”Puhkesin äänekkäisiin nyyhkytyksiin”, kun sain kirjasen

 

”On yksi työ, josta pidän valtavan paljon, ja se on tekstin ja kuvan suhteen pystyttäminen - - Se, mikä minua kiinnostaa syvällisesti, on kuvan ja kirjoituksen suhde, joka on hyvin vaikea, mutta synnyttää juuri siitä syystä huomattavaa luova iloa, niin kuin entisaikojen runoilijat rakastivat työskentelemistä vaikeiden versifikaation ongelmien parissa. Nyt tuo ilo syntyy tekstin ja kuvan välisen suhteen löytämisestä.” (Ronald Barthes: Le Grain de la voix. Entretiens (1962–19080), 309. Suom. Hanna Weselius: Varjokuvain. Merkintöjä Valoisasta huoneesta, Bokeh 2026, 69)

Huuleni värjyivät kuin J. V. Snellmanilla ja ”puhkesin äänekkäisiin nyyhkytyksiin”, kun sain käsiini Bokehin julkaiseman kirjasen Varjokuvain. Merkintöjä Valoisasta huoneesta (2026). Teoksen matka Helsingistä Kuopioon kesti vuonna 2026 yhtä pitkään kuin Jeanette Snellmanin Kuopiosta aviomiehelleen lähettämän kirjeen saapuminen Riikaan vuonna 1847.

Tuskin yhtätoista päivää otti edes se, kun Ferdinand von Wrightin maalaus Näköala Haminalahdelle Kuopiosta matkusti Helsinkiin. Taulu pakattiin Haminalahden kartanossa kiireellä, että se ehtisi Suomen suuriruhtinaskunnassa vierailevan keisarin nähtäväksi helmikuussa 1854. Talonpoika Hyvärisen hevoskyyti pääsi perille, ja ehkä myös Ferdin velipoika Magnus ”puhkesi äänekkäisiin nyyhkytyksiin” Hänen Majesteettinsa Keisarin ostettua teoksen.

Artikkelissa ”Kirjeet ajan ja paikan tunteikkaina ylittäjinä” (niin & näin 2/2026) Reetta Eiranen kertoo Snellmanien kirjeenvaihdosta:

Heinäkuun ensimmäisenä päivänä 1847 Jeanette Snellman sai väärää tietoa Kuopiosta Tallinnaan kulkevan postin aikatauluista, ja hänen ensimmäinen kirjeensä pitkälle Euroopan-matkalle lähteneelle aviomiehelle myöhästyi päivän kuljetuksesta [3.7.1847]. Kirjeen olisi pitänyt tavoittaa J. V. Snellman Riiassa, mutta siellä hän selasi koko Postitalon kirjepinkan läpi tuloksetta. ”Voihan olla, että kaikki on postinkulun syytä. Sillä en tahdo uskoa, että pikku Vaimoni olisi unohtanut valmistaa minulle suurimman ilon, mitä matkan aikana voin toivoa.”[13.7.47]…

Vihdoin hieman ennen elokuun puoliväliä, noin puolitoista kuukautta lähtönsä jälkeen, Snellman sai käsiinsä neljä vaimonsa kirjettä Meusel & Compagnien kauppatalosta, jonne hänen matkakumppaninsa hampurilainen asiamies oli ne toimittanut. Snellman meni onnesta ja helpotuksesta tolaltaan jo ennen kuin ennätti lukea kirjeitä:

”Jos Sinä olisit nähnyt iloni, kun otin ne vastaan, miten huuleni värjyivät, ja, kun olin päässyt kamariin, puhkesin äänekkäisiin nyyhkytyksiin, mitkä hetkiseksi estivät minua avaamasta kirjeitä ja lukemasta niitä […].”

JJFI68009498910478636

”Kuljetuksessa

• 9.3.2026 01:46 KUOPIO

Lähetys on rekisteröity. Lähetys voidaan rekisteröidä useamman kerran toimituksen aikana. Rekisteröinnit eivät vaikuta lähetyksen kulkunopeuteen, vaan kertovat toimituksen etenemisestä.

• 2.3.2026 16:38 • Posti, K-Supermarket Tripla

Lähetys on rekisteröity. Lähetys voidaan rekisteröidä useamman kerran toimituksen aikana.

• 1.3.2026 22:53

Olemme saaneet lähettäjältä tiedon tulevasta lähetyksestä Lähetys ei ole vielä saapunut meille.  Seurantanäkymä päivittyy, kun olemme vastaanottaneet lähetyksen.”

Postin lupauksen mukaan viidessä päivässä 5,50 eurolla perille saapuva lähetys saapui yhdentenätoista iltapäivänä (12.3.2026) tilaajan postilaatikkoon, johon postia jaetaan kolme kertaa viikossa: tiistaina, torstaina ja perjantaina.

 

"Olemassaolo / fotosynteesin jälkeisessä ajassa / meressä"

 

Valokuvaruno "Muukalainen", Savon Sanomat 1987

 

Painojäljen haasteisiin, typografiaan ja tekstin ja kirjainten asettelun mahdollisuuksiin pääsin käsiksi Savon Sanomien kulttuurisivujen taittajana ja lopulta koko lehden toimitussihteerinä. 

Kirjojensa ulkoasusta saattoi esittää toiveita kustantajalle – suunnittelijoiksi sainkin Taneli Eskolan Hevoskomppiin (1988), Seppo Sarkkisen Kahteentoista kuvaan (1986) ja Metsännenään (1990) ja Jyrki Siukosen Hakamonoon (1992) – siihen verrattuna SS:n taittavan toimittajan mahdollisuudet tuntuivat rajattomilta, vaikka tekstin koot ja otsikoiden fontit oli määritelty tyylikirjassa. 

