Big Delete: 27 kiellettyä sanaa

  Monopolimainen mediakonglomeraatti Meta tottelee presidentti Trumpin määräyksiä. Tein tänään allgoritmi-testin. Vaihdoin Facebookissa samanaikaisesti profiilikuvan ja kansikuvaksi 27 Trumpin hallinnossa kiellettyä sanaa. Seitsemässä tunnissa profiilikuva tavoitti ainakin 90 katsojaa. Samassa ajassa kansikuvalle peukalonsa nosti vain 6 tykkääjää 1 792 kaveristani. Tämä ei ole enää sattumaa vaan sensuuria.  

Äänin 8-3 metsän ja luonnon tuhoaminen jatkuu Kuopiossa

 

Taideluolan Metsädialogin panelistit  Kimmo Jääskeläinen, Iida Tukeva, Pauno Pohjolainen ja Oona Pohjolainen. Kuvasta puuttuu viides panelisti Marja Louni.

Metsäuskoa vahvistettiin eilen Pauno Pohjolaisen Taideluolassa Kuopiossa. Tänään käyn äänestämässä. Hyvän vinkin siitä, kelle en ainakaan anna ääntäni, löytyy Savon Sanomien yhden palstan uutisesta ”Lautakunta: Savisaaren golfhankkeelle varataan suunnittelualue”. 

Ensin golfkentän alta piti kaataa Puijon kuuset, nyt samat tahot tasoittaisivat Savisaaren keinonurmikoksi. Mikä voi olla idioottimaisempaa toimintaa luonnon monimuotoisuuden kannalta? Tietysti Pienen Neulamäen metsän kaavoittaminen asfaltiksi.

Eikä siitä ole monta vuotta, kun kaupunginvaltuustossa kaikki puolueet hyväksyivät Finnpulpin tehtaan rakentamisen Kuopioon. Eilen Taideluolan Metsädialogia tuli kuuntelemaan juuri niitä – ja varmaan samankokoinen joukko – kuopiolaisia, jotka uskalsivat epäillä, ettei Euroopan suurin sellutehdas ole savolaisen eikä minkään muun maan luonnon kannalta se paras vaihtoehto.

Metsädialogin yleisö Pauno Pohjolaisen Taideluolassa 2.4.2025.

Syö särkeä niin Venäjälle tulee järkeä

Kuva: Nuori Voima 1/2025, 25.

Pieninä palasina on tietomme Venäjältä, jos kohta monesta muustakin englantia puhumattomasta maapallon kolkasta. Virallisen yhteistyön loputtua elämme Venäjä-uutisoinnissa vain kahden toimittajan varassa: Ylen ja Hesarin.

Yksityiset yhteydet pelaavat netissä, kun ei kerrota mitään siitä, mikä kiinnostaa ohranaa.

Nuoresta Voimasta 1/2025 saamme kuitenkin tietää, miten muutamat taiteilijat vastustavat sotaa myös Venäjällä. ”Sodanvastainen katutaide Venäjällä elää ja voi hyvin, vaikka Suomessa se tunnetaan huonosti”, kerrotaan Susi Nousiaisen jutussa ”Päättömien joutsenten tanssi”. 

Otsikko viittaa baleteista ehkä poliittisimpaan Joutsenlampeen, joka pyöri tauotta Venäjän valtiollisella tv-kanavalla silloin, kun luvassa oli puhtaan propagandan sijasta kehnoa huonompia uutisia: Brežnev oli kuollut tai Gorbatšovilta kaapattiin valtaa. Tähän venäläisen muistiin viittaa No wobble -verkkogalleriasta löytyvä kuva, jossa neljä päätöntä ballerinnaa tanssii siinä toivossa, että olisi aika vaihtaa vallanpitäjää.

Venäläiselle selkeää merkkikieltä on myös kala, jonka päälle on vetäisty punainen ruksi. Kala näyttää lahnalta, mutta on särki, joka toimii meemikulttuurissa sodanvastaisena symbolina eikä luterilaisen alkuseurakunnan merkkinä. Särki-meemin synnytys lähti liikkeelle syyskuussa 2022, kun kolmikymppinen Alisa Klimentova pidätettiin jalkakäytävään kirjoitetun ”Net v***e”-viestin takia.

”Viestin ilmiselvä merkitys on ’Ei sotaa’, ’Net voine’, jossa asteriskilla peitetyt kirjaimet ovat samalla protesti sensuuria kohtaan. Klimentova kuitenkin vakuutti tulleensa väärinymmärretyksi: hänen viestinsä oli tietenkin ’Net voble’. Vobla on särkikala Rutulus Caspicus, joka on Venäjällä suosittu eväs oluen kanssa. Klimentova kertoi inhoavansa kyseistä särkikalaa, ja selitti asteriskien peitossa olevan sanan olevan ’voble’. Ei särkeä! Oikeus vapautti hänet syytteistä.”

Tarina jatkui kuitenkin netissä, ja särki paisui meemiksi, joka johti Klimentovan uuteen pidätykseen ja sakkoihin. Mutta sodanvastustajien särkiä painettiin jo t-paitoihin. 

Konstit on monet, ja elämä jatkuu diktaattorin lähdön jälkeen, kuten kerrotaan romaanissa Venäjän metsästäjät. Eräurheilua Kominmaalla. Tosin savolaisen opportunistin elämää diktaattorien toimet ovat häirinneet yhtä vähän kuin idänkaupan parhaina päivinä. Huolimatta Sandels-lakostani iisalmelainen Olvi jatkaa edelleen ukrainalaisten verestä keitetyn kaljan valmistamista Valko-Venäjällä.

PS 

”Väestön keskittymisen myötä kulttuuripalveluita tarvitaan lisää alueilla ja kasvukeskuksissa, mutta samalla on huolehdittava palveluiden saatavuudesta harvaan asutuilla alueilla. Hyviä keinoja ovat mm. esittävän taiteen kiertuetoiminnan, tilojen yhteiskäytön sekä museopalveluiden lisääminen.”

(Opetus- ja kulttuuriministeriön Kulttuuripoliittinen selonteko, 2025, jonka teksti on tuotettu samalla tekoälyllä kuin Storytellin fantasiaromantiikan käännökset ja Venäjän federaation ulkoministeri Sergei Lavrovin puheet.)

Salmenniemen trilogian viimeinen osa ei ole pettymys

Verkkojulkaisu Long Playn Perjantaikirjeessä 8.2.2025 kulttuuritoimituksen tuottaja Pekka Torvinen arvosteli pettymykseksi Harry Salmenniemen romaanin Valohammas (Siltala 2025). Kirjailija Harry Salmenniemen autofiktioromaanitrilogian päätös Valohammas (Siltala) julkaistiin juuri ja se on pettymys. Liian monta kertaa aiemmin tehtyjä, kuluneita havaintoja ruuhkavuosista. Yhden kiireettömän kiireellisen perhekesäpäivän kuvaus rikkoontuu vain kerran, kun ”Harry Salmenniemi” on työelämään liittyvällä illallisella Olo-ravintolassa, paitsi että ”Harry Salmenniemi” muistelee illallista unessa, tottakai. Työelämä tuntuu unelta ja perhe-elämä todelta, tajutaan. Kertoja vaihtelee jälleen minä- ja hän-pronomineja, mutta kikkailu tuntuu turhalta. Kirjan loppupuolella ”Harry Salmenniemi” äityy pohtimaan, että ”perhe-elämän kuvaukset ovat yleensä huonoja”. Näin hän tekee sen jälkeen kun on kirjoittanut banaaleja havaintoja perhe-elämästä. Touché. Satiiriksi tämä on väsynyttä.

Luettuani Valohampaan banaaliksi arvostelee mieluummin Torvisen kritiikkiä kuin itse teosta. Trilogian toiseen osaan verrattuna Valohammas ei ole pettymys. Entä, ovatko esimerkiksi nämä niitä Torvisen ”kuluneita havaintoja” meidän ihmisenä olemisen hetkistä:

Se oli niin lyhyt herääminen, että se oli kuin vauvan kynsi.

Näytän niin tavalliselta, ettei minua kohta ole olemassa.

Se kävi niin nopeasti, ettei sitä huomannut.

Heti kun se [kirjoittaminen] ei ole välttämätöntä, se on järjetöntä.

Olen harmaaksi muuttunutta mustaa.

Kun olemme kahden, ehdin ajatella. Ajatteleminen on harvinaista… En ajattele ajatuksia. Ajattelen lauseita… Ajatukset ovat ensin kieltä ja sitten ei mitään… Sitten kun ajatuksista puuttuvat välimerkit, kun lauseet sulautuvat toisiinsa, on syytä palata töihin.

Niin ohut jalka ei voinut olla niin pehmeä, ja kuitenkin se oli.

Sellaista kiitollisuutta, joka ei mahdu mihinkään.

En ole enää niin hullu, että voisin sanoa itseäni hulluksi.

Mäntymetsä tietää kaikkien asioiden pituuden.

Siinä oli kortteja, joita hän ei koskaan käyttänyt. Kirjailijaliiton kortti putosi tiskille.

Taivaan laajuus vallitsi kumpujen yllä. (nettihaku ”ei vastaa yhtään sivua. Ehdotuksia:”)

Elän maakuopassa viisivuotisen apurahan turvin. Minusta näkyy vain lapion kärki, kun yritän kaivaa juuri tietynlaista kuoppaa.

Tornin päällä huojui Järki ja tunteet… Tästä saa hyvän alustan. Hän antoi Joelille Mark Z. Danielewskin romaanin House of Leaves.

Ihmiset eivät kestä omaa arkeaan. Miten he voisivat kestää muiden elämää.

Toisin kuin Torvinen väittää kiireettömän päivän kuvaus ei rikkoonnu vain kerran vaan koko ajan, kun on kyse kahden aikuisen elämästä kahden lapsen kanssa. Eikä vain perhe-elämästä vaan elämästä yleensä niin, että lähestytään sitä, miltä ihmisenä oleminen tuntuu ja tarkoittaa.

Satiirista romaanissa on kyse ehkä vain Sitran tarjoaman lounaskohtauksen verran ja kotimaisen kirjallisuuden kritiikkinä. Luettavaa kirjoitusta, siis sitä mistä saattaa keskustella Sitran tarjoamalla lounaalla, tehdään vain ulkomailla.

Valohampaan aamupäivän ajatuksissa on björlingmäistä runoutta, dialogissa Antti Hyryn realismia. Iltaa kohti lukunautintoa häiritsevät kirja-ja viinipongailun lisäksi ylihygienisointi, lian, hullujen, huumeiden, maalaisten ja muiden yhtä vieraiden pelko, jota perustellaan perheen suojelulla.

Kirjailijakertojalle kritiikillä ei ole hirveästi merkitystä. ”Työ ja arvostus unohtuvat helposti” verrattuna siihen, että hän saa pidettyä lapsistaan huolta. Silti, miten typerä arvostelija saa olla? Tuskin myönnän erehtyneeni, mutta esseekokoelmasta Turvaton tila (2024) löytyi viimein yksi kotimainen kriitikko, joka tunnustaa tehneensä virheen:

”Luin kirjan [Emme enää usko pahaan] uudestaan ja patistin vaimonikin lukemaan sen. Liityn nyt [Pontus] Purokurun pilkkaamien tunnustavien miesten joukkoon: [Riku] Korhonen oli oikeassa. Olin tosiaan lukenut kirjan  huonosti ja tehnyt aivan vääriä johtopäätöksiä. Rakensin olkiukon ja olin epäreilu. Asiassa ei ollut minkäänlaista tulkinnanvaraa. Jos vaadin kirjailijoilta vaivannäköä, minun pitää pystyä samaan. Jos kriitikon pitää jossain olla tarkka, niin lukemisessa. Rikoin periaatetta, joka on työmme ydin. Korhonen asetti eteeni peilin, jonka edessä kysyin: siis kuinka typerä saa olla?”

"Savonian palkintosääntö vaatii päivittämistä"

Kuoharit I-III (2018) 454.

Savonia-raadin puheenjohtaja Varpu Puskala (kesk) kommentoi kuopiolaisen Ritva Kolehmaisen Facebookissa herättämää keskustelua. Tällä kertaa kirjallisuuspalkinnon uudistamistarpeen herätti Wilhelmiina Honkasen mielipidekirjoitus Savon Sanomissa 13.12.2024.

"Hassua kyllä" kahvitarjoilusta säästäminen saattaa olla se viimeinen pisara, joka saa savolaisenkin liikkeelle kevään alue- ja kuntavaaleissa niin, että Savoniakin päivittyy 2000-luvulle. Oma ehdotukseni löytyy romaanin Kuoharit I–III (2018) sivuilta 454 –456.  

”Savonia-palkintoraati uudistuu kuntavaalikausittain joka neljäs vuosi. Kaupunginhallitus nimittää raatilaiset samoin periaattein kuin muutkin lautakunnat eli demokraattisesti poliittisten voimasuhteiden mukaan. Puheenjohtaja tulee valtuuston suurimmasta puolueesta.

Raati uusiutui kolme vuotta sitten lähes täysin, vain minä olin ollut aiemmin raadissa mukana.  Kaikki muut raadin jäsenet olivat uusia. Raadin 9 jäsenestä 5 on työikäisiä eri alojen ihmisiä iältään noin 30-50 vuotiaita. Meitä eläkeläisiä on nyt neljä. Raadin sääntöjen mukaan kaksi raatilaista tulee olla henkilöitä, joilla on kirjallisuusalan yliopistotutkinto tai kirjallisuusalan opintoja yliopistosta tai kulttuurialan vahva tuntemus. Nämä kaksi asiantuntija jäsentä tällä kaudella ovat taidemuseon johtaja Anna Vilkuna ja kaupunginkirjaston informaatikko Essi Löytynoja. Lisäksi mukana on kirjastolta henkilö,joka kirja-alan hyvin tuntevana henkilönä yhteistyössä kirjaston kanssa hankkii ja toimittaa raadille kirjat joko suoraan kustantajilta saatuina tai kirjaston kirjojen lainoina. Hän ei osallistu kirjojen arvioimiseen eikä päätöksentekoon. 

Raadin kokoonpano, säännöt ja kaikki vuosien mittaan ehdokkaina ja  palkittuina olleet kirjailijat ovat jatkuvasti esillä Kuopion kaupungin sivuilla kaupungin palkintojen yhteydessä. Samaten nämä tiedot menevät joka vuosi lehdistötiedotteiden mukana lehdistölle. Hyvin useasti lehdet kuten esimerkiksi tänä vuonna Savon Sanomat julkaisi palkinnon julkistamisen yhteydessä myös raadin kokoonpanon.

Eli summa summarum Savonia-palkintoraati on Suomen ainoa täysin demokraattisesti valittu kansanraati, joka edustaa kaikkia yhteiskuntaluokkia. Päätökset raadissa tehdään demokraattisesti äänestämällä.

Luottamustehtävä raatilaisena on yksi työlläimmistä, luemme vuosittain.noin 100 kirjaa. Nyt viime aikoina kirjat ovat alkaneet ilmestyä entistä enemmän syys-lokakuussa ehtiäkseen joulumarkkinoille. Tämä aiheuttaa valtavan paineen, varsinkin työelämässä oleville ja pienten lasten vanhempina oleville raatilaisille.

Tänä vuonna oli todella ikävää, että kahvitus jäi pois palkintojuhlasta. Siinä olivat syynä kaupungin uudet linjaukset tarjoilu- ja matkustusrajoituksista. Savoniaraati elää yhteiskunnallisen  muutoksen ja kehityksen  mukana. Tarjoilua ei siis tänä vuonna järjestetty, mutta sen sijaan ensimmäisen kerran Savoniapalkinnon historiassa musiikista vastasi iso 15-henkinen Taidelukio Lumitin sinfoniaorkesteri jousistoineen ja puhaltimineen. He soittivat upeasti Jean Sibeliuksen Valse Tristen, mikä ilahdutti monia kuulijoita. 

Ensi vuosi on Kuopion 250-vuotisjuhlavuosi, joten paneudumme ehdokastilaisuuden ja voittajan palkintotilaisuuden ohjelmien suunnitteluun entistä tarkemmin ja toivottavasti kaupunki pystyy höllentämään juhlavuonna myös tarjoilurajoituksiaan. 

Ja.vuoden 2026 alussa raadin kokoonpano jälleen taas muuttuu demokraattisesti, ihan miten kansa äänestämällä haluaa. Samaten toimintatapaa voi silloin jälleen muuttaa, jos ja kun tarve niin vaatii.”

Finlandia-voittajan "tarina hukkuu lohduttomaan synkkyyteen"

Jatkuvasti liian vähälle huomiolle on jäänyt maakuntalehtien merkitys kritiikin diversiteetin kannalta. Useimmiten on arvosteltu sitä, miten lehtiyhtiöiden monistekritiikit ovat yksipuolistaneet tarjontaa 2000-luvun alusta lähtien.

Hyvä esimerkki on Finlandia-voittajan yksimielinen ylistäminen. Arvostelua on herättänyt lähinnä saman kirjailijan tuplapalkitseminen ja palkitun juhlapuheen kustantajakriittisyys. Itse teoksesta en ole lukenut kuin yhden arvostelun, jossa voittajaromaania pidetään ”epämiellyttävänä lukukokemuksena”. 

”Kirja-​arvio Savon Sanomat 5.9.2024 | Pajtim Statovcin uusi romaani esittelee joukon murtuneita ja murrettuja ihmisiä painostavassa ilmapiirissä 

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä. Otava 2024, 279 s.

Pajtim Statovcin Finlandia-palkittu Bolla (2019) on raskas romaani eikä siihen halua enää tarttua sen kerran luettuaan. Lehmä synnyttää yöllä -romaanista voi sanoa samat sanat. Sen synkkyys ja toivottomuus on vielä edellistäkin teosta lohduttomampaa.

Statovci on suomalainen, mutta syntyjään Kosovon albaani. Hän muutti Suomeen kaksivuotiaana tuolloin Jugoslaviaan kuuluneesta Kosovosta.

Romaanissa Suomessa kasvanut kosovolaislähtöinen poika viettää Kosovossa kesän ja outoja, hirveitä asioita tapahtuu. Aikuisena hän matkustaa sodan yhä leimaamaan synnyinmaahansa, eivätkä asiat ole paremmiksi muuttuneet.

Uhriksi poika ei suostu, mutta mieleen jääneet jäljet ovat raskaat ja kipeät kantaa. Menneisyys vainoaa.

Mukana on insestiä, sodan synkkää varjoa, lähisuhdeväkivaltaa, rasismia ja itsekkäitä, murtuneita ja murrettuja ihmisiä. Sekä Kosovo että vuosituhannen taitteen Suomi näyttäytyvät takapajuisina ja ankeina paikkoina.

Tarinassa on autofiktion tuntua, mutta se ei välttämättä kerro elämäkerrallisuudesta. Statovci suomii kirjassa pilkallisesti ja melko osuvasti autofiktion kirjoittajia.

Statovcin saamat kirjallisuuspalkinnot eivät yllätä, sillä hän kirjoittaa hyvin, rohkeasti ja itseään säästelemättä. Painostavan ilmapiirin ja nihilistisen kyynisyyden marinoima Lehmä synnyttää yöllä on silti epämiellyttävä lukukokemus.

Bollan rosoisessa rakkaustarinassa oli sentään jonkinlaista lämpöä.

Nyt kaikki lämpö on karisteltu pois ihmisiä hajottavan vihan ja pelon tieltä. Siltä osin Statovcin maailma muistuttaa Miki Liukkosen (1989–2023) viimeiseksi jääneen Vierastila-romaanin (2023) kovaa, armotonta ja kylmää maailmaa.

Bollan rosoisessa rakkaustarinassa oli sentään jonkinlaista lämpöä.

Yhteiskunnan rakenteissa ja kulttuurisissa käytännöissä sitkeästi istuva rasismi nousee yhdeksi keskeisistä viesteistä, ja sen kirjoittaminen auki on tärkeää. Tunnustan romaanin ansiot, mutta jos olisin tarttunut kirjaan muuten vain enkä kritiikkiä kirjoittaakseni, olisi se melko varmasti jäänyt kesken. Päällekäyvä synkeys ylikuormittaa enemmän kuin herättää ajattelemaan.

Erityisen harmillista on, että historia ja geopolitiikka, jotka kirjan synkän kontekstin ovat tuottaneet, eivät saa kirjassa kunnolla huomiota edes rivien välissä. Se kaikki jää tuskailun ja käsienvääntelyn varjoon eikä tarina kasva sellaiseksi, että se tuntuisi tärkeältä.

Kriitikko Antti Majanderin Bollasta löytämä ”varmaotteinen herkkyyden taituruus, joka nostaa hänen taiteensa myös ajattomaan ja paikattomaan ulottuvuuteen” ei piirry esiin uudesta romaanista.”

Yli-Juonikkaan kirja purkaa itse itsensä

 

Nimensä mukaisesti Jaakko Yli-Juonikkaan kirja Tuhatkaunokin tuho (Siltala 2024) on niin juonikas, että se tuhoaa itse itsensä. Eikä vain kirjailijan valitsemalla dekonstruktion eli purkamisen tarinalinjoilla vaan myös fyysisenä teoksena, kun Kuopion pääkirjastosta lainaamani kappale hajosi käsiin heti ensi lukemalla. 

Epäilen, että olin ensimmäinen sivunumerottoman, 1 265 grammaa painavan ja A4-kokoisen Tuhatkaunokin lainaaja ja lukija. Kun varsin ohuella langalla tehty koptisidos ei kestänyt ensimmäistä lukijaa, miten käynee seuraavalle lainaajalle.

Kustantaja Siltalan mukaan Neljä ratsastajaa -sarja huipentuu 650-sivuisessa Tuhatkaunokin tuhossa, joka ”palmikoi, bastardisoi ja romahduttaa Yli-Juonikkaan aiempaa tuotantoa ja jatkaa monien edeltävien teosten tarinalinjoja”. Näillä keinoin ”kirjailija etsii yhteyttä lukijaan, jolta peritään vanhoja velkoja”.

Vanhojen velkojen lisäksi tulee uusia, jos kirjasto komentaa ensilukijan korvaamaan tuhotun kirjan. Tai [Blokin] kuten kuuluu Tuhatkaunokin alaotsikko laminoidussa etukannessa. Yhtä ohuessa takakannessa on vain ISBN-tunnus. Painopaikkaa en löydä sisäsivuilta enkä kustantajan sivuilta, joten epäselväksi jää, kuka vastaa painojäljestä tai juoni – ehkäpä Yli-Juonikkaan avustamana – itse itseään purkavan koptisidoksen.

Jälkistrukturalismia

Kuopion pääkirjaston tiskillä lukijan harjoittamasta kirjan purkamisesta ei hermostuttu. Sidoksen vilkaisun jälkeen todettiin vain, että korjaamme tämän. Kiitos.

Tänään Suomen arkistojen, kirjastojen ja museoiden hakupalvelustakaan en löydä Tuhatkaunokin painopaikkaa. Sivuluvusta Finna antaa eri tiedot kuin kustantaja: ”noin 560 sivua useina numerointijaksoina : kuvitettu ; 30 cm.” 

Huomautukset: ”Osa sivuista ylösalaisin.”

Kaupungilla on myös kuultu, että netissä on video – tai Siltalan sivuilla on nähty liikkuvaa kuvaa – jossa Yli-Juonikas ja kirjailija Harry Salmenniemi eivät dekonstruoi painojälkeä vaan liimaavat kansikuvia Tuhatkaunokkeihin samalla tavalla kuin runoilija Tuija Välipakka lisäsi kuusen neulasen Saari josta olen poissa -kokoelman (2024) esilehdille.

Postpoststrukturalismia 14.10.2024

Kriitikko Ville Hänninen ei näe Tuhatkaunokin tuhossa kansia. Hänninen käsittää teosta määrittäväksi tekijäksi alaotsikon [Blokki], jolla hän tarkoittaa koptisidosta mainitsematta ”langoilla yhteen sidottua arkkinippua”.

Hänninenkään ei mainitse ”A4-kokoisen formaatin” painopaikkaa, mutta kertoo Parnasson 5/2024 Kirjan takana -palstalla Katri Astalan graafisen toteutuksen ja taiton tekijäksi. Kirjan poikkeuksellinen muoto syntyi kuitenkin keskusteluissa kustannustoimittaja Antti Arnkilin kanssa. Arnkilin mukaan:

Teos on niin säpäleinen, ettei se edes pysy jämptisti kasassa. Yksittäiset arkit vaikuttavat siltä kuin ne olisi vain kyhätty kokoon.

Maailman rehellisimmän median mätämuna

Helsingin Sanomat julkaisi seitsemän uutisjuttua toimittaja Matti Kuuselasta. Jutuissa viitattiin Kuuselan kirjaan Journalisti – Toisenlainen toimittaja (Warelia 2024), mutta arvostelua teoksesta ei ole ilmestynyt. Onko kukaan edes lukenut uutisten päälähdettä, kirjaa? 

Jos on luettu, miksi mitä ilmeisempiä selkään puukotuksia ei ole oikaistu.

Nyt kun klikkioikeudenkäynnistä alkaa olla puolisen vuotta, Journalisti löytyy kirjaston hyllystä. Ja kerran kun kirjan on lukenut, hämmästyy, miten paljon median luoma todellisuus poikkeaa itse kirjoituksesta. En tiedä, korjaisiko ilmiöjournalismin syntejä enää edes se, että valtakunnan pääsyyttäjä löytäisi lukutaitoisen arvostelijan.

Tai on löydetty, mutta ei julkaistu. Yhtä vähän eläköityneen toimittajan juttuja haluaa julkaista hänen entinen työnantajansa, joka tosin alun perinkin piti Kuuselaa kommunistina.

Vaikuttaa siltä, että lukuhaluton ja -taidoton somelynkkaajien lauma nosti Kuuselan ristille kuin kirjailija Timo K. Mukan. Jopa rehellisyyttään korostavalle maakuntalehden kirjallisuuskriitikolle ”Aamulehden Matti Kuuselan tapaus” – ei siis Journalistin lukeminen jopa arvosteluksi asti vaan tapaus – osoitti, miten Suomen toimituksiin osataan jatkossa palkata vain rehellisiä Kajavia eikä mätämunia Kuuseloita.

Netistä löytyy sentään Helsingin Sanomien rengin Aamulehden kritiikki, jota isäntä saataisi käyttää ilman tekijänoikeuskorvauksia. Turun Sanomien maksumuurin takana odottaa kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytösen laatiman arvio ja tamperelainen Kulttuuritoimitus.fi kuittasi kritiikin kirjeellä. Viestintäyrittäjä Pasi Kiviojan ennen kirjan ilmestymistä kirjoittamassa varsin asiantuntevassa blogiarvostelussa, joka löytyy täältä, ei edes mainita kohun synnyttänyttä tunnustusta.

Kommenttipuukottajien näppistä ei pysäyttänyt Aamulehden tilaama selvitys, jossa Kuuselan noin 600 jutusta löydettiin kolmisenkymmentä epäselvyyttä. Epäilen, että jos kenen tahansa koko ikänsä toimituksessa tai toimituksille töitä tehneen jutut kuurnitaan yhtä tarkasti, jokunen vastaava mätämuna löytyy varmasti.

Aloitetaan vaikka meikäläisen Savon Sanomien kulttuuritoimittajana vasemmalla kädellä rustaamista muistiinpanoista tai kenen tahansa toimittajan haastattelunauhoituksesta. Yks yhteen litterointi on lukukelvotonta tekstiä. Kuinka monta tulkintaa, muokkausta ja valintaa on siis tehty, ennen kuin juttu julkaistaan?

Silti, kuinka moni toimittaja oli valmis heittämään ensimmäisen kiven. Ja heitti myös, koska tietää, ettei koskaan pysty kirjoittamaan edes yhtä hyvin kuin Kuusela, jonka tyyliä paikoitellen raskauttaa romanttinen ylisanailu ja toista ajattelua kestämättömien aina ja kaikki -väitteiden toistelu.

Toinen kysymys, joka paljastuu vasta Kuuselan tunnustuksia lukiessa: miksi media käytti kritiikittömästi lähteitä, jotka puhuivat omassa asiassaan? Vastaus: koska kirjaa ei ole luettu. Eikä näköjään lueta, mutta puolikin vuotta ristillä roikkumista voi olla kovempi paikka kuin Kuuselan Afganistanin-juttureissu, jonka pelasti valokuvaaja Carina Appel.

Esimerkiksi Hesarissa Aamulehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2018–2023 toiminut Jussi Tuulensuu päästettiin todistamaan Kuuselaa vastaan kertomatta, että Journalistin mukaan Tuulensuu lopetti Aamulehden kulttuuritoimituksen kultakauden ja ajoi lehden Hesarin torppariksi.

Sen minkä Erkka Lehtola aloitti, Tuulensuu kuoppasi niin, ettei Aamulehteä tarvitse selata saati lukea edes netissä.

Toimittajalleen päätoimittaja Tuulensuu ei ruvennut tuulensuojaksi vaan maksoi potut pottuina: ”’On täsmälleen vain yhdenlaista journalismia: sellaista mikä on totta. Olisi kullanarvoista, että tätä selvää asiaa ei soseutettaisi millään horinoilla mistään genreistä’, nykyisin Havblik Advisors oy:ssa liikkeenjohdon konsulttina työskentelevä Tuulensuu sanoo.”

Tyylilajiton konsultti viittasi näkemyksiin, joissa Kuuselan ratkaisuja perusteltiin kaunokirjallisia keinoja käyttävällä featurekirjoittamisella. Ja kun kysyttiin, käytiinkö toimituksessa keskustelua Kuuselan juttujen sisällöstä, mitään muuta päätoimittaja ei ehtinyt tehdä.

”Kyllä. Kuuselan jutut työllistivät toimitusta paikoin aika paljon. Niitä editoitiin, tarkastettiin, täydennettiin ja tarvittaessa oikaistiin jälkikäteen. Minä käytin siihen henkilökohtaista työaikaani ja niin tekivät kymmenet muut työntekijät”, Tuulensuu vastasi Hesarin kulttuurisivulla.

Teettähän se työtä päätoimittajallakin, kun tyylitajuton yrittää ymmärtää kaunokirjallisia keinoja. Siihen tarvitaan avuksi kymmeniä rehtejä ja rehellisiä ruututoimittajia, jotka päätteen äärestä ulos erehtyessään kääntyvät mieluummin sisäänpäin. Siellä on turvallisin tila.

Journalisti-lehdessä (19.6.2024) Kuusela luonnehti suomalaista toimittajakuntaa ”yllättävän kaunaiseksi ja vahingoniloiseksi”. Tässä suhteessa meidän sometteleva kirjailijakunta ei juuri näytä eroavan toimittajista, poikkeuksena muutama tamperelainen kirjailija ja Panu Rajala, jota Kuusela valitettavasti yritti ymmärtää kirjassaan enemmän kuin Hesarin ja Yleisradion kulttuuritoimituksia.

Se on yhtä suuri rikos kuin presidentin vaimon arvostelu.

”Hämmästyttävää on, miten kollegat eivät enää tervehdi. Se on tuntunut pahimmalta tässä. He pelkäävät, että joku näkee, jos he hymyilevät Matti Kuuselalle.” 

En ole tavannut Kuuselaa, vaan tavannut hänen juttujaan silloin, kun lehteä pystyi lukemaan. Tervehdin, saatanpa hymyilläkin, jos eläkeläiset joskus tapaavat. Silloinhan tavataan muistella. Ja kirjoittaa elämäkertoja, joiden läjässä Journalistin tunnustukset eivät jää alimmaiseksi.

Yhtä hyviä päätelmiä itse kunkin rehellisyydestä tekee lukemalla Helsingin Sanomien itsemurhan tehneen kulttuuritoimittajan Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmat (Otava 1997).

 

 

"Mikään ei ole vaikeampaa kuin köyhtyminen"

Filosofi Pauli Pylkkö on varsinaissuomalainen kirjailija ja ukko. Viime vuonna Pylköltä ilmestyi runokokoelma Häviämisen strategia, josta en tiennyt mitään, ennen kuin kuulin Päivän mietelauseen radiosta. 

Kiitos uutisesta kuuluu Riikka Kaihovaaralle. Toimittaja ja tietokirjailija Kaihovaara oli valinnut kuultavaksi tavanomaisen keskipäivän liturgian sijasta Pylkön proosarunon Otolliset, joka on käynnistetty 1376 kertaa ja on kuunneltavissa 29.5.2024 asti.

”Jos värit olisivat ajatuksia. Jos niissä olisi ajatus, joka täten ilmaantuu meille. Jos keväisen tammimetsän illanvihreys olisikin ajatus, joka meille tarjoutuu. Avaan lastenvaunun kuomun ja Alli katselee oksistoja, jotka piirtyvät hiipuvaa taivasta vasten ja liikkuvat hiljalleen taaksepäin. Vihertävä valo virtaa päällemme ja täyttää meidät. Tammen värissä on oltava jotakin, mikä tekee sen silmällemme otolliseksi. Muutoin emme sitä näkisi. Ja silmässä jotakin, mikä tekee sen otolliseksi tammen ajatuksille. Muutoin emme niitä kuulisi. Yöllä näen Margarethassa unen lapsesta, joka oppii hengittämään veteen liuennutta happea ja muuttaa takaisin mereen. Jos tuuli olisikin ajatus, joka lehahtaa ruohikolta lehvistöön, ja sitten ilmaantuu meille. Koska olemme sille otolliset. Jos tulisikin kevät, josta minun ei enää olisi kirjoitettava mitään. Suuri, korkea kevät. Ja tuuli vailla loppua, ja tuntematon meri.”

Kuvahakuni ei löydä Pylkköä (s.1951). Ehkä hänestä on yhtä vähän julkaistuja kuvia kuin filosofi Maurice Blanhot’sta? Kun kirjailija Pentti Linkola on kuollut, jonnekin Varsinais-Suomen yksinäisyyteen vetäytyneestä veneenveistäjä Pylköstä on ainesta luomuajan uusiolinkolaksi, jos jossain muualla kuin Elonkehässä (4/2022) julkaistaisiin kerettiläisen ukkorunoilijan haastattelu.

Ensimmäisen kerran Pylkkö jäi mieleen Pentti Saarikosken tuotannon arvostelijana. Sittemmin viittauksia Pylkköön on tullut vastaan Kaihovaaran, Antti Salmisen ja Tere Vadénin teksteissä. Perusteellisesti Pylkön filosofisen tuotannon haasteisiin ovat perehtyneet myös Häviämisen strategian toimittajat Jussi Sivenius ja Pasi Takkinen.

Saarikosken kootuista runoista kirjoitin Kiiltomadon arvosteluun 13.7.2024:

”Toisin kuin [Kari]Kontio filosofi Pauli Pylkkö näyttää jopa lukeneen Saarikosken tekstejä. Semiootikkojen lehdessä Synteesi 4/1990 julkaistua Pylkön artikkelia ’Runoilijan tieto ‒ filosofinen johdatus Pentti Saarikosken myöhäistuotantoon’ pidetään edelleen epätavallisen kriittisenä. Pylkön mukaan Saarikosken tietäjärunoilija tahtoi päästä isojen poikien neuvotteluihin, mutta shamaanin laiskan ajattelun todelliset tiedot sosiaalisista ja poliittisista ongelmista olivat noin sata vuotta ajastaan jäljessä. Pylkön loppupäätelmä on selvä opetus:

'Voidaankin sanoa, että Saarikosken tekstien vanhahtava estetiikka ja pelokkaan sulkeutuva maailmankuva sopivat hyvin yhteen hänen julkisuudessa luomansa runoilijatyypin kanssa. Yhtä vähän kuin hänen tekstiensä maailmankuva todella pystyy tarjoamaan vastusta nykyaikaiselle luonnontieteelliselle maailmankuvalle, yhtä etäällä tuo boheemirunoilijan rooli on todellisista sosiaalisista ja poliittisista ongelmista. Ja niiden välissä harhailee Saarikosken tajunnanvirta reliikkinä poeettisesta tekniikasta, joka oli ajankohtainen ennen hänen syntymistään. Eksynyt lapsi kiertää jälleen kehää hämärtyvässä metsässä ja supisee itsekseen hillitäkseen pelkoaan.’"

Kaihovaaran vinkistä kaukolainasin Häviämisen strategian (Elonkehä-kirjat 2023). Antia on runsaasti, ja valistuksen vastaisen kerettiläisen eetoksessa riittää pohtimista. Monesti sana lehahtaa Kaihovaaran valitseman Päivän mietelauseen tapaiseksi runoudeksi, toisinaan taas ukon ajatus jää kiertämään kehäänsä; säkeen sijasta Pylkön nykyaikaiseen luonnontieteelliseen maailmankuvaan sidottu poeettinen tekniikka rakentaa lausetta.

Pylkön köyhyyden filosofian esimerkkinä ja opetuksena eläviä sanoja ja säkeitä sivulta 93:

”Teollisuustuotanto, kauppa, pankkitoiminta ja viihde muodostaa / suljetun kuvitelmamaailman, Imperial Images Corporation, joka on / vain löyhästi, sieltä täältä, kiinni valveessa…

Sillä heidän todellisuutensa on aina siellä missä tulotkin. Siis jos ei ole tuloja, / ei ole todellisuuttakaan, ei varsinkaan yliannokseen asti.

Teollisuustuotanto, kauppa, pankkitoiminta ja viihde muodostaa / suljetun kuvitelmamaailman ja sinun on keskitettävä / ajatuksen voima ja liike jotta löytäisit tien köyhyyteen sillä / mikään ei ole vaikeampaa kuin köyhtyminen…”

Miksi sanataiteista jaloin vaipui unholaan?

”Runous vaipui muiden taidelajien mukana unholaan.

Nyt 76 vuoden jälkeen meidän on tullut aika palauttaa laji urheilukartalle.

Ainakin kansallisella tasolla.”

https://www.runomaajoukkue.fi/

Miksi sanotaan, että olet runoilija ja kirjailija? Miksei runoilija riitä?

Miksi sana kirjailija sisältää runoilijan, mutta runoilija on kirjailija vasta nekrologissa? Miksi ammattikirjailijan näkökulmasta silloin, kun puhutaan tai pyritään runolliseen ilmaisuun, se näyttäytyy toritaiteen tapaisena tarjouksena?

Runollinen on jo sanana yläpilveä, ohut adjektiivi, joka viittaa helppoon, halpaan ja kevyeen. Runollinen tarkoittaa hommailua, joka ei käy työstä, koska runoilija on epätarkka, omalaatuinen ja boheemi. Oikein runollisen taiteilijan kanssa aikataulujen pettäminen on niitä pienimpiä petoksia.

Niinpä runoutta osaa tehdä kuka tahansa ja saa opettaa kuka tahansa luovaksi mainittu. Jokainen meistä on sen verran runollinen persoona, että osaa arvostella runon hyväksi tai huonoksi. Tai antaa pisteet 1,0 –10,00 kuten Runopuulakissa, jota pelataan kansainvälisillä Poetry Slam -säännöillä.

Mutta kun runomaajoukkuetta valitaan Pariisin olympialaisiin, miksi yksi runoilija seitsemän moniottelijan joukossa riittää vakuudeksi siitä, että laji liittyy runouteen?

Kelpaisivatko nämä moniottelijat myös piano- tai viulukilpailun tuomareiksi? Entä koululaisen kuvataiteellisen tai näyttämöllisen lahjakkuuden arvioijaksi? Jos runouden tuomariksi kelpaa kuka tahansa moniottelija, niin yhtä hyvin runoilija valmentaa nuorten jääkiekkojoukkueen finaaliotteluun.

Eli olympiakomitean mainoksen laatijat olettavat, että mitä enemmän koululaista viihdyttää sitä paremmin runollisuus putoaa. ”Ainakin kansallisella tasolla” urheiltaessa on mentävä riman ali sieltä, missä pehmein alastulopaikka. Ammattirunoilija on vain runollinen koriste, postimerkki, jota on nuolaistava sen verran, että kukaan ei ota runoutta taiteena liian vakavasti.

Runoiluhan on viihdettä siinä, missä mikä tahansa luksus ja huippu-urheilu.    

Neuvoja parhaasta päästä

Kolumnisti Jussi Murtasaaren mielestä nuorten kansallinen runokilpailu on hyvä idea, josta olympiakomitealle on nostettava hattua, koska ”sanataiteesta jaloimman nostaminen on kuitenkin aina hyvästä”.  

Eli kun ollaan oikealla asialla, mikä tahansa käy. Finlandia-palkittu teos ei ole oikeasti vuoden paras, mutta kustantajien mainos on nielaistava siinä missä mikä tahansa valkoinen valhe, koska ollaan kirjallisuuden asialla. Vai, uskooko joku oikeasti, että Jukka Viikilän kaksi romaania ovat olleet kaksi kertaa vuoden parhaita teoksia? 

Se, joka uskoo, tietää jo alkukeväästä ilmestyneen Viikilän III romaanin pokkaavan III Finlandian, mikä ei tarkoita että Viikilän kirjat eivät olisi lukemisen arvoisia teoksia.

Se, joka uskoo, ei tiedä, ketkä moniottelijat näitä palkintoja jakavat. Kymmenottelija on moniottelijoista parhaita, joten seuraavan Finlandia-voittajan valitsee Suomen kaunein seitsenottelija Maria Huntington.

Se, joka uskoo, tietää miten pieni maa on. Kaikkihan tuntevat toisensa, joten jäävi arvostelija tai palkinnon jakaja on vain idea, kansallisella tasolla. Kaksi vaatii kolmatta, joten Viikilän III Finlandia on ihan tilastollinen fakta.

Murtasaaren taidekäsityksen mukaan runoudessa ”korostuu sanojen ilmaisuvoima”, kun taas urheilu on ”leimallisesti fyysinen suoritus”. Paras ala- tai yläpää synnyttää niin urheilua kuin kulttuuria, ja parasta runoutta syntyy, kun paljastaa itsensä sellaisena kuin on. 

”Yhteistä molemmille on se, että paras suoritus vaatii urheilijaa tai runoilijaa paljastamaan itsensä ja sisäiset intohimonsa sellaisena kuin on. Urheilu on kulttuuria parhaasta päästä. Samoin runous. Jo pelkästään näistä syistä on hienoa, että nuoret saavat väylän tuoda kykynsä esille sanataiteena, urheilun rinnalla.” (Savon Sanomat 11.4.2024)  

”Toritaiteen kaltaista toimintaa”

Ammattirunoilijan näkökulmasta kolumnin runouskäsitys on ”toritaiteen kaltaista toimintaa”, johon professori Anita Seppä viittaa artikkelissa, joka on julkaistu Synteesin taidekirjoittamisen teemanumerossa 4/2024.

”Kirjailijoiden muita heikompaa institutionaalista asemaa taidekentällä ja yliopistoissa kuvaa hyvin havainto, että ’luovaa kirjoittamista’ voi harjoittaa monilla akateemisilla aloilla suhteellisen vapaasti, vaikka tekijällä ei olisi juuri minkäänlaisia erityistaitoja kirjallisen taiteen tai luovan kirjoittamisen aloilta. Kirjallisen taiteen erityisosaajat – esimerkiksi Maggie Nelsonin kaltaiset kokeellisen kirjallisuuden ja autoteorian huippuosaajat (Sinelmiä 2009 ja Argonautit 2015) – eivät kuitenkaan voi tarttua vastaavasti luovan taiteensa lisäulokkeena vaikka siveltimeen, balettitossuihin tai tahtipuikkoon joutumatta sekä taiteilijoiden että tutkijoiden silmissä naurunalaiseksi. Toinen esimerkki: ammattirunoilijan näkökulmasta runollisen ilmaisun luova harrastaminen näyttäytyy lähes aina toritaiteen kaltaisena toimintana, jolla ei ole selkeää suhdetta nykytaiteeseen. Miksi taiteellisen tutkimuksen ja luovan kirjoittamisen yhteen liittävä tutkimus on ollut pelkästään haluton tarttumaan tähän erotteluun?

Seppä pohtii artikkelissa ”Taiteellinen tutkimus, kirjallisuus ja jälki-disiplinääriset kirjoittamisen muodot”, miten luova kirjoittaminen, taiteellinen tutkimus ja kirjallisuus (taiteena) kiinnittyvät toisiinsa taiteellisen tutkimuksen kentällä, ja millaisia eroja on näiden kirjoittamisen muotojen välillä. Entä, miten kirjallinen taide, joka on muotoutunut monialaiseksi hybridiksi, voisi tulla osaksi yhtä monialaista luovan kirjoittamisen tutkimusta ja opetusta?

Suomen ensimmäinen luovan kirjoittamisen yliopistotasoinen MA-koulutusohjelma perustettiin vuonna 1996 Jyväskylän yliopiston kirjallisuustieteen katveeseen. Resurssit verrattuna muuhun taiteilijakoulutukseen ovat kuitenkin pienet – joskin omalta kohdaltani ne olivat riittävät, koska olin jo toiminut nelisen vuotta vapaana ammattikirjailijana – ja muiden taidelajien korkeakoulutuksesta poiketen opettajakunta ei koostu ammattikirjailijoista vaan humanistitutkijoista.

Ensimmäinen selkeästi kirjailijavetoinen luovan kirjoittamisen ohjelma käynnistyi Taideyliopistossa 2017. Tohtoritutkinnosta haaveileva luovan kirjoittamisen opiskelija ohjataan kuitenkin hakemaan maisteritutkinnon jälkeen teatterikorkeakouluun.

Kuolematon urheiluruno

Jos tohtoritason kirjailijakoulutuksesta ei oteta vastuuta – ja toinen kysymys on, miten monta tohtorirunoilijaa tarvitaan kansallisella tasolla – yhtä vastuuttomasti olympiakomitea valmentaa  koululaisia Pariisin olympialaisiin.

Runous on oma lajinsa, jonka tekniikan opettaminen ei onnistu parhaiten moniottelijalta. Urheilurunouskin on oma lajinsa siinä missä Runopuulaaki tai valokuvarunous. Toisaalta rata on auki; kuolematon urheiluruno on vielä kirjoittamatta, kuten todetaan Parnasson 6-7/2014 esseessä ”Urheilukirjailijoiden jäljillä”:

Kun kotimaisessa kirjallisuushistoriassa taide ja urheilu ovat olleet toisensa poissulkevia yhtä hyvin kuin [Jari] Ehrnroothin juoksija ja herrasmies, niin totta on sekin, että urheilu ei ole juuri inspiroinut taiteellisesti merkittäviin saavutuksiin. Hellaan perinne ei ole synnyttänyt edes yhtä kuolematonta urheilurunoa, jos sellaiseksi ei lasketa Aleksis Kiven ”Metsämiehen laulua", Uuno Kailaan "Pallokentän laidalla" tai Aaro Hellaakosken "Suksilaulua".

Mikäpä oli Hellaan perinteen puolesta essehtiessä sillä, joka aloitti runoilunsa kokoelmalla Juoksijan testamentti (Gummerus 1985). Urheilusta kirjoittamista jatkoin novellikokoelmassa Lentävä C, urheilukirjassa Kylmä maraton, Sivullisissa ja Savonia-palkitussa romaanissa New Yorkin Lentävä suomalainen, josta dramatisoin kuunnelman Lentävä suomalainen 2015. Urheiluromaanin taustat löytyvät blogista.

