Viisi Venäjä-kirjaa vuodelta 2008

Presidentti Tarja Halonen mordvalaisten vieraana Hanty-Mansijkissa 2008.

Viisi Venäjä-kirjaa, jotka arvostelin Savon Sanomiin vuonna 2008.

HEIDI HAUTALA

Venäjä-teesit. Vakaus vai vapaus?

Tammi 2008, 168 s.

ANNE KUORSALO, ILMARI SUSILUOTO, MARTTI VALKONEN

Venäjä. Kovan linjan energiajätti

Edita 2008, 282 s.

ARTO LUUKKANEN

Projekti Putin. Uuden Venäjän historia 1996 – 2008

Wsoy 2008, 284 s.

JUKKA MALLINEN

Vapaita esseitä Venäjästä

Savukeidas 2008, 256 s.

SUVI SALMENNIEMI, ANNA ROTKIRCH (toim.)

Suhteiden Venäjä

Gaudeamus 2008, 312 s.

Jos oikeusvaltio toteutuu, Venäjä ei pelota. Tämä toive lävistää nämä viisi kirjaa, joista Suhteiden Venäjä onnistuu vilauttamaan myös käytännössä, miten tavallinen ihminen selviää pelkojensa kanssa jatkuvassa epävarmuudessa. Kun laittomuus on laki, ystävät ja suku ovat kultaa.

Suhteiden Venäjän tutkijoiden lisäksi lähinnä katua on tallannut esikoiskirjailija Jukka Mallinen, jolla on sisäpiirin tietoa Pietarin ja Moskovan kulttuuripiireistä 70-luvulta lähtien. Jos Suomen PEN:n pj:n Mallisen esseet ovat hätähuuto oikeusvaltion rappion edessä, niin Heidi Hautala (vihr.) kiteyttää epätoivon kymmeneksi teesiksi, joilla oikeutta ja kohtuutta lisättäisiin Putinin romuttamaan demokratiaan.

Presidentti Dmitri Medvedevin haasteille luo historiallisen taustan tarkkoine lähdeviitteineen Arto Luukkasen Projekti Putin, jonka viileää analyysiä vasten on hyvä verrata muiden tietoja ja tuohtumusta. Kun Luukkanen pitäytyy ansiokkaasti lähteissään, Hautala esittää toimenpiteitä, kuten pamflettiin kuuluu. Tässä Venäjä-paketissa lähes muiden kirjojen kertaukseksi jäävät Kuorsalo-Susiluoto-Valkosen artikkelit, joiden ”paperitieto” tiivistyy viimeiseen lukuun Venäjän uhkakuvat:

”Kuvaa vihollisten ympäröimästä maasta pitää voimistaa, kun maa on ajautunut turvallisuusviranomaisten käsiin... Omaisuuden uusjako on mieletön. Se ei voi olla kestävä, koska sillä ei ole järkeviä perusteita. Neuvostoliiton historian tilinteko odottaa myös, sillä menneisyyden hallinta on Venäjälle haaste siinä, missä se on ollut Saksallekin, eikä Stalinin hirmutekoja voida loputtomiin väistellä. Venäjän tulevaisuuden ratkaisee viime kädessä se, millaista kohtelua kansalaiset vallanpitäjiltä suvaitsevat... Ympäristöongelmat ja neuvostoaikana rakennettu infrastruktuuri vaativat toimia ja ilmastonmuutos voi sulattaa ikiroudan. Silti varsinainen haaste Venäjällä tiivistyy kolmeen kohtaan: Kiina, Kiina ja Kiina.”

”Viisikon” mukaan Venäjällä oli rakentumassa elävä kansalaisyhteiskunta, mutta Putin romutti sen perustan. Jos Angela Merkel uskaltaa tavata ihmisoikeuksien puolustajia Venäjällä, niin sitä Hautala toivoo myös Matti Vanhaselta ja Alexander Stubbilta. Näin on politiikassa, käytännössä kansalaisyhteiskunta toimii eri tavalla idässä kuin Brysselissä. Tästä erosta löytää aavistuksen Suhteiden Venäjästä. Tosin tieteellisen liturgian noustessa pintaan, tutkijat sulkeistavat helposti muut kuin tenttiin lukijat.

Kun lännessä yhdistyksiin liittyminen on lähes jokaiselle mahdollista ja yhteisöön halutaan uusia jäseniä, niin Suvi Salmenniemen tutkimuksen mukaan venäläiset kansalaisjärjestöt valikoivat piirinsä entisen kollektiivisen toiminnan tapaan: ”Yhteisöllisyys rajoittuu järjestön jäseniin – heihin luotetaan, heitä kohtaan tunnetaan solidaarisuutta, heihin sitoudutaan – mutta yhteisöllisyys ei laajene järjestön ulkopuolelle.”

Suhteiden Venäjän naisnäkökulmalla päästään naapurin sänkyyn asti, ja näihin sisäisimpiin tuntoihimme liittyen voimme aavistella, millaista kohtelua uudet venäläiset kestävät Medvedevin 1,5 miljoonalta byrokraatilta. Vaikkapa Maija Jäppisen tutkimusta perheväkivallasta luettuaan ei enää selittele venäläisnaisten ”laajalla sielulla”, miksi eukot eivät eroa ukoistaan, jotka tappavat itsensä votkalla alle 50-vuotiaana.

