”Laiskuus saa ihmisen tekemään paljon työtä”

 

Kuva: Kuvan ja sanan työpajassa (Aviador 2026).

Yhdessä ystävälleen John Haywardille säännöllisesti lähettämässään itsearvioinneista T. S. Eliot kirjoitti:

”Mitä tulee muihin aktiviteetteihin, niin osaksi runouden uuden ruoan tarve – ajattelun ja tunteiden jatkuva muuttuminen; osaksi tarve kääntää tietoisuuteni pois runoudesta, jotta se voi toimia pinnan alla eikä koskaan pakottaa sitä – osaksi peritty yhteiskunnallinen omatunto ja halu osoittaa (itselleni), että minulla on merkitystä sellaisissa toiminnoissa, joita perheeni on harjoittanut vuosisatojen ajan; ja osaksi tietenkin turhamaisuuden ja laiskuuden normaali pohja (juuri laiskuus saa ihmisen tekemään paljon työtä).

Virginia Woolfille lähetetty teeskentelyvalitus (mock-lament) kirjailijan työn mahdottomuudesta: ”What profession is more trying than that of author? After you finish a piece of work it only seems good to you for a few weeks; or if it seems good at all you are convinced that it is the last you will be able to write; and if it seems bad you wonder whether everything you have done isn’t poor stuff really; and it is one kind of agony while you are writing, and another kind when you aren’t.

”Mikä ammatti on vaativampi kuin kirjailijan ammatti? Kun olet saanut teoksen valmiiksi, se tuntuu hyvältä vain muutaman viikon ajan; tai jos se ylipäätään näyttää hyvältä, olet vakuuttunut siitä, että se on viimeinen kerta, kun pystyt kirjoittamaan; ja jos se näyttää huonolta, mietit, onko kaikki tekemäsi todella huonoa; ja se on yhdenlaista tuskaa kirjoittaessasi ja toisenlaista silloin, kun et kirjoita.”

Lokakuussa 1942 teatterinjohtaja E. Martin Brownelle:

”Kaiken tämän keskellä on vaikea työpöydän ääreen istuessa luottaa siihen, että aamu toisensa jälkeen sanojen ja rytmien näprääminen on perusteltua toimintaa – varsinkin kun ei ole koskaan varmuutta siitä, etteikö koko hommaa tarvitsisi hylätä. Ja toisaalta ulkoinen tai julkinen toiminta on enemmänkin huumetta kuin tämä usein niin turhalta tuntuva yksinäinen uurastaminen.”

Arvostelija Stefan Collinin kommentti edelliseen: ”Huumeiden välinen valinta, kuten maskien välinen valinta, saattaa vihjata johonkin, jonka kohtaaminen tai näyttäminen olisi liian tuskallista.”

Marraskuussa 1936 John Haywardille kohtaamisen tuskaan liittyvä Eliotin tunnustus (ei siis sihteerille ja naisystävä Emily Halelle, jolle Eliot lähetti 1131 kirjettä):

”Ainakaan minulla ei ole perhettä, ei uraa eikä mitään erityistä, mitä odottaa tässä maailmassa. Epäilen kaiken kirjoittamani pysyvää arvoa; en ole koskaan maannut naisen kanssa, josta olisin pitänyt, jota olisin rakastanut tai johon olisin edes tuntenut voimakasta fyysistä vetoa; en enää edes kadu tätä kokemuksen puutetta; en enää tunne edes voimakasta halua jälkeläisiin…” 

(Stefan Collin: London Review of Books 19.3.2026, T.S.Eliotin kirjeet: osa X, 1942-44, Faber 2025)

Kun huutelet metsään, niin ääni vahvenee

”Kun huutelet metsään täysin voimin joka päivä, niin kyllä äänesi vahvenee.” (Vihtori Laurila: Miten vietän kesälomani, 1928)

”Kaikille ei ole tällainen työnteko sallittua. Jotkut kiskovat parhaillaan housuja jalkaansa ja vääntävät rusettia leukansa alle. Poltettuaan kitalakensa aamukahvilla he lähtevät juoksemaan salkku kainalossa jonnekin manaillen yhteiskunnan loisia.” (Simo Puupponen: Puuhevonen pakkasessa, 1962) 

”Sen, joka nousee aamukuudelta ja menee Alepan kassalle, pitää tienata enemmän kuin sen, joka ei nouse eikä mene.” (Ben Zyskowich, eduskunta 2017)

”Kuten edustaja Zyskowicz totesi, kannattaa mieluummin ottaa työ Alepan kassalla kuin olla kotona.” (Petteri Orpo, eduskunta 2017)

”Järjestelmän pitää olla reilu myös niille, jotka aamulla heräävät pienipalkkaiseen työhön, kun naapuri jää nukkumaan.” (Sanni Grahn-Laasonen, eduskunta 2026)

”Sen, joka herää aamulla kuudelta ja menee töihin Alepan kassalle, kuuluu saada käteen enemmän kuin sen, joka ei herää eikä mene.” (Atte Kaleva, Facebook 2026)

”Yli 12 000 ihmistä kävi peukuttamassa Kalevan ajatelmaa.” (Ilkka Karisto Long Playn Perjantaikirjeessä  24.4.2026)

Kuka määrää kirjallisen maun vuonna 2026?

Kirjamaailman vaikutusvaltaisin henkilö oli kriitikko Mervi Kantokorpi (1958–2023) Helsingin Sanomien vuonna 2010 tekemässä verkostoanalyysissa. Kantokorpi avusti Helsingin Sanomia ja päätti samaan aikaan muun muassa valtion jakamista apurahoista. ”Muodollisten asemien lisäksi Kantokorvella oli myös halu käyttää valtaansa.” (HS 14.8.2010)

Kuusitoista vuotta myöhemmin kirjallisuuden portinvartijat määrittelevät edelleen, mikä on hyvä maku. Samalla tämä verkosto määrittelee, kenen kirjoja arvostetaan, ketkä saavat palkintoja ja kenelle myönnetään apurahoja. Toisaalta portinvartijat kilpailevat keskenään määrittelyvallasta.

Suomen Kuvalehden toimittaja Tyyne Pennanen määrittelee kriitikko Maaria Ylikankaan Suomen keskeisimpiin kirjallisuusvaikuttajiin (SK 30.1.2026). Kantokorven tapaan Ylikangas kirjoittaa arvosteluja Helsingin Sanomiin ja on aktiivinen kirjallisuuskeskustelija. Hän kirjoittaa esseitä, opettaa kirjoittamista ja on julkaissut tietokirjan Kritiikistä (2025) ja esseeteoksen Autofiktio (2025).

Pennasen haastattelussa Ylikangas määrittelee, mikä on kiinnostavinta kirjallisuutta juuri nyt ja millaisista kirjoista olisi syytä päästä eroon. Yliopisto-opinnot ovat muokanneet hänen kirjallista makuaan ja hän toivoo, että muillakin olisi ”tietoa kirjallisuuden kaltaisista asioista, että kyse ei ole vain mausta”.

