Näytetään tekstit, joissa on tunniste Liiketoimintasuunnitelma. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Liiketoimintasuunnitelma. Näytä kaikki tekstit

perjantai 10. tammikuuta 2025

”Yleisölle kirjoittava kirjailija ei todellisuudessa kirjoita”

 

Ranskalaista Maurice Blanchot’a (1907—2003) voi pitää näkymättömänä ja kahdella tavalla mykkänä kirjoittajana. Ensinnäkin Blanchot’sta on julkaistu vain kaksi valokuvaa, ja hän ei esiintynyt julkisesti eikä antanut haastatteluja, joten hänen arvovaltansa kirjailijana ei perustunut julkisen intellektuellin roolin – kuten esimerkiksi Jean-Paul Sartrella –, vaan hänen tekstiensä äänettömään puheeseen. Henkilökohtaisen näkymättömyytensä ja hiljaisuutensa lisäksi Blanchot’a ei pysty määrittelemään kirjailijaksi, kriitikoksi tai filosofiksi muussa mielessä kuin siinä, että hän yritti jatkuvasti kyseenalaistaa nämä tekijänimet. Samalla kun Blanchot kirjoitti kirjallisuutta ja filosofiaa, hän kyseenalaisti oman asemansa kirjoitustensa omistajana ja vallanpitäjänä. Tästäkin syystä Blanchot’a ei haluaisi nimetä kirjailijaksi, vaan on tyydyttävä sanaan ”kirjoittaja” joskaan ei tarkalleen siinä mielessä kuin Ronald Barthes ”kirjoittajalla” erotuksena ”kirjailijasta” tarkoitti.1

 

Jos kirjailijantyötä lähestyy Blancho’n kahden mykkyyden näkökulmasta, saattaisi ensinnäkin päätellä, että vetäytyminen julkisuudesta tarkoittaa myös vetäytymistä vastuusta. Tätä Blanchot ei kuitenkaan tarkoittanut, vaan hän näki että tavallisella kasvottomalla kansalaisellakin on vastuunsa, ja tämä vastuu painaa ehkä syvemmälle, koska kadunmiehelle ei ole luvassa palkinnoksi sankarinviittaa.2 Kirjailijalle tuota viittaa tarjotaan, ja hän tahtoo ehkä sitä tavoitella, mutta jos se tarkoittaa yleisön miellyttämistä tai lukijalle kirjoittamista, Blanchot pitää sitä toivottomana yrityksenä. Lukija ei halua hänelle kirjoitettua teosta, vaan vieraan teoksen, josta hän löytää jotain hänelle ennen tuntematonta. Blanchot’n omin sanoin sanottuna esseessä ”Kirjallisuus ja oikeus kuolemaan”:

 

Nimenomaan yleisölle kirjoittava kirjailija ei todellisuudessa kirjoita: yleisö kirjoittaa, minkä vuoksi yleisö ei voi enää olla lukija – lukeminen on vain näennäistä, todellisuudessa se ei ole mitään.

 

Yleisölle kirjoittamaton kirjailija ei voi silti vetäytyä vain itseensä, koska silloin hänen olisi luovuttava myös kirjoittamisesta, toimesta, josta pitäisi syntyä joku jälki, jotain joka tulisi itsestään tietoiseksi tuloksistaan riippumatta. Kirjailija voi yrittää oikeuttaa itsensä antamalla itselleen kirjoittamisen tehtävän, yksinkertaisen kirjoittamisen toimen ilman tulosvastuuta, ja näin Blanchot’n mukaan esimerkiksi Valéry pelasti itsensä. Muihin kirjailijanimiin, joiden kautta Blanchot lähestyy yhtä ainutta pääkysymystään ”mitä on kirjallisuus”, kuuluvat etenkin Dostojevski, Hölderlin, Kafka, Mallarmé ja Rilke.