Mutta sivutilasta ei ollut pulaa printtilehden kulta-aikana 1980- ja 1990-luvuilla, enemmän oli ongelmia ensimmäisten värikuvien painojäljessä. Vaikka netti tarjoaa taittomahdollisuuksia ihan eri tavalla kuin latomon taittopöydän aikaan ja sittemmin taittoruudulla – lopetin työt Keskisuomalainen Oyj:ssä vuonna 2000 – silti selailen edelleen silmän herkkua etsien pirun painavaa raamattua, 592-sivuista Typographieta. Wann, wer, wie (1998). Se on yhtä museaalista nautintoa kuin saksalainen paperille painettu sanomalehti, Die Zeit tai Frankfurter Allgemeine. 

”Keksijämies Isakin” kuva koristi työpöydän sermiä niin kauan kuin sain työskennellä vanhassa Vuorikadun toimitustalossa, joka nykyisin on asuntokäytössä. Uusi puoli, jossa lehteä taitettiin ja jonne toimitus muutti myöhemmin, purettiin keväällä 2026. Kulttuurin kesätoimittaja-aikoina ja aloittaessani toimituksessa 1987 päällikkönä toimi Aarre Huuskonen, sittemmin teatteritoimittaja Hannu Reunamäki. Kuvataiteista vastasi Hannele Tikkinen ja musiikista Katariina Pikkarainen. Itse yritin huolehtia pääasiassa kirjallisuudesta ja sivutoimisemmin valokuvasta ja teatterista. 

Kuvapari keksijämies Isakista on julkaistu Victor Barsokevitsch -keskusta Kuopiossa johtaneen valokuvatutkija Jukka Kukkosen toimittamassa teoksessa Victor Barsokevitsch: Valokuvia 1893–1927 (Kustannuskiila 1987). SS omisti teoksen kustantaneen Kustannuskiilan, joka taas kustansi Metsännenän ja jota avustin lukemalla muutamia käsikirjoituksia. Ensimmäisenä vuotenani vakituisena kulttuuritoimittajana tein myös puolen sivun jutun ”Fakta ja Fiktio” (22.8.1987), jossa selvitin Isak Räsäsen elämänvaiheita. 

Samaan aikaan liittyy muistiinpano, jonka pohjalta muokkasin enemmän ekfrasiksen, kuvauksen kuvasta, kuin valokuvarunon.

”Muukalainen” muokattu muistinpano, Savon Sanomat 1987

 Tänään lumi peittää

maanantain marraskuussa;

moinen saasta saastamoinen

Kuopion muukalainen.

Avaan rivin III kerroksessa:

räntää valuu taivaan räystäältä

sitten joka suunnasta vinottain

pyörien paperille. Uutinen

katoilla sulaa kerros kerrokselta;

musta tanssijakin on valkoinen

hyppää ruudusta ulos

Kansikuvan poika löytyi Jyväskylän yliopiston kellarista

 

Muistinpanojeni mukaan tunnistan pojan Pispalassa. ”Hän katsoo niin, että minä seison tuolla kivellä silloin, kun Ahti Rytkönen antoi valon valua kameraansa. Pistän lehdestä leikkaamani pojan kirjoituskoneen eteen säkkikankaaseen mustalla nuppineulalla.”

Tämä tarina on totta ja jatkoa Kirjoittajan päiväkirjan postauksella ”Poika kivisellä tiellä” (19.2.2026).

”Näyttelykuvat vedostamme Seppo Sarkkisen kanssa yhdessä yössä valokuvauksen opiskelijoiden tiloissa Helsingissä. Nyt niillä on uudet tilat, joissa ei saa tehdä taidetta klo 21 jälkeen. 

Galleria Nykyajan seinille raavimme runoja piirtoheittimellä ja mustalla rasvaliidulla. Näyttelyn nimeksi kasvaa ”Vakavasti ottaen raaputan kuvaani ilmaan”.

Helsingin Sanomista leikattu poika roikkuu gallerian viimeisessä taulussa. Kolmannessatoista kuvassa mukana kaksi Kangasniemen Suojeluskuntatalosta löydettyä vihon palasta tai arkkia: 17,8 x 12,5 ja 13,6 x 20,6 cm.

Täten valtuutan poikani Veikko Ravolaisen vastaanottamaan minulle tuleva vainaja Aatu Ravolaisen rahat ja tavarat. Hyyrylässä 13/9 -41. Armas Ravolainen
Totistavat: Tyyne Seppänen Huuko Seppänen

Olen vastaanottanut kaatuneen poikani Niilo Partin kellon ja paketin. Kangasniemi 14.8.41.
Herman Partti       

Näyttelyn jälkeen en löydä poikaa Pispalasta. Ehkä se matkusti Valokuvalehteen, joka julkaisi kuviani?  Haluan kuitenkin poikani, jonka kopioita on painettu noin 450 000, Kahdentoista kuvan kanteen, joten kelaan mikrofilmeiltä kaksi vuotta Hesareita yliopiston kirjastossa.

Kahden työpäivän jälkeen Sarkkinen Helsingissä saa selville kuvan julkaisuajan. Työvoitto löytyisi aprillipäivähn 1984 radio ja tv-sivulta, mutta virkamieslakon takia pääkaupungin kirjastoissa ei saa lukea lehtiä. Viikon päästä kokoelman kannen on kuitenkin oltava valmis.

Jyväskylän lomamatkalla kirjaston lehtilukusali on vielä tunnin auki, kun varustaudun reissuun partakoneen terällä. Palavista silmistä hätäni tajuaa ystävällinen valvoja, joka päästää hissillä alakertaan, poistettavien painotuotteiden manalaan. Tuhansia & tuhansia musteen jälkiä, irto- ja kokolehtiä, sivuja, nippuja sivuun, silti kaivan poikani vaikka palasina.

Hetken ihailemme toisiamme tuonelan kalseassa valossa. Sitten taitan vainajan kainalooni. Sarkkinen leikkaa pojalta jalat, ja pian hän on mustissa kansissa:

Olen vastaanottanut kaatuneen poikani.

”Poika kivetyllä tiellä”

 

Valokuvaaja Petri Nuutisen Nykyaika-galleriassa sain järjestää Oriveden opiston 1982 yhteisnäyttelyn jälkeen ensimmäisen oman valokuvanäyttelyn 1985. Kolmestatoista mustavalkeasta kuvasta kehittyi kokoelma Kaksitoista kuvaa (1986), jonka kansikuva oli näyttelyn 13. kuva.

Kansikuvan pojan Ahti Rytkönen kuvasi Maaningalla 16.9.1927. Kopioin kuvan Helsingin Sanomien radio- ja tv-sivulta, ja Seppo Sarkkinen istutti pojan Kahdentoista kuvan kanteen. Toisen kerran tapasin hänet Kuopion museon savupirtin vierestä. Siellä Miettisen poika seisoo seinänkorkuisena julisteena ja jatkaa Kuvan ja sanan työpajan (2026) etukannen poikani tarinaa Museorunojen (2026) esilehdillä ja kolmannessa Saarestenmäki-osastossa. 

Museovirastosta alkuperäinen kuva löytyy nimellä ”poika kivetyllä tiellä (Maaninka Petsamo Kallioharju)”. Poika on nimeltään joko Veli-Matti Miettinen tai Antti Miettinen. Jompikumpi toimi Rytkösen paikallisoppaana Maaningalla. Antin näköinen poika istuu ainakin savutuvan penkin päässä kuvassa ”Pirttiviljelystä”. Miettisten perheen tupaviljelykseen Maaningan Petsamossa 26.6.1927 kuului yhdeksän lasta.

Samaistuin Rytkösen kuvaamaan maalaispoikaan Tampereella ennen esikoiskokoelman ilmestymistä. Helsingin Sanomissa 1.4.1985 julkaistusta otoksesta päättelin näköjään oikein, että oli ”potunnoston aika”. Mutta, miksi runoilin hattupäisen pojan ”nulipääksi”? Poikien tukathan kynittiin yleensä keväällä eikä syksyllä. Tai sitten kesän mittaan kasvanut tukka siistittiin, ennen kuin Miettisen poika päästettiin kansakouluun. 

”Kivetyn tien” huomasin vasta Museoviraston alkuperäiskuvasta. Tietä on rajattu radio- ja tv-sivun kuvassa, mutta se näkyy Kuopion museon kapeaksi rajatussa seinävedoksessakin, jos osaa katsoa. Kivinen on ollut runoilijankin tie toisinaan toisen kokoelman jälkeen, mutta muistan nyt myös miten kiviä upposi kärrytiehen, joka vei peltojen välissä saunan ohi portille ja Isonkuusen vierestä maantielle.

Kiveämisestä huolimatta Saarismäkeen tulijalla sai olla autossaan korkeampi maavara. Ja Venäläisen Esan taksi-Volgassahan oli.

Ekfrasis, kuvaus kokoelman Kaksitoista kuvaa kansikuvasta, Gummerus 1986, 50:

Hän seisoi nulipää sängen laidassa

                               kiven päältä jos ei horju särki

näkee lepikon takaa hopeista, järvi se on,

                                kun kääntyi kivi pysyy paikallaan, mäellä

harmaat talot yksin, eivät liiku

 

                                 Hänellä oli sentään kengät, paljain jaloin

ei pääse näin kaukaa kotiin

 

mutta tukka ei kasva, ei suostu

                                   vaikka on potunnoston aika

Valokuvaruno: Valtalaji

”On otettava huomioon että juuri rationaalisuus ja logiikka ovat turhia, eivät vain tarpeettomia vaan vahingollisia, vangitsevia, kahlitsevia yksinkertaistajia, vaikka tavoitteena tulisi olla monimutkaisuus, monimuotoisuus ja

monijumalisuus.”

(Matti Klinge: Ubi? runosta ”Juhla – vanhuus”, Artemisia 2019, 17)

Holotna

Laitetaan verkot jään alle. Ei tule kuhaa siikaa. Vien isälle kaksi lahnaa ja särjen.

Pienempiä nuo oli, mitä lupasi, sanoo isä, kun Saaren Lassi tuo sille valmiiksi siivottuja ahvenia. Lassilla pallolaajennus ja kielletty menemästä järvelle.

Karkasi salaa pilkille.

Vien Lassin ahvenia palkaksi laturin korjaajalle. Hihna vaihtuu, näpit jäätyy, startti ei lämpene. Kolme miestä seisoo pihalla ja katsoo, kohta tulee neljäs neuvomaan. Venäläinen ymmärtää holotnan, hätä ei ole tämän näköinen. Venäläisen piti aloittaa mökkien rakentaminen kosken rantaan. Pankki otti pantiksi kaksi, kunta kolmannen.

Hinataan auto huoltoon Ladalla. Jarrut savuaa. Korjaaja on talvilomalla, mänkee Hiltusen korjaamolle, sanotaan. Vedetään yksintein kaupunkiin autoliikkeen pihaan. Velipojan syntymäpäivät on Jätkänkämpällä, josta myöhästytään. Silti käydään savusaunassa, jossa takapuoli on rakoilla ennen kuin vettä kiukaalla.

