Metsädialogin Metsäruno Kaltiossa 3/2025

 

Metsään ei ole menemistä.      

      Snellmanin unelma on totta:

metsän paikassa kasvaa puupelto

tai puiden reservaatti, kansallispuisto.

     Kansallismetsä on puisto, ihmisen

kuvitelma luonnosta, joka virkistää

niin että jaksamme puhua heinää puuksi.

      Metsäluonto on meidän kulttuuria

joka kukkii jätettä kuoleman pelloksi.

      Menepä metsääsi

josta puolet kohisee maan alla

opit pelkäämään. Siellä ja sinussa

     ei silmä lepää, ei ehdi:

kauhistut, kuusi kaatui niskaan

kompastuit risukkoon, kiroilet

pakenet heti villiä, jonka omistat

      vasta kaksi metriä

maata mahan päällä.

(Kaltiossa 3/2025 on julkaistu Metsäruno, jonka ensiesitys oli Metsädialogissa Kuopiossa 2.4.2025)                   

Aviador julkaisee esseen Kuvan ja sanan työpajassa 2025

 

Jouni Tossavainen
KUVAN JA SANAN TYÖPAJAPAJASSA
Essee valokuvarunoudesta
Aviador 2025

"Kuopion museosta museorunoiluni alkoi ja museoon se päättyisi. Museon työpajassa kertoisin, miten rakennan kokoelmaa Museorunot samalla, kun ripustaisin teokseen liittyvää valokuvarunojen näyttelyä.

'Valokuvassa ja runossa on nähty yhtäläisyyksiä,' sanoisin työpajan aluksi. Yleinen on sekin käsitys, että valokuva ja runo tiivistävät todellisuutta: terävään kuvaan on rajattu tarkasti ratkaiseva hetki ja runossa parhaat sanat on ladottu parhaaseen järjestykseen. Miten sitten nämä kaksi toisistaan eroavaa mediaa, runo ja valokuva, jotka yhtäläisyyksistä huolimatta eivät ole aivan niin läpinäkyviä kuin aluksi näyttää, saavat merkityksiä toistensa kautta? Mitä tämä sanan ja kuvan dialogi tuottaa sillä aavistelujen seudulla, jonne tekijä piirtää karttaansa?

Näihin valokuvarunon poetiikan peruskysymyksiin vastaisin museon työpajassa. 

Ennen kuin nostaisin seinälle kokoelman mahdollisen kansikuvan, muistuttaisin – ja sitten näyttäisin: Museorunoista on tulossa mustavalkea kirja. Värillinen kokoelma Näköala Haminavuorelle. Valokuvarunoja ilmestyi 2022. Näköalassa runot ja kuvat ovat rinnakkain, aukeamittain eri sivuilla, aivan kuten ensimmäisissä valokuvarunojen kokoelmissani Metsännenä (1990) ja Kuusikirja (2008). Mutta Museorunoissa teksti peittää ja murtaa dokumentaaristen valokuvien pintaa samalla tavalla kuin valokuvaaja Milka Alasen ja esikoisrunoilija Anni Sinnemäen kokoelmassa Sokeana hetkenä (2003).

Niin myös tässä ehdotuksessa kokoelman kansikuvaksi, jossa synnyinseutuni puiden savut ovat piirtäneet savusaunan ikkunaan tervaista, abstraktia karttaa vuonna 1982. Pehmeiden muotojen kontrastiksi valitsin jyrkemmän kirjasintyypin etukannen tekstiin, joka saattaa olla koko kokoelman läpäisevä kirjasintyyppi.

Samassa vedoksessa on takakansi, jonka poika on kuvattu savutuvassa. Mummon ja papan savusaunan ja tupahirsien historiaa Saarestenmäen torpassa katsojan ja lukijan ei tarvitse tietää; oleellista on kamera, jota poikani on juuri laukaisemassa. Tai ainakin näyttää siltä, että poika hipaisee kameraa, joka sekin voi olla vain filmitön muovilelu."

Numeron taiteilija Tiede & Edistys 2/2025 

"Valokuvarunoutta on tehty ja julkaistu 1800-luvun alkuvuosikymmenistä lähtien. Siihen verrattuna tätä kuvan ja sanan historiaa on käsitelty varsin vähän niin valokuvauksen kuin kirjallisuuden tutkimuksessa. Esimerkiksi Oxford English Dictionary ei tunne sanaa photopoetry tai photopoem.  Yhtä tuntematon valokuvaruno on Kielitoimiston sanakirjalle ja Tieteen termipankille.