 

Kysymällä ”mitä on kirjallisuus” – tai Sartren esseen mukaisesti Mitä kirjallisuus on? – kuristetaan monesti kirjallisuus pelkiksi lajityypeiksi ja perustetaan kirjallisuuden kaanon, mikä sulkee ulkopuolelleen sen mitä kirjallisuus voisi olla. Mikä voisi olla kirjallisuuden mahdollisuus Auschwitzin jälkeisessä ajassa, jossa taide on menettänyt asemansa ihmisten kohtaloiden ohjaajana? Mitä on taide, joka jatkuu, vaikka Sartren esseen vastaisesti myönnettäisiin, että taide ei enää liity aktiiviseen työhön maailmassa? Jos kirjallisuus ei ole taistelua eikä sitoutumista tai politiikkaa, vaan taidetta, sen mahdollisuus olla olemassa, on oltava tänä päivänä koko ajan mietinnän alla. Tätä kirjallisuuden mahdollisuutta olemassaoloon Blanchot kuvaa esimerkiksi Hölderlinin runoudessa runoilijasta, Kafkan taistelussa teoksen mahdottomuuden kanssa, Mallarmén yritystä tehdä kirja, joka ei enää riipu tekijästä eikä maailmasta ja Rilken runoilijan epätoivona mahdottoman asian itsepintaisena jatkumisena.

 

Blancho’n kirjailijoista suurimpien lähestymisen voi laskea kirjallisuuskritiikin piiriin, mutta kritiikki ei tarkoita tässä arvoarvostelmia kirjailijoista tai heidän teksteistään, vaan kirjoittajan yritystä kohdata toinen kirjoittaja. Näin kritiikki muuttuu enemmän kirjailijan ja lukijan dialogiksi, yritykseksi kommunikoida sillä tavalla, että hän ei kerro keitä kirjailijat ovat – eli hän ei tee kirjallisuudenhistoriaa – eikä hän tee teosanalyysejakaan. Sen sijaan hän etsii jälkeä kokemuksesta, josta käsin teos on syntynyt. Tämän kirjallisuuden kokemuksen hän lukee usein esiin kirjailijoiden ei-kirjallisista teksteistä kuten päiväkirjoista ja muistiinpanoista, mutta näin ei synny omaelämäkertojakaan, vaan yrityksiä kuvata kirjailijan työtä lumoutumisen ja eksymisen tilana, jonka lävistää teoksen vaatimus. Kirjailijana olemisen tilan Blanchot näkee mahdottomana, alituisena horjumisena toimettomuuden ja toiminnan välillä. Kirjoittaminen on kyettävä aloittamaan, mutta tämä päätös supistaa välttämättä kirjallisen avaruuden tilaa. Toisaalta teoksen lähestyminen saa kirjailijan eksymään itsestään, omasta minästään ja lumoutumaan tulevan teoksen takia. Blanchot yrittää määritellä määrittelemätöntä ja näin hän tekee yrityksellään palveluksen sille, joka ei löydä kirjoittamisen kokemukselleen sanoja tai yrittää kohti teoksen syntymisen mahdollisuuksia.

 

Mikä teos sitten on? Se on vain tehty, ja se on. Teos ei ole kirja materiaalina eikä se sijoitu aikaan tai tilaan, vaan teos itse avaa ”toisenlaisen ajan”, toisenlaisen tilan, jonka voi nimetä avaruudeksi. Jos teos on teos, sen oma tila on avautuva, avautuminen kohti kaaosta -- tai Blanchotä’n omin sanoin kohti ”toista yötä”. Tämän ”kirjallisen avaruuden” taustalla ovat Heideggerin kirjoitukset teoksesta Avoimen avautumisena, mutta toisin kuin Heidegger ja Sartre Blanchot ei usko, että taide voi palata tilaan, johon totuus saattaisi tulla. Taiteen tehtävänä Blanchot ei näe enää kodin, olinpaikan tai valtion perustamista, vaan eksymisen, ulkopuolelle ajautumisen, katoamisen Kafkan kuvaamaan erämaahan vailla toivoa Luvatusta Maasta. Kirjailijan on eksyttävä, menetettävä maailmansa, kaikki, jotta toinen, toisen yön ja ihmisen äänet päästetään kuuluville. Teoksen syntyä voi kuvata Kirjallisen avaruuden suomentajan Susanna Lindbergin sanoin ”maailmanavaruuden kahinaksi kirjailijan sydämessä”, mutta tämä sydän ei ole romantikkojen salainen lähde, josta minä pulppuaa, vaan sydäntä joka sykkii sen takia että sillä on mahdollisuus avautua kohti ulkopuolta. Sisin ja ulkopuoli luovat toisensa tässä liikkeessä.