 Talvimyrsky kolhii kotteroa liikkeen pihassa niin että uusi laturi ei maksa mitään. Palautan autoa isälle, kun naapuri hakee postia. Tyyne kulkee kaksinkerroin yhtä hyvin kuin sataprosenttisesti työkyvytön Matti, meidän pappa.

Isä kertoo Allista, joka hakee pojalleen viinaa. Maksaa tilille, bensarahatkin. Peli ei lopu, vaikka korvauksista leikattiin ja pojan eukko valittaa miehensä pahapäisyydestä. Ajelee humalassa ja väittää, että tiet on kunnossa, mutta kusipaikkoja on harvassa.

  

Tietoa siitä, missä on yhdistetty valokuvaa ja runoa

"Porvarissäädyn puheenjohtaja, Viipurin pormestari ja juristi Robert Isidor Örn (1824–1885) sai kuvansa runojen kanssa lehteen vuonna 1864. Örn oli mukaillut ”Kymmenen rinkisillä ollessa laulettavaa laulua”, joita suomenruotsalaiset nuoret lauloivat joulun aikaan. Kun suomenkielinen sana runo alun perin tarkoitti laulua, ja kun laulettavat säkeet liittyivät valokuvaan, ensimmäinen kotimainen painettu valokuvaruno ilmestyi ilmeisesti Maiden ja merien takaa -lehdessä 17.5.1864 sivulla 76.

Albumeista ja leikekirjoista valokuvarunoja löytynee ennen vuotta 1864 myös pienestä Suomen ruhtinaskunnasta saati laajasta Venäjän keisarikunnasta. Entä painetut teokset? Milloin ja missä kirjassa julkaistiin Suomen ensimmäinen valokuvaruno?"

(Kuvan ja sanan työpajassa, Aviador 2026) 

Suomessa julkaistuja valokuvarunoteoksia

"Kirjaa näkemättä valokuvaajien julkaisemia runoja on vaikea eritellä Taneli Eskolan painetun valokuvataiteen listauksesta, joka vuosilta 1966–2003 löytyy teoksesta Kuvan kirjoja (2003). Esimerkiksi Pila Pöntisen gravyyrisalkku Matka (2003) saattaa sisältää Pöntisen omia tai muilta lainattuja runoja. Tarkempaa tietoa ei ole siitäkään, miten ja miten monessa näyttelyssä on yhdistetty valokuvaa ja runoa.  Liian pieni osa näistä kirjoista löytyy työhuoneeni hyllystä, jota täydennän mielihyvin uusilla ja vanhoilla valokuvarunoteoksilla. Omaan ja Kuvan kirjan listaukseen olen lisännyt Emma Hansénin gradun liitetiedot. 

Yrjö Jäntti ja V. I. Mikkonen Suomen suvi – Runoja ja valokuvia keväästä syksyyn, WSOY 1944.
Yrjö Jäntti ja Martti Haavio Suomen talvi – Runoja ja valokuvia syksystä kevääseen, WSOY 1946.
Vilho Setälä Umpuja. Kuvakirja Suomen lapsista, runot Arja Setälä-Kaartotie, Otava 1950.
Juhani Rekolan fotografiikasta Kari Aronpuron runosarja Analyyttistä kalligrafiaa kokoelmassa Terveydeksi, Kirjayhtymä 1966.
Matti Saanio Lähdön jäljet, runot Paavo Rintala, Kirjayhtymä 1980.
Jouko Leskelä Katutanssit, avausruno Arto Melleri, Kameraseura 1983.
Pentti Sammallahti En kenenkään elävän vihamies, nimiruno Endre Ady, kuvasalkku 1983, Rannalla, mottoruno Aaro Hellaakoski, kuvasalkku 1986, Honnos – Soittajani, runot Pekka Sammallahti, kuvasalkku 1987 sekä Kristoffer Albrechtin ja Joakim Eskildsenin kanssa Al-Madina, teksti Cia Rinne, kuvasalkku 2002. 
Kristoffer Albrecht Etude, teksti Rabbe Enckell, kuvasalkku 1985, Quelle, runot Rabbe Enckell, kuvasalkku 1987,

Kväll, teksti Bo Carpelan, kuvasalkku 1990 ja Memorabilia Musta Taide 2004.
Mikko Hietaharju Levoton mieli 1985 ja Kivilyhty tuulessa. Vaeltelua runon ja valokuvan maisemissa, Basam Books 2017.
Pekka Helin Corneville 1975–1985, runot Hannu Waarala, Gummerus 1986.Lars Rebers Vain rakkauden tähden, runo Heikki Reivilä, kuvasalkku 1988.
Jouni Tossavainen Metsännenä, Gummerus 1990, Kuusikirja Like 2008, Näköala Haminavuorelle. Valokuvarunoja, Aviador 2022 ja Museorunot teoksessa Kuvan ja sanan työpajassa, Aviador 2026.

Ritva Kovalainen Opus 13 1989 ja Tikkuja, runo Tomas Tranströmer, kuvasalkku 1992.
Marjukka Vainio Hämeenlinna Vanain maa, runot Olli Jalonen ja Riitta Jalonen, kuvasalkku 1993.
Timo Kelaranta SubImages, runot Lauri Otonkoski, Musta Taide 2000.
Mikko Savolainen Jäätyneet linnut putoavat oksilta, runot Raisa Lardot, Atena 2001.
Milka Alanen Sokeana hetkenä, runot Anni Sinnemäki, Nemo 2003.
Kari Holopainen Lumipilviä, Musta Taide 2003.
Hannu Hautala & Anna-Mari Kaskinen Meren laulua kuuntelen, Kirjapaja 2004 ja Metsän sylissä, Kirjapaja 2009.
Hautala & Anna Laine Metsän polkua kuljen, Kirjapaja 2006 ja Kimmeltää kesäinen aamu, Kirjapaja 2007. Hautala & Ritva Kostamo Ruislinnun laulu korvissani, Kirjapaja 2005.
Raija Ollila ja Mirkka Rekola Vesi on maailman muisti, Katharos 2007.
Anni Leppälä Vuoden nuori taiteilija 2010, runo Bo Carpelan, Tampereen taidemuseo 2010.
Kaisa Happonen & Karri Miettinen Revi se, WSOY 2018.
Mikko Andelin Asetelmia ajasta. Runoja & kuvia, Nysalor-kustannus 2021.
Martti Jämsä Vapaa valuma, runo Kaija Rantakari, käärömuotoinen kirjateos, Bokeh 2021.
Tekla Inari Perintö, Musta Taide/Aalto-yliopisto 2015, Siniset vuodet, Kosmos 2017, On helpompi kuvitella maailmanloppu, Bokeh 2020 ja Iida Ylämäki = Ida Uphill, Bokeh 2022.
Aki Salmela Hiekkapäiväkirja, Poesia 2017 ja Saudade de Porto, Bokeh 2022.
Hanna Syrjämäki Kaikko, Humahdus 2022.
Kiti Saarinen My Self-Made Wings. Haiku Stories −Haikutarinoita, runot Saarinen ja Rea Lehtonen 2022.
Lauri Eriksson Muodonmuutoksia, kolme Erikssonin runoa, Parvs 2024.
Maria Matinmikko Valohämy, Siltala/Parvs 2023 ja SIIS NIIN, suuri ihmetys, Siltala/Parvs 2025."

(Kuvan ja sanan työpajassa, Aviador 2026)

Kuvan ja sanan työpajassa, Aviador helmikuu 2026

Tekijä: Jouni Tossavainen  
Sivumäärä: 250
ISBN: 9789523814493
Ilmestymisaika: Helmikuu 2026
Valokuvaesseekokoelma/valokuvarunokokoelma 
Sidosasu: Nidottu, pehmeäkantinen
Kansi: Saara Hankama

Ennakkotilaukset:Aviador

”Kuvan ja sanan työpajassa on runouden ja esseen synteesi, joka koostuu valokuvarunoutta käsittelevästä esseestä sekä valokuvarunojen kokoelmasta Museorunot. Kaksiosainen Kuvan ja sanan työpajassa juhlistaa runoutta ja proosaa julkaisseen kirjailijan 40-vuotista työtaivalta.

Museorunoissa säkeet rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa, mutta haaste on kuitenkin sama kuin Robert Crawfordin ja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa (2016): ”Sekä valokuvan että runon on toimittava itsenäisinä teoksina” ja ”yhteisteokseen valokuvan ja runon on tuotava oma syventävä osuutensa.”

Jouni Tossavainen (s. 1958) on kuopiolainen kirjailija. Kuvan ja sanan parissa työskentelyn Tossavainen aloitti 40 vuotta sitten esikoiskokoelmassa Juoksijan testamentti (1985). Varsinaisia valokuvarunojen kokoelmia ovat Metsännenä (1990), Kuusikirja (2008) ja Näköala Haminavuorelle (Aviador 2022). Valokuvarunoutta Tossavainen kehitteli blogissa Kuva ja sana 2007–2022. Hän jatkaa pohdintaa blogissaan Kirjoittajan päiväkirja sekä Instagram-tilillään.”

Savusaunan henget palaa

 

”Olen vakuuttunut ettei proosan kirjoittamisen tarvitse poiketa runoudesta; kummassakin tapauksessa etsitään välttämätöntä, ainutlaatuista, monikerroksista, tiivistä, ikimuistoista ilmaisua.”

 (Italo Calvino Kuusi muistiota seuraavalle vuosikymmenelle 1998, suom. Elina Suolahti, 56)

”Niin myös tässä ehdotuksessa kokoelman kansikuvaksi, jossa synnyinseutuni puiden savut ovat piirtäneet savusaunan ikkunaan tervaista, abstraktia karttaa vuonna 1982. 

Lapsuuteni Saarestenmäkeen ja autioituneen tilan savutorppaan Pekkalaan palataan Museorunojen kolmannessa osastossa. Jos Museorunojen etukansi on museoon kuuluvaa torppariajan historiaa, niin takakannen kameralla savupirtin poika tähtää tulevaisuuteen. Tai kuvan saa tulkita niin ja kysyä museon työpajalaisilta:

’Mitä ovat ne merkit, jotka tekevät kuvasta valokuvan ja sitten valokuvarunon?’”

(Kuvan ja sanan työpajassa, 2025, 2)

Metsädialogin Metsäruno Kaltiossa 3/2025

 

Metsään ei ole menemistä.      

      Snellmanin unelma on totta:

metsän paikassa kasvaa puupelto

tai puiden reservaatti, kansallispuisto.

     Kansallismetsä on puisto, ihmisen

kuvitelma luonnosta, joka virkistää

niin että jaksamme puhua heinää puuksi.

      Metsäluonto on meidän kulttuuria

joka kukkii jätettä kuoleman pelloksi.

      Menepä metsääsi

josta puolet kohisee maan alla

opit pelkäämään. Siellä ja sinussa

     ei silmä lepää, ei ehdi:

kauhistut, kuusi kaatui niskaan

kompastuit risukkoon, kiroilet

pakenet heti villiä, jonka omistat

      vasta kaksi metriä

maata mahan päällä.

(Kaltiossa 3/2025 on julkaistu Metsäruno, jonka ensiesitys oli Metsädialogissa Kuopiossa 2.4.2025)                   

Aviador julkaisee esseen Kuvan ja sanan työpajassa 2025

 

Jouni Tossavainen
KUVAN JA SANAN TYÖPAJAPAJASSA
Essee valokuvarunoudesta
Aviador 2025

"Kuopion museosta museorunoiluni alkoi ja museoon se päättyisi. Museon työpajassa kertoisin, miten rakennan kokoelmaa Museorunot samalla, kun ripustaisin teokseen liittyvää valokuvarunojen näyttelyä.

'Valokuvassa ja runossa on nähty yhtäläisyyksiä,' sanoisin työpajan aluksi. Yleinen on sekin käsitys, että valokuva ja runo tiivistävät todellisuutta: terävään kuvaan on rajattu tarkasti ratkaiseva hetki ja runossa parhaat sanat on ladottu parhaaseen järjestykseen. Miten sitten nämä kaksi toisistaan eroavaa mediaa, runo ja valokuva, jotka yhtäläisyyksistä huolimatta eivät ole aivan niin läpinäkyviä kuin aluksi näyttää, saavat merkityksiä toistensa kautta? Mitä tämä sanan ja kuvan dialogi tuottaa sillä aavistelujen seudulla, jonne tekijä piirtää karttaansa?

Näihin valokuvarunon poetiikan peruskysymyksiin vastaisin museon työpajassa. 

Ennen kuin nostaisin seinälle kokoelman mahdollisen kansikuvan, muistuttaisin – ja sitten näyttäisin: Museorunoista on tulossa mustavalkea kirja. Värillinen kokoelma Näköala Haminavuorelle. Valokuvarunoja ilmestyi 2022. Näköalassa runot ja kuvat ovat rinnakkain, aukeamittain eri sivuilla, aivan kuten ensimmäisissä valokuvarunojen kokoelmissani Metsännenä (1990) ja Kuusikirja (2008). Mutta Museorunoissa teksti peittää ja murtaa dokumentaaristen valokuvien pintaa samalla tavalla kuin valokuvaaja Milka Alasen ja esikoisrunoilija Anni Sinnemäen kokoelmassa Sokeana hetkenä (2003).

Niin myös tässä ehdotuksessa kokoelman kansikuvaksi, jossa synnyinseutuni puiden savut ovat piirtäneet savusaunan ikkunaan tervaista, abstraktia karttaa vuonna 1982. Pehmeiden muotojen kontrastiksi valitsin jyrkemmän kirjasintyypin etukannen tekstiin, joka saattaa olla koko kokoelman läpäisevä kirjasintyyppi.

Samassa vedoksessa on takakansi, jonka poika on kuvattu savutuvassa. Mummon ja papan savusaunan ja tupahirsien historiaa Saarestenmäen torpassa katsojan ja lukijan ei tarvitse tietää; oleellista on kamera, jota poikani on juuri laukaisemassa. Tai ainakin näyttää siltä, että poika hipaisee kameraa, joka sekin voi olla vain filmitön muovilelu."

Numeron taiteilija Tiede & Edistys 2/2025 

"Valokuvarunoutta on tehty ja julkaistu 1800-luvun alkuvuosikymmenistä lähtien. Siihen verrattuna tätä kuvan ja sanan historiaa on käsitelty varsin vähän niin valokuvauksen kuin kirjallisuuden tutkimuksessa. Esimerkiksi Oxford English Dictionary ei tunne sanaa photopoetry tai photopoem.  Yhtä tuntematon valokuvaruno on Kielitoimiston sanakirjalle ja Tieteen termipankille.

Corkin yliopiston tutkija Michael Nott kirjoitti ensimmäisen valokuvarunouden historian Photopoetry 1845–2015. A Cricital History (Bloomsbury Visual Arts, 2018). Nottin mukaan sanaa valokuvaruno, photopoem, käytti ensimmäisen kerran Constance Philips antologiassa Photopoems: A Group of Interpretations through Photograps (1936). Nott määrittelee valokuvarunon valokuva-tekstiksi (photo-text), jonka pääosat ovat runo ja valokuva. Valokuvaruno on siis runon ja valokuvan välistä työskentelyä, joka voi olla vanhojen teosten yhdistämistä, runoilijan ja valokuvaajan yhteistoimintaa tai yhden runoilija-valokuvaajan tai valokuvaaja-runoilijan työn tulos.

Varsin harvoin valokuvaaja on kirjoittanut runonsa, ja yhtä usein runoilija on kuvannut teoksensa. Poikkeuksia kotimaisissa valokuvaajissa on muutama: Mikko Hietaharju, Kari Holopainen ja Ritva Kovalainen. Runoilijoista tuoreimpia esimerkkejä ovat Tekla Inarin, Maria Matinmikon ja Aki Salmelan kokoelmat.

Valokuvarunoutta kehittelin blogissa Kuva ja sana 2007–2022. Jatkan pohdintaa blogissa Kirjoittajan päiväkirja ja Instagramissa. Valokuvarunojen kokoelmia ovat Metsännenä (1990), Kuusikirja (2008) ja Näköala Haminavuorelle (2022), ja Aviador julkaisee 2025 Museorunoihin liittyvän laajan esseen Kuvan ja sanan työpajassa.

Toisin kuin aiemmissa kokoelmissani Museorunoissa säkeet rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa. Mutta haaste on edelleen sama kuin skottirunoilija ja professori Robert Crawfordin ja valokuvaaja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa (Photopoetry: A Manifesto, 2016): ”Sekä valokuvan että runon on toimittava itsenäisinä teoksina” ja ”yhteisteokseen valokuvan ja runon on tuotava oma syventävä osuutensa.”