Naisia pidättelee väkivaltaisissa parisuhteissa niin taloudellinen, sosiaalinen, juridinen kuin emotionaalinenkin suojattomuus. Naisia myös syyllistetään erotilanteessa ja väkivallasta ei voi puhua julkisesti, mutta Jäppisen mukaan ”niitäkin tärkeämpänä työntekijät nostivat esiin naisten pelon ja emotionaalisen riippuvuuden puolisoistaan”. Raiskaus avioliitossa ei ole Venäjän lain mukaan rikos, ja vielä vuonna 1999 kaikista työttömistä 70 prosenttia oli naisia.

Nuoret naiset ovat hieman paremmassa tilanteessa, mutta Meri Larivaaran artikkelia lukiessa ei voi kuin hämmästellä heidän äitiensä tietämättömyyttä: ”... että vain raskaudenkeskeytys oli ehkäisykeino. Ja he ovat tehneet viisi, kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä raskaudenkeskeytystä, jota he pitivät ehkäisymenetelmänä, tosiaankin. Tämä on, no, niin sanoakseni sen aikaisten naisten mentaliteetti.”

(Savon Sanomat 23.5.2008)

Miten peili pitäisi pestä?

Jos kuvaisi yhdellä kohtauksella Venäjän tilannnetta, lainaus löytyy Anna Rotkirchin tutkimukesta kokoelmassa Suhteiden Venäjä. Siivooja-nanjan hätä uusrikkaan peilin edessä pistää silmään niin, että siinä tunnistaa sen ihmisen perimmäisen ahdistuksen, josta ennakkoluulot vierasta kohtaan kumpuavat.

Ja kun ollaan tässä kulttuurishokissa – uuden rikkauden ja tutun köyhyyden ristiriipunnassa –, ainoaksi vaihtoehdoksi jää usein toisen moraalinen tuomitseminen: ainakaan Saimaan rannalta venäläinen ei saa ostaa mökkiä.

Mutta Lena on pietarilainen työläisnainen. Kuukausien odotuksen jälkeen hänelle tarjotaan työtä, josta maksetaan yli kaksi kertaa enemmän kuin mitä hän saa kolmen perheen siivouksista. Muutaman päivän eurooppalaista tasoa eli evrostandardia vastaavaa huushollia siivottuaan Lena lopettaa työt. Niin peili voi pelottaa, ja varsinkin siihen katsominen:

”Koettakaa ymmärtää, olen tavallinen neuvostonainen, asun kommunalkassa yhdessä ainoassa pienen pienessä huoneessa. Joudun asuntoon, jonka eteisessä on erillinen, kaakeloitu WC. Se on pelkästään vieraita varten! (...) Kylpyhuoneessa on poreallas ja valtava, kattoon asti ulottuva seinäpeili (...) Työnantajani selitti minulle työtehtäviäni, mutta en pystynyt keskittymään, sillä päässäni pyöri vain kysymys: ’Miten pystyn pesemään tuon peilin?’”

Kohtaus sopisi jatkoksi Ryszard Kapúscinskin klassikkoon Imperiumi (1993), Magnus Londenin kertomuksiin Siperian matkoilta (1997) tai Karl Henrik Nikulan matkakirjaan Brodskys staket (2000).

(Savon Sanomat 23.5.2008)

Heidi Hautala ugrien maailmankongressissa Hanty-Mansijkissa 2008.

Hautalan kymmenen teesiä

Heidi Hautalan kirjan teeseihin tiivistyvät ne ongelmat, jotka Euroopasta päin katsottuna näkyvät Venäjän tilanteessa.

1. Oikeusvaltio on edellytys Venäjän kehitykselle. Medvedevin on pidettävä kiinni lupauksestaan kitkeä korruptiota, myös turvallisuuspalveluissa.

2. Venäjän itse itselleen kehittelemä käsite ”suvereeni demokratia” ei helpota kansainvälistä yhteistyötä.

3. Unionin yksittäisten maiden irtiotot Venäjän energian takia vahingoittavat yhteistyötä.

4. Terrorismisodan varjolla EU:n ja U.S.A.:n on lopetettava huonon esimerkin näyttäminen Venäjän kaltaisille autoritäärisille maille.

5. Ei ole syytä ylpeillä suhteilla Putinin Yhtenäiseen Venäjään, jos se ei edes yritä puolustaa oppositiopuolueiden olemassaolon oikeutta.

6. Tuki kansalaisjärjestöille, jotka ovat vallan parhaita vahtikoiria myös Venäjällä.

7. ”Suomessa on monipuolistettava Venäjä-yhteistyön julkista tukea ja ryhdyttävä jakamaan sitä muillekin kuin Suomi-Venäjä-seuralle.”

8. Venäjän suomensukuisten kansojen aseman parantaminen on Suomen, Viron ja Unkarin vastuulla EU:ssa.

9. Neuvostoliiton arkistot on avattava.

10. Jotta Suomen venäjänkieliset eivät olisi vain Kremlin yksipuolisen viestinnän varassa, on viisasta tukea täällä toimivaa venäjänkielistä mediaa.

(Savon Sanomat 23.5.2008)