 

Liike kuitenkin pysähtyy, kun se nimetään. Asian nimeäminen on sen tappamista, kuten Hegel kirjoitti. Blanchot lähtee samasta ajatuksesta esseessä ”Kirjallisuus ja oikeus kuolemaan”: Asian nimi on sen hauta. Nimeämisen mahdollisuus on asian poissaolon mahdollisuus, ja vastaavasti oma kirjoitukseni on oma hautani, koska teksti jatkaa elämäänsä minusta riippumatta. Kun sanon nimeni, on kuin lukisin omat muistosanani, erotan itseni itsestäni, en ole enää läsnäoloni vaan hautakiveni, jonka tehtävänä on olla painona tyhjyyden päällä. Pitäisikö kirjailijan siis lopettaa kirjoittaminen, että kirjoitus ei olisi hauta? Vai pitäisikö kirjailijan jatkaa tätä kuoleman työtä, tehdä kuoleman teosta? Paradoksaalisesti kuolema on sekä kirouksemme että olemassaolomme edellytys. Blanchot’n esseen sanoin:

 

Kuolema johtaa olemiseen: tässä on ihmisen toivo ja hänen tehtävänsä, koska juuri tyhjyys auttaa tekemään maailman, tyhjyys luo maailman ihmisessä, joka työskentelee ja ymmärtää. Kuolema johtaa olemiseen: tässä on ihmisen haava, hänen onnettoman osansa alkuperä.

 

Kuten kuolema, kirjallisuus on äärimmäinen kokemus, äärimmäinen raja, jotain joka elää ilman meitä ja samalla se on jotain, joka on ja koskee meitä. Kuolemaa niin kuin kirjallisuutta ei tavoita, jos pyrkii ottamaan ne valtaansa, vaan eräänlaisena puhtaana toimettomuutena.

 

Kirjailija horjuu toimettomuuden ja toiminnan välillä, koska kirjoittaminen on kyettävä aloittamaan, mutta tämä päätös supistaa välttämättä kirjallisen avaruuden tilaa. Siinä määrin kuin kirjailija yhä kirjoittaa hän on oman kuolemansa henkiinjääjä, koska teos on teos vain, jos kirjailija on kuollut teoksesta. Teosta kirjoittaessaan kirjailijan pitäisi siis sanoa lause, joka on elävälle ihmiselle mahdoton: Olen kuollut. Tätä Blanchot pitää fiktion eli valheen alkuperänä. Näin kirjailijan työnä on elää kuoleman avaruudessa, Orfeuksen kuolemanvarjon maassa, jossa oma kuolema on vielä vähän edessä ja samalla jo takana, jos teos on tullut tehdyksi tai vaikka yrittäisi tehdä hyvää työtä ja kirjoittaa muusansa manalasta ulos.

 

Tämä kirjailijan työ, liukuminen mahdottoman ja mahdollisuuden avaruuden äärellä, tekee hänet jatkuvasti poissaolevaksi, samalla kun tämä vastuuttomuus luo hänen riskinsä ja vastuunsa laajuuden. Tästä liikkeestä on tuloksena se, että ”kun rehellinen tietoisuus arvostelee kirjailijaa pysäyttämällä hänet yhteen näistä muodoista esimerkiksi tuomitsemalla teoksen epäonnistuneeksi, kirjailijan toinen rehellisyys vastustaa toisten vaiheiden nimissä ja vetoaa taiteen puhtauteen, joka puolestaan näkee epäonnistumisessa oman voittonsa.” Ja toisinpäin. Silloin kun kirjailija onnistuu, hän Blanchot’n esseen sanoin tunnistaa itsensä jo jossain toisessa vaiheessa:

 

Kun häntä puhutellaan kauniin teoksen tekijänä, hän kieltää teoksen. Kun häntä ihaillaan innoittajana ja nerona, hän näkee itsessään vain uutteruutta ja kovaa työtä. Kun kaikki lukevat häntä, hän sanoo:”Kuka minua voi lukea? En minä ole mitään kirjoittanut.” 

