Muutama muistiinpano Helsingin kirjamessuilta

Matti Kangaskoski, Saila Suosiluoto ja Meri Valkama Helsingin kirjamessujen Töölö-lavalla lauantaina 29.10.200 klo 11.00-11.30. Kuva: Suomen Kirjailijaliitto.

Helsingin kirjamessuilla Suomen Kirjailijaliiton 125-juhlavuoden kunniaksi Matti Kangaskoski haastatteli 40 vuotta sitten alalle tullutta, 20 vuotta sitten esikoisensa julkaissutta Saila Susiluotoa ja viime vuonna debytoinutta Meri Valkamaa siitä, millaista kirjailijan ammatissa työskentely on ollut eri aikoina. 

Kirjoitin muutaman liuskan muistoista, joita ehdittiin sivuta muutaman kerran. Sen sijaan muistiinpanoja itse esiintymisestä ei juuri ehdi tehdä. Päällimmäisenä jäi mieleen esikoiskirjailija Valkaman kuvaus siitä, miten kirjoittajan tänä päivänä on kilpailtava erottuakseen muista ja kuinka paljaaksi voi tuntea itsensä someajassa.

Nettiaika on muuttanut kirjailijan ja lukijoiden suhdetta. Neljäkymmentä vuotta sitten kritiikkiä julkaistiin päivälehdissä enemmän, mutta lukijat jäivät hiljaiseksi kansaksi. Toisaalta kriitikon rivit jäivät lopullisemmiksi tuomioiksi, kun päivälehtien kulttuuri- ja mielipideosastot eivät julkaisseet kommentteja, oikaisuja tai vastineita arvosteluihin.

Tänä päivänä kriitikolta voi puolustautua postauksella. Yhtä hyvin on vaikea välttyä lukijoiden mielipiteiltä kirjoista, olipa teosta luettu tai ei. Some ja lukuaikapalveluiden tähdittämät lukija-arviot ovat muuttaneet palautteen muotoa ja määrää, ja se maailma voi olla todella raaka. Ainakin Meri Valkama on kokenut niin.

Valkamalle oli jäänyt mieleen esimerkiksi Suomen Kuvalehden huhtikuussa julkaisema Jukka Viikilän haastattelu, jossa Viikilä mainitsi säpsähtävänsä hereille yöllä ja miettivänsä, onko Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä taas haukuttu Taivaallista vastaanottoa.

Samaan teoksen vastaanottoa hämäävään suuntaan on viittonut Saila Susiluodon mielestä autofiktion "nousu". Mutta on myös yksi asia, joka ei ole muuttunut. Niin Susiluodon kuin oman muistini mukaan runokeikan palkkio on pysynyt samana. Esimeriksi messuilla kirjailijaliitto on tietääkseni ainoa ohjelmajärjestäjä, joka maksaa palkkaa kirjailijalle: 200 euroa esiintyjälle ja haastattelijalle 280 euroa puolen tunnin lavaesiintymisestä.

Omissa kommenteissani veikkasin, että suurin muutos on vauhdin kiihtyminen. Esikoista naputtelin Optima Elitellä (DDR). Nyt on kaksinkertaiset kuuntelunopeudet äänikirjoissa, sadasosasekunnit pörssissä, vuodessa ilmestyy 300-400 runokirjaa, joita kukaan ei lue. Vuonna 1985 ilmestyneen esikoiseni aikaan seitsemän tai kahdeksan pääkustantajan kautta kanonisoidut kokoelmat ehti lukea, painokset olivat 1 000–1 500 kappaletta, omakustanteita ilmestyi vähän ja esittävästä runoudesta puhui vain Suomen Lausujain Liitto.

Aikamme on sähköisen värinän lukuja, joiden varjossa paperi on elossa edustaen hiljaisuuden taloutta. ”Ruutu syö sähköä, kokoelmaan lataan energiaa,” kehittelimme teoriaa Kangaskosken kanssa keskustellessa ennen lavalle nousua, ja sain sanottua sen myös Töölö-lavan mikrofoniin.

Sanomatta jäivät valmistelemani puheenvuoron lopetussanat Ulla-Lena Lundberg Imagen 9/2022 haastattelusta:

"Olen koko elämäni seurannut ruotsinkielistä kirjallisuutta, ja nyt alan huomata, ettei se ole niin tärkeää. Hyvin pieni osa siitä on minulle merkityksellistä, ja mitä minä kirjoitan, ei ole merkityksellistä nuorille. Ehkä isoin asia vanhenemisessa on se, että kadottaa yhteyden nuoren polven kirjallisuuteen."