”Ehkä me alamme päästä siihen pisteeseen, että suomalainen kirjallisuus ei pelkää enää teoreettisuutta,” Ylikangas sanoo.

Ylikankaan toive muistuttaa kääntäjä Stefan Mosterin Finlandia-puheesta, jossa hän raadin puheenjohtajana määritteli suomalaisen kirjallisuuden epä-älylliseksi. Mosterin mukaan Suomessa ei arvosteta eurooppalaista intellektuellia:

”Intellektuelli on irvikuva ja elitismi synti. Suomessa intellektuellit eivät ajattele julkisesti.” 

Mosterin määrittelyt synnyttivät vilkkaan verkkokeskustelun. Savon Sanomissakin (10.12.2006) pääkirjoitustoimittaja Mauri Liukkonen totesi, että Moster on väärässä: ”Parhaissa suomalaisissa romaaneissa on älyä vaikka muille jakaa… Herra Moster on kuin 1980-luvun Paavo Haavikko, joka harva se ilta istui televisiossa keskustelemassa siitä, miksi Suomessa ei keskustella.” Liukkonen päättää kolumninsa savolaisen intellektuellin toiveeseen:

”Jos kirjailija haluaa elää kirjojensa tuotolla, hänen on kirjoitettava kirjoja, joita ihmiset haluavat lukea.”

Mitä se on? Persusuomeksi sanottuna: Jos et tule toimeen taiteilullasi, mene oikeisiin töihin. Töitä tein Savon Sanomissa, kuudentena vapaan kirjailijan työvuotena SS:n terävän pään neuvot eivät tuntuneet älykkäiltä. Mutta 26 vuoden jälkeen tähän alkaa jo tottua, kun harva se päivä luksustuotteiden tuottajia lihotetaan potkimalla.

Viisi kaunokirjailijaa tuli toimeen kirjan ostajan rahoilla viime vuonna. Jos äänikirjoja ei lasketa, valtion yksivuotisen apurahan verran tai sitä enemmän hankkivat painettujen teostensa kirjakauppamyynnillä Satu Rämö, Ilkka Remes, Enni Mustonen, Monica Fagerholm ja Max  Seeck. Kaikki muut eli noin 800 Suomen Kirjailijaliiton jäsentä kirjoittivat kirjoja, joita ihmiset eivät halua lukea.

Intellektuelli Mosteria ei löydy Helsingin Sanomien vuoden 2010 kirjamaailman vallan verkostosta. Jos vallan verkosto kartoitettaisiin vuonna 2026, Ylikangas saattaisi ottaa Kantokorven paikan. Se vaatisi kuitenkin tuomarin siirtymistä myös palkitsijan rooliin. Muodollisten asemien lisäksi Ylikankaalta pitäisi löytyä samanlaista halua vallan käyttöön kuin Kantokorvella oli esimerkiksi valtion kirjallisuustoimikunnassa.

Tätäkin valtaa jaetaan parhaillaan, kun uusi laki Taide- ja kulttuurivirastosta astui voimaan 1.1.2026. Helmikuun alussa opetus- ja kulttuuriministeriö lähetti kirjeet uuden Taide- ja kulttuurineuvoston jäsenten esityspyynnöistä ja kulttuurivirasto 16.3. esityspyynnöt ensimmäisen asiantuntijapankin jäseniksi. 

Suomen arvostelijain liiton hallituksen jäsenenä Ylikangas kuului Runeberg-palkinnon 2026 valitsijaraatiin. Toista puolta kolmihenkisen raadin vallasta käyttivät Suomen Kirjailijaliiton ja Finlands svenska författareföreningin valitsemat jäsenet. 

Suomen Kuvalehden jutussa Ylikangas haluaa erityisesti mainita, että kirjallisuuden kenttä on naisistunut, ja olisi syytä keskustella, onko se tarpeeksi moniääninen. Kriitikon havainnosta kirjailija Kaarina Hazard on jokseenkin eri mieltä; mikään ei ole muuttunut. Elämme edelleen sisäistetyn naisvihan ja epätasa-arvon aikaa, ja Hazardista ”olisi mahtavaa olla mies” (HS 8.2.2026).

Kirjallisuuden naisistumisesta kertoi ainakin Runeberg-palkintoehdokkaiden kahden miehen ja kahdeksan naiskirjailijan teosten lista. Yhtä moniääninen on Suomen Kirjailijaliiton johtokunta, johon kuuluu kaksi miestä ja yhdeksän naista. Ruotsinkielisten kirjailijaliiton hallituksessa istuu mies ja kolme naista. 

Kirjailijaliiton Runeberginkadun toimistossa työskentelee kuusi naista. Yhtä vähän tarvitaan miehiä edistämään Suomen kirjallisuuden käännösten ilmestymistä maailmalla Kirjallisuuden vientikeskus FILI:ssä.

Kirjallisuuden tekijänoikeusjärjestön Sanaston hallitukseen on valittu peräti kolme miestä ja seitsemän naista. Kymmenen kirjallisuusalan järjestön perustamassa Lukukeskuksessa työskentelee kahdeksan naista. Lukukeskuksen järjestämän lukuviikon 24 esiintyjästä mieskirjailijoita on kuusi.

(Parnasso 2/2026, 6–7)

Ahkeran kynäniekan menestyksen eväät

Kun on olemassa kirjan kirjoitusneuvot niin kuin ompelukaavat. Kun on käytössä koneohjelmat, joiden juoni- ja henkilökolot täyttämällä synnyttää teoksen. Kun on tekoäly, joka muokkaa kaiken maailman teksteistä vaikka kuinka monta versiota, aina vain parempia adaptaatioita, niin lähestytään sitä, miten pilapiirtäjä näki menestyskirjailijan työn 1800-luvulla.

Oriveden Opiston opeilla pääsin opiskelemaan vuonna 1982 Tampereen yliopiston Yleisen kirjallisuustieteen draamalinjalle, entiseen Yhteiskunnallisen korkeakoulun draamastudioon. Teatterin ja draaman tutkimuksen linjan perustaminen lopetti draamalinjan vuonna 1996, eikä teatterin ja draaman tutkimusta voi enää opiskella pääaineena tai suuntautumisvaihtoehtona Tampereella, vaikka yliopistossa on edelleen teatterin ja draaman tutkimukseen keskittyvät professorin ja lehtorin tehtävät.

Soveltaessaan greimasilaista semiotiikkaa teatteriin opettajani Kari Salosaari (1932–2015) pyrki ylittämään sitä kuilua, joka perinteisesti erottaa tieteellisen ajattelun ja taiteellisen luomisen toisistaan. Vielä 1980-luvulla musiikin teoriaa lukuunottamatta monetkaan taiteentekijät eivät käyttäneet tai eivät osanneet käyttää sanottavasti hyväkseen esteettisluontoisten tutkimusten tuloksia.