 

Mutta vallankumousvuonna 1793 Ranskassa eli mies, jolle kuolema oli suurin intohimo ja perimmäinen latteus. Hän samaistui täydellisesti vallankumoukseen ja hirmuvaltaan. Hän oli aristokraatti, vapaamielinen, aika ujo, nöyristelevän kohtelias, mutta hän kirjoitti, ja hänet vangittiin Bastiljiin, vaikka hän ymmärsi parhaiten että vapauden hetkellä kaikkein mielettömimmät intohimot voivat muuttua todellisuudeksi, olla laki. Tätä miestä Blanchot pitää kirjailijana ennen kaikkea.  Markiisi de Sadessa ”yhdistyvät kaikki kirjailijan ristiriidat”:

 

Yksinäinen, kaikista ihmisistä yksinäisin ja kuitenkin julkinen hahmo ja tärkeä poliittinen persoonallisuus. Ikuisesti vangittu ja ehdottoman vapaa, teoreetikko ja absoluuttisen vapauden symboli. Hän kirjoittaa valtavan tuotannon eikä tämä tuotanto ole olemassa kenellekään. Tuntematon, mutta sillä, mitä hän edustaa, on kaikille välitön merkitys. Hän on vain kirjailija, joka kuvaa intohimoksi korotettua elämää ja julmuudeksi ja hulluudeksi muuttunutta intohimoa. Hän tekee yksilöllisimmästä, kätketyimmästä ja järjettömimmästä tunteesta yleispätevän väitteen, julkisen puheen todellisuutta, josta historian myötä tulee pätevä selvitys ihmisen osasta kokonaisuudessaan. Lopulta hän on negaatio itse: hänen tuotantonsa on pelkkää negaation työtä, hänen kokemuksensa raivoisaa verenhimoista negaatiota, joka kieltää toiset ihmiset, Jumalan, luonnon, ja tässä loputtomasti jatkuvassa kehässä nauttii itsestään ehdottomana suvereeniutena. (”Kirjallisuus ja oikeus kuolemaan”)

 

1) Suomeksi Roland Barthesin artikkeli, jossa pohditaan muun muassa ”kirjailijan” ja ”kirjoittajan” töiden eroavaisuuksia löytyy teoksesta Tekijän kuolema.

2) Yksilön vastuuta ja mahdollisuutta muodostaa todella ”yhteisöllinen” yhteisö Blanchot on pohtinut tarkemmin teoksessa Tunnustamaton yhteisö.

Barthes, Roland (1993) Tekijän kuolema, tekstin syntymä. Toim. Lea Rojola, suom. Lea Rojola ja Pirjo Thorel. Jyväskylä: Vastapaino.

Blanchot, Maurice (2003) Kirjallinen avaruus. Suom. Susanna Lindberg. Vantaa: ai-ai. (Alkuteos L’espace littéraire. Editions Gallimard 1955.)

Blanchot, Maurice ”Kirjallisuus ja oikeus kuolemaan.” Suom. Outi Alanko. Tampere: Nuori Voima 1/2001. (Alkuteos La Littérature et le droit ála la mort. Gallimard 1949.)

Blanchot, Maurice (2004) Tunnustamaton yhteisö. Suom. Janne Kurki ja Panu Minkkinen. Helsinki: Loki-Kirjat. (Alkuteos La communauté inavouable. Les Edition de Minuit 1983.)

Kirjailija omisti elämänsä hiljaisuudelle. Maurice Blanchot’n muistokirjoitus. Alanko, Outi. Helsingin Sanomat 26.2.2003.

Sartre, Jean-Paul (1976) Mitä kirjallisuus on? Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Keuruu: Otava. (Alkuperäisessee Qu’est-ce que la littérature?. Editions Gallimard, Pariisi 1948.)

Tossavainen, Jouni: ”Maurice Blanchot’n käsityksiä kirjailijantyöstä”, Jyväskylän yliopisto 2006.

 

 

maanantai 9. joulukuuta 2024

Liiketoimintasuunnitelma: Hyvien Kirjoittajien Seura

 


Sibelius-Akatemian 15 opintoviikon sisältötuotantoalan yrittäjyyskoulutus alkoi 1.1.2001 ja päättyi 15.6.2001. Koulutuksen jälkeen en perustanut yritystä, mutta päätin lopettaa työt Savon Sanomissa.” (”Liiketoimintasuunnitelman” tausta. Johdatus Jouni Tossavaisen runouteen, Pro gradu Jyväskylän yliopisto 2004, 10)

Toimitussihteerinä Savon Sanomissa kehitin ja toimitin Kirjaverkko-portaalia vuosina 1998–2000. Yrittäjäkoulutuksessa tuotin Kirjaverkkoon pohjautuvan liiketoimintasuunnitelman Hyvien Kirjoittajien Seurasta.

