Näyttelyissä ja
kirjassa Suomen itä valokuvissa (Musta Taide 2020) Ben Kailan
valokuva ”Sarjasta Siirtosuomalainen (Tuupovaara, 1973)” esitellään dokumentaarisena
ajan henkeä kuvaavana tilanneotoksena:
”Ben Kaila ja Risto
Vuorimies opiskelivat valokuvausta Tukholmassa 1970-luvun alussa, ja tuolloin
he valokuvasivat Suomesta Ruotsiin muuttaneita siirtolaisia. Palattuaan
kotimaahan he matkustivat Pohjois-Karjalaan katsomaan kyliä, joita suuri muutto
oli tyhjentänyt. Ajan henki tiivistyy Kailan Tuupovaarassa ottamaan
tilannekuvaan.”
Tilannekuva ei ole
kuitenkaan aito vaan lavastus. Tämä paljastui vasta sen jälkeen, kun Suomen itä valokuvissa
-näyttely oli jo esillä Joensuussa. Avajaisissa kuvan taksimiehen poika
tuli kertomaan näyttelyn kokoajalle Riitta Raatikaiselle, että hänen
isänsä kuljetti kahta valokuvaajaa pitkin kyliä ja kuva lavastettiin nopeasti
jonkun mummon mökin pihassa.
Ikonisena Kiven
pyörittäjän kylän aikaisena dokumenttina pitämäni museokuva onkin tekoälyn
toimiin vertautuvaa kuvituskuvitusta. Epäilyksiä olisi pitänyt herättää jo se,
että mummo, hänen poikaansa näyttelevä Risto Vuorimies, taksikuski ja talon tarkempi
paikka jätettiin nimeämättä.
Riitta Raatikaisen
väitöstilaisuudessa Kuopion kampuksella 16.5.2025 tuli jälleen todistetuksi, miten
todellisuutta kuvastavat valokuvat perustuvat aina näkemyksiin ja valintoihin. Dokumentaariset
kuvat eivät ole koko totuus – eivät myöskään Suomen idästä.
Raatikaisen väitöskirjan
Lännen ja rajan välissä: Retrospektiivinen tutkimus valokuvasta Suomen idän
representaationa 1870-luvulta 2000-luvun alkuun vastaväittäjänä toimi
professori Helena Sederholm ja kustoksena professori Risto Turunen.
Sanoin kerrottu valokuva
Väitöskirjan perustuvassa
teoksessa Valokuvin kerrottu itä (Musta taide 2025) Tuupovaaran kuvaa ei
näytetä eikä siihen viitata. Väitöskirjan sivulla 449 kuvan tarina kerrotaan
näin:
”Ainoa Ben Kailan
Tuupovaarassa kuvaama nuori aikuinen seisoo musta puku yllään ja musta kravatti
kaulassaan taksin kupeella, vieressään pahvilaatikko ja pari puolityhjää
kassia. Vaikuttaa siltä kuin hän olisi heittämässä hyvästejä pieni kokoiselle,
huivipäiselle naiselle, joka on seisahtunut tohveleissaan pienen mö kin
rappusen eteen. Kuvaan tiivistyy aikakauden murrosluonne. Matalan mökin nurkan
ja nuoren miehen välinen tila muodostaa jakolinjan menneen ja tulevan, jäävän
ja lähtevän, välille. Mökki, nainen, maitokärryt ja viinimarjapensaat jäävät ja
kivet ja maisema pysyvät, mutta mies, laukut, pahvilaatikko ja taksi poistuvat
toiseen aikaan ja toisenlaiseen elämään. Kuvan ulkopuolelle leikkautuva auton
keula on jo näkymättömissä, menossa kohti sitä minne miehen vartalokin jo
kallistuu, kohti kaupungistuvaa nykyaikaa (vrt. Vallius 2013: 376).
Edellä kerrottu
tulkinta kuvan sisällöstä on yleinen ja aikakauden kontekstissa johdonmukainen,
mutta se ei vastaa tapahtunutta todellisuutta. Kuvassa näkyvä mies on
tuupovaaralainen taksinkuljettaja, joka kyyditsi ja opasti Kailaa ja
Vuorimiestä keväällä 1973 heidän etsiessään sopivia kuvauskohteita. Kuvassa
näkyvä nainen on edellisen tuttava, jota seurue kävi yhdessä tervehtimässä.
Ben Kailan mukaan kuva syntyi melko spontaanisti, mutta se ei ole raportoiva
dokumentti vaan suunnitelmallisesti toteutettu, draamallinen kohtaus (Kaila
2021.) Kuvan vakiintunut tulkinta on esimerkki semiosfäärin tavasta toimia.
Kulttuuri tuottaa toisteisuutta. (Ks. Tarasti 1990: 200–205.)”