Ja vielä tänäkin päivänä yliopistokoulutuksen saanut kriitikko Maaria Ylikangas elää siinä toivossa, että muillakin olisi ”tietoa kirjallisuuden kaltaisista asioista, että kyse ei ole vain mausta”.  Suomen Kuvalehden 30.1.2026 haastattelussa Ylikangas toteaa Salosaaren tapaan: 

”Ehkä me alamme päästä siihen pisteeseen, että suomalainen kirjallisuus ei pelkää enää teoreettisuutta.”

Salosaarelle taiteellinen työ ei ollut jonkin uuden tyylin etsimistä, vaan teknologiaa, jonka tavoitteena on hankkia lisää keinoja sisällön ja ilmauksen rakenteiden käsittelyyn. Näin ollen esimerkiksi ohjaustyö alkoi lähestyä luonteeltaan luonnontieteellistä koetta. Yliopiston Teatterimontussa Salosaari käytti väitöskirjansa koe-eläiminä draamalinjan opiskelijoita, joista osa haaveili näyttelijän töistä, toiset kirjailijan työkaluista.

Draamalinjalla ei ehkä tehty mitään suotta noin kuusitoista vuotta, mutta Salosaarta ei enää mainita, kun esitellään Tampereen yliopiston teatteriin liittyvää tutkimusta näyttelijäntyön laitoksella sekä Tutkivan teatterityön keskuksessa. Taiteellisen tutkimuksen professorin Esa Kirkkopellon johdolla Esiintymisen ääret -tutkimushanke on yksi Tampereen yliopiston Viestintätieteiden yksikön tutkimuskeskus Tarun tutkimusryhmistä, ja se toimii yhteistyössä ja kommunikaatiossa muiden tutkimusalojen kanssa. Esiintymisen ääret jatkaa Tutkivan teatterintyön keskus T7 vuonna 2007 aloittamaa esiintyvien taiteiden tutkimusta. 

Kokoamme yhteen esiintyvien taiteiden (performing arts) tutkijat ja jatko-opiskelijat Tampereen yliopistossa. Työmme kattaa taiteellisen tutkimuksen, taiteen tutkimuksen, taiteilijapedagogisen tutkimuksen sekä esiintyvien taiteiden soveltavan tutkimuksen. Tutkimuksissamme lähestymme, haastamme, laajennamme ja uudelleen määrittelemme näyttämöllisen esiintymisen ääriä: millaisia taiteellisia muotoja esiintyminen voi ottaa ja mitä esiintymisen keinoin voi maailmassa tehdä.

Näyttelijäksi tai kirjailijaksi haaveilevalle tämänhetkisen tutkimuksen fokuksista on ilmeisesti yhtä paljon annettavaa kuin greimasilaisella semiotiikalla:
– esiintyminen ja ihmisen ääret
– transformatiiviset teknologiat ja esiintyminen
– näyttämöanimointi
– kieli, ruumis ja dramaturgia
– kokeelliset yhteisöt
– esitysfilosofia.

Juha-Pekka Kilpiön arvostelusta maksan 14 euroa

Aivan erinomainen arvostelu Nuoressa Voimassa jyväskyläläiseltä Juha-Pekka Kilpiöltä Henry David Thoreaun esikoisesta. Viikon virran vietävänä (1849/2025) sain lainattua kirjastosta. Lukiessani Thoreaun omakustanteen suomennosta mietin postausta Kirjoittajan päiväkirjaan, mutta en saanut juonen päästä kiinni; muiden töiden sivussa kerä ei lähtenyt purkautumaan luonnostaan. 

Luulen myös, että Antti Immonen saa pontta suomennoksiinsa Kilpiön palautteesta. Aikoinaan Valtion kirjallisuustoimikunnassa käännösajatuksesta keskusteltiin, ja on ilo nähdä, että suurtyö on tehty eikä vain suunniteltu. Thoreaun tekstin kääntämisen vaikeuteen tutustuin Mainessa lukiessani esseekokoelmaa The Maine Woods (1988), ennen kuin kiipesin Thoreaun jalanjäljillä Katahdin-vuorelle.

Runo ”Katahdin mountain greatest mountain 15.–16.10.1994” julkaistiin kokoelmassa Arboreta (1995). Runosta ja vuorimatkan äänityksistäni leikattiin feature Thoreaun lähde (Yle 1997). Tietääkseni tuota 111-sivuista Ktaadn-esseetä ei ole suomennettu muilta osin kuin featuressani.

Valtion tukien kutistuessa Nuoren Voiman tilaushinta on peräti 56 euroa, mikä tuntuu neljästä numerosta kovalta. Mutta, jos tällaisia arvosteluja julkaistaan, pitänee jatkaa helsinkiläisnuorison sponsorina; Kuopion pääkirjaston lehtilukusalissa Suomen vanhinta kirjallisuuslehteä ei enää voi lukea.

Merkittävä lisäys puhtaan runouden perinteeseen

Edellistä postausta (31225) jatkan Kari Aronpuroon liittyen. Tarkemmin sanoen jatke liittyy hänen juuri ilmestyneeseen suomennokseensa belgialaisen Paul Van Ostaijenin runoista (Miehitetty kaupunki ja muita runoja, Palladium 2025). 

Ja vielä tarkemmin sanoen kyse on puhtaan ja epäpuhtaan runouden perinteiden kiistelystä, johon Ostaijenin tulokulma oli toinen kuin esimerkiksi kirjallisuudentutkija Teemu Ikosen artikkelissa ”Puhdas ja epäpuhdas runous” (Nuori Voima 3/2002). 

Artikkelissaan Ikonen viittaa Paul Váleryyn, joka asetti vuoden 1927 kirjoituksessaan ”Puhdas runous – Muistiinpanonoja esitelmää varten” (suom. Oi runous, 2000) tavoitteekseen päästä eroon käytännöllisyyden turruttamasta kielestä. Puhdas eli absoluuttisen runous ei sisältäisi epärunollisia aineksia, vaan olisi ilmaisua, joka vastaa täysin tunnetta aivan kuten musiikin kyvyssä tuottaa välittömiä ja intensiivisiä tunteita omalla materiaalisuudellaan.

Ajatus puhtaasta runoudesta oli kuitenkin Váleryn mukaan saavuttamatonta tyyppiä, eräänlainen runoilijan omien halujen ja kykyjen ihanteellinen ääriraja. Ostaijenin tulokulma puhtaaseen runouteen oli tyystin toinen. Runoilijan sijasta on kyse runosta itsestään ja ilosta. Aronpuron jälkisanoissa huomautetaan Ostaijenia lainaten: 

Puhdas runous sikiää tiedostamattomasta ja sitä ohjaa ilo itsessään. Runoilija ei ole runon ’minä’, runon ’minä’ on runo itse. Kun runoilija tukeutuu ainoastaan tiedostumattoman tarjoamaan aineistoon, hänellä ei ole mitään sanottavaa. Kuitenkin hän haluaa puhdasta, esoteerista runoutta, ja hänen tehtävänään on toimia rajavartijana, huolehtia, etteivät jälkivaikutuksen aiheuttamat lauseet harhaudu lähtökohdastaan rajojen ulkopuolelle.

