”Laiskuus saa ihmisen tekemään paljon työtä”

 

Kuva: Kuvan ja sanan työpajassa (Aviador 2026).

Yhdessä ystävälleen John Haywardille säännöllisesti lähettämässään itsearvioinneista T. S. Eliot kirjoitti:

”Mitä tulee muihin aktiviteetteihin, niin osaksi runouden uuden ruoan tarve – ajattelun ja tunteiden jatkuva muuttuminen; osaksi tarve kääntää tietoisuuteni pois runoudesta, jotta se voi toimia pinnan alla eikä koskaan pakottaa sitä – osaksi peritty yhteiskunnallinen omatunto ja halu osoittaa (itselleni), että minulla on merkitystä sellaisissa toiminnoissa, joita perheeni on harjoittanut vuosisatojen ajan; ja osaksi tietenkin turhamaisuuden ja laiskuuden normaali pohja (juuri laiskuus saa ihmisen tekemään paljon työtä).

Virginia Woolfille lähetetty teeskentelyvalitus (mock-lament) kirjailijan työn mahdottomuudesta: ”What profession is more trying than that of author? After you finish a piece of work it only seems good to you for a few weeks; or if it seems good at all you are convinced that it is the last you will be able to write; and if it seems bad you wonder whether everything you have done isn’t poor stuff really; and it is one kind of agony while you are writing, and another kind when you aren’t.

”Mikä ammatti on vaativampi kuin kirjailijan ammatti? Kun olet saanut teoksen valmiiksi, se tuntuu hyvältä vain muutaman viikon ajan; tai jos se ylipäätään näyttää hyvältä, olet vakuuttunut siitä, että se on viimeinen kerta, kun pystyt kirjoittamaan; ja jos se näyttää huonolta, mietit, onko kaikki tekemäsi todella huonoa; ja se on yhdenlaista tuskaa kirjoittaessasi ja toisenlaista silloin, kun et kirjoita.”

Lokakuussa 1942 teatterinjohtaja E. Martin Brownelle:

”Kaiken tämän keskellä on vaikea työpöydän ääreen istuessa luottaa siihen, että aamu toisensa jälkeen sanojen ja rytmien näprääminen on perusteltua toimintaa – varsinkin kun ei ole koskaan varmuutta siitä, etteikö koko hommaa tarvitsisi hylätä. Ja toisaalta ulkoinen tai julkinen toiminta on enemmänkin huumetta kuin tämä usein niin turhalta tuntuva yksinäinen uurastaminen.”

Arvostelija Stefan Collinin kommentti edelliseen: ”Huumeiden välinen valinta, kuten maskien välinen valinta, saattaa vihjata johonkin, jonka kohtaaminen tai näyttäminen olisi liian tuskallista.”

Marraskuussa 1936 John Haywardille kohtaamisen tuskaan liittyvä Eliotin tunnustus (ei siis sihteerille ja naisystävä Emily Halelle, jolle Eliot lähetti 1131 kirjettä):

”Ainakaan minulla ei ole perhettä, ei uraa eikä mitään erityistä, mitä odottaa tässä maailmassa. Epäilen kaiken kirjoittamani pysyvää arvoa; en ole koskaan maannut naisen kanssa, josta olisin pitänyt, jota olisin rakastanut tai johon olisin edes tuntenut voimakasta fyysistä vetoa; en enää edes kadu tätä kokemuksen puutetta; en enää tunne edes voimakasta halua jälkeläisiin…” 

(Stefan Collin: London Review of Books 19.3.2026, T.S.Eliotin kirjeet: osa X, 1942-44, Faber 2025)

Valokuvaaja kuvaa, vaikka ei uskalla

 

"Petroskoin pultsari makasi sateisella hautausmaalla samalla tavalla kuin pariisilainen juoppo metron tuuletusritilällä." Pääsiäiskuva: Pariisi 1985.

