Tekisi mieli runoilla, mutta kirjailijan marraskuu on muuta

Tekisi mieli runoilla kuin itse itsensä synnyttänyt voittaja:

 

Ylämäet ei riitä

niin hyvä kunto;

 

valehtelematta totiset

selät juoksevat vastaan.

 

Mutta kirjailijan syksy on muuta, valehtelematta. Runoilijaakin synkempi marraskuu on proosan kyntäjällä. Kansa päättää joululahjasta kaupassa ja kirjastossa, amatöörit mittailevat ammattilaisten työtä palkintoraadeissa. Myydystä kirjasta 3–4 euroa verotettavaa tekijälle, lainauksesta 31 senttiä ja raatien sattumat kuin haulikolla ammuttuja.

Pyssy kuin pyssy, kehno vertaus sota-ajassa. Ujostelematta asetta voi käyttää vain aikuinen pelimies taantuessaan poikuuteensa ruudun äärellä: ”Hahmo tokaisee minulle ’get good, son’ ja laukaisee kiväärinsä.” (Savon Sanomat 29.11.2022, 2)

Ovatko omat lukuni olleet haku- vai tarkkuusammuntaa selkenee seuraavassa muutossa. Neljänä vuotena kustantajat ovat lähettäneet valtion kirjallisuustoimikunnan jäsenelle kirjoja, joista noin sata jää työhuoneeseen. Moninkertainen määrä selaamalla luettuja ja kesken jääneitä on jatkanut matkaansa lahjoina, palkintoina ja kierrätyshyllyissä. 

Mutta, moniko sadasta jäljelle jääneestä jatkaa seuraavan työhuoneen kirjahyllyyn?

Neljä vuotta olen vältellyt varsinkin kotimaisten teosten julkista arvostelua, koska en halua kenellekään samanlaista kaksoisvaltaa, jota esimerkiksi entinen kriitikko käytti jakaessaan rahaa valtion kirjallisuustoimikunnassa ja toimiessaan samaan aikaan tuomarina Helsingin Sanomien kirjallisuusarvostelijana.

Neljään vuoteen mahtuu tuhansia luettuja anomuksia. Kun tekijät ja teokset eivät ole tuttuja muuten kuin mielikuvina, ensimmäinen vuosi on vaikein. Neljän vuoden jälkeen tietää, että on tullut tehtyä hyviäkin päätöksiä, ja ne kehnot muistaa paremmin. Naamatusten haukkuja on tullut vähän, tekstinäkin niukasti.

Vertaisarviointi ei ole täydellinen järjestelmä, mutta mikä olisi parempi. Esimerkiksi Taiteen edistämiskeskuksen kiireessä rakennettu ”poolijärjestelmä” korona-apurahoja jaettaessa on parhaillaan arvioitavissa, ja samanlaista kritiikkiä ja jatkuvaa kehittämistä vaatii vertaisarviointiin perustuva jakaminen.

Ensi vuonna Taiken anomusten lukijoille on luvattu jonkinlaista muuta korvausta kuin pelkät kokouspalkkiot. Sen sijaan muutosta ei ole tulossa kymmenen vuotta sitten hyväksyttyyn kulttuurilakiin, joka on ajanut alas alueellisten taidetoimikuntien toiminnan, aivan kuten lakia valmisteltaessa pelättiin, ja Taiken sisällä toimikuntien valtaa on keskitetty keskuksen johtajalle.

Vuonna 2023 valitaan uusi johtaja, hakijoita on yli kaksikymmentä. Ehkä hän saa taideneuvoston, toimikunnat ja opetusministeriön miettimään, olisiko myös Taikessa vertaisarviointiin sovellettavissa tieteen puolella pohditut kanssakulkijuuden ja yhdessäajattelun mahdollisuudet?

”Vertaisarviointi on siis tieteelle ja tutkimukselle välttämätöntä työtä, jota tehdään palkatta, usein näkymättömissä, ja jota ei arvosteta niin, että siitä olisi aidosti hyötyä esimerkiksi työnhaussa. Tämän ristiriidan voi muotoilla korostetusti niin, että vertaisarviointi on tekijöilleen merkityksellistä työtä, jota ei kuitenkaan tehdä vain kollegiaalisen yhteisön hoivaavassa sylissä vaan akateemisen kapitalismin, kilpailun ja julkaisuteollisuuden rattaissa…

Epäkohtien osoittamisen ohella hoivan käsite voi myös avata mahdollisuuksia toisin tekemiselle. Esimerkiksi Reeves [Madeleine] on ehdottanut, että vertaisarviointi hoivan käytäntönä voisi tarkoittaa arvioinnin käsittämistä affektiiviseksi ja suhteissa rakentavaksi kanssakulkijuudeksi… Tällöin arviointi ei olisikaan virheiden ja puutteiden osoittelua oletetusta neutraalista positiosta, vaan sellaista yhdessäajattelua kirjoittajan ja hänen tekstinsä kansa, joka näkisi tekstin mahdolliset ongelmat…”

( Ari Korhonen & Katariina Mäkinen: ”Vertaisarviointi – kuria vai hoivaa?”, Tiede & Edistys 3/2022).

Korjattu 5.12. Sanaston korvaus vuonna 2022 tilitetyistä vuoden 2021 lainoista ei ole 0,25 vaan 0,31 senttiä. Jaettavissa oli 8,6 miljoonaa, eikä yli 30 000 euron tilitystä jaeta.