Tammikuussa 1927 Antwerpenissa pitämässään luennossa Ostaijen sanoi: ”Esittäessämme hypoteesin puhtaasta runoudesta tulemme johtopäätökseen: Runous on ekstaasin alin taso eikä sillä ole mitään sanottavaa, paitsi sanoinkuvaamattomuuden valtaaman olemisen ilmaiseminen… Kuten organismin elimet, sanat ovat määrättyjä ja itsemääräytyviä. Runolla ei ole subjektia, se on itse subjekti. Asian ydin ei ole runoilija vaan runo. ’Minä’ on edelleen ylin hyvä – mutta ei runoilijan ’minä’, vaan runon ’minä’.”  (Aronpuro: ”Huomautuksia jälkisanoihin”, 313 ja 316)

Internetin mahdollisesta vapaudesta 1998

”Jatkosta ehdotin vuonna 1998, ja [Kari] Aronpuro osin nyökytteli jos sen nyt puhelimessa voi nähdä, että internetin mahdollisen vapauden tulee kahlitsemaan raha. Isoimmat rakentavat sellaisen verkon, että yksityiselle tulee halvemmaksi sukeltaa virtakirjastoonsa näiden johtotähtien porttien kautta. Pienempien bitit sabotoidaan tai osoitetaan muuten vaan vääräksi tiedoksi tässä ajassa, ja jos jokin ei ole julman vallan mielestä in-valuuttaa, se ei täytä edes informaation arvoa. Hyvänä puolena tässä kehityksessä voi nähdä ainakin sen, että internet suositellaan jatkossa kirjoittamaan pienellä i:llä.” (Jouni Tossavainen: ”Runoilijan kirjastot”, Kirjastokirja 2000, Varastokirjasto 2000, 150)

Big Delete: 27 kiellettyä sanaa

  Monopolimainen mediakonglomeraatti Meta tottelee presidentti Trumpin määräyksiä. Tein tänään allgoritmi-testin. Vaihdoin Facebookissa samanaikaisesti profiilikuvan ja kansikuvaksi 27 Trumpin hallinnossa kiellettyä sanaa. Seitsemässä tunnissa profiilikuva tavoitti ainakin 90 katsojaa. Samassa ajassa kansikuvalle peukalonsa nosti vain 6 tykkääjää 1 792 kaveristani. Tämä ei ole enää sattumaa vaan sensuuria.  

Äänin 8-3 metsän ja luonnon tuhoaminen jatkuu Kuopiossa

 

Taideluolan Metsädialogin panelistit  Kimmo Jääskeläinen, Iida Tukeva, Pauno Pohjolainen ja Oona Pohjolainen. Kuvasta puuttuu viides panelisti Marja Louni.

Metsäuskoa vahvistettiin eilen Pauno Pohjolaisen Taideluolassa Kuopiossa. Tänään käyn äänestämässä. Hyvän vinkin siitä, kelle en ainakaan anna ääntäni, löytyy Savon Sanomien yhden palstan uutisesta ”Lautakunta: Savisaaren golfhankkeelle varataan suunnittelualue”. 

Ensin golfkentän alta piti kaataa Puijon kuuset, nyt samat tahot tasoittaisivat Savisaaren keinonurmikoksi. Mikä voi olla idioottimaisempaa toimintaa luonnon monimuotoisuuden kannalta? Tietysti Pienen Neulamäen metsän kaavoittaminen asfaltiksi.

Eikä siitä ole monta vuotta, kun kaupunginvaltuustossa kaikki puolueet hyväksyivät Finnpulpin tehtaan rakentamisen Kuopioon. Eilen Taideluolan Metsädialogia tuli kuuntelemaan juuri niitä – ja varmaan samankokoinen joukko – kuopiolaisia, jotka uskalsivat epäillä, ettei Euroopan suurin sellutehdas ole savolaisen eikä minkään muun maan luonnon kannalta se paras vaihtoehto.

Metsädialogin yleisö Pauno Pohjolaisen Taideluolassa 2.4.2025.

Syö särkeä niin Venäjälle tulee järkeä

Kuva: Nuori Voima 1/2025, 25.

Pieninä palasina on tietomme Venäjältä, jos kohta monesta muustakin englantia puhumattomasta maapallon kolkasta. Virallisen yhteistyön loputtua elämme Venäjä-uutisoinnissa vain kahden toimittajan varassa: Ylen ja Hesarin.

Yksityiset yhteydet pelaavat netissä, kun ei kerrota mitään siitä, mikä kiinnostaa ohranaa.

Nuoresta Voimasta 1/2025 saamme kuitenkin tietää, miten muutamat taiteilijat vastustavat sotaa myös Venäjällä. ”Sodanvastainen katutaide Venäjällä elää ja voi hyvin, vaikka Suomessa se tunnetaan huonosti”, kerrotaan Susi Nousiaisen jutussa ”Päättömien joutsenten tanssi”. 

Otsikko viittaa baleteista ehkä poliittisimpaan Joutsenlampeen, joka pyöri tauotta Venäjän valtiollisella tv-kanavalla silloin, kun luvassa oli puhtaan propagandan sijasta kehnoa huonompia uutisia: Brežnev oli kuollut tai Gorbatšovilta kaapattiin valtaa. Tähän venäläisen muistiin viittaa No wobble -verkkogalleriasta löytyvä kuva, jossa neljä päätöntä ballerinnaa tanssii siinä toivossa, että olisi aika vaihtaa vallanpitäjää.

Venäläiselle selkeää merkkikieltä on myös kala, jonka päälle on vetäisty punainen ruksi. Kala näyttää lahnalta, mutta on särki, joka toimii meemikulttuurissa sodanvastaisena symbolina eikä luterilaisen alkuseurakunnan merkkinä. Särki-meemin synnytys lähti liikkeelle syyskuussa 2022, kun kolmikymppinen Alisa Klimentova pidätettiin jalkakäytävään kirjoitetun ”Net v***e”-viestin takia.

”Viestin ilmiselvä merkitys on ’Ei sotaa’, ’Net voine’, jossa asteriskilla peitetyt kirjaimet ovat samalla protesti sensuuria kohtaan. Klimentova kuitenkin vakuutti tulleensa väärinymmärretyksi: hänen viestinsä oli tietenkin ’Net voble’. Vobla on särkikala Rutulus Caspicus, joka on Venäjällä suosittu eväs oluen kanssa. Klimentova kertoi inhoavansa kyseistä särkikalaa, ja selitti asteriskien peitossa olevan sanan olevan ’voble’. Ei särkeä! Oikeus vapautti hänet syytteistä.”