Valokuvaajan työmaata on koko maailma ja vähän avaruutta. Ruutu kannattaa aina ottaa pois, sanoo avaruuden rajaaja työssään; elämä ei toistu samanlaisena, ja koskaan ei tiedä missä ruudulla on vaihtoarvoa. Me muut olemme joko kameran kohteita tai sivullisia. Mutta myös kuvaaja jää elämän sivulliseksi. Tuskin paparazzi pääsee sen keskemmälle, vaikka näkee rikkaitten taivasta. Ehkä hän haluaakin pysytellä yhtä sivullisena kuin luontokuvaaja? Silti hän ei ole niin sivussa kuin se, joka ei uskalla kuvata. Kuvaaja kuvaa, vaikka ei uskalla, me muut panemme silmät kiinni. Tai otamme salakuvia, yleensä epätarkkoja. Ruumiimme tärisee elävän elämän pelon kourissa niin, että tirkistely ei onnistu. Vakavasti ottava menee vaikka sotaan.  Hän urheilee henkensä kaupalla kuin huippuhiihtäjä. Hän jos kuka osaa laskea voittonsa hintaan dopingin arvon. Hän syöksyy paikalle siellä, missä miestä raudoitetaan, vaikka olisi nainen. Edes ystävän häissä, ristiäisissä tai synttäreillä en ota rohkeasti askelta eteenpäin. Mieluummin jätän kameran taskuun tai nappaan heittolaukauksen toverin pään yli koko Puna-armeijan kuorosta. Onpa edes kärpäsen kokoinen muisto. Siis mistä? Varjostani, pelosta vai jostain muusta, joka sattui kuvaan? Ensimmäisen kerran muistan pelänneeni Konsussa. Kaljupää viilteli lasinpalasella sen näköisenä, että en uskaltanut kääntää kameraa. Otin kyllä kuvan väsähtäneestä punkkaritytöstä. Vedoksesta puuttuu edelleen sattuma, joka yhdistää hetken ruumiiseeni. Toisen kerran jätin kuvaamatta hautajaisissa. Oli pakko kysyä, onko ruutu isompi kuin suru. Suru on sanaton, eikö se saa olla myös kuvaton. Seuraavan kerran jäi ottamatta vauvan sormi. Äidin huoli pojan puolesta oli niin hankala silitettävä, että rypistyneen kynnen kuvaaminen tuntui varkaudelta. Kerran olin rohkea. Homojen hakkaajasta sain verikuvan torilla. Suutelimme runoilijan kanssa samassa kapakassa, jossa minut raudoitettiin kymmenen vuotta myöhemmin. Putkasta päästyäni otin vangitsijastani ruudun. En pelkoni vähyyden takia, vaan digikameran nopeuden ansiosta. Kuopiossa putkan oven hakkaaminen muistutti miliisistä, jonka seurannasta huolimatta ehdin vanhalla Pentaxillani dian neuvostoliittolaisesta työnsankarista. Petroskoin pultsari makasi sateisella hautausmaalla samalla tavalla kuin pariisilainen juoppo metron tuuletusritilällä. Petroskoin miehen paperipussista tuijotti vasikan pää. Vai oliko se sian? Luonnossa taikka metsän tapaisessa en tunne olevani sivullinen, vaikka olen yksin metsänpeitossa koko kyläv väen ulkopuolella. Kaiken keskellä kuolemakin tuntuu lohdulliselta niin kuin kuvassa, jonka katkotut kuusenkäpälät nostavat pystyyn Komin matkalla tapaamani siperianpihdan. Siksi ristin kuvan Neulastieksi. Sitä pitkin sielu menee maahan taikka kiipeää kuusta pitkin avaruuteen. Kun kamera menee rikki, kuvaaminen helpottuu. Pelko on poissa ja elämä tässä, käsissä joka hetki yhdessä kuvassa. Toistumatta kaikki yhtä totta ja jokaisella liian vähän. (Sivullisia: ”Valokuvaaja”, 2011, 262–263)

”Myyjäks pääsee, kun mahasa suap kynnyksen yli”

Kuva: Museorunot (Aviador 2026).

Kerran kevättalvella kuuntelin, kun isä naputteli lankapuhelimeen numerot ja soittoääni muuttui vastaanottajan hälytysääneksi. 

Hyvvee päevee, sanoo isä ja nainen vastaa, että päivee. Huutaa niin kovaa, että kuuluu läpi. Kun isä kysyy, vilkkuuko silmät, vastataan, että vilkkuu vaekka mitkä. Loistaakos otsa, isä tarkentaa, mutta sitä asiakas ei enää ymmärrä.

Saettako pietää, vae aarinkooko otetaa? isä kysyy.

No semmosta sekä että, vastaa asiakas. Nythän tuo on vähän pilivee löytäny… Sillee vähä ruikki luntakii tuo takatalavi…

Ettet kovin riähkänä oo ollut, ettei tarvii enempi peitellä jäläkiä.

No entiijä, tuolla kävin rakkoo pienentämässä. Eikö se Pekka Tiilikainen aekonaa selostana, kun Riihiranta olj hiihtämässä, että rako pienenöö, rako pienenöö.

Liekkö tuo isontunu sen minkä sait pienennettyä.

Tiijä tuota mittoomata… Kävin minä kalassakkii.

Oot ollu sielläkii sitte.

Yks iso kalakukko on jo syöty ja vietii jo nuapuriinnii… Kaekkee pittää vähän niinku hapoja sieltä tiältä aekasa kuluks.

Tulloopa viime viikkonen asiakas mielee. Kun se on, en minä tiijä, onko se leskimies vae poekamies, vua kova kalamies kuitennii, mutta sano että ei hän ossoo kalakukkoo tehä. On kuitennii laittanut semmosii paistinvuokiin.

Patakukon tekköö. Siihen voep laittaa taikinan tai sitten kannen.

Loppukaneeti olj, että ei oo tuota tarvinnu viagroo ostoo.

Se on sitten oekee sorttista läskiä suanu.

Asijasta toiseen, jos männään, niin annetaanko tämän Avun jatkua?

Voe herranen aeka, kun ei siihen tilalle oo oekee mittää. Ei niissä oo oikee mittää nuissa akkain lehtilöissä sen enempöö kun siinä Avussakkaa.

No nii minäpäs laitan tämän liikkeelle ja sitä kaikkea hyvvee mitä muut ovat sanoneet niin minä toivotan sydämestäni.

