”Kaikki on elokuvaa”, mutta kaikki ei ole elokuvarunoa

Kangasniemen suojeluskuntalon Pirtin projektorihuoneesta löydetty filmin palanen Kangasniemen Aino -näyttelyä kuvatessa kesällä 1985.

”Kaikki on elokuvaa” Jorma Kaparin runon mukaan, mutta kaikki ei ole elokuvarunoa.  Jos runoilija käyttää sanaa elokuva, tuskin syntyy elokuvaruno, kuten selviää Vesa Rantaman Kaikki on elokuvaa -antologian arvostelusta (HS 14.10.2023). 

Rantama viittaa pelirunouteen, jonka käsittely saati määrittely on jäänyt yhtä epäselväksi kuin elokuvarunous. Uusista tekijöistä kriitikko mainitsee V. S. Luoma-ahon ja Kristian Blombergin, joiden teokset tarjoaisivat alustaa ”elokuvallisuuden syvällisemmälle käsittelylle”.

Syvällisemmin kyse on siitä, miten runous elää taiteidenvälisyydestä.  Kirja on yhä runouden kivijalka, mutta esimerkiksi runoilija ja kriitikko Virpi Alasen mielestä yhtä tärkeää ”runoudelle on liikkua ja etsiä” ja ”sille on luontevaa jatkua taiteidenvälisesti”. 

Antologiassa Suo, kuokka ja diversiteetti (2018) Alanen esittelee kokeilujaan kuvan ja tekstin välimaastossa. Alasta kiinnostaa erityisesti tekstin ja kuvan sekoittuminen, ja kun tietokone ei riittänyt, hän otti kynän ja synnytti poeettisia eläimiä, kirjoituksen ja kuvan välihahmoja.

Julkaisukanavana Alanen on tarkastellut Instagramisa aktiivisten taiteilijoiden sekatekniikkoja, kuten Andrea Laybauerin makrovalokuvia, Mister Caitilinin virkkauksia ja Sabine Broschen poltettuja kirjansivupapereita. Huimana näköalana Alanen esittää, että lukutaitomme ei olekaan suppenemassa vaan diversiteetti on laajenemassa pelien, somen ja digivirtojen maailmassa.

Entä jos ”ihmiset ovatkin laajasti oppimassa kaikin aistein lukemaan maailman poetiikkaa samantapaisesti kuin runoilija, joka voi ajatella ja aistia kaikkea runoutena”?

Videorunoutta kehittänyt J. P. Sipilä on vielä lähempänä kuin Alasen poeettiset eläimet sitä, mitä elokuvarunous saattaisi olla. Sipilä nojaa kehittämiinsä sääntöihin ja rajoitteisiin, joista ensimmäinen kieltää runon kuvittamisen videon keinoin. