Kun on ruutu: yksi kuva.
Ei ole valokuvia, joista valita.
Kun
on kuvia, on valittava
roskat
ja ruuduista paras.
Tai
tarina, liike ruudusta toiseen
filmiin, kirjaan
tai teokseen.
Ja
jos on video, olet
museokamaa
taidemuseossa.
"Kirjoittajan päiväkirja" jatkaa siitä, mihin blogi "Kuva ja sana" (2021–2007) päättyi
Kun on ruutu: yksi kuva.
Ei ole valokuvia, joista valita.
Kun
on kuvia, on valittava
roskat
ja ruuduista paras.
Tai
tarina, liike ruudusta toiseen
filmiin, kirjaan
tai teokseen.
Ja
jos on video, olet
museokamaa
taidemuseossa.
Filosofi Pauli Pylkkö on varsinaissuomalainen kirjailija ja ukko. Viime vuonna Pylköltä ilmestyi runokokoelma Häviämisen strategia, josta en tiennyt mitään, ennen kuin kuulin Päivän mietelauseen radiosta.
Kiitos uutisesta kuuluu
Riikka Kaihovaaralle. Toimittaja ja tietokirjailija Kaihovaara oli
valinnut kuultavaksi tavanomaisen keskipäivän liturgian sijasta Pylkön
proosarunon Otolliset, joka on käynnistetty 1376 kertaa ja on kuunneltavissa 29.5.2024 asti.
Kuvahakuni ei löydä
Pylkköä (s.1951). Ehkä hänestä on yhtä vähän julkaistuja kuvia kuin filosofi Maurice
Blanhot’sta? Kun kirjailija Pentti Linkola on kuollut, jonnekin
Varsinais-Suomen yksinäisyyteen vetäytyneestä veneenveistäjä Pylköstä on ainesta
luomuajan uusiolinkolaksi, jos jossain muualla kuin Elonkehässä (4/2022)
julkaistaisiin kerettiläisen ukkorunoilijan haastattelu.
Ensimmäisen kerran
Pylkkö jäi mieleen Pentti Saarikosken tuotannon arvostelijana. Sittemmin
viittauksia Pylkköön on tullut vastaan Kaihovaaran, Antti Salmisen ja Tere
Vadénin teksteissä. Perusteellisesti Pylkön filosofisen tuotannon haasteisiin
ovat perehtyneet myös Häviämisen strategian toimittajat Jussi Sivenius
ja Pasi Takkinen.
Saarikosken kootuista
runoista kirjoitin Kiiltomadon arvosteluun 13.7.2024:
”Toisin kuin [Kari]Kontio filosofi Pauli Pylkkö näyttää jopa
lukeneen Saarikosken tekstejä. Semiootikkojen lehdessä Synteesi 4/1990 julkaistua Pylkön artikkelia ’Runoilijan tieto ‒ filosofinen
johdatus Pentti Saarikosken myöhäistuotantoon’ pidetään edelleen epätavallisen
kriittisenä. Pylkön mukaan Saarikosken tietäjärunoilija tahtoi päästä isojen
poikien neuvotteluihin, mutta shamaanin laiskan ajattelun todelliset tiedot
sosiaalisista ja poliittisista ongelmista olivat noin sata vuotta ajastaan
jäljessä. Pylkön loppupäätelmä on selvä opetus:
'Voidaankin sanoa, että Saarikosken tekstien vanhahtava estetiikka ja pelokkaan sulkeutuva maailmankuva sopivat hyvin yhteen hänen julkisuudessa luomansa runoilijatyypin kanssa. Yhtä vähän kuin hänen tekstiensä maailmankuva todella pystyy tarjoamaan vastusta nykyaikaiselle luonnontieteelliselle maailmankuvalle, yhtä etäällä tuo boheemirunoilijan rooli on todellisista sosiaalisista ja poliittisista ongelmista. Ja niiden välissä harhailee Saarikosken tajunnanvirta reliikkinä poeettisesta tekniikasta, joka oli ajankohtainen ennen hänen syntymistään. Eksynyt lapsi kiertää jälleen kehää hämärtyvässä metsässä ja supisee itsekseen hillitäkseen pelkoaan.’"