Keskisuomalainen Oyj:n omistamassa Savon Mediassa Kirjaverkon kehittämistä jatkettiin yhtä vähän kuin muutakin digitaalisen tuotannon jalostamista 2000-luvun alkuvuosina.

Hyvien Kirjoittajien Seurakin jäi vain vapaalle kirjailijalle tuloja tuottamattomaksi suunnitelmaksi, joka ei kiinnostanut kirjoittajia, kustantajia eikä bisnesenkeleitä.    


Kirjaverkko HKS
HYVIEN KIRJOITTAJIEN SEURA

 

Kirjaverkossa liityt Hyvien Kirjoittajien Seuraan, HKS, jossa julkaiset ja saat suoraa palautetta hyvin kirjoittavilta ammattikirjailijoilta.

Hyvien Kirjoittajien Seurassa, HKS, olet yhteydesssä muiden kirjoittajien ja kirjailijoiden lisäksi suoraan kirjankustantamoihin, joista moni esikoiskirjailijaksi haluava saa nykyisin odottaa palautetta jopa vuoden.

HKS-arvostelupalvelun lisäksi Savon Median Kirjaverkko julkaisee hyvien kirjoittajien parhaita tekstejä ja maksaa niistä julkaisupalkkion.

Nettikirjoittamisen lisääntyessä tarvitaan entistä enemmän ammattimaista palautetta. Sitä löytyy Hyvien Kirjoittajien Seurasta.

  

Kirjaverkon tuottajan kautta saavat jo nyt palautetta ne HKS:n ystävät, jotka ovat lähettäneet Atena-, Minerva- ja  Like-kustantamoihin käsikirjoituksia. Vuosittain esimerkiksi Likeltä jää julkaisematta noin noin tuhat käsikirjoitusta.

Muut kustantajat lähtevät Kirjaverkkoon mukaan, jos käsikirjoituspinojen paineita saadaan purettua ja uudet kirjoittajat löytyvät ajoissa ja jaksavat jatkaa käsikirjoitustensa työstämistä kirjaksi asti yhteistyössä Hyvien Kirjoittajien Seuran kanssa.

Yhtenä mahdollisuutena kirjoittajille tarjotaan book on demand -palvelua niin että tekstit viimeistellään yhteistyössä valmiiksi teoksiksi ja toimitetaan kuten Nihil Interitin ePoetry-sarjassa. Kirjaverkon yhteistyö Hyvien Kirjoittajien, painojen, kustantamojen, nettijulkaisijoiden ja kustannustoimittajien kanssa lähestyy näin kirja-agentin työtä, jota Suomessa ei vielä tehdä.

Kirjaverkon lisäarvopalveluihin kuuluvat myös tekstiviestirunot, joiden kirjoittamisesta kilpailtiin ensimmäisen kerran Suomessa 1.6.2001. Kilpailun sponsoreina olivat Kuopion Puhelinyhdistys, Vestäjät ja Savon Sanomat.

Hyvien Kirjoittajien Seuran lisäksi Kirjaverkossa voi liittyä esimerkiksi kirjailija Pauli Kallion yhteistyössä kuopiolaisen Mindcomin kanssa kehittelemään vuorovaikutteisen verkkotarinan tuottamiseen. Yhteistyötä tehdään myös Oriveden Opiston Teletopeliuksen ja Elämäntarina-hankkeen kanssa. 

Mahdollisia ammattilaisia, jotka itse tunnen ja jotka lähtevät mukaan, jos heille maksetaan tehdystä työstä oikea palkka, ovat esimerkiksi Kari Hotakainen, Sari Mikkonen (ny. Airaksinen), Mari Mörö, Kauko Röyhkä, A. W. Yrjänä... Markkinoinnissa nämä "tähdet" nostetaan esiin. Tätä HKS:stä luotavaa julkista mielikuvaa palvelevat myös printtimainokset, ammattilaisten nettiesittelyt ja linkitykset blogeihin.