No muut ei kun haukkuu, eikä ota yhteyttä. Mutta joku lehtihän sais tulla, että jolloonnii lukis sängyssä selällään, niin, oisko se pantava Apu kaiken varalta sittennii.

Tehhää tämmöne, soitellaa sitte.

Hei, hei. 

Iltapäiväkahvien aikaan isälle erehtyy soittamaan myyjä, joka väittää puhuvansa Yhtyneiltä Kuvalehdiltä. Ammattimyyjältä, joka saa yhteystietonsa lehtiyhtiöiltä, firman nimissä esiintyminen on tietysti kiellettyä, mutta Megan soittotehtaassa numero otetaan puhelinluettelosta ja sitten ruvetaan kyselemään osoitetta. Kun isä esitteli tittelikseen nuuka ja väitti ”leskimiehen aina tarvitsevan seuroo”, hyvinkääläinen megamyyjä ei ymmärtänyt vitsiä, vaan laittoi tulemaan Seuran osoitteella Nuuka Tossavainen, 71640 Talluskylä.

Tämmöset alavireiset pilaavat isän mielestä koko markkinoinnin. Kun sumeilematta jymäytetään, niin joku mummorukka voi erehtyäkin, ei asiakas, ei ainakaan alle 90-vuotias.

”Viimeistään kun juop kupin kahvia, niin se herree siihen, että no hyvänen aika, eihän neljä kuukautta voi maksaa noin paljon.”

”Mutta kun lehen myyjäks tai ylleesä myyjäks pääsee, kun mahasa suap kynnyksen yli.”

Firmoittain isän saama osuus myyntihinnasta vaihtelee 45 prosentista nippa nappa siihen, että saa puhelinkulut. Mutta palvelun kannalta sekin soitto on tehtävä. Ja parhaina päivänä yli kymmenen tilausta tuleekin niin päin, että isälle soitetaan. Eli yli tuhat vuosikertaa ja ne ovat erinomaisia asiakkaita, kun tietävät mitä haluavat. Joskus soittaa ihan tuntemattomatkin sillä perusteella, että myö tiijetään että teiltä suap halavalla lehtiä.

”Kun näissä viikkolehissä on 17 erj hintoo, nii jos ne johonnii oppivat luottamaan, niin kyllähän semmonen viesti männöö etteen päen. On aina ennennii männy.”

”Sillon kun se siltä tuntuu, että ei huvita, ni se on parasta lähtee poikkee. Kyllä sen suap hyvän tuulisenkin asiakkaan huonolle tuulelle, jos on ite nyreissään. Eli on oltava hyvällä tuulella ja osattava kuunnella. Ei se ole tärkeetä mitä minä sanon, vaan kuunnella näitä immeisiä.”

"kun käy toteen että runous ei ole mitään”

Brittitaiteilija Robin Tomensin konkreettinen runo muistuttaa Paavo Haavikon Synnyinmaan (1955) säkeistä: 

”miten voimme kestää vaikenematta kun käy toteen että runous ei ole mitään”.

 

Runous 

yhä selkeämmin

yhteiskunnan tyhjä tila

tai pikemminkin

antimateriaa

sillä se on kulutuskelvotonta:

kulutusesineen

on oltava yhtä

arvokas

jokaiselle kuluttajalle

yksin ja massana.

Runous

ei ole mitään,

kun sitä

ei lainata,

se voidaan

vain unohtaa, paiskata

toimiinsa.

Runouden

historia

on vain eräs

tapa juosta

pakoon

historiaa

 

”Puhkesin äänekkäisiin nyyhkytyksiin”, kun sain kirjasen

 

”On yksi työ, josta pidän valtavan paljon, ja se on tekstin ja kuvan suhteen pystyttäminen - - Se, mikä minua kiinnostaa syvällisesti, on kuvan ja kirjoituksen suhde, joka on hyvin vaikea, mutta synnyttää juuri siitä syystä huomattavaa luova iloa, niin kuin entisaikojen runoilijat rakastivat työskentelemistä vaikeiden versifikaation ongelmien parissa. Nyt tuo ilo syntyy tekstin ja kuvan välisen suhteen löytämisestä.” (Ronald Barthes: Le Grain de la voix. Entretiens (1962–19080), 309. Suom. Hanna Weselius: Varjokuvain. Merkintöjä Valoisasta huoneesta, Bokeh 2026, 69)

Huuleni värjyivät kuin J. V. Snellmanilla ja ”puhkesin äänekkäisiin nyyhkytyksiin”, kun sain käsiini Bokehin julkaiseman kirjasen Varjokuvain. Merkintöjä Valoisasta huoneesta (2026). Teoksen matka Helsingistä Kuopioon kesti vuonna 2026 yhtä pitkään kuin Jeanette Snellmanin Kuopiosta aviomiehelleen lähettämän kirjeen saapuminen Riikaan vuonna 1847.