Tarina jatkui kuitenkin netissä, ja särki paisui meemiksi, joka johti Klimentovan uuteen pidätykseen ja sakkoihin. Mutta sodanvastustajien särkiä painettiin jo t-paitoihin. 

Konstit on monet, ja elämä jatkuu diktaattorin lähdön jälkeen, kuten kerrotaan romaanissa Venäjän metsästäjät. Eräurheilua Kominmaalla. Tosin savolaisen opportunistin elämää diktaattorien toimet ovat häirinneet yhtä vähän kuin idänkaupan parhaina päivinä. Huolimatta Sandels-lakostani iisalmelainen Olvi jatkaa edelleen ukrainalaisten verestä keitetyn kaljan valmistamista Valko-Venäjällä.

PS 

”Väestön keskittymisen myötä kulttuuripalveluita tarvitaan lisää alueilla ja kasvukeskuksissa, mutta samalla on huolehdittava palveluiden saatavuudesta harvaan asutuilla alueilla. Hyviä keinoja ovat mm. esittävän taiteen kiertuetoiminnan, tilojen yhteiskäytön sekä museopalveluiden lisääminen.”

(Opetus- ja kulttuuriministeriön Kulttuuripoliittinen selonteko, 2025, jonka teksti on tuotettu samalla tekoälyllä kuin Storytellin fantasiaromantiikan käännökset ja Venäjän federaation ulkoministeri Sergei Lavrovin puheet.)

Salmenniemen trilogian viimeinen osa ei ole pettymys

Verkkojulkaisu Long Playn Perjantaikirjeessä 8.2.2025 kulttuuritoimituksen tuottaja Pekka Torvinen arvosteli pettymykseksi Harry Salmenniemen romaanin Valohammas (Siltala 2025). Kirjailija Harry Salmenniemen autofiktioromaanitrilogian päätös Valohammas (Siltala) julkaistiin juuri ja se on pettymys. Liian monta kertaa aiemmin tehtyjä, kuluneita havaintoja ruuhkavuosista. Yhden kiireettömän kiireellisen perhekesäpäivän kuvaus rikkoontuu vain kerran, kun ”Harry Salmenniemi” on työelämään liittyvällä illallisella Olo-ravintolassa, paitsi että ”Harry Salmenniemi” muistelee illallista unessa, tottakai. Työelämä tuntuu unelta ja perhe-elämä todelta, tajutaan. Kertoja vaihtelee jälleen minä- ja hän-pronomineja, mutta kikkailu tuntuu turhalta. Kirjan loppupuolella ”Harry Salmenniemi” äityy pohtimaan, että ”perhe-elämän kuvaukset ovat yleensä huonoja”. Näin hän tekee sen jälkeen kun on kirjoittanut banaaleja havaintoja perhe-elämästä. Touché. Satiiriksi tämä on väsynyttä.

Luettuani Valohampaan banaaliksi arvostelee mieluummin Torvisen kritiikkiä kuin itse teosta. Trilogian toiseen osaan verrattuna Valohammas ei ole pettymys. Entä, ovatko esimerkiksi nämä niitä Torvisen ”kuluneita havaintoja” meidän ihmisenä olemisen hetkistä:

Se oli niin lyhyt herääminen, että se oli kuin vauvan kynsi.

Näytän niin tavalliselta, ettei minua kohta ole olemassa.

Se kävi niin nopeasti, ettei sitä huomannut.

Heti kun se [kirjoittaminen] ei ole välttämätöntä, se on järjetöntä.

Olen harmaaksi muuttunutta mustaa.

Kun olemme kahden, ehdin ajatella. Ajatteleminen on harvinaista… En ajattele ajatuksia. Ajattelen lauseita… Ajatukset ovat ensin kieltä ja sitten ei mitään… Sitten kun ajatuksista puuttuvat välimerkit, kun lauseet sulautuvat toisiinsa, on syytä palata töihin.

Niin ohut jalka ei voinut olla niin pehmeä, ja kuitenkin se oli.

Sellaista kiitollisuutta, joka ei mahdu mihinkään.

En ole enää niin hullu, että voisin sanoa itseäni hulluksi.

Mäntymetsä tietää kaikkien asioiden pituuden.

Siinä oli kortteja, joita hän ei koskaan käyttänyt. Kirjailijaliiton kortti putosi tiskille.

Taivaan laajuus vallitsi kumpujen yllä. (nettihaku ”ei vastaa yhtään sivua. Ehdotuksia:”)

Elän maakuopassa viisivuotisen apurahan turvin. Minusta näkyy vain lapion kärki, kun yritän kaivaa juuri tietynlaista kuoppaa.

Tornin päällä huojui Järki ja tunteet… Tästä saa hyvän alustan. Hän antoi Joelille Mark Z. Danielewskin romaanin House of Leaves.

Ihmiset eivät kestä omaa arkeaan. Miten he voisivat kestää muiden elämää.

Toisin kuin Torvinen väittää kiireettömän päivän kuvaus ei rikkoonnu vain kerran vaan koko ajan, kun on kyse kahden aikuisen elämästä kahden lapsen kanssa. Eikä vain perhe-elämästä vaan elämästä yleensä niin, että lähestytään sitä, miltä ihmisenä oleminen tuntuu ja tarkoittaa.

Satiirista romaanissa on kyse ehkä vain Sitran tarjoaman lounaskohtauksen verran ja kotimaisen kirjallisuuden kritiikkinä. Luettavaa kirjoitusta, siis sitä mistä saattaa keskustella Sitran tarjoamalla lounaalla, tehdään vain ulkomailla.

Valohampaan aamupäivän ajatuksissa on björlingmäistä runoutta, dialogissa Antti Hyryn realismia. Iltaa kohti lukunautintoa häiritsevät kirja-ja viinipongailun lisäksi ylihygienisointi, lian, hullujen, huumeiden, maalaisten ja muiden yhtä vieraiden pelko, jota perustellaan perheen suojelulla.

Kirjailijakertojalle kritiikillä ei ole hirveästi merkitystä. ”Työ ja arvostus unohtuvat helposti” verrattuna siihen, että hän saa pidettyä lapsistaan huolta. Silti, miten typerä arvostelija saa olla? Tuskin myönnän erehtyneeni, mutta esseekokoelmasta Turvaton tila (2024) löytyi viimein yksi kotimainen kriitikko, joka tunnustaa tehneensä virheen:

”Luin kirjan [Emme enää usko pahaan] uudestaan ja patistin vaimonikin lukemaan sen. Liityn nyt [Pontus] Purokurun pilkkaamien tunnustavien miesten joukkoon: [Riku] Korhonen oli oikeassa. Olin tosiaan lukenut kirjan  huonosti ja tehnyt aivan vääriä johtopäätöksiä. Rakensin olkiukon ja olin epäreilu. Asiassa ei ollut minkäänlaista tulkinnanvaraa. Jos vaadin kirjailijoilta vaivannäköä, minun pitää pystyä samaan. Jos kriitikon pitää jossain olla tarkka, niin lukemisessa. Rikoin periaatetta, joka on työmme ydin. Korhonen asetti eteeni peilin, jonka edessä kysyin: siis kuinka typerä saa olla?”