Kaihovaaran vinkistä kaukolainasin Häviämisen strategian (Elonkehä-kirjat 2023). Antia on runsaasti, ja valistuksen vastaisen kerettiläisen eetoksessa riittää pohtimista. Monesti sana lehahtaa Kaihovaaran valitseman Päivän mietelauseen tapaiseksi runoudeksi, toisinaan taas ukon ajatus jää kiertämään kehäänsä; säkeen sijasta Pylkön nykyaikaiseen luonnontieteelliseen maailmankuvaan sidottu poeettinen tekniikka rakentaa lausetta.
Pylkön köyhyyden
filosofian esimerkkinä ja opetuksena eläviä sanoja ja säkeitä sivulta 93:
”Teollisuustuotanto, kauppa, pankkitoiminta ja viihde muodostaa
/ suljetun kuvitelmamaailman, Imperial Images Corporation, joka on / vain
löyhästi, sieltä täältä, kiinni valveessa…
Sillä heidän todellisuutensa on aina siellä missä tulotkin.
Siis jos ei ole tuloja, / ei ole todellisuuttakaan, ei varsinkaan yliannokseen
asti.
Teollisuustuotanto, kauppa, pankkitoiminta ja viihde
muodostaa / suljetun kuvitelmamaailman ja sinun on keskitettävä / ajatuksen
voima ja liike jotta löytäisit tien köyhyyteen sillä / mikään ei ole vaikeampaa
kuin köyhtyminen…”
Romaani ei ole enää sika, joka syö kaiken.
Ei edes runoilija syö sikaa, hyvä jos siikaa
sika silakkaa sutena. Meidän jätetaloudessa
kaikki käy, kun ollaan oikealla asialla:
kirjakauppaan tullaan käymään eikä lukemaan.
Koen empatiaa, Anna Karenina on hyvä ihminen
tulevaisuuden lukemattomien tarinoiden
sankari. Minä olen tehnyt tarpeeksi tälle päivälle.
Maria Mäkelän
artikkeli ”Kertomakirjallisuus myöhäiskapitalistisessa tarinataloudessa”
teoksessa Paperinen avaruus. Näkökulmia kirjaesineen ja kirjallisuuden
materiaalisuuksiin, Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 128,
Jyväskylän yliopisto 2020. Kuva: Lielahden Prisma Tampere 22.5.2023.
Juha-Pekka Kilpiö, Oskari Onninen, Silvia Hosseini ja Vesa Rantama Tekstin talossa 27.4.2024.
Helsingin-reissun jälkeen on jatkettava Jyväskylän Talvipäivien keskustelua kriittisen arvostelun vaikeudesta. Arvostelijat istuivat seminaaria uudessa Tekstin talossa samana päivänä, kun kirjailijat kokoontuivat vasta remontoidun Kulttuurikasarmin yläkerrassa.
Kun Tekstin talon ikkunattomassa kellarissa pumpattiin kahvia pöntöstä pieneen kuppiin ja kuunneltiin hartaina Juha-Pekka Kilpiön, Oskari Onnisen ja Silvia Hosseinin alustukset, kirjailijat saivat heti kasarmin ovella kaksi juomalippua ja kevätkokouksen jälkeen täyteläisen seisovan pöydän (jopa savumuikuilla) sekä avaran näkymän liki korkkaamattomalta terassilta.
Kirjailijaliiton tarjoiluun verrattuna arvostelija on Tekstin
talon sika, jota lihotetaan potkimalla. Ja jos olisin oikein negatiivinen,
jatkaisin kritiikkiä virkkeellä: Lasipalatsinaukiolla mielenosoittajat
muistuttivat Gazan sodan jatkumisesta samaan aikaan, kun kippistimme kuohuvalla
Leena Krohnin ja Kirsti Kurosen palkintopuheille.
”Negatiivista kritiikkiä on käsitelty Suomessa oudon vähän
siihen nähden, miten arvokasta se on kritiikki-instituutiolle ja lukevalle
yleisölle.”
Vihreä tuli vastaan Loimaalla matkalla Turkuun, jossa purin Kirjan talon näyttelyn, ennen kuin pääsin nauttimaan Helsingin herkuista. Mäntyharjulle asti järvet lainehtivat vapaina jäistä junaillessani kotiin, jossa odottivat Herman Raivion uunituoreet esikoisesseet.