Tuskin yhtätoista päivää otti edes se, kun Ferdinand von Wrightin maalaus Näköala Haminalahdelle Kuopiosta matkusti Helsinkiin. Taulu pakattiin Haminalahden kartanossa kiireellä, että se ehtisi Suomen suuriruhtinaskunnassa vierailevan keisarin nähtäväksi helmikuussa 1854. Talonpoika Hyvärisen hevoskyyti pääsi perille, ja ehkä myös Ferdin velipoika Magnus ”puhkesi äänekkäisiin nyyhkytyksiin” Hänen Majesteettinsa Keisarin ostettua teoksen.

Artikkelissa ”Kirjeet ajan ja paikan tunteikkaina ylittäjinä” (niin & näin 2/2026) Reetta Eiranen kertoo Snellmanien kirjeenvaihdosta:

Heinäkuun ensimmäisenä päivänä 1847 Jeanette Snellman sai väärää tietoa Kuopiosta Tallinnaan kulkevan postin aikatauluista, ja hänen ensimmäinen kirjeensä pitkälle Euroopan-matkalle lähteneelle aviomiehelle myöhästyi päivän kuljetuksesta [3.7.1847]. Kirjeen olisi pitänyt tavoittaa J. V. Snellman Riiassa, mutta siellä hän selasi koko Postitalon kirjepinkan läpi tuloksetta. ”Voihan olla, että kaikki on postinkulun syytä. Sillä en tahdo uskoa, että pikku Vaimoni olisi unohtanut valmistaa minulle suurimman ilon, mitä matkan aikana voin toivoa.”[13.7.47]…

Vihdoin hieman ennen elokuun puoliväliä, noin puolitoista kuukautta lähtönsä jälkeen, Snellman sai käsiinsä neljä vaimonsa kirjettä Meusel & Compagnien kauppatalosta, jonne hänen matkakumppaninsa hampurilainen asiamies oli ne toimittanut. Snellman meni onnesta ja helpotuksesta tolaltaan jo ennen kuin ennätti lukea kirjeitä:

”Jos Sinä olisit nähnyt iloni, kun otin ne vastaan, miten huuleni värjyivät, ja, kun olin päässyt kamariin, puhkesin äänekkäisiin nyyhkytyksiin, mitkä hetkiseksi estivät minua avaamasta kirjeitä ja lukemasta niitä […].”

JJFI68009498910478636

”Kuljetuksessa

• 9.3.2026 01:46 KUOPIO

Lähetys on rekisteröity. Lähetys voidaan rekisteröidä useamman kerran toimituksen aikana. Rekisteröinnit eivät vaikuta lähetyksen kulkunopeuteen, vaan kertovat toimituksen etenemisestä.

• 2.3.2026 16:38 • Posti, K-Supermarket Tripla

Lähetys on rekisteröity. Lähetys voidaan rekisteröidä useamman kerran toimituksen aikana.

• 1.3.2026 22:53

Olemme saaneet lähettäjältä tiedon tulevasta lähetyksestä Lähetys ei ole vielä saapunut meille.  Seurantanäkymä päivittyy, kun olemme vastaanottaneet lähetyksen.”

Postin lupauksen mukaan viidessä päivässä 5,50 eurolla perille saapuva lähetys saapui yhdentenätoista iltapäivänä (12.3.2026) tilaajan postilaatikkoon, johon postia jaetaan kolme kertaa viikossa: tiistaina, torstaina ja perjantaina.

 

"Olemassaolo / fotosynteesin jälkeisessä ajassa / meressä"

 

Valokuvaruno "Muukalainen", Savon Sanomat 1987

 

Painojäljen haasteisiin, typografiaan ja tekstin ja kirjainten asettelun mahdollisuuksiin pääsin käsiksi Savon Sanomien kulttuurisivujen taittajana ja lopulta koko lehden toimitussihteerinä. 

Kirjojensa ulkoasusta saattoi esittää toiveita kustantajalle – suunnittelijoiksi sainkin Taneli Eskolan Hevoskomppiin (1988), Seppo Sarkkisen Kahteentoista kuvaan (1986) ja Metsännenään (1990) ja Jyrki Siukosen Hakamonoon (1992) – siihen verrattuna SS:n taittavan toimittajan mahdollisuudet tuntuivat rajattomilta, vaikka tekstin koot ja otsikoiden fontit oli määritelty tyylikirjassa. 

Mutta sivutilasta ei ollut pulaa printtilehden kulta-aikana 1980- ja 1990-luvuilla, enemmän oli ongelmia ensimmäisten värikuvien painojäljessä. Vaikka netti tarjoaa taittomahdollisuuksia ihan eri tavalla kuin latomon taittopöydän aikaan ja sittemmin taittoruudulla – lopetin työt Keskisuomalainen Oyj:ssä vuonna 2000 – silti selailen edelleen silmän herkkua etsien pirun painavaa raamattua, 592-sivuista Typographieta. Wann, wer, wie (1998). Se on yhtä museaalista nautintoa kuin saksalainen paperille painettu sanomalehti, Die Zeit tai Frankfurter Allgemeine. 