"Savonian palkintosääntö vaatii päivittämistä"

Kuoharit I-III (2018) 454.

Savonia-raadin puheenjohtaja Varpu Puskala (kesk) kommentoi kuopiolaisen Ritva Kolehmaisen Facebookissa herättämää keskustelua. Tällä kertaa kirjallisuuspalkinnon uudistamistarpeen herätti Wilhelmiina Honkasen mielipidekirjoitus Savon Sanomissa 13.12.2024.

"Hassua kyllä" kahvitarjoilusta säästäminen saattaa olla se viimeinen pisara, joka saa savolaisenkin liikkeelle kevään alue- ja kuntavaaleissa niin, että Savoniakin päivittyy 2000-luvulle. Oma ehdotukseni löytyy romaanin Kuoharit I–III (2018) sivuilta 454 –456.  

”Savonia-palkintoraati uudistuu kuntavaalikausittain joka neljäs vuosi. Kaupunginhallitus nimittää raatilaiset samoin periaattein kuin muutkin lautakunnat eli demokraattisesti poliittisten voimasuhteiden mukaan. Puheenjohtaja tulee valtuuston suurimmasta puolueesta.

Raati uusiutui kolme vuotta sitten lähes täysin, vain minä olin ollut aiemmin raadissa mukana.  Kaikki muut raadin jäsenet olivat uusia. Raadin 9 jäsenestä 5 on työikäisiä eri alojen ihmisiä iältään noin 30-50 vuotiaita. Meitä eläkeläisiä on nyt neljä. Raadin sääntöjen mukaan kaksi raatilaista tulee olla henkilöitä, joilla on kirjallisuusalan yliopistotutkinto tai kirjallisuusalan opintoja yliopistosta tai kulttuurialan vahva tuntemus. Nämä kaksi asiantuntija jäsentä tällä kaudella ovat taidemuseon johtaja Anna Vilkuna ja kaupunginkirjaston informaatikko Essi Löytynoja. Lisäksi mukana on kirjastolta henkilö,joka kirja-alan hyvin tuntevana henkilönä yhteistyössä kirjaston kanssa hankkii ja toimittaa raadille kirjat joko suoraan kustantajilta saatuina tai kirjaston kirjojen lainoina. Hän ei osallistu kirjojen arvioimiseen eikä päätöksentekoon. 

Raadin kokoonpano, säännöt ja kaikki vuosien mittaan ehdokkaina ja  palkittuina olleet kirjailijat ovat jatkuvasti esillä Kuopion kaupungin sivuilla kaupungin palkintojen yhteydessä. Samaten nämä tiedot menevät joka vuosi lehdistötiedotteiden mukana lehdistölle. Hyvin useasti lehdet kuten esimerkiksi tänä vuonna Savon Sanomat julkaisi palkinnon julkistamisen yhteydessä myös raadin kokoonpanon.

Eli summa summarum Savonia-palkintoraati on Suomen ainoa täysin demokraattisesti valittu kansanraati, joka edustaa kaikkia yhteiskuntaluokkia. Päätökset raadissa tehdään demokraattisesti äänestämällä.

Luottamustehtävä raatilaisena on yksi työlläimmistä, luemme vuosittain.noin 100 kirjaa. Nyt viime aikoina kirjat ovat alkaneet ilmestyä entistä enemmän syys-lokakuussa ehtiäkseen joulumarkkinoille. Tämä aiheuttaa valtavan paineen, varsinkin työelämässä oleville ja pienten lasten vanhempina oleville raatilaisille.

Tänä vuonna oli todella ikävää, että kahvitus jäi pois palkintojuhlasta. Siinä olivat syynä kaupungin uudet linjaukset tarjoilu- ja matkustusrajoituksista. Savoniaraati elää yhteiskunnallisen  muutoksen ja kehityksen  mukana. Tarjoilua ei siis tänä vuonna järjestetty, mutta sen sijaan ensimmäisen kerran Savoniapalkinnon historiassa musiikista vastasi iso 15-henkinen Taidelukio Lumitin sinfoniaorkesteri jousistoineen ja puhaltimineen. He soittivat upeasti Jean Sibeliuksen Valse Tristen, mikä ilahdutti monia kuulijoita. 

Ensi vuosi on Kuopion 250-vuotisjuhlavuosi, joten paneudumme ehdokastilaisuuden ja voittajan palkintotilaisuuden ohjelmien suunnitteluun entistä tarkemmin ja toivottavasti kaupunki pystyy höllentämään juhlavuonna myös tarjoilurajoituksiaan. 

Ja.vuoden 2026 alussa raadin kokoonpano jälleen taas muuttuu demokraattisesti, ihan miten kansa äänestämällä haluaa. Samaten toimintatapaa voi silloin jälleen muuttaa, jos ja kun tarve niin vaatii.”

Finlandia-voittajan "tarina hukkuu lohduttomaan synkkyyteen"

Jatkuvasti liian vähälle huomiolle on jäänyt maakuntalehtien merkitys kritiikin diversiteetin kannalta. Useimmiten on arvosteltu sitä, miten lehtiyhtiöiden monistekritiikit ovat yksipuolistaneet tarjontaa 2000-luvun alusta lähtien.

Hyvä esimerkki on Finlandia-voittajan yksimielinen ylistäminen. Arvostelua on herättänyt lähinnä saman kirjailijan tuplapalkitseminen ja palkitun juhlapuheen kustantajakriittisyys. Itse teoksesta en ole lukenut kuin yhden arvostelun, jossa voittajaromaania pidetään ”epämiellyttävänä lukukokemuksena”. 

”Kirja-​arvio Savon Sanomat 5.9.2024 | Pajtim Statovcin uusi romaani esittelee joukon murtuneita ja murrettuja ihmisiä painostavassa ilmapiirissä 

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä. Otava 2024, 279 s.

Pajtim Statovcin Finlandia-palkittu Bolla (2019) on raskas romaani eikä siihen halua enää tarttua sen kerran luettuaan. Lehmä synnyttää yöllä -romaanista voi sanoa samat sanat. Sen synkkyys ja toivottomuus on vielä edellistäkin teosta lohduttomampaa.

Statovci on suomalainen, mutta syntyjään Kosovon albaani. Hän muutti Suomeen kaksivuotiaana tuolloin Jugoslaviaan kuuluneesta Kosovosta.

Romaanissa Suomessa kasvanut kosovolaislähtöinen poika viettää Kosovossa kesän ja outoja, hirveitä asioita tapahtuu. Aikuisena hän matkustaa sodan yhä leimaamaan synnyinmaahansa, eivätkä asiat ole paremmiksi muuttuneet.

Uhriksi poika ei suostu, mutta mieleen jääneet jäljet ovat raskaat ja kipeät kantaa. Menneisyys vainoaa.