(Jouni Tossavainen on kuopiolainen kirjailija, jonka esikoiskokoelma Juoksijan testamentti ilmestyi 1985 ja tuorein teos on romaani Venäjän metsästäjät. Eräurheilua Kominmaalla, 2023.)"

Runojen esittely Parnasso 4/2024 

"Valokuvista ja runoista rakennan näyttelyä ja kokoelmaa Museorunot. Ensimmäisen valokuvarunojen kokoelman Metsännenä (1990) näyttely oli esillä VB-valokuvakeskuksessa ja Näköala Haminavuorelle (2022) Kuopion Kanttilan jälkeen viidessä kaupungissa.

Toisin kuin aiemmissa kokoelmissa Museorunojen säkeet rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa. Mutta haaste on edelleen sama kuin Robert Crawfordin ja Norman McBeathin Valokuvarunouden manifestissa, joka on julkaistu teoksessa Chinese Makers (2016).

Valokuvarunoutta kehitin blogissa Kuva ja sana 2007–2022.  Jatkan kehittämistä ja kiinnittämistä Kirjoittajan päiväkirjassa ja Instagramissa, johon liittyvä essee ”Seitsemän vuotta instaelämää” julkaistiin Parnassossa 5/2021."

Adornon yhdeksän varoitusta kirjoittajalle

Theodor W. Adornon ensimmäinen varoitus kirjoittajalle sattui sopivasti Kirjoittajan päiväkirjan kirjoittajaan erään vielä julkaisemattoman esseen viimeistelyvaiheessa. Tai itse asiassa itsestään selvään tarkistamisvaroitukseen liittyvä perustelu herätti synnintuntoon:

Se, joka haluaa ilmaista jotain, on helposti niin innostunut asiastaan, ettei huomaa reflektoida aihettaan. Hän on liian lähellä intentiotaan, niin ’ajatuksissaan’, että unohtaa, mitä haluaa sanoa.

Mikään tekstin parannus ei ole Adornon mielestä niin pieni, ettei sitä tulisi tehdä. Helppo on olla samaa mieltä, mutta perustelu luo uskoa viilaamisen jatkolle:

Sadasta muutoksesta jokainen saattaa yksinään näyttää naurettavan pikkumaiselta. Yhdessä ne voivat nostaa tekstin aivan uudelle tasolle. 

Kolmaskin varoitus ”Koskaan ei pidä kitsastella yliviivauksissa” vaikuttaa tuoreelta tekoälyn ja -älykköjen jatkuvasti lihovien kirjojen näpynäpyajassa. Pelkoa siitä, että tekstiä ei ole tarpeeksi, Adorno pitää lapsellisena, sillä mikään ei ole olemassaolon arvoista sen takia, että sen on kirjoitettu.

Kirjoittamisen tekniikkaan kuuluu osata luopua jopa hedelmällisistä ajatuksista, jos tekstin rakenne sitä vaatii. Tekstin rikkautta ja voimaa ruokkivat juuri tukahdutetut ajatukset, aivan kuten pöydässäkään ei pidä syödä viimeistä suupalaa ja juoda lasistaan viimeistä tilkkaa. Muuten joutuu epäillyksi köyhyydestä.

Vastenmielisimpinä kliseinä Adorno ei kuurni yksittäisiä sanoja vaan sellaisia sanayhdistelmiä, joita Karl Kraus käytti ja joilla aikamme vakiokolumnistit laimentavat tekstiään täyttääkseen palstansa määrämitan: ”täysin ja kokonaan, hyvässä ja pahassa, meni syteen tai saveen”…

Viidennessä varoituksessa Adorno palaa kolmanteen. Kirjoittajan on raivattava pelkästä itsensä ilmaisemisen houkutuksesta syntyneet rönsyt, vaikka tekstille hyvää tekevää ”epäilevää tunnustelua” ei voi aina erottaa vaikeatajuisesta tai teennäisestä loruilusta. Epäilevä tunnustelija, joka tunnistaa kyllä terveen järjen tyhmyyden (vrt. Paavo Lipponen: Järki voittaa, 2008) saattaa kuitenkin sortua tyylittelyynsä:

Juuri kirjoittajan, joka ei halua tehdä myönnytyksiä terveen järjen tyhmyydelle, täytyy varoa verhoamasta jo valmiiksi banaaleja ajatuksiaan tyylittelyllä.

Vähäisimmätkin epäilykset valmiiksi kirjoitetun tekstin suhteen pitää ottaa äärimmäisen vakavasti. Kuten tunnettua  tätä harkintaan sumentavat ”affektiivinen suhde tekstiin ja turhamaisuus”. Toisaalta Adornon mukaan rajoittaminen ja varovaisuus eivät synnytä ”terveen järjen tyhmyys” -tyylistä dialektista ajattelun avautumista, vaan:

Maltillisuus, joka kieltäytyy viemästä lausetta liian pitkälle, toimii lähinnä yhteiskunnallisen kontrollin ja sen myötä tyhmistymisen agenttina.

Seitsemännessä varoituksessa epäillään usein esitettyä moitetta, että jokin teksti tai muotoilu on ”liian kaunis”. Jos kirjoittaja onnistuu sanomaan juuri sen, mitä hän tarkoittaa, se on Adornon mielestä kaunista.

Ilmaisun kauneus vain sen pelkän itsensä vuoksi taas ei missään tapauksessa ole ”liian kaunista” vaan koristeellista, tekotaiteellista, rumaa. Kuitenkin se, joka sillä verukkeella, että itsensä unohtamalla palvelee asiaa, luopuu ilmaisunsa puhtaudesta, pettää näin aina myös itse asian.