”Keksijämies Isakin” kuva koristi työpöydän sermiä niin kauan kuin sain työskennellä vanhassa Vuorikadun toimitustalossa, joka nykyisin on asuntokäytössä. Uusi puoli, jossa lehteä taitettiin ja jonne toimitus muutti myöhemmin, purettiin keväällä 2026. Kulttuurin kesätoimittaja-aikoina ja aloittaessani toimituksessa 1987 päällikkönä toimi Aarre Huuskonen, sittemmin teatteritoimittaja Hannu Reunamäki. Kuvataiteista vastasi Hannele Tikkinen ja musiikista Katariina Pikkarainen. Itse yritin huolehtia pääasiassa kirjallisuudesta ja sivutoimisemmin valokuvasta ja teatterista. 

Kuvapari keksijämies Isakista on julkaistu Victor Barsokevitsch -keskusta Kuopiossa johtaneen valokuvatutkija Jukka Kukkosen toimittamassa teoksessa Victor Barsokevitsch: Valokuvia 1893–1927 (Kustannuskiila 1987). SS omisti teoksen kustantaneen Kustannuskiilan, joka taas kustansi Metsännenän ja jota avustin lukemalla muutamia käsikirjoituksia. Ensimmäisenä vuotenani vakituisena kulttuuritoimittajana tein myös puolen sivun jutun ”Fakta ja Fiktio” (22.8.1987), jossa selvitin Isak Räsäsen elämänvaiheita. 

Samaan aikaan liittyy muistiinpano, jonka pohjalta muokkasin enemmän ekfrasiksen, kuvauksen kuvasta, kuin valokuvarunon.

”Muukalainen” muokattu muistinpano, Savon Sanomat 1987

 Tänään lumi peittää

maanantain marraskuussa;

moinen saasta saastamoinen

Kuopion muukalainen.

Avaan rivin III kerroksessa:

räntää valuu taivaan räystäältä

sitten joka suunnasta vinottain

pyörien paperille. Uutinen

katoilla sulaa kerros kerrokselta;

musta tanssijakin on valkoinen

hyppää ruudusta ulos

Kansikuvan poika löytyi Jyväskylän yliopiston kellarista

 

Muistinpanojeni mukaan tunnistan pojan Pispalassa. ”Hän katsoo niin, että minä seison tuolla kivellä silloin, kun Ahti Rytkönen antoi valon valua kameraansa. Pistän lehdestä leikkaamani pojan kirjoituskoneen eteen säkkikankaaseen mustalla nuppineulalla.”

Tämä tarina on totta ja jatkoa Kirjoittajan päiväkirjan postauksella ”Poika kivisellä tiellä” (19.2.2026).

”Näyttelykuvat vedostamme Seppo Sarkkisen kanssa yhdessä yössä valokuvauksen opiskelijoiden tiloissa Helsingissä. Nyt niillä on uudet tilat, joissa ei saa tehdä taidetta klo 21 jälkeen. 

Galleria Nykyajan seinille raavimme runoja piirtoheittimellä ja mustalla rasvaliidulla. Näyttelyn nimeksi kasvaa ”Vakavasti ottaen raaputan kuvaani ilmaan”.

Helsingin Sanomista leikattu poika roikkuu gallerian viimeisessä taulussa. Kolmannessatoista kuvassa mukana kaksi Kangasniemen Suojeluskuntatalosta löydettyä vihon palasta tai arkkia: 17,8 x 12,5 ja 13,6 x 20,6 cm.

Täten valtuutan poikani Veikko Ravolaisen vastaanottamaan minulle tuleva vainaja Aatu Ravolaisen rahat ja tavarat. Hyyrylässä 13/9 -41. Armas Ravolainen
Totistavat: Tyyne Seppänen Huuko Seppänen

Olen vastaanottanut kaatuneen poikani Niilo Partin kellon ja paketin. Kangasniemi 14.8.41.
Herman Partti       

Näyttelyn jälkeen en löydä poikaa Pispalasta. Ehkä se matkusti Valokuvalehteen, joka julkaisi kuviani?  Haluan kuitenkin poikani, jonka kopioita on painettu noin 450 000, Kahdentoista kuvan kanteen, joten kelaan mikrofilmeiltä kaksi vuotta Hesareita yliopiston kirjastossa.

Kahden työpäivän jälkeen Sarkkinen Helsingissä saa selville kuvan julkaisuajan. Työvoitto löytyisi aprillipäivähn 1984 radio ja tv-sivulta, mutta virkamieslakon takia pääkaupungin kirjastoissa ei saa lukea lehtiä. Viikon päästä kokoelman kannen on kuitenkin oltava valmis.

Jyväskylän lomamatkalla kirjaston lehtilukusali on vielä tunnin auki, kun varustaudun reissuun partakoneen terällä. Palavista silmistä hätäni tajuaa ystävällinen valvoja, joka päästää hissillä alakertaan, poistettavien painotuotteiden manalaan. Tuhansia & tuhansia musteen jälkiä, irto- ja kokolehtiä, sivuja, nippuja sivuun, silti kaivan poikani vaikka palasina.

Hetken ihailemme toisiamme tuonelan kalseassa valossa. Sitten taitan vainajan kainalooni. Sarkkinen leikkaa pojalta jalat, ja pian hän on mustissa kansissa:

Olen vastaanottanut kaatuneen poikani.