 Netin Kirjaverkossa on julkinen ja yksityinen osa. HKS:n julkinen osa tarvitaan, jotta julkaisija saa nettisivuilleen kävijöitä ja Kirjaverkko alustan. Ammattilaisilta ostetut tekstit, joko palautteet tai valmiit novellit, runot ja muut tekstit julkistetaan vähitellen verkkoon. Tällä varmistetaan aina uutta luettavaa HKS:n julkisen puolen kävijöille.

Yleisellä ja yksityisellä puolella niin ammatti- kuin harrastajakirjoittajat itse päättävät, minkä tekstin ja miten he haluavat sen arvioitavaksi. Samalla tavalla yksilöllisesti jokaisen tekstin kohdalla erikseen päätetään sen julkaisemisesta, kuluista ja palkkioista. Ammattikirjoittajien kanssa tästä tehdään kirjalliset sopimukset ja harrastajien kanssa nettisopimukset esimerkiksi kirjailija Leevi Lehdon vetämän ePoetryn mallin mukaisesti.

Kirjaverkko takaa myös vapaan keskustelun ja julkisen vastineoikeuden käyttämisen keskustelua-sivustossa, jota hoidetaan sanomalehden yleisönosaston periaatteiden pohjalta.

 Yksityisellä puolella kalleinta on tilata Kirjaverkossa julkaisematon ateljeekritiikki tietyltä kirjoittajalta. Jos ateljeekritiikki julkaistaan, tästä ammattikirjailija saa vielä suuremman palkkion, mutta kirjoittajan kustannukset pienenevät, koska hän saa palkkion julkisella puolella julkaistusta tekstistä.

Esimerkiksi jos tilaa pelkän kritiikin, se maksaa vaikka 100 euroa. Jos teksti julkaistaan Kirjaverkossa, kritiikki maksaa vain 50 euroa eli kirjoittaja saa 50 euron palkkion. Jos sekä teksti että kritiikki julkaistaan, kirjoittaja maksaa nolla euroa.

Kirjaverkon tuottajan kannalta ansaintalogiikka perustuu siihen olettamukseen, että suurin osa kirjoittajista haluaa pelkän palautteen omasta käsikirjoituksestaan ja nämä tuottaja kirjoittaa itse. Jos ammattilaisille tulee liikaa luettavaa, arvioiden hintaa nostetaan.

Kysymyksiä:

- Miten Savon Mediat hyötyy hankkeesta?

(Vastaus: Savon Media hyötyisi siitä, että "kirjallisuusportaalissa" olisi klikkaajia, joille esim. mainostaa lehtiä ja kirjoja. SM tarjoaisi myös ainutlaatuisen palvelun lukijoilleen. Tällaista mahdollisuutta, joka lähestyy kirja-agentin toimintaa ei tarjota tällä hetkellä missään muualla.)

- Entä jyväskyläläiset Atena ja Minerva ja löytyykö yhteisiä etuja Savon Median kanssa?

(Vastaus: Väli-Suomen yhdistettävä voimia myös kulttuuriklusterin puolella)

- Pahimmat kilpailijat?

(Vastaus: Toiset arvostelupalvelut, joiden kautta ei ole kuitenkaan mahdollista julkaista tekstiään eikä valita palautteensa antajaa.)

- Onko tuottaja kirjailija Jouni Tossavainen, Tmi Tossavainen vai Kirjaverkko oy?

- Ulkoinen ilme: nettisivun rakenne, printtimainokset, maksukaavakkeet, paperit, logot, kirjekuoret, kirjamessuille HKS-juliste?

- Sopimukset Kirjaverkon tekijänoikeuksien jäämisestä tuottajalle ja siitä, että maksuliikenne sotuinen ja alv-veroineen kiertää julkaisijan palkkakonttorin kautta?


Sis.com-sanastoa 2001 


Tekoäly ja pilvipalvelut eivät kuuluneet sanastoon 2000-luvun alussa, kun Sibelius-Akatemia koulutti savolaisia sisältötuottajiksi Kuopiossa. Esimerkiksi vuonna 2021 Cybersecurity Venturesin mukaan maailmanlaajuisesti 50 % kaikesta tiedosta tallennettiin pilveen. Vuonna 2015 vain 25 % kaikesta tiedosta oli tallennettuna pilveen.

