Katu niin leveä ja hiljainen
autot
pysähtyneinä.
Kaikki niin unta
kuin hengittäisi tähän nämä talot
ja tuonne kadun päähän kaksi kuusta
taivasta vasten merta toinen
sinulle.
(Mirkka Rekola: Minä rakastan sinua, minä
sanon sen kaikille, WSOY 1972)
”Teoksen loppu on hyvin tunnistettavasti
Huvilakadulla, jonka päässä ennen rantaa kasvaa kaksi kuusta. Sittemmin ne ovat
saaneet vierelleen yhden, erilaisen kuusen lisää. Runossa katu sumentuu uneen,
jonka puhuja tarjoaa kaivatun jaettavaksi… ’Kuusi’ ei ole vain havupuu, se on
myös sinun ’kuusi’. Seuraava runo päättyy: ’En minä käännä päätä, se on kuu’.”
(Jonimatti Joutsijärvi: Mirkka Rekola. Elämä
koko ajan käy ilmi salasta II, Into 2024, 38)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista, vastaan mahdollisimman pian.