”Poika kivetyllä tiellä”

 

Valokuvaaja Petri Nuutisen Nykyaika-galleriassa sain järjestää Oriveden opiston 1982 yhteisnäyttelyn jälkeen ensimmäisen oman valokuvanäyttelyn 1985. Kolmestatoista mustavalkeasta kuvasta kehittyi kokoelma Kaksitoista kuvaa (1986), jonka kansikuva oli näyttelyn 13. kuva.

Kansikuvan pojan Ahti Rytkönen kuvasi Maaningalla 16.9.1927. Kopioin kuvan Helsingin Sanomien radio- ja tv-sivulta, ja Seppo Sarkkinen istutti pojan Kahdentoista kuvan kanteen. Toisen kerran tapasin hänet Kuopion museon savupirtin vierestä. Siellä Miettisen poika seisoo seinänkorkuisena julisteena ja jatkaa Kuvan ja sanan työpajan (2026) etukannen poikani tarinaa Museorunojen (2026) esilehdillä ja kolmannessa Saarestenmäki-osastossa. 

Museovirastosta alkuperäinen kuva löytyy nimellä ”poika kivetyllä tiellä (Maaninka Petsamo Kallioharju)”. Poika on nimeltään joko Veli-Matti Miettinen tai Antti Miettinen. Jompikumpi toimi Rytkösen paikallisoppaana Maaningalla. Antin näköinen poika istuu ainakin savutuvan penkin päässä kuvassa ”Pirttiviljelystä”. Miettisten perheen tupaviljelykseen Maaningan Petsamossa 26.6.1927 kuului yhdeksän lasta.

Samaistuin Rytkösen kuvaamaan maalaispoikaan Tampereella ennen esikoiskokoelman ilmestymistä. Helsingin Sanomissa 1.4.1985 julkaistusta otoksesta päättelin näköjään oikein, että oli ”potunnoston aika”. Mutta, miksi runoilin hattupäisen pojan ”nulipääksi”? Poikien tukathan kynittiin yleensä keväällä eikä syksyllä. Tai sitten kesän mittaan kasvanut tukka siistittiin, ennen kuin Miettisen poika päästettiin kansakouluun. 

”Kivetyn tien” huomasin vasta Museoviraston alkuperäiskuvasta. Tietä on rajattu radio- ja tv-sivun kuvassa, mutta se näkyy Kuopion museon kapeaksi rajatussa seinävedoksessakin, jos osaa katsoa. Kivinen on ollut runoilijankin tie toisinaan toisen kokoelman jälkeen, mutta muistan nyt myös miten kiviä upposi kärrytiehen, joka vei peltojen välissä saunan ohi portille ja Isonkuusen vierestä maantielle.

Kiveämisestä huolimatta Saarismäkeen tulijalla sai olla autossaan korkeampi maavara. Ja Venäläisen Esan taksi-Volgassahan oli.

Ekfrasis, kuvaus kokoelman Kaksitoista kuvaa kansikuvasta, Gummerus 1986, 50:

Hän seisoi nulipää sängen laidassa

                               kiven päältä jos ei horju särki

näkee lepikon takaa hopeista, järvi se on,

                                kun kääntyi kivi pysyy paikallaan, mäellä

harmaat talot yksin, eivät liiku

 

                                 Hänellä oli sentään kengät, paljain jaloin

ei pääse näin kaukaa kotiin

 

mutta tukka ei kasva, ei suostu

                                   vaikka on potunnoston aika

Valokuvaruno: Valtalaji

”On otettava huomioon että juuri rationaalisuus ja logiikka ovat turhia, eivät vain tarpeettomia vaan vahingollisia, vangitsevia, kahlitsevia yksinkertaistajia, vaikka tavoitteena tulisi olla monimutkaisuus, monimuotoisuus ja

monijumalisuus.”

(Matti Klinge: Ubi? runosta ”Juhla – vanhuus”, Artemisia 2019, 17)

Holotna

Laitetaan verkot jään alle. Ei tule kuhaa siikaa. Vien isälle kaksi lahnaa ja särjen.

Pienempiä nuo oli, mitä lupasi, sanoo isä, kun Saaren Lassi tuo sille valmiiksi siivottuja ahvenia. Lassilla pallolaajennus ja kielletty menemästä järvelle.

Karkasi salaa pilkille.

Vien Lassin ahvenia palkaksi laturin korjaajalle. Hihna vaihtuu, näpit jäätyy, startti ei lämpene. Kolme miestä seisoo pihalla ja katsoo, kohta tulee neljäs neuvomaan. Venäläinen ymmärtää holotnan, hätä ei ole tämän näköinen. Venäläisen piti aloittaa mökkien rakentaminen kosken rantaan. Pankki otti pantiksi kaksi, kunta kolmannen.

Hinataan auto huoltoon Ladalla. Jarrut savuaa. Korjaaja on talvilomalla, mänkee Hiltusen korjaamolle, sanotaan. Vedetään yksintein kaupunkiin autoliikkeen pihaan. Velipojan syntymäpäivät on Jätkänkämpällä, josta myöhästytään. Silti käydään savusaunassa, jossa takapuoli on rakoilla ennen kuin vettä kiukaalla.

