Suomen nuijituimmat kansakoulun opettajat

Kirjailija, ohjaaja tai taiteilijaeläkeläinen Juha Hurme on kirjoittanut elämäkerran Suomen nuijituin nainen (2025) kotimaisen naisviihteen taitajasta ja painosten kuningattaresta Anni Polvasta (1915–2003). Polvan Tiina-kirjoja tuli luettua Saarismäen kansakoulun kirjastosta, kuten myös Aino Räsäsen Helena-sarjaa ja Hilja Valtosen romaani Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926). 

Räsäsen ja Valtosen kirjoihin palasin Koulu-romaania kirjoittaessani. Räsäsen valokuvaan törmäsin Maaningan kirjastossa Kirjailijat teillä -kiertueella. Yleisön joukossa muun muassa Liisamaija Tikkanen todisti, että Räsäsen henki elää ja sitä vaalitaan Maaningalla.

Aino Räsänen (os. Heikkinen) 1910–1995 syntyi Nakkilassa ja asui Maaningan Käärmelahdessa mentyään naimisiin vuonna 1934 maanviljelijä Toivo Räsäsen kanssa. Jyväskylän opettajaseminaarista valmistunut Räsänen oli saanut ensimmäisen työpaikkansa synnyinkuntani Tervon kansakoulusta.

Räsäsen Soita minulle, Helenasta! (1945) otettiin 26 painosta. Kaiken kaikkiaan teoksia on painettu yli kaksi miljoonaa kappaletta, ja julkaistun lehtikritiikin perusteella Räsästä voi pitää yhtä nuijittuna naisena kuin Anni Polvaa ja Hilja Valtosta.

Heinävedellä syntyneestä kansakoulun opettajasta Valtosesta (1897–1988) ei ole julkaistu varsinaista elämäkertaa, jos sellaiseksi ei lasketa Valtosen muistelmaromaania Omakehu (1973). Maaningan painosten kuningattaresta Juhani Airaksinen on julkaissut muistelmateoksen Helenoitten Helena (1996).

”Lehmän tissistä teatteriin”

Helsingin Sanomien 60-vuotishaastattelussa 2.10.1970 Räsästä raivostuttivat ”vihreäpeppuiset” toimittajat, jotka vaativat ottamaan kantaa seksiin: ”Olla nyt yht’äkkiä jotakin mieltä seksistä, kun ihminen on sentään ollut naimisissa yli 25 vuotta.”

Roolijaosta tässä perheessä ei käyty keskusteluja, vaan Toivo hoiti Ainoansa, laittoi ruokaa ja siivosi. Aino puolestaan kirjoitti, huusi ja komensi Pettäiseksi nimittämässään talossa. Kahdesta leikkauksesta toipuva kirjailija sanoo, että hänen ”on pakko kirjoittaa kirja, jotta paranisi”.

Tällä kertaa hän paljasti myös aiheensa: ”Aioin kirjoittaa siitä, kuinka emännät ja isännät myyvät maansa ja mantunsa ja menevät kaupunkiin ja ostavat osakkeen. Mitä helvettiä siitä tulee, kun yht’äkkiä täytyy siirtyä lehmän tissistä teatteriin.”

Vuonna 1971 ilmestyikin romaani Annika tulee kaupunkiin ja sen jälkeen vielä kuusi teosta, viimeisenä romaani Sirpale onnea (1980), josta löydän arvosteluja yhtä vähän kuin muistakin lopputuotannon teoksista.  Kun viimeisen kirjan jälkeen elinvuosia oli jäljellä viisitoista, olivatko ne kirjailijan onnellisinta aikaa? 

Savon Sanamat 22.11.2025.

Vai kävikö niin kuin Mika Waltarille, joka kiipesi koneelle joka päivä, vaikka julkaistavaa ei enää syntynyt? Oliko kolmen lapsen äidin pakko kirjoittaa, kuten romaani Annika tulee kaupunkiin, että pysyi hengissä? Toivoakaan ei voinut komentaa eikä huutaa avuksi vuoden 1992 jälkeen.

Savon Sanomat 21.11.2025.