Meta for Business sensuroi Venäjän

Nyt on testattu, mitä sosiaalisen median yhtiö Meta tarkoittaa, kun se rajoittaa yhteiskunnallisiin sisältöihin liittyvää mainontaa Facebookissa ja Instagramissa.

Useasta yrityksestä huolimatta mainos ei mennyt läpi, kun kokeilin julkaista lainausta romaanin Venäjän metsästäjät sivuilta 129 –130. Kaunokirjallisen teoksen lainaus löytyy Kirjoittajan päiväkirjan päivityksessä 25.3.204 ”Moskovan terrori-iskun pahin sitten vuoden 2004”.

Meta on aloittanut poliittisten sisältöjen rajoitukset jo helmikuussa. Perusteluiksi esitetään, että yhtiö keskittyy tekemään ”mahtavan kokemuksen kaikille”.

Meta määrittelee ”poliittisen sisällön” liittyvän ”yhteiskunnallisiin asiakysymyksiin, vaaleihin tai politiikkaan”, joten käytännössä lähes mikä tahansa algoritmin nappaama politiikkaan liittyvä postaus mahdollistaa julkaisukiellon.

Älä ainakaan käytä sanoja saati hästäkkejä #venäjä #terrorismi #putin, vaikka Suomen yhteiskunnallisessa keskustelussa niistä ei voi olla lukematta joka päivä.  

Kun Meta päättää, olipa uutinen faktaa tai fiktiota, se ei mene läpi muuten kuin ”mahtavana kokemuksena” metademokratialle, jonka voitokkaalla tiellä ei saa olla mutkia.

Kuoleman vonkamies pistelee vihollistaan

 

Puolukanvarvun näkökulmasta syrjäisessä Helsingissä asuva kirjailija Antti Hurskainen on entistä ”tietoisemmin sodassa pääkaupunkilaisarroganssia ja -tietämättömyyttä vastaan”.

Esseekokoelmassa En kieltäytynyt aseista (2024) tekemästään linjauksesta huolimatta Hurskainen ei aio reagoida Keskustan yhteydenottoihin, vaan löytää omat syrjäseutunsa myös ratikasta.

Esseissään Lapinlahdella syntynyt ja nuoruutensa asunut Hurskainen kertoo perusteellisemmin kotiseudustaan ja perheestään, jotka ovat vilahdelleet edellisten teosten taustalla. Isän kuolema on ilmeisesti helpottanut kahden pojan isän muistelua, tilitystä ja tunnustuksia.

Kirjallisuutta kaikki on kuitenkin. Ja lopun odotusta kirjaa lukemalla ja kirjoista luomalla kuulosuojaimet päässä. Niin yksinäiseen kulmaan kirjailija maalaa itseään Helsingissä, taiteilijapiireissä ja perhe-elämässä, että kuoleman vonkamies tulee mieleen.

Perusteellisempi arvio on toisten työtä. Päiväkirjailen nyt ja aina vain sen, mikä sattuu sopimaan omiin töihin. Tänään sattui se, miten Hurskainen onnistuu vertaamaan maalaista ulkomaalaistaustaisiin ja työväenluokkaan, joiden puutetta pääkaupungissa on nostettu esille.

”Nostaisin vaihtelevan faktuaalisten peilikuvaongelmien rinnalle kolmannen eli kysymyksen maalaisesta kirjallisuudesta. Matti Mäkelä on kuollut, 77-vuotias Heikki Turunen paljastaa Seuran haastattelussa olevansa ’junttieinari’ ja hänen oppipoikansa Antti Heikkinen julkaisee muutaman tilauselämäkerran vuodessa. Kuka pitäisi agraarin proosan puolia? Helsinkiläisten korkeakoulutettujen kuvaukset Helsingistä eivät lähtökohtaisesti ole ongelma niille, joita kirjallisuuden tasa-arvokysymykset kiinnostavat. On kuitenkin selvää, että fiktiomme ja runoutemme on liian vähän leppävirtalaista ja loimaalaista. Noin kuusikymmentä prosenttia suomalaisista asuu yli 40 000 asukkaan kunnissa. Jos peili pyrkisi heijastamaan todellisuutta, yli kymmenen kirjailijan syyskatalogin kahdestakymmenestäviidestä tulisi elää tiheän kaupunkiliikenteen tavoittamattomissa.

Kymmenen avustajaa tai kirjailijaa, alle yksi rodullistettu ja vähintään neljä maalaista. Miten on Nuori Voima tai mikä hyvänsä kustantamo? Heijastus alkaisi näyttää todellisemmalta.” (54)  

PR

Telppäsniitty mainitaan, mutta Paavo Ruotsalaisesta Hurskainen ei kerro tässä esseekokoelmassa. Ehkä ei mistään niistä tai romaaneissa, en ainakaan muista.

[Lisäys/korjaus 14.8.2024: Hurskaisen esikoisromaanissa 22 – Kertomus syömisestä (Siltala 2019) kerrotaan myös Paavo Ruotsalaisesta. Fiktiota, esseetä ja/vai totta selviää, kun saan lainattua teoksen kirjastosta. Siltala ei lähettänyt kirjojaan valtion kirjallisuustoimikunnan jäsenille, vain muutaman kappaleen Taiken Hakaniemen konttorille, joten työhuoneesta kirjaa ei löydy.]

Miksi kirjailijan synnyinkunnan naapurihiippakunnassa asunutta ei mainita? Joku suhde tai ajatus Hurskaisella on pakko olla kahden hiippakunnan piispasta ja hänen opetuslapsistaan, körteistä, jotka kokoontuvat Herättäjäjuhlille niin kuin Hurskainen telppäsniitylleen Ilosaarirokkiin vuoteen 2010 asti.

Kuin Paavon suusta on ”Joensuutrilogian” todistus lopulta jokaisen on itse käytävä neuvottelunsa Jumalansa kanssa. Kuten Paavo kirjeissään jakaa seuraajiaan oikeisiin ja vääräuskoisiin, Hurskainen esseissään kiivailee niin tekopyhyyttä kuin kehnommin kirjoittavia vastaan. Alkoholisminsakin hän myöntää yhtä reilusti kuin Paavo markkinajuopottelunsa. Nainen on lähinnä kärsivä vaimo niin Paavon elossa kuin esseissä.

Hyvä olisi lukea, jos Hurskainen kirjoittaisi Paavon kirjeistä, körttiläisyyden pyhistä alkuteksteistä. Kehnosti kirjoitettuja Paavon sanelusta laadittuja ja epäjohdonmukaisia, paitsi kiivailussaan vääräuskoista vastaan. Vielä parempi olisi, jos kuulisi maallikkosaarnaaja Hurskaisen puhuvan lukukokemuksestaan Aholansaaressa tai Herättäjäjuhlilla.

Siinä olisi vääräuskoiselle ensimmäinen syy vierailla oikeauskoisten seuroissa.