 Talvimyrsky kolhii kotteroa liikkeen pihassa niin että uusi laturi ei maksa mitään. Palautan autoa isälle, kun naapuri hakee postia. Tyyne kulkee kaksinkerroin yhtä hyvin kuin sataprosenttisesti työkyvytön Matti, meidän pappa.

Isä kertoo Allista, joka hakee pojalleen viinaa. Maksaa tilille, bensarahatkin. Peli ei lopu, vaikka korvauksista leikattiin ja pojan eukko valittaa miehensä pahapäisyydestä. Ajelee humalassa ja väittää, että tiet on kunnossa, mutta kusipaikkoja on harvassa.

  

Tietoa siitä, missä on yhdistetty valokuvaa ja runoa

"Porvarissäädyn puheenjohtaja, Viipurin pormestari ja juristi Robert Isidor Örn (1824–1885) sai kuvansa runojen kanssa lehteen vuonna 1864. Örn oli mukaillut ”Kymmenen rinkisillä ollessa laulettavaa laulua”, joita suomenruotsalaiset nuoret lauloivat joulun aikaan. Kun suomenkielinen sana runo alun perin tarkoitti laulua, ja kun laulettavat säkeet liittyivät valokuvaan, ensimmäinen kotimainen painettu valokuvaruno ilmestyi ilmeisesti Maiden ja merien takaa -lehdessä 17.5.1864 sivulla 76.

Albumeista ja leikekirjoista valokuvarunoja löytynee ennen vuotta 1864 myös pienestä Suomen ruhtinaskunnasta saati laajasta Venäjän keisarikunnasta. Entä painetut teokset? Milloin ja missä kirjassa julkaistiin Suomen ensimmäinen valokuvaruno?"

(Kuvan ja sanan työpajassa, Aviador 2026) 

Suomessa julkaistuja valokuvarunoteoksia

"Kirjaa näkemättä valokuvaajien julkaisemia runoja on vaikea eritellä Taneli Eskolan painetun valokuvataiteen listauksesta, joka vuosilta 1966–2003 löytyy teoksesta Kuvan kirjoja (2003). Esimerkiksi Pila Pöntisen gravyyrisalkku Matka (2003) saattaa sisältää Pöntisen omia tai muilta lainattuja runoja. Tarkempaa tietoa ei ole siitäkään, miten ja miten monessa näyttelyssä on yhdistetty valokuvaa ja runoa.  Liian pieni osa näistä kirjoista löytyy työhuoneeni hyllystä, jota täydennän mielihyvin uusilla ja vanhoilla valokuvarunoteoksilla. Omaan ja Kuvan kirjan listaukseen olen lisännyt Emma Hansénin gradun liitetiedot. 

Yrjö Jäntti ja V. I. Mikkonen Suomen suvi – Runoja ja valokuvia keväästä syksyyn, WSOY 1944.
Yrjö Jäntti ja Martti Haavio Suomen talvi – Runoja ja valokuvia syksystä kevääseen, WSOY 1946.
Vilho Setälä Umpuja. Kuvakirja Suomen lapsista, runot Arja Setälä-Kaartotie, Otava 1950.
Juhani Rekolan fotografiikasta Kari Aronpuron runosarja Analyyttistä kalligrafiaa kokoelmassa Terveydeksi, Kirjayhtymä 1966.
Matti Saanio Lähdön jäljet, runot Paavo Rintala, Kirjayhtymä 1980.
Jouko Leskelä Katutanssit, avausruno Arto Melleri, Kameraseura 1983.
Pentti Sammallahti En kenenkään elävän vihamies, nimiruno Endre Ady, kuvasalkku 1983, Rannalla, mottoruno Aaro Hellaakoski, kuvasalkku 1986, Honnos – Soittajani, runot Pekka Sammallahti, kuvasalkku 1987 sekä Kristoffer Albrechtin ja Joakim Eskildsenin kanssa Al-Madina, teksti Cia Rinne, kuvasalkku 2002. 
Kristoffer Albrecht Etude, teksti Rabbe Enckell, kuvasalkku 1985, Quelle, runot Rabbe Enckell, kuvasalkku 1987,

Kväll, teksti Bo Carpelan, kuvasalkku 1990 ja Memorabilia Musta Taide 2004.
Mikko Hietaharju Levoton mieli 1985 ja Kivilyhty tuulessa. Vaeltelua runon ja valokuvan maisemissa, Basam Books 2017.
Pekka Helin Corneville 1975–1985, runot Hannu Waarala, Gummerus 1986.Lars Rebers Vain rakkauden tähden, runo Heikki Reivilä, kuvasalkku 1988.
Jouni Tossavainen Metsännenä, Gummerus 1990, Kuusikirja Like 2008, Näköala Haminavuorelle. Valokuvarunoja, Aviador 2022 ja Museorunot teoksessa Kuvan ja sanan työpajassa, Aviador 2026.