Corkin yliopiston tutkija Michael Nott kirjoitti ensimmäisen valokuvarunouden historian Photopoetry 1845–2015. A Cricital History (Bloomsbury Visual Arts, 2018). Nottin mukaan sanaa valokuvaruno, photopoem, käytti ensimmäisen kerran Constance Philips antologiassa Photopoems: A Group of Interpretations through Photograps (1936). Nott määrittelee valokuvarunon valokuva-tekstiksi (photo-text), jonka pääosat ovat runo ja valokuva. Valokuvaruno on siis runon ja valokuvan välistä työskentelyä, joka voi olla vanhojen teosten yhdistämistä, runoilijan ja valokuvaajan yhteistoimintaa tai yhden runoilija-valokuvaajan tai valokuvaaja-runoilijan työn tulos.

Varsin harvoin valokuvaaja on kirjoittanut runonsa, ja yhtä usein runoilija on kuvannut teoksensa. Poikkeuksia kotimaisissa valokuvaajissa on muutama: Mikko Hietaharju, Kari Holopainen ja Ritva Kovalainen. Runoilijoista tuoreimpia esimerkkejä ovat Tekla Inarin, Maria Matinmikon ja Aki Salmelan kokoelmat.

Valokuvarunoutta kehittelin blogissa Kuva ja sana 2007–2022. Jatkan pohdintaa blogissa Kirjoittajan päiväkirja ja Instagramissa. Valokuvarunojen kokoelmia ovat Metsännenä (1990), Kuusikirja (2008) ja Näköala Haminavuorelle (2022), ja Aviador julkaisee 2025 Museorunoihin liittyvän laajan esseen Kuvan ja sanan työpajassa.

Toisin kuin aiemmissa kokoelmissani Museorunoissa säkeet rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa. Mutta haaste on edelleen sama kuin skottirunoilija ja professori Robert Crawfordin ja valokuvaaja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa (Photopoetry: A Manifesto, 2016): ”Sekä valokuvan että runon on toimittava itsenäisinä teoksina” ja ”yhteisteokseen valokuvan ja runon on tuotava oma syventävä osuutensa.”

(Jouni Tossavainen on kuopiolainen kirjailija, jonka esikoiskokoelma Juoksijan testamentti ilmestyi 1985 ja tuorein teos on romaani Venäjän metsästäjät. Eräurheilua Kominmaalla, 2023.)"

Runojen esittely Parnasso 4/2024 

"Valokuvista ja runoista rakennan näyttelyä ja kokoelmaa Museorunot. Ensimmäisen valokuvarunojen kokoelman Metsännenä (1990) näyttely oli esillä VB-valokuvakeskuksessa ja Näköala Haminavuorelle (2022) Kuopion Kanttilan jälkeen viidessä kaupungissa.

Toisin kuin aiemmissa kokoelmissa Museorunojen säkeet rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa. Mutta haaste on edelleen sama kuin Robert Crawfordin ja Norman McBeathin Valokuvarunouden manifestissa, joka on julkaistu teoksessa Chinese Makers (2016).

Valokuvarunoutta kehitin blogissa Kuva ja sana 2007–2022.  Jatkan kehittämistä ja kiinnittämistä Kirjoittajan päiväkirjassa ja Instagramissa, johon liittyvä essee ”Seitsemän vuotta instaelämää” julkaistiin Parnassossa 5/2021."

Adornon yhdeksän varoitusta kirjoittajalle

Theodor W. Adornon ensimmäinen varoitus kirjoittajalle sattui sopivasti Kirjoittajan päiväkirjan kirjoittajaan erään vielä julkaisemattoman esseen viimeistelyvaiheessa. Tai itse asiassa itsestään selvään tarkistamisvaroitukseen liittyvä perustelu herätti synnintuntoon:

Se, joka haluaa ilmaista jotain, on helposti niin innostunut asiastaan, ettei huomaa reflektoida aihettaan. Hän on liian lähellä intentiotaan, niin ’ajatuksissaan’, että unohtaa, mitä haluaa sanoa.

Mikään tekstin parannus ei ole Adornon mielestä niin pieni, ettei sitä tulisi tehdä. Helppo on olla samaa mieltä, mutta perustelu luo uskoa viilaamisen jatkolle:

Sadasta muutoksesta jokainen saattaa yksinään näyttää naurettavan pikkumaiselta. Yhdessä ne voivat nostaa tekstin aivan uudelle tasolle. 

Kolmaskin varoitus ”Koskaan ei pidä kitsastella yliviivauksissa” vaikuttaa tuoreelta tekoälyn ja -älykköjen jatkuvasti lihovien kirjojen näpynäpyajassa. Pelkoa siitä, että tekstiä ei ole tarpeeksi, Adorno pitää lapsellisena, sillä mikään ei ole olemassaolon arvoista sen takia, että sen on kirjoitettu.

Kirjoittamisen tekniikkaan kuuluu osata luopua jopa hedelmällisistä ajatuksista, jos tekstin rakenne sitä vaatii. Tekstin rikkautta ja voimaa ruokkivat juuri tukahdutetut ajatukset, aivan kuten pöydässäkään ei pidä syödä viimeistä suupalaa ja juoda lasistaan viimeistä tilkkaa. Muuten joutuu epäillyksi köyhyydestä.

Vastenmielisimpinä kliseinä Adorno ei kuurni yksittäisiä sanoja vaan sellaisia sanayhdistelmiä, joita Karl Kraus käytti ja joilla aikamme vakiokolumnistit laimentavat tekstiään täyttääkseen palstansa määrämitan: ”täysin ja kokonaan, hyvässä ja pahassa, meni syteen tai saveen”…

Viidennessä varoituksessa Adorno palaa kolmanteen. Kirjoittajan on raivattava pelkästä itsensä ilmaisemisen houkutuksesta syntyneet rönsyt, vaikka tekstille hyvää tekevää ”epäilevää tunnustelua” ei voi aina erottaa vaikeatajuisesta tai teennäisestä loruilusta. Epäilevä tunnustelija, joka tunnistaa kyllä terveen järjen tyhmyyden (vrt. Paavo Lipponen: Järki voittaa, 2008) saattaa kuitenkin sortua tyylittelyynsä:

Juuri kirjoittajan, joka ei halua tehdä myönnytyksiä terveen järjen tyhmyydelle, täytyy varoa verhoamasta jo valmiiksi banaaleja ajatuksiaan tyylittelyllä.

Vähäisimmätkin epäilykset valmiiksi kirjoitetun tekstin suhteen pitää ottaa äärimmäisen vakavasti. Kuten tunnettua  tätä harkintaan sumentavat ”affektiivinen suhde tekstiin ja turhamaisuus”. Toisaalta Adornon mukaan rajoittaminen ja varovaisuus eivät synnytä ”terveen järjen tyhmyys” -tyylistä dialektista ajattelun avautumista, vaan:

Maltillisuus, joka kieltäytyy viemästä lausetta liian pitkälle, toimii lähinnä yhteiskunnallisen kontrollin ja sen myötä tyhmistymisen agenttina.

Seitsemännessä varoituksessa epäillään usein esitettyä moitetta, että jokin teksti tai muotoilu on ”liian kaunis”. Jos kirjoittaja onnistuu sanomaan juuri sen, mitä hän tarkoittaa, se on Adornon mielestä kaunista.

Ilmaisun kauneus vain sen pelkän itsensä vuoksi taas ei missään tapauksessa ole ”liian kaunista” vaan koristeellista, tekotaiteellista, rumaa. Kuitenkin se, joka sillä verukkeella, että itsensä unohtamalla palvelee asiaa, luopuu ilmaisunsa puhtaudesta, pettää näin aina myös itse asian.

Kelvollisesti editoitua tekstiä Adorno vertaa hämähäkin seittiin, joka vetää puoleensa ravitsevaa saalista ja houkuttelee esiin sitaatteja. Valmiin, lukkoon lyödyn ajatuksen, totaliteetin, sijasta toisetkin tuumat alkavat välkkyä mielessä. Aikamme totaliteetit: terveen järjen tyhmyys, joka on algoritmin ruokaa, ja hyvä diili, jonka öljytalous oikeuttaa minkä tahansa väkivallan, eivät vilkuile vaihtoehtoja kasvutalouden kammiossaan:

Siellä, missä ajatus on avannut yhden todellisuuden kammion, sen tulee ilman subjektin väkivaltaa tunkeutua seuraavaan. Suhteensa objektiin se osoittaa sillä, että objektit myös sen ympärillä kristallisoituvat. Valossa, jonka se kohdistaa omaan erityiseen kohteeseensa, muutkin kohteet alkavat välkkyä.

Kirjoittaminen ja siihen liittyvät esineet olivat ainoa kotipaikka, joka Saksasta sodan jaloista Kaliforniaan karkotetulle Adornolle jäi, ja tekstistään kirjoittaja järjestää itselleen kodin. Mutta lopulta kirjoittajan ei ole sallittua elää edes omassa kirjoittamisessaan.

