Kai Mikkonen:
Kuva ja sana.
Gaudeamus 2005,
434 s.
Oliko alussa
sana vai kuva? Vai onko ensin kuva ja sitten kirjain? Niin kuvan kuin sanan
ensisijaisuudelle löytyy puolustajansa niin kauan kuin esittämisen kielellisten
tai sanallisten ehtojen valinnassa on mukana tähän tietoon liittyvä valta,
tietoisesti tai tiedostamatta.
Esimerkiksi
kirjallisessa Kiiltomato.netin keskustelussa ollaan epäröimättä sitä
mieltä, että "kuva on vanhempi ja kertoneekin enemmän kuin tuhat sanaa,
mutta kuva ei vastaa tuhatta ei edes kahta sanaa", ja toisen keskustelijan mielestä: "Kuva ei sano mitään,
vaan näyttää. /- -/ Painettua sanaa, kirjoitusta, on vieroksuttu jo Platonista
lähtien." Nimimerkki Semantikko taas ihmettelee, miksi muka "kuva ei sano mitään"? Hän pitää kuvan ja
tekstin lukutaitoa yhtä tärkeänä ja epäilee, että suomalainen alkoi epäillä
sanaa vasta hiljakkoin. Runoilija ja lääkäri Juhani Kellosalo asettuu
rintamien väliin, koska kuva ja sana eivät ole vaihtoehtoisia, mutta kumminkin
hän pitää kuvaa ’meissä varhaisempana ja syvempänä mieltämisen reittinä’.
Keskustelun
perusteella Kai Mikkosen teos Kuva ja sana kuuluu ja kuluu niin
kuvanraastajan kuin sananpalvojan silmien alla. Mikä sitten on FT Kai Mikkosen
vastaus kysymykseen, oliko ensin muna vai kana? Mikkosen tulkinta löytyy jo
tutkimuksen alaotsikosta "Kuvan ja sanan vuorovaikutus kirjallisuudessa, kuvataiteessa
ja ikonoteksteissä" ja kirjan viimeisestä lauseesta:
"Kuvan ja
sanan ero on merkityksen moottori, osa kuvan ja kielen välisen yhteyden
tuottamaa iloa."
Hämäläisen
Mikkosen vastaus on siis joko tain sijasta savolaisen sekä että. Kyse on
tulkinnasta, kuvan ja sanan vuorovaikutuksesta, jonka mahdollistaa niiden ero:
"Verkkokalvolle syntyvä kuva mielletään merkitykselliseksi tietyssä
asiayhteydessä, jossa merkityksiä välitetään väistämättä sekä
kielellisesti että kuvallisesti."
Kirjoituksen
alkuperä on kuvassa, ja nykyisen tiedon mukaan kuva on vanhempi kuin kirjoitus,
jos viisitoistatuhatta vuotta vanhoissa luolamaalauksissa nähdään vain ihmis-
ja eläinhahmoja. Mitä sitten ovat samojen maalausten abstraktit merkit, viivat,
pisteet ja geometriset kuviot? Jos ne eivät ole esikirjoitusta, niin ainakin
niiden sanallistamisen kautta olisi helpompaa hahmottaa, mikä tehtävä kuvilla
oli tekijöilleen.
"Kuva"
ja "sana" voidaan määritellä niin monella tavalla, että
jatkokeskustelulle kuvan ja/tai sanan vallasta on valettu hyvä pohja. Mikkosen
kirjassa "kuvan" käsite voi tarkoittaa visuaalisesti koettavan
todellisuuden esittämistä tai näkemisen prosessia sinänsä. Toisaalta kuva voi
merkitä mentaalista kuvaa tai olla optisesti havaittava asia, kuten maalaus,
valokuva tai kaiverrus. Lisäksi kuvalla on monia abstrakteja merkityksiä, jotka
liittyvät vaikkapa maailmankuvan hahmottamiseen, kielikuviin tai jonkin esityksen
ja todellisuuden välisen vastaavuuden periaatteeseen.
Kun
"sanan" käsite on yhtä moniulotteinen, keskustelu ei lopu kesken, ja
kun käsitteiden erottelu on näin hankalaa tutkijoille, miten se voisi olla
epäröivämpää vaikka Kiiltomato.netissä? Entä sitten kun kuva ja sana
alkavat liikkua, pirstoutua ja sulautua ruudulla, ja silmän jatkeeksi kietoutuu
hiirikäsi?
Kuva ja sana,
visuaalinen ja verbaalinen sekoittuvat nyt sujuvasti televisiossa,
tietoverkossa, kuvakirjoissa, sarjakuvissa... Juuri tämä kaikkialle tunkeva
yleisyys synnyttää tarpeen miettiä esitysmuotojen suhdetta: miten kuva ja sana
eroavat, mikä on niiden historia ja mitä tapahtuu, kun niitä yhdistetään?
Mikkonen rajaa tutkimuksensa liikkumattomaan kuvaan, mutta taiteiden- ja
tieteidenvälinen työ auttaa muiden medioiden kerronnan ymmärtämisessä.
