Puhuuko kuva, kuvaako sana?

 

Aukeama Aura Saarikosken esseestä "Tahra paidassa, isoäiti kevätvalossa..." Jälki - kirjoituksia valokuvasta 2022, 126-127.

Kirjailija, valokuvataiteilija ja taiteen tohtori Hanna Weseliuksen toimittama esseekokoelma Jälki - kirjoituksia valokuvasta (S&S 2022) tuli yllättäen vastaan kirjastossa. Muistelin lukeneeni teoksesta arvostelun, joten aivan pyytämättä ja tilaamatta en lainannut kesälukemista.

Saaren näköalassa Haminavuorelle kymmenen esseistin jälkikirjoitukset innostivat kolmanteen pohdintaan valokuvarunoudesta. Ensimmäinen esseeyritys löytyy täältä ja toinen ”Seitsemän vuotta instaelämää” Parnassosta 5/2021.

▪ ▪ ▪

En osaa ottaa kuvia, sanotaan. En ymmärrä runoudesta mitään, myönnetään. Toinen ei osaa, toinen ei ymmärrä, mikä ei tarkoita, ettei kamerataidoton ja proosan purija osaisi katsoa valokuvaa – ja kumpikin lähestyy mieli hyvin sanoja myös vapaa-ajalla.

Kun kirja lähtee painoon, on aikaa miettiä vastaanottajaa. Mitä tulikaan tehtyä, kun joku ihan pian menee ihoni, kansien, sivujen ja rivien väliin? Tosin katsoja ja lukija on ollut mukana tekemisen työssä enemmän tai vähemmän, halusipa sitä tai yritti olla tiedostamatta työstäessään kirjaa, jonka vastaanoton vaikeuskierrettä lisää kuvan ja sanan yhdistäminen valokuvarunoudeksi.

Mihin vastaanottaja päätyy, kun valokuvaa ja runoutta asemoidaan päällekäin, rinnatusten, samalle sivulle tai kirjan aukeamalle? Miten tämä valokuvan ja runon dialogi tuottaa merkityksiä sillä aavistelujen mystisellä seudulla, jossa ja jonne tekijä on piirtänyt karttaansa?

Oma vuoropuheluni digivärivalokuvan ja runon kanssa alkoi blogissa Kuva ja sana vuonna 2016 ja painetaan paperille elokuuhun 2022 mennessä. Ensimmäinen esiintyminen valokuvarunojen kokoelman Näköala Haminavuorelle (Aviador 2022) kanssa pitäisi olla Runokuussa Helsingissä perjantaina 26.8.

Näköalan otoksista vedostan myös näyttelykuvia, jotka nostan seinälle ainakin kustantaja Aviadorin Kulttuurikulmassa ja Kuopiossa Minna Canthin kotitalossa Kanttilassa. Koko kesän samassa tilassa ovat esillä nuorena kuolleen kuopiolaisen valokuvaajan Veikko Kankkusen teatterikuvat kaupunginteatterin Minna-näytelmästä.

▪ ▪ ▪

Tutun kolmiulotteisen tilan, jonka illuusion valokuva usein pyrkii toistamaan, taustalla vaikuttaa näkymättömänä ajatuksena neljäs ulottuvuus, jossa odottavat assosiaation, intuition, mystiikan ja uskonnollisuuden piirteet. Neljännessä ulottuvuudessa käydään näkyvän ja näkymättömän maailman rajavesillä, tunteessa, jossa tiedetään, ettei tiedetä eikä tiedetä sitä, mitä ei tiedetä.

Kasimir Malevitšin sanoin vapautuminen kolmiulotteisesta ajattelusta päästi ”hengen vapaaseen lentoon valkoisessa tyhjyydessä”. ¹

Kun valokuva ja runo, jotka eivät ilmiselvästi liity toisiinsa samalla tavalla kuin esimerkiksi sanomalehden kuva ja kuvateksti yhdistetään, lähestytään neljättä ulottuvuutta, ja tuon näkymättömän todellisuuden varaan valokuvarunoilijakin laskee uskonsa. Valokuvaruno luottaa siihen, että vastaanottajalle syntyy kuvan ja sanan väliin tai sivulle kolmas ajatus ja toinen tila, neljäs ulottuvuus.

Vastaanottoa helpottaa ehkä se, että dokumentaarinen valokuva näyttää todellisuutta käsin- tai silmin kosketeltavammin kuin sana. Tätä todellisuuteen sitoutumisen illuusiota vahvistavat myös Näköalan kuviin laaditut kuvauspaikat ja -ajat vuoden tarkkuudella.

Valokuvarunouden vastaanoton vaikeutta lisää se, että runo elää sanojen ja säkeiden välisessä tilassa, avaruudessa, jonka todellisuutta ei tallenna minkäänlainen kamera.

▪ ▪ ▪

Mikä on lopulta kuvan ja sanan suhde? Eli miten kuvallisen merkityksen ja kielellisen merkkijärjestelmän suhde rakentuu? Mitä kuva sanoo ja miten se eroaa kirjoitetusta sanasta, joksi puhuttu ääni kuvataan kirjaimilla. Äänteen kuvia, kirjaimia, emme kuitenkaan tulkitse kuvaksi, vaan luemme kirjainten ohi, merkityksinä.