Mukana on insestiä, sodan synkkää varjoa, lähisuhdeväkivaltaa, rasismia ja itsekkäitä, murtuneita ja murrettuja ihmisiä. Sekä Kosovo että vuosituhannen taitteen Suomi näyttäytyvät takapajuisina ja ankeina paikkoina.

Tarinassa on autofiktion tuntua, mutta se ei välttämättä kerro elämäkerrallisuudesta. Statovci suomii kirjassa pilkallisesti ja melko osuvasti autofiktion kirjoittajia.

Statovcin saamat kirjallisuuspalkinnot eivät yllätä, sillä hän kirjoittaa hyvin, rohkeasti ja itseään säästelemättä. Painostavan ilmapiirin ja nihilistisen kyynisyyden marinoima Lehmä synnyttää yöllä on silti epämiellyttävä lukukokemus.

Bollan rosoisessa rakkaustarinassa oli sentään jonkinlaista lämpöä.

Nyt kaikki lämpö on karisteltu pois ihmisiä hajottavan vihan ja pelon tieltä. Siltä osin Statovcin maailma muistuttaa Miki Liukkosen (1989–2023) viimeiseksi jääneen Vierastila-romaanin (2023) kovaa, armotonta ja kylmää maailmaa.

Bollan rosoisessa rakkaustarinassa oli sentään jonkinlaista lämpöä.

Yhteiskunnan rakenteissa ja kulttuurisissa käytännöissä sitkeästi istuva rasismi nousee yhdeksi keskeisistä viesteistä, ja sen kirjoittaminen auki on tärkeää. Tunnustan romaanin ansiot, mutta jos olisin tarttunut kirjaan muuten vain enkä kritiikkiä kirjoittaakseni, olisi se melko varmasti jäänyt kesken. Päällekäyvä synkeys ylikuormittaa enemmän kuin herättää ajattelemaan.

Erityisen harmillista on, että historia ja geopolitiikka, jotka kirjan synkän kontekstin ovat tuottaneet, eivät saa kirjassa kunnolla huomiota edes rivien välissä. Se kaikki jää tuskailun ja käsienvääntelyn varjoon eikä tarina kasva sellaiseksi, että se tuntuisi tärkeältä.

Kriitikko Antti Majanderin Bollasta löytämä ”varmaotteinen herkkyyden taituruus, joka nostaa hänen taiteensa myös ajattomaan ja paikattomaan ulottuvuuteen” ei piirry esiin uudesta romaanista.”

Yli-Juonikkaan kirja purkaa itse itsensä

 

Nimensä mukaisesti Jaakko Yli-Juonikkaan kirja Tuhatkaunokin tuho (Siltala 2024) on niin juonikas, että se tuhoaa itse itsensä. Eikä vain kirjailijan valitsemalla dekonstruktion eli purkamisen tarinalinjoilla vaan myös fyysisenä teoksena, kun Kuopion pääkirjastosta lainaamani kappale hajosi käsiin heti ensi lukemalla. 

Epäilen, että olin ensimmäinen sivunumerottoman, 1 265 grammaa painavan ja A4-kokoisen Tuhatkaunokin lainaaja ja lukija. Kun varsin ohuella langalla tehty koptisidos ei kestänyt ensimmäistä lukijaa, miten käynee seuraavalle lainaajalle.

Kustantaja Siltalan mukaan Neljä ratsastajaa -sarja huipentuu 650-sivuisessa Tuhatkaunokin tuhossa, joka ”palmikoi, bastardisoi ja romahduttaa Yli-Juonikkaan aiempaa tuotantoa ja jatkaa monien edeltävien teosten tarinalinjoja”. Näillä keinoin ”kirjailija etsii yhteyttä lukijaan, jolta peritään vanhoja velkoja”.

Vanhojen velkojen lisäksi tulee uusia, jos kirjasto komentaa ensilukijan korvaamaan tuhotun kirjan. Tai [Blokin] kuten kuuluu Tuhatkaunokin alaotsikko laminoidussa etukannessa. Yhtä ohuessa takakannessa on vain ISBN-tunnus. Painopaikkaa en löydä sisäsivuilta enkä kustantajan sivuilta, joten epäselväksi jää, kuka vastaa painojäljestä tai juoni – ehkäpä Yli-Juonikkaan avustamana – itse itseään purkavan koptisidoksen.

Jälkistrukturalismia

Kuopion pääkirjaston tiskillä lukijan harjoittamasta kirjan purkamisesta ei hermostuttu. Sidoksen vilkaisun jälkeen todettiin vain, että korjaamme tämän. Kiitos.

Tänään Suomen arkistojen, kirjastojen ja museoiden hakupalvelustakaan en löydä Tuhatkaunokin painopaikkaa. Sivuluvusta Finna antaa eri tiedot kuin kustantaja: ”noin 560 sivua useina numerointijaksoina : kuvitettu ; 30 cm.” 

Huomautukset: ”Osa sivuista ylösalaisin.”

Kaupungilla on myös kuultu, että netissä on video – tai Siltalan sivuilla on nähty liikkuvaa kuvaa – jossa Yli-Juonikas ja kirjailija Harry Salmenniemi eivät dekonstruoi painojälkeä vaan liimaavat kansikuvia Tuhatkaunokkeihin samalla tavalla kuin runoilija Tuija Välipakka lisäsi kuusen neulasen Saari josta olen poissa -kokoelman (2024) esilehdille.

Postpoststrukturalismia 14.10.2024

Kriitikko Ville Hänninen ei näe Tuhatkaunokin tuhossa kansia. Hänninen käsittää teosta määrittäväksi tekijäksi alaotsikon [Blokki], jolla hän tarkoittaa koptisidosta mainitsematta ”langoilla yhteen sidottua arkkinippua”.

Hänninenkään ei mainitse ”A4-kokoisen formaatin” painopaikkaa, mutta kertoo Parnasson 5/2024 Kirjan takana -palstalla Katri Astalan graafisen toteutuksen ja taiton tekijäksi. Kirjan poikkeuksellinen muoto syntyi kuitenkin keskusteluissa kustannustoimittaja Antti Arnkilin kanssa. Arnkilin mukaan:

Teos on niin säpäleinen, ettei se edes pysy jämptisti kasassa. Yksittäiset arkit vaikuttavat siltä kuin ne olisi vain kyhätty kokoon.

Maailman rehellisimmän median mätämuna

Helsingin Sanomat julkaisi seitsemän uutisjuttua toimittaja Matti Kuuselasta. Jutuissa viitattiin Kuuselan kirjaan Journalisti – Toisenlainen toimittaja (Warelia 2024), mutta arvostelua teoksesta ei ole ilmestynyt. Onko kukaan edes lukenut uutisten päälähdettä, kirjaa? 

Jos on luettu, miksi mitä ilmeisempiä selkään puukotuksia ei ole oikaistu.

