämä vallan menetys synnyttää miehisen nautinnon mahdollisuuden.

Ehkä toisen tuopin tilaamisen salaisuus liittyy edelliseen, mutta myös miehiseen masokismiin, jota en ilman Nelsonin huume-esseetä olisi yhdistänyt parhaillaan lukemaani Ryookanin erakkorunouteen Kai Niemisen suomentamassa valikoimassa Huoletta ja hölmönä (2022).

Nelson lainaa kriitikko Barbara Johnsonia, joka on kysynyt Baudelairesta: ”Miksi miehinen masokismi on se salaisuus, jonka säilyttäminen on lyyrisen runouden tehtävä?”

Miksi japanilainen mies Ryookan erakoitui, nautti nälästä kerjäämällä ruokansa ja valitti yksinäisyyttään itse rakentamallaan saarella? Entä miksi minä nautin näistä masokismin kuvauksista niin, että ne synnyttävät uusia runoja? Kuten eilen:

 

Tuuli hiljenee, pilvet vaeltavat

taivas kirkastuu. Pääkin on

kirkas; maailma on ilman

päämäärää.

 

Nyt lepään tässä

kaikki menneet; yksin kielo

tuoksuu saaressa.

Vedestä nousee kivi kaveriksi.

 

PS

Valokuvan kanssa runo ”Tuuli hiljenee” on julkaistu Instagramisa.

Viimeistä viedään

 

Aukeamittain värillisenä tulostetun vedoksen Näköalasta Haminavuorelle sain kustantajan Kulttuurikulmasta samalla reissulla, jolla olin jakamassa viimeisen kerran kirjailijoiden, kääntäjien ja taidejournalistien työskentelyapurahoja Valtion kirjallisuustoimikunnassa.

Tuskin puolet omista esityksistä meni yhteiskeskusteluun, mikä kertonee yhtä paljon hakijoista kuin minusta, mutta varsinkin siitä, miten monimutkaisesta palapelistä on kyse: laatu, työsuunnitelma, rahoitus, laji, sukupuoli sekä -polvi, alueellinen tasa-arvo jne.

Kun esimerkiksi kirjan laatua et mittaa millään muulla tavalla kuin lukemalla, et ehdi edes selata kaikkia apurahan anojien kaunokirjallisia teoksia, joista osa on postitettu toimikunnan jäsenille. Siksi tarvitaan ne yhdeksän muuta lukijaa, vapaaehtoista, ja näköjään kaikki yhtä innokkaita kirjahyllynsä täyttäjiä.

Ja jos joku ei tätä tiedä (epäilen että sellaisiakin on, koska ruksia ei osata vieläkään laittaa joka ruutuun: 1/2-, 1-, 3- ja 5-vuotinen, vaan liian moni tahtoo edelleen vaikeuttaa tälläkin tavalla toimikunnan työtä) lainaan osin kirjailija Markus Leikolan fbookin julkista postausta (5.4.2022) siitä, kuinka Valtion kirjailija- ja kääntäjäapurahalautakunta päätyi ratkaisuihinsa.

” Vaikka päätökset näkyvät ulospäin vain rahaa saaneina tai ei saaneina, muutama sana siitä, miten työ eteni niille, joita asia kiinnostaa... Kirkkaat ja ylivertaiset tähdet erottuvat helposti. Näytöt on annettu ja työsuunnitelmasta käy ilmi, mitä on tarkoitus tehdä - siitä voi myös helposti päätellä, että nyt on syntynyt idea teokseksi, joka on takuuvarmasti merkittävä lisä suomalaiseen kirjallisuuteen. (Lautakunnan ei tarvitse tehdä kustannuspäätöksiä, ei miettiä mikä myy, ei miettiä monia muita sellaisia asioita, joita muiden täytyy miettiä päätöksiä tehdessään.) Yhdistelmä ideaa ja uskottavuutta sen toteuttamiseen siis - helppo myöntää.