Itsensä kovettamisen vaatimus itsesääliä vastaan pitää sisällään käytännön vaatimuksen suhtautua äärimmäisen tarkkaavaisesti ajatuksen vireyden herpaantumiseen ja eliminoida kaikki, mikä muodostuu työn kuorrutukseksi tai mikä vain ajelehtii mukana. Se ehkä jossain aikaisemmassa vaiheessa loi jutustelunomaista lämmintä ilmapiiriä, mutta nyt kuitenkin joutaa ummehtuneena ja mauttomana pois heitettäväksi.

Varoitukset löytyvät Frankfurtin koulukunnan perustajafilosofin Adornon Minima moralian. Ajatuksia särjetystä elämästä (2024/1951) toisen osan avaavasta esseestä Peilin takaa Raija Sirosen ja Erkki Vainikkalan suomentamina. Kirjoittavaan ihmiseen Adorno palaa esseessä tai esseemäisessä fragmentissa Moraali ja tyyli.

Vain kaupankäynnin hioma sana koskettaa 

Kirjoittajan toteuttaessa varoitustensa mukaista moraalia ja tyyliä vastaanoton vaikeus on ilmeinen; pikemminkin löyhä ja vastuuttomasti muotoiltu teksti palkitaan tietynlaisella hyväksynnällä, koska ”sivistystä ei enää ole”. Algoritmin tapaan ”tiedetään, mitä tahdotaan, koska tiedetään, mitä toinen tahtoo” ja mikä tahansa erityinen arkikielestä poikkeava, jota ei ole lainattu valmiista kaavasta näyttää epäilyttävältä tahdittomuudelta.

Epämääräinen ilmaisu sallii lukijan kuvitella kaiken sen, mikä häntä miellyttää ja mitä mieltä hän jo muutenkin on. Tarkka muotoilu vaatii selkiytettyä käsitystä ja käsitteellistä ponnistelua, joista ihmiset tarkoituksella totutetaan pois. Se edellyttää heiltä jo ennen sisältöön perehtymistä yleisten, vakiintuneiden mielipiteiden hylkäämistä, täten eristäytymistä, jota he mitä voimallisimmin vastustavat… Vain todellisuudesta vieraantunut, kaupankäynnin hioma sana koskettaa heitä läheisenä. Harva asia vaikuttaa yhtä syvästi intellektuellin moraaliseen rappioon. Siltä välttymistä haluavien täytyy tunnistaa viestinnän puolestapuhujat sen asian pettureiksi, jota he viestivät.

Seuraavassa fragmentissa Vatsan kurinaa Adorno palaa arkikieleen. Totaliteetin tasapäistämistä vastustettaessa hän pitää taantumuksellisena työläisten puhetapojen ja kirjakielen asettamista vastakkain. Ei kuitenkaan niin, että vasemmistolaisen ajattelun ideologina pidetty Adorno ylistäisi työläisen kielen aitoutta, ja niin kuin työläiskirjallisuuden tyyliin on kuulunut köyhän kielen rikkauden kehuminen.

Ei vaan joutilaisuus, jopa ylpeys ja ylimielisisyys ovat tuottaneet yläluokan kieleen ripauksen riippumattomuutta, joka kääntyy kieltä käskemiseen väärinkäyttäviä vastaan ja irtisanoutuu herran etujen palveluksesta. Sen sijaan valta on tuhonnut proletaarin kielen ja kauna inhimillisyyden.

Alistettujen kieleen on valta sen sijaan jättänyt jälkensä ja riistänyt siltä sen oikeudenmukaisuuden, jonka typistämättömät, itsenäiset sanat lupaavat niille, jotka ovat kyllin vapaita lausumaan ne vailla kaunaa. Proletaarinen kieli on nälän sanelemaa… Niinpä hän kostaa kielellä. Hän häpäisee kieliruumiin, jota hänen ei anneta rakastaa, ja toistaa voimattomasti sen häpeän, joka hänelle itselleen on aiheutettu… Vasta puhuminen, joka sulauttaa itseensä kirjoituksen, vapauttaa ihmisen puheen siitä valheesta, että se olisi jo inhimillistä.  

Uusimmassa Tiede & Edistys -lehdessä 4/2024 on julkaistu neljä puheenvuoroa Minima moraliasta, Adornon henkilökohtaisimmasta teoksesta.