Kuvan lukemisen helppous ja vaikeus liittyy siihen, että kuvan systeemissä ei ole pienimpiä yksiköitä kielen malliin, vaan kuvan pienin yksikkö on aina jo jotain muuta. Toisaalta, kuvan oletetut pienimmät yksiköt, olivatpa ne rakeita tai kuinka isoja digitiedostaja tahansa, voivat saada symbolisen merkityksen – toisin kuin normikielen sanaa pienemmät yksiöt, foneemit.

Mutta runossa, ja varsinkin äänirunossa, puhutun kielen pienin yksikkö foneemi kantaa merkityksiä yhtä hyvin kuin pelkällä sinisellä värillä Paul Kleen maalauksessa saattaa olla näkymätön merkitystaso, jonka sanallistaminen ei onnistu ihan pienillä kirjallisilla yksiköillä.

Samalla tavalla kissaa esittävässä piirroksessa on jotain enemmän kuin sanassa kissa. Mutta mitä tämä enemmän on? Sana antaa esineelle ja ajatukselle pienen, selvän ja kaavamaisen nimen, jonka suhde näkyvään pyytää älyä: kuvan, mielikuvan, kielen ja tiedon verkon selvittämistä.

Mikä sitten on älymme suhde näkyvään? Onko olemassa ensisijaista ”puhdasta havaintoa”, jonkinlaista alkuperäistä tämänhetkisyyttä, jonka vaikkapa valokuva tallettaa. Ei ole, ei tule, sitä ei löydy edes Henri Cartier-Bressonin ”ratkaisevasta hetkestä”. Aitoa alkuperäistä havaintoa voi lähestyä, mutta se tai sen haamu ilmestyy näkymättömästä neljännestä ulottuvuudesta, kirjainten, sanojen ja rivien välistä.

Alkuperäisyyden kuvitelma on mytologisointia, joka liittyy autenttisuuden ja luovuuden käsitteisiin, ajatukseen siitä, että luovuuden lähde pulppuaa välittömyydestä. Ikään kuin luovuuteen vapautuminen vain odottaa lipittäjäänsä eikä vaadi epäilyä, kriittistä innostusta tai älyä.

Yhtä hyvin kuin valokuvan vastaanotto. Valokuvan kuvallisuus ei tarkoita niinkään valokuvan ja kuvan kohteen välistä yhteyttä, vaan sitä mitä tapahtuu valokuvan ja epäilevän, innostuneen ja kriittisen katsojan välillä.

▪ ▪ ▪

Kuvat ja sanat eivät puhu tai kerro – ihminen puhuu, osaapa hän omasta mielestään ottaa kuvia tai lukea runoa.

Kuvaan ja puhuttuun kieleen verrattuna kirjoitetulla kielellä on kuitenkin paremmat eväät ottaa etäisyyttä siihen, mikä on aistiemme anti. Me näemme kuvan välittömästi ja se vaikuttaa meihin, mutta ymmärrämmekö kuvaa ja mitkä ovat ymmärryksen syyt? Me näemme itse asian heti, mutta emme näe pitkiä syitä kuvan takana, sillä ne syyt piiloutuvat kuvaan kuin puuhun, eivätkä ne lustot avaudu, jos emme tunne kuvan taustaa:

Missä ja miksi tämä ja juuri tämä kuva syntyi?

Siinä yksi syy, miksi jokaisella Näköalan kuvalla on paikka ja aika, merkintä, joka valokuvaan liitettynä vahvistaa kuvaushetken dokumentaarisuutta. Naiivi illuusio sekin, jos alkuperän ja alkuperäisyyden ajatus on sekä historiallisesti että filosofisesti mahdoton, kuten semiootikko Altti Kuusamo todistaa artikkelissaan ”Kirja vai katedraali? Sanooko kuva, kuvaako sana?” (Synteesi 1–2/2022, 9–13.)

¹⁾  Tulkinnan neljännestä ulottuvuudesta transendessia edustavana metaforana esitti ensimmäisenä matemaatikko Charles Howard Hinton 1880-luvulla. (Taide 5/2007.)

Liian nuorena kuolleen kuopiolaisen valokuvaajan Veikko Kankkusen teatterikuvia kaupunginteatterin Minna-näytelmästä oli esillä Minna Canthin kotitalossa Kanttilasssa koko kesän samassa tilassa, jossa Näköalaan Haminavuorella (Aviador 2022) liittyvä näyttely nähdään 7.9.–18. syyskuuta 2022.

iian nuorena kuolleen kuopiolaisen valokuvaajan Veikko Kankkusen teatterikuvia kaupunginteatterin Minna-näytelmästä on esillä Minna Canthin kotitalossa Kanttilasssa koko kesän samassa tilassa, johon ripustan syksymmällä vedoksia Näköalan valokuvista.