Kelvollisesti editoitua tekstiä Adorno vertaa hämähäkin seittiin, joka vetää puoleensa ravitsevaa saalista ja houkuttelee esiin sitaatteja. Valmiin, lukkoon lyödyn ajatuksen, totaliteetin, sijasta toisetkin tuumat alkavat välkkyä mielessä. Aikamme totaliteetit: terveen järjen tyhmyys, joka on algoritmin ruokaa, ja hyvä diili, jonka öljytalous oikeuttaa minkä tahansa väkivallan, eivät vilkuile vaihtoehtoja kasvutalouden kammiossaan:

Siellä, missä ajatus on avannut yhden todellisuuden kammion, sen tulee ilman subjektin väkivaltaa tunkeutua seuraavaan. Suhteensa objektiin se osoittaa sillä, että objektit myös sen ympärillä kristallisoituvat. Valossa, jonka se kohdistaa omaan erityiseen kohteeseensa, muutkin kohteet alkavat välkkyä.

Kirjoittaminen ja siihen liittyvät esineet olivat ainoa kotipaikka, joka Saksasta sodan jaloista Kaliforniaan karkotetulle Adornolle jäi, ja tekstistään kirjoittaja järjestää itselleen kodin. Mutta lopulta kirjoittajan ei ole sallittua elää edes omassa kirjoittamisessaan.

Itsensä kovettamisen vaatimus itsesääliä vastaan pitää sisällään käytännön vaatimuksen suhtautua äärimmäisen tarkkaavaisesti ajatuksen vireyden herpaantumiseen ja eliminoida kaikki, mikä muodostuu työn kuorrutukseksi tai mikä vain ajelehtii mukana. Se ehkä jossain aikaisemmassa vaiheessa loi jutustelunomaista lämmintä ilmapiiriä, mutta nyt kuitenkin joutaa ummehtuneena ja mauttomana pois heitettäväksi.

Varoitukset löytyvät Frankfurtin koulukunnan perustajafilosofin Adornon Minima moralian. Ajatuksia särjetystä elämästä (2024/1951) toisen osan avaavasta esseestä Peilin takaa Raija Sirosen ja Erkki Vainikkalan suomentamina. Kirjoittavaan ihmiseen Adorno palaa esseessä tai esseemäisessä fragmentissa Moraali ja tyyli.

Vain kaupankäynnin hioma sana koskettaa 

Kirjoittajan toteuttaessa varoitustensa mukaista moraalia ja tyyliä vastaanoton vaikeus on ilmeinen; pikemminkin löyhä ja vastuuttomasti muotoiltu teksti palkitaan tietynlaisella hyväksynnällä, koska ”sivistystä ei enää ole”. Algoritmin tapaan ”tiedetään, mitä tahdotaan, koska tiedetään, mitä toinen tahtoo” ja mikä tahansa erityinen arkikielestä poikkeava, jota ei ole lainattu valmiista kaavasta näyttää epäilyttävältä tahdittomuudelta.

Epämääräinen ilmaisu sallii lukijan kuvitella kaiken sen, mikä häntä miellyttää ja mitä mieltä hän jo muutenkin on. Tarkka muotoilu vaatii selkiytettyä käsitystä ja käsitteellistä ponnistelua, joista ihmiset tarkoituksella totutetaan pois. Se edellyttää heiltä jo ennen sisältöön perehtymistä yleisten, vakiintuneiden mielipiteiden hylkäämistä, täten eristäytymistä, jota he mitä voimallisimmin vastustavat… Vain todellisuudesta vieraantunut, kaupankäynnin hioma sana koskettaa heitä läheisenä. Harva asia vaikuttaa yhtä syvästi intellektuellin moraaliseen rappioon. Siltä välttymistä haluavien täytyy tunnistaa viestinnän puolestapuhujat sen asian pettureiksi, jota he viestivät.

Seuraavassa fragmentissa Vatsan kurinaa Adorno palaa arkikieleen. Totaliteetin tasapäistämistä vastustettaessa hän pitää taantumuksellisena työläisten puhetapojen ja kirjakielen asettamista vastakkain. Ei kuitenkaan niin, että vasemmistolaisen ajattelun ideologina pidetty Adorno ylistäisi työläisen kielen aitoutta, ja niin kuin työläiskirjallisuuden tyyliin on kuulunut köyhän kielen rikkauden kehuminen.

Ei vaan joutilaisuus, jopa ylpeys ja ylimielisisyys ovat tuottaneet yläluokan kieleen ripauksen riippumattomuutta, joka kääntyy kieltä käskemiseen väärinkäyttäviä vastaan ja irtisanoutuu herran etujen palveluksesta. Sen sijaan valta on tuhonnut proletaarin kielen ja kauna inhimillisyyden.

Alistettujen kieleen on valta sen sijaan jättänyt jälkensä ja riistänyt siltä sen oikeudenmukaisuuden, jonka typistämättömät, itsenäiset sanat lupaavat niille, jotka ovat kyllin vapaita lausumaan ne vailla kaunaa. Proletaarinen kieli on nälän sanelemaa… Niinpä hän kostaa kielellä. Hän häpäisee kieliruumiin, jota hänen ei anneta rakastaa, ja toistaa voimattomasti sen häpeän, joka hänelle itselleen on aiheutettu… Vasta puhuminen, joka sulauttaa itseensä kirjoituksen, vapauttaa ihmisen puheen siitä valheesta, että se olisi jo inhimillistä.  

Uusimmassa Tiede & Edistys -lehdessä 4/2024 on julkaistu neljä puheenvuoroa Minima moraliasta, Adornon henkilökohtaisimmasta teoksesta.