Asteikon toisessa päässä ovat kepillä jäätä -yritykset, muutaman rivin työsuunnitelmat sekä niin sekavat sepustukset, ettei niistä ota mitään selkoa. Hakijoiden joukossa on aina myös jokunen, jonka hakemus ei täytä hakuilmoituksessa mainittuja kriteerejä. Helppo olla myöntämättä.

Suurin huomio kohdistuukin keskikastiin, jota Gaussin käyrän mukaisesti oli tänäkin vuonna 686 hakijasta paljon. Lähtökohtaisesti kaikki lautakunnan jäsenet ovat joka ikisen hakijan puolella. Mutta koska lautakunnalla on myös velvoite pyrkiä siihen, että saajien jakauma ei olisi vinoutunut kirjallisuusgenrejen, kirjoituskielen, Suomen maantieteen sekä sukupuolen suhteen, juuri tässä kohdin ketkä viimeisenä ovat saajien joukossa ja ensimmäisinä ei-saamassa, harjoitetaan myös tätä demografista ja taustatekijöiden harkintaa. Korostan: ei siis ehdotonta tasajakoa, vaan vinoutumisen välttämistä. Taiteen sisäiset kriteerit ratkaisevat, mutta tässä ylemmässä keskikastissa hakemukset nyt vaan ovat hyvin tasaväkisiä. Vielä: vaikka proosan tekemiseen oli ylivoimaisesti eniten hakemuksia (poetiikka sekä lasten- ja nuortenkirjallisuus seuraavaksi suurimpina ryhminä) ei se tarkoita sitä, että hakemusten tason jakauma tai myöskään se kohta, josta myönnöt pantiin poikki, eroaisi niistä ryhmistä, joissa hakemuksia oli todella vähän. Eli esimerkiksi ahvenanmaalainen ruotsiksi esikouluikäisille kirjoittava lastenkirjailija ei saa rahaa sen helpommin tai vaikeammin kuin helsinkiläinen dekkaristi tai lappilainen eräkirjailija. Kaikissa ryhmissä - oikeammin, kaikkia taustatekijöitä vasten - hakemuksissa oli loistavia, keskitasoa sekä heikkoja. Joissakin genreissä hakemuksia oli yllättävän vähän.

Henkilökohtaisesti itseäni ilahduttivat kaikista eniten sellaiset toisinkoisen tekijät, joista en ollut ikinä kuullutkaan ja joiden sekä esikoiset että suunnitelmat seuraavaksi kirjaksi olivat todellisia helmiä. Näitä ei ollut montaa, mutta kuten viime vuonnakin, sitäkin pökerryttävämmän hienoja! Heidän mahdollisuuksiaan edistäessään tiesi ei ainoastaan olevansa yhtenä lautakunnan jäsenenä jakamassa tämän jakokierroksen rahaa, vaan potkaisemassa ihmistä kohti erittäin lupaavaa - eikä silti helppoa - ammattikirjailijan uraa.”

Korjaukset Näköalaan lähtivät tänään taittaja Satu Enstedtille. Viimeiset viilaukset valokuvarunojen kokoelmaan sain tehdä pohjoisen Kallaveden Vuoriperän saaren näköalassa Haminavuorelle.

PS

Vielä muisto näistä synttäreistä lämmittää mieltä. Runoilija Jyrki Heikkinen kutsui runoilemaan Valkeisenlammen rannan Puškinin patsaalle 4. kesäkuuta. Lauantaina juhlittiin sunnuntain puolelle asti, vaikka Pusselin syntymäpäivä tuli vastaan vasta maanantaina 6.6.

Valkeisella Heikkiseltä kuultiin kantaesitystä runosta ”Koivut niin valkeat”, ja sen jälkeen ilma oli avoin (Open Mic) tosin ilman mikkiä kenelle tahansa.

Puškin-blogissa julkaistut Ukraina-runot setä Googlelta, Seija Hämäläiseltä, Tommi Kauppiselta ja Silja Riitta Laiturilta esitti näyttelijä Kaisla Pirkkalainen. Keväisessä piknik-hengessä Puškinin syntymäpäiviä on juhlittu vuodesta 1994 lähtien.