Nyt kun klikkioikeudenkäynnistä alkaa olla puolisen vuotta, Journalisti löytyy kirjaston hyllystä. Ja kerran kun kirjan on lukenut, hämmästyy, miten paljon median luoma todellisuus poikkeaa itse kirjoituksesta. En tiedä, korjaisiko ilmiöjournalismin syntejä enää edes se, että valtakunnan pääsyyttäjä löytäisi lukutaitoisen arvostelijan.

Tai on löydetty, mutta ei julkaistu. Yhtä vähän eläköityneen toimittajan juttuja haluaa julkaista hänen entinen työnantajansa, joka tosin alun perinkin piti Kuuselaa kommunistina.

Vaikuttaa siltä, että lukuhaluton ja -taidoton somelynkkaajien lauma nosti Kuuselan ristille kuin kirjailija Timo K. Mukan. Jopa rehellisyyttään korostavalle maakuntalehden kirjallisuuskriitikolle ”Aamulehden Matti Kuuselan tapaus” – ei siis Journalistin lukeminen jopa arvosteluksi asti vaan tapaus – osoitti, miten Suomen toimituksiin osataan jatkossa palkata vain rehellisiä Kajavia eikä mätämunia Kuuseloita.

Netistä löytyy sentään Helsingin Sanomien rengin Aamulehden kritiikki, jota isäntä saataisi käyttää ilman tekijänoikeuskorvauksia. Turun Sanomien maksumuurin takana odottaa kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytösen laatiman arvio ja tamperelainen Kulttuuritoimitus.fi kuittasi kritiikin kirjeellä. Viestintäyrittäjä Pasi Kiviojan ennen kirjan ilmestymistä kirjoittamassa varsin asiantuntevassa blogiarvostelussa, joka löytyy täältä, ei edes mainita kohun synnyttänyttä tunnustusta.

Kommenttipuukottajien näppistä ei pysäyttänyt Aamulehden tilaama selvitys, jossa Kuuselan noin 600 jutusta löydettiin kolmisenkymmentä epäselvyyttä. Epäilen, että jos kenen tahansa koko ikänsä toimituksessa tai toimituksille töitä tehneen jutut kuurnitaan yhtä tarkasti, jokunen vastaava mätämuna löytyy varmasti.

Aloitetaan vaikka meikäläisen Savon Sanomien kulttuuritoimittajana vasemmalla kädellä rustaamista muistiinpanoista tai kenen tahansa toimittajan haastattelunauhoituksesta. Yks yhteen litterointi on lukukelvotonta tekstiä. Kuinka monta tulkintaa, muokkausta ja valintaa on siis tehty, ennen kuin juttu julkaistaan?

Silti, kuinka moni toimittaja oli valmis heittämään ensimmäisen kiven. Ja heitti myös, koska tietää, ettei koskaan pysty kirjoittamaan edes yhtä hyvin kuin Kuusela, jonka tyyliä paikoitellen raskauttaa romanttinen ylisanailu ja toista ajattelua kestämättömien aina ja kaikki -väitteiden toistelu.

Toinen kysymys, joka paljastuu vasta Kuuselan tunnustuksia lukiessa: miksi media käytti kritiikittömästi lähteitä, jotka puhuivat omassa asiassaan? Vastaus: koska kirjaa ei ole luettu. Eikä näköjään lueta, mutta puolikin vuotta ristillä roikkumista voi olla kovempi paikka kuin Kuuselan Afganistanin-juttureissu, jonka pelasti valokuvaaja Carina Appel.

Esimerkiksi Hesarissa Aamulehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2018–2023 toiminut Jussi Tuulensuu päästettiin todistamaan Kuuselaa vastaan kertomatta, että Journalistin mukaan Tuulensuu lopetti Aamulehden kulttuuritoimituksen kultakauden ja ajoi lehden Hesarin torppariksi.

Sen minkä Erkka Lehtola aloitti, Tuulensuu kuoppasi niin, ettei Aamulehteä tarvitse selata saati lukea edes netissä.

Toimittajalleen päätoimittaja Tuulensuu ei ruvennut tuulensuojaksi vaan maksoi potut pottuina: ”’On täsmälleen vain yhdenlaista journalismia: sellaista mikä on totta. Olisi kullanarvoista, että tätä selvää asiaa ei soseutettaisi millään horinoilla mistään genreistä’, nykyisin Havblik Advisors oy:ssa liikkeenjohdon konsulttina työskentelevä Tuulensuu sanoo.”

Tyylilajiton konsultti viittasi näkemyksiin, joissa Kuuselan ratkaisuja perusteltiin kaunokirjallisia keinoja käyttävällä featurekirjoittamisella. Ja kun kysyttiin, käytiinkö toimituksessa keskustelua Kuuselan juttujen sisällöstä, mitään muuta päätoimittaja ei ehtinyt tehdä.

”Kyllä. Kuuselan jutut työllistivät toimitusta paikoin aika paljon. Niitä editoitiin, tarkastettiin, täydennettiin ja tarvittaessa oikaistiin jälkikäteen. Minä käytin siihen henkilökohtaista työaikaani ja niin tekivät kymmenet muut työntekijät”, Tuulensuu vastasi Hesarin kulttuurisivulla.

Teettähän se työtä päätoimittajallakin, kun tyylitajuton yrittää ymmärtää kaunokirjallisia keinoja. Siihen tarvitaan avuksi kymmeniä rehtejä ja rehellisiä ruututoimittajia, jotka päätteen äärestä ulos erehtyessään kääntyvät mieluummin sisäänpäin. Siellä on turvallisin tila.

Journalisti-lehdessä (19.6.2024) Kuusela luonnehti suomalaista toimittajakuntaa ”yllättävän kaunaiseksi ja vahingoniloiseksi”. Tässä suhteessa meidän sometteleva kirjailijakunta ei juuri näytä eroavan toimittajista, poikkeuksena muutama tamperelainen kirjailija ja Panu Rajala, jota Kuusela valitettavasti yritti ymmärtää kirjassaan enemmän kuin Hesarin ja Yleisradion kulttuuritoimituksia.

Se on yhtä suuri rikos kuin presidentin vaimon arvostelu.

”Hämmästyttävää on, miten kollegat eivät enää tervehdi. Se on tuntunut pahimmalta tässä. He pelkäävät, että joku näkee, jos he hymyilevät Matti Kuuselalle.” 

En ole tavannut Kuuselaa, vaan tavannut hänen juttujaan silloin, kun lehteä pystyi lukemaan. Tervehdin, saatanpa hymyilläkin, jos eläkeläiset joskus tapaavat. Silloinhan tavataan muistella. Ja kirjoittaa elämäkertoja, joiden läjässä Journalistin tunnustukset eivät jää alimmaiseksi.

Yhtä hyviä päätelmiä itse kunkin rehellisyydestä tekee lukemalla Helsingin Sanomien itsemurhan tehneen kulttuuritoimittajan Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmat (Otava 1997).