Ritva Kovalainen Opus 13 1989 ja Tikkuja, runo Tomas Tranströmer, kuvasalkku 1992.
Marjukka Vainio Hämeenlinna Vanain maa, runot Olli Jalonen ja Riitta Jalonen, kuvasalkku 1993.
Timo Kelaranta SubImages, runot Lauri Otonkoski, Musta Taide 2000.
Mikko Savolainen Jäätyneet linnut putoavat oksilta, runot Raisa Lardot, Atena 2001.
Milka Alanen Sokeana hetkenä, runot Anni Sinnemäki, Nemo 2003.
Kari Holopainen Lumipilviä, Musta Taide 2003.
Hannu Hautala & Anna-Mari Kaskinen Meren laulua kuuntelen, Kirjapaja 2004 ja Metsän sylissä, Kirjapaja 2009.
Hautala & Anna Laine Metsän polkua kuljen, Kirjapaja 2006 ja Kimmeltää kesäinen aamu, Kirjapaja 2007. Hautala & Ritva Kostamo Ruislinnun laulu korvissani, Kirjapaja 2005.
Raija Ollila ja Mirkka Rekola Vesi on maailman muisti, Katharos 2007.
Anni Leppälä Vuoden nuori taiteilija 2010, runo Bo Carpelan, Tampereen taidemuseo 2010.
Kaisa Happonen & Karri Miettinen Revi se, WSOY 2018.
Mikko Andelin Asetelmia ajasta. Runoja & kuvia, Nysalor-kustannus 2021.
Martti Jämsä Vapaa valuma, runo Kaija Rantakari, käärömuotoinen kirjateos, Bokeh 2021.
Tekla Inari Perintö, Musta Taide/Aalto-yliopisto 2015, Siniset vuodet, Kosmos 2017, On helpompi kuvitella maailmanloppu, Bokeh 2020 ja Iida Ylämäki = Ida Uphill, Bokeh 2022.
Aki Salmela Hiekkapäiväkirja, Poesia 2017 ja Saudade de Porto, Bokeh 2022.
Hanna Syrjämäki Kaikko, Humahdus 2022.
Kiti Saarinen My Self-Made Wings. Haiku Stories −Haikutarinoita, runot Saarinen ja Rea Lehtonen 2022.
Lauri Eriksson Muodonmuutoksia, kolme Erikssonin runoa, Parvs 2024.
Maria Matinmikko Valohämy, Siltala/Parvs 2023 ja SIIS NIIN, suuri ihmetys, Siltala/Parvs 2025."

(Kuvan ja sanan työpajassa, Aviador 2026)

Kuvan ja sanan työpajassa, Aviador helmikuu 2026

Tekijä: Jouni Tossavainen  
Sivumäärä: 250
ISBN: 9789523814493
Ilmestymisaika: Helmikuu 2026
Valokuvaesseekokoelma/valokuvarunokokoelma 
Sidosasu: Nidottu, pehmeäkantinen
Kansi: Saara Hankama

Ennakkotilaukset:Aviador

”Kuvan ja sanan työpajassa on runouden ja esseen synteesi, joka koostuu valokuvarunoutta käsittelevästä esseestä sekä valokuvarunojen kokoelmasta Museorunot. Kaksiosainen Kuvan ja sanan työpajassa juhlistaa runoutta ja proosaa julkaisseen kirjailijan 40-vuotista työtaivalta.

Museorunoissa säkeet rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa, mutta haaste on kuitenkin sama kuin Robert Crawfordin ja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa (2016): ”Sekä valokuvan että runon on toimittava itsenäisinä teoksina” ja ”yhteisteokseen valokuvan ja runon on tuotava oma syventävä osuutensa.”

Jouni Tossavainen (s. 1958) on kuopiolainen kirjailija. Kuvan ja sanan parissa työskentelyn Tossavainen aloitti 40 vuotta sitten esikoiskokoelmassa Juoksijan testamentti (1985). Varsinaisia valokuvarunojen kokoelmia ovat Metsännenä (1990), Kuusikirja (2008) ja Näköala Haminavuorelle (Aviador 2022). Valokuvarunoutta Tossavainen kehitteli blogissa Kuva ja sana 2007–2022. Hän jatkaa pohdintaa blogissaan Kirjoittajan päiväkirja sekä Instagram-tilillään.”

Savusaunan henget palaa

 

”Olen vakuuttunut ettei proosan kirjoittamisen tarvitse poiketa runoudesta; kummassakin tapauksessa etsitään välttämätöntä, ainutlaatuista, monikerroksista, tiivistä, ikimuistoista ilmaisua.”

 (Italo Calvino Kuusi muistiota seuraavalle vuosikymmenelle 1998, suom. Elina Suolahti, 56)

”Niin myös tässä ehdotuksessa kokoelman kansikuvaksi, jossa synnyinseutuni puiden savut ovat piirtäneet savusaunan ikkunaan tervaista, abstraktia karttaa vuonna 1982. 

Lapsuuteni Saarestenmäkeen ja autioituneen tilan savutorppaan Pekkalaan palataan Museorunojen kolmannessa osastossa. Jos Museorunojen etukansi on museoon kuuluvaa torppariajan historiaa, niin takakannen kameralla savupirtin poika tähtää tulevaisuuteen. Tai kuvan saa tulkita niin ja kysyä museon työpajalaisilta:

’Mitä ovat ne merkit, jotka tekevät kuvasta valokuvan ja sitten valokuvarunon?’”

(Kuvan ja sanan työpajassa, 2025, 2)