Maailmanlaajuisten digitaalisen sisällön luomismarkkinoiden kooksi arvioitiin 32,28 miljardia Yhdysvaltain dollaria vuonna 2024, ja sen arvioidaan kasvavan CAGR:llä 13,9 % vuodesta 2025 vuoteen 2030.


Sisältötuotanto (Content Creation Industry): "Sisältötuotannolla tarkoitetaan sekä perinteisille jakelukanaville että sähköisille viestimille laaditun dokumentti-, kulttuuri-, opetus-, palvelu-, viihde- tai markkinointiviestinnällisen ohjelmasisällön tuottamista sekä siihen liittyvää liiketoimintaa." (Suomen kauppa- ja teollisuusministeriön sisältötuotantoprojekti 2001)

 

Infocom-klusteri, sisältötuotanto on osa Infocom-klusteria, johon kuuluvat myös informaatioteknologia ja viestintäinfrastruktuuri.

 

Tekijä, luonnollinen henkilö, joka on luonut teoksen.

Teos, kirjallinen tai taiteellinen, omaperäinen ja itsenäinen, myös teoksen osan osalta suojattu.

Tekijänoikeus ei suojaa ideaa, menetelmää, juonta, tietoa, teoriaa, periaatetta, käsitettä, logiikkaa, algoritmia, rakennetta, konseptia, hahmoa, jos se ei ole teos.

- Onks Viljoo näkyny? ei ole teos.

Vapaata aineistoa ovat ei riittävän omaperäiset teokset, teokset joiden tekijän kuolemasta yli 70 vuotta, lait ja asetukset, viranomaisten päätökset ja lausumat.

 

Idea, ratkaisu, joka näyttäisi poistavan ongelman.

Keksintö, idea, jonka keksinnöllisyys tai suojattavuus on selvitetty.

Innovaatio, keksintö, joka on toteutettu kaupallisella asteella.

 

Kulttuuri, elämäntavan henkiset, aineelliset ja sosiaaliset käytännöt.

Kulttuuriteollisuus, laajimman määritelmän mukaan "kaikki tuotanto, jossa merkitystenvaihto on ensisijaista". Taiteilijan luovan työn merkityssisältöjen tuotteistaminen teokseksi: esittäminen, kopiointi, jakelu ja vastaanotto.

Kulttuuriteollisuuden arvonlisäketju: idean keksiminen, jatkojalostus, tuotteistaminen, markkinointi ja jakelu loppukäyttäjille.

Arts management, taiteen tuotteistaminen niin että taiteen laatu säilyy talouden pysyessä tasapainossa.

Taide, Volmar Kilpisen sepittämä uudissana vuodelta 1842, ja sen kantasana taitaa on itämerensuomalainen johdos samasta kannasta, joka esiintyy sanassa taju. So. tajutaito.

Taiteilija, taitotajuntaja, taide sanan johdos tullut käyttöön 1800-luvun jälkipuoliskolla

Mesenaatti, taiteilijaa taloudellisesti avustava varakas henkilö.

Sponsori, rahoittaja, lat. sponsor, takaaja, takuumies.

 

Media, julkiset tiedotusvälineet.

Uusmedia, digitaalisen median yläkäsite.

Multimedia, monimediallinen kerrontapa, aiemmin hypermedia (akat. "ylimedia").

Off-line media, välitystapana "romppu", cd-rom, DVD.

On-line media, välitystapana internetti tai mobiili.

Mobiili, langattomat sähköiset palvelut.

I-mode, kännykkä + mobileinternet + sähköposti.

Interaktiivisuus, käyttäjän ja koneen vuorovaikutus.

Internet, www:tä hyödyntävä verkko, johon kaikilla on pääsy toisin kuin intranetissä.

Data, sähköinen informaatio.

Digitaalisuus, kaikki data voidaan muuttaa sähköiseen muotoon.

Digimaailma: internet, mobiilipalvelut, digi-radio, digi-tv.

eBusiness, elektroninen kaupankäynti on tietoverkkojen kautta käytävää liiketoimintaa.

Portaali, verkkopalvelun esittelysivu.