Valokuvarunoutta on tehty ja julkaistu 1800-luvun alkuvuosikymmenistä lähtien. Siihen verrattuna tätä kuvan ja sanan historiaa on käsitelty varsin vähän niin valokuvauksen kuin kirjallisuuden tutkimuksessa. Esimerkiksi Oxford English Dictionary ei tunne sanaa photopoetry tai photopoem. Yhtä tuntematon valokuvaruno on Kielitoimiston sanakirjalle ja Tieteen termipankille.
Corkin yliopiston tutkija Michael Nott kirjoitti ensimmäisen valokuvarunouden historian Photopoetry
1845–2015. A Cricital History (Bloomsbury Visual Arts, 2018). Nottin mukaan
sanaa valokuvaruno, photopoem, käytti ensimmäisen kerran Constance
Philips antologiassa Photopoems: A Group of Interpretations through
Photograps (1936). Nott määrittelee valokuvarunon valokuva-tekstiksi (photo-text),
jonka pääosat ovat runo ja valokuva. Valokuvaruno on siis runon ja valokuvan
välistä työskentelyä, joka voi olla vanhojen teosten yhdistämistä, runoilijan
ja valokuvaajan yhteistoimintaa tai yhden runoilija-valokuvaajan tai
valokuvaaja-runoilijan työn tulos.
Varsin harvoin valokuvaaja on kirjoittanut runonsa, ja yhtä
usein runoilija on kuvannut teoksensa. Poikkeuksia kotimaisissa valokuvaajissa
on muutama: Mikko Hietaharju, Kari Holopainen ja Ritva Kovalainen.
Runoilijoista tuoreimpia esimerkkejä ovat Tekla Inarin, Maria Matinmikon ja Aki
Salmelan kokoelmat.
Valokuvarunoutta kehittelin blogissa Kuva ja sana 2007–2022.
Jatkan pohdintaa blogissa Kirjoittajan päiväkirja ja Instagramissa. Valokuvarunojen kokoelmia
ovat Metsännenä (1990), Kuusikirja (2008) ja Näköala
Haminavuorelle (2022), ja Aviador julkaisee 2025 Museorunoihin
liittyvän laajan esseen Kuvan ja sanan työpajassa.
Toisin kuin aiemmissa kokoelmissani Museorunoissa säkeet rikkovat
dokumentaaristen valokuvien pintaa. Mutta haaste on edelleen sama kuin skottirunoilija ja professori Robert Crawfordin
ja valokuvaaja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa (Photopoetry:
A Manifesto, 2016): ”Sekä valokuvan että runon
on toimittava itsenäisinä teoksina” ja ”yhteisteokseen valokuvan ja runon on
tuotava oma syventävä osuutensa.”
(Jouni Tossavainen: ”Itsenäiset yhdessä”, Tiede &
Edistys 2/2025, 46–55)
Voi että, miten hienoa nähdä valokuvarunouden saavan ansaitsemaansa huomiota Tiede & Edistys -lehden numerossa 2/2025! Jouni Tossavaisen essee "Itsenäiset yhdessä" tuo esiin valokuvan ja runon ainutlaatuisen vuoropuhelun, jossa molemmat taiteenlajit säilyttävät itsenäisyytensä mutta täydentävät toisiaan. Tämä lähestymistapa avaa uusia näkökulmia taiteelliseen ilmaisuun ja haastaa perinteisiä käsityksiä runoudesta ja valokuvauksesta.
VastaaPoistaOn erityisen kiinnostavaa, että Tossavainen jatkaa valokuvarunouden kehittämistä blogissaan "Kirjoittajan päiväkirja" sekä Instagramissa. Hänen aiemmat teoksensa, kuten Metsännenä (1990), Kuusikirja (2008) ja Näköala Haminavuorelle (2022), ovat olleet merkittäviä panoksia tämän taidemuodon kehityksessä. Tuleva esseekokoelma Museorunoihin liittyvä laaja essee (Aviador, 2025) lupaa jatkaa tätä inspiroivaa matkaa.
Kiitos, että jaoit tämän – se innostaa tutustumaan valokuvarunouden maailmaan ja pohtimaan, miten kuva ja sana voivat yhdessä luoda syvällisiä taidekokemuksia. 📸✍️