Positiivisten, juonivetoisten hömppäarvostelujen ajassa Talvipäivien
kapakkakritiikkiin on palattava jo Turvattoman tilan sivulle 49
ehdittyään:
”Kritiikkiaiheisissa kirjoituksissa negatiivinen kritiikki
jää yleensä sivuhuomautukseksi. Akateemista suomalaista tutkimusta aiheesta ei
löydy. Alan ainoassa kotimaisessa perusteoksessa, Martta Heikkilän
toimittamassa sinänsä ansiokkaassa antologiassa Taidekritiikin perusteet
negatiivista kritiikkiä sivutaan vain ohimennen. Negatiivista kritiikkiä on
käsitelty Suomessa oudon vähän siihen nähden, miten arvokasta se on
kritiikki-instituutiolle ja lukevalle yleisölle.”
Oliko sitten arvostelijalla asiaa, negatiivista tai
positiivista, Tannerin patsaan takana Tekstin talossa, jossa vierailin
ensimmäisen kerran?
Tutkija Kilpiön asiana oli todistaa, että kritiikki ei tule
toimeen ilman tutkimusta. Senkin takia kritiikki on jotain muuta kuin arvostelu,
jonka julkaisemista tutkimuksen puute ei näytä estävän, ei ainakaan
positiivisen arvion. Hyvää kritiikkiä on Kilpiön mielestä ”luettava runon
tarkkuudella”. Esimerkiksi kritiikistä, joka yrittää pysyä runouden perässä ,
hän otti Tuli&Savun kritiikkikokeilun numerossa 4/2008.
Onnisen kritiikkiin mahtuu yhdestä kolmeen ajatusta, aivan
kuten kolumniin. Ja lyhyestä virsi kaunis, koska ”ammattikirjoittaja osaa aina
horista jotain”. Onnisen mielestä kritiikki ei ole yhden ihmisen mielipide vaan
perusteltu mielipide. Kriitikolle ei pitäisi maksaa omista mielipiteistä, jotka
ovat monesti huonoimpia lauseita, vaan muista havainnoista ellei peräti uutisesta.
Onninen aloitti integriteetistä, jota viljeli jatkossakin kuta kuinkin rehellisyyttä ja riippumattomuutta tarkoittavana käsitteenä. Esimerkiksi integriteetin puutteesta hän otti kirjailijaliiton puheenjohtajan, joka kirjoittaa arvostelun päälehteen.
"Voisiko jääkiekkoliiton
puheenjohtaja tehdä samoin?" Onninen kysyi.
Hosseini määritteli esseen ”ajattelun pukemiseksi luettavaan
muotoon”. Ajatukset oli puettu opettavaiseen muotoon, ja luento yhtä sujuvasti
kuunneltu oppitunti kuin Hosseinin tietokirja Kirjallisuuden kiihottava
historia (2023).
Turussa kirjailija Riku Korhonen kirjoittaa ilmeisesti viimeistä romaaniaan tautinsa kanssa kamppailusta. Raivio kirjoitti nuivan kritiikin Korhosen romaanista Emme enää usko pahaan (2016). Turvattomassa tilassa hän myöntää lukeneensa huonosti, ja ”jos kriitikon pitää olla jossain tarkka, niin lukemisessa”.
Suosittelen niin kirjailijalle kuin kriitikoille,
niin näkijälle kuin tekijöille:
”Luin kirjan uudestaan ja patistin vaimonikin lukemaan sen.
Liityn nyt Purokurun pilkkaamien tunnustavien miesten joukkoon: Korhonen oli
oikeassa. Olin tosiaan lukenut kirjan huonosti ja tehnyt aivan vääriä
johtopäätöksiä. Rakensin olkiukon ja olin epäreilu. Asiassa ei ollut
minkäänlaista tulkinnanvaraa. Jos vaadin kirjailijoilta vaivannäköä, minun
pitää pystyä samaan. Jos kriitikon pitää jossain olla tarkka, niin lukemisessa.
Rikoin periaatetta, joka on työmme ydin. Korhonen asetti eteeni peilin, jonka
edessä kysyin: siis kuinka typerä saa olla?”