Jos kuitenkin
palataan alkuun eli nettikeskustelun väitteisiin: ensinnäkin, onko kuvan
katsominen eri asia kuin lukeminen, toiseksi, onko sanaa halveksittu Platonista
asti ja kolmanneksi, nouseeko kuva syvemmistä mielen kerroksista kuin sana?
Pohdittuaan näitä kysymyksiä 380 sivua Mikkonen päätyy kuvan ehtymättömyyden
äärelle:
"Vaikka
kuvan ja sanan eroa ei olisi merkkinä eikä havainnon muotona puhtaasti
olemassa, niiden tulkinnassa rakentuva ero on kuitenkin edellytys merkityksen
muodostumiselle. Kuvan ja sanan vuorovaikutuksen ehtona on yllättävän usein se,
että kuva pakenee kielellisiä merkityksiä. /- -/ Toisaalta juuri kielessä kuvan
erityisyys ja sen erityinen tehtävä voidaan hahmottaa ymmärrettävästi."
Strukturalistiset
semiootikot kuten Emile Benveniste ja Francois Wahl pitävät
edelleen tiukasti kiinni ajatuksesta, että kuva ei ole muuta kuin mitä siitä on
sanottavissa. Ajatus kuvasta ei ole mahdollinen ennen kuin se tulee osaksi
kielen puhuttua, eikä ole olemassa mykkää merkitystä, koska "ei voida
ymmärtää mitään, mitä ei ole palautettu kieleen".
Kuitenkin
nykyinen semioottinen kuvan teoria ei ole pystynyt tehokkaasti analysoimaan
merkin, kentän ja kuvapinnan suhdetta, jos kuva esimerkiksi pyrkii luomaan
esteitä sanojen rajattomalle virralle, mutta niin että kieltä ei kielletä vaan
siirrytään sen sisälle. Kuva voi siis vastustaa merkitystä osittain
käsittämättömillä merkeillä, mikä saa tulkitsevan kielen sekä epäröimään että
lisää kielellisen kuvauksen mielekkyyttä. James Elkins puhuu kuvan
antisemioottisesta, W. J. T. Mitchell kuvan vastuksesta kielen
logokselle ja Jacques Derrida kuvataideteoksesta yhtäaikaisena sanojen
rajana ja mahdollisena kielenä, ehtymättömänä mahdollisuutena uusiin
merkityksiin. Tämän vastarintansa ja tyhjentymättömyytensä takia "kuvat
ovat kieltä voimakkaampia", mutta Mikkosen mukaan vallasta vapautumisesta
huolimatta kuva ei katoa merkityksen ulkopuolelle, vaan "se voi
korkeintaan asettautua läpinäkymättömäksi kielen merkityksen yhteyteen".
Eli Mikkosen viimeistä metaforista ilmausta toistaen:
"Kuvan ja
sanan ero on merkityksen moottori, osa kuvan ja kielen välisen yhteyden
tuottamaa iloa."
Valtaa
harjoittavan katseen tutkijoista Mikkonen käyttää eniten tilaa Michael
Foucault'n ajatusten kriittiseen esittelyyn. Foucault'n tyyli osoitetaan
pitkälti retoriikan taidoksi, mutta hänen ansionsa on kuitenkin siinä, että
kielen ja kuvan suhde pysyi hänen teksteissään itsepintaisesti poikkeuksellisen
avoimena kysymyksenä. Painottaessaan esimerkiksi katseen keskeyttävää voimaa
Foucault ei Mikkosen mukaan koskaan olettanut puhtaan visuaalisuuden
olemassaoloa tai väittänyt kuvilla olevan enemmän valtaa kuin kielellä:
"Esittämisen
ehtoja kielellisessä tai sanallisessa esityksessä tai niiden yhdistelmässä ei
määritä pelkkä vaatimus todellisuuden kuvauksesta, todenvastaavuudesta ja
viittauksellisuudesta. Niihin vaikuttavat myös tietoon liittyvä valta sekä
tämän vallan vastustaminen."
Kratylos-dialogissa,
joka on varhaisimpia kuvan ja sanan suhdetta koskevia esityksiä, Platon ei
ratkaissut kysymystä kuvan ja sanan erosta, mutta myöhemmin kuvan
"luonnollisuuden" korostus on yhdistetty Platoniin ja sivuutettu
dialogin monimielisyys. Kuvauksen mimeettisyyteen perustuvasta ut pictura
poesis -periaatteesta irrottauduttiin Gotthold Lessingin
taideteoriassa, jossa romantiikan ajan runouden arvoon nousivat kuvauksen
sijasta toiminta ja tapahtuma, Sturm und Drang. Lessing
"käänsi" Laokoon-veistoksen Vergiliukseen nojaten kirjalliseen
muotoon, ja jäljet näkyvät Freudin uniteoriassa, jossa tiedostamaton,
hallitsevasti visuaalinen kokemus yritetään "kääntää" kielelliseen
muotoon.
Entä nouseeko
kuva syvemmistä mielen kerroksista kuin sana? Freudin tiedostamaton toimii
ensisijaisesti kuvin, mutta Mikkonen huomauttaa, että Freud ei yhdistä unen
kuvaa suoraan tiedostamattomaan eikä kieltä pelkästään tietoiseen minään. Unien
kuvia toistetaan jälkikäteen kertovassa kielessä, joka välttämättä rakentaa
uutta sanaa. Kellosalon "syvempi mielen kerros" voi ehkä viitata myös
siihen, miten Ronald Barthesin äitinsä valokuvasta löytämässä punctumissa
tunnistamme kuoleman eli mediatutkija Régis Debrayn sanoin:
"Kuvat
edustavat kuolleita keskuudessamme."
Syvempi mielen
kerros voi tarkoittaa myös sitä, miten runoilija William Blake purki
kuvan ja sanan oppositiota pyrkiessään syvempään tietoon aistimaailman
ulkopuolisesta. Blake yritti kieltää kuvan ja sanan eron muuttamalla kuvitusta
tekstiksi ja tekstiä kuvitukseksi. Esimerkiksi teoksessa Songs of Innocence
and of Experience (1789–1794) kaiken yhteyden tuntoa haetaan lapsen
viattomasta maailmasta. Tässä ruumiin ja sielun synteesissä 'kirjain ei tuonut
kuolemaa' – kuten korinttolaiskirjeen mukaan on –, vaan kuva ja kieli kasvavat
samasta juuresta puuksi. Kuolleen kirjaimen sijasta Blaken ääneen puhuva puu
tai lapsi yrittää kertoa selittämättömästä ja ihmisestä jotain, mitä voi
ilmaista vain taiteen keinoin.
Mikkosen
kirjoitus hoitaa asialliset hommat. Kaiken, tai edes osan sen keskellä, mitä
visuaalisen viestinnän monialaisesta tulevaisuudesta vilisee silmissä, on
nautinto pureskella Mikkosen lauseita, joissa hype ei juhli.
Varsinaisia
herkkupaloja ovat analyysit Enki Bilalin Nikopol-trilogiasta ja Jon
Sieskan ja Lane Smithin kuvakirjasta The Stinky Cheese Man,
1992. Bilalin sarjakuvaromaani (1980–1992) on esimerkki kuvan ja sanan
yhteistoimintaa hyödyntävästä poeettisesta "harhaan johtamisesta",
josta voi iloita myös suomeksi. Sen sijaan itseironinen kuvan ja sanan
rajapinnasta nautiskeleva satuparodia "haisevasta juustomiehestä" on
kääntämättä. Kummastelen tätä kuten sadun "Kirjava kana" päähenkilö
kummastelee kirjan ISBN-numeron merkitystä ja nimiösivu on nimetty vain
nimiösivuksi, "Title page". Tämä puutteen logiikka tai luhistuva
kerronta kutittaa lasta minussa.
Kuvan kannalta
ironisena tappiona lukija voi pitää postikortteihin pohjautuvaa lukua ekfrasiksesta,
kielellisestä esityksestä visuaalisesta teoksesta. Kari Aronpuron runoon
Oodi lampaalle liittyvää postikorttia ei painettu kirjaan, koska
tutkijan mukaan "kuvattuja postikortteja ei voi löytää ja esimerkiksi
painaa tämän teoksen yhteyteen". Kuitenkin runoilija itse on kertonut
tutkijalle toisen korteista olevan todellinen ja toisen immateriaalinen.
Aronpuron runo
perustuu ajatukseen kuvan ja sanan käännettävyydestä, mutta Mikkosen analyysi
tuo hyvin esille kielen ja kuvan rakenteiden yhteismitattomuuden, joka näkyy jo
runon myhäilyttävässä alkuasetelmassa: oodin kohteena ovat lampaat sankarin
sijasta ja ekfrasiksen kohteena on aivan tavallinen maisemapostikortti eikä
jokin kuvataiteen ylevä Laokoon-hetki.
Tutkimuksen
taustalla on viime vuosikymmenten "aktiivinen, kansainvälinen kuvan ja
sanan suhteen tutkimus", mutta Mikkosen kansainvälisyyteen näyttää
kuuluvan vain maailman englannin- ja ranskankielinen puoli. Saksaa ei lähteissä
näy, ja missä menee venäläinen nykytutkimus? Juri Lotman mainitaan
kerran, Roman Jakobson ja Boris Uspenski useammin, mutta vaikkapa
venäläisen maalarin Dionisiuksen 1400-luvun ikonit ovat ikonotekstejä, joita
olisi voinut ilmeisesti sivuta kuvataiteen kertomuksen keinoja käsiteltäessä.
Toisaalta alan ensimmäinen perusteos on jo nyt niin massiivinen tietopaketti,
että on hyvä jos edes länteen katsovan silmän keskustelu sanan kanssa päivittyy
suomeksi.
(Jouni
Tossavainen: ”Merkityksen
moottori”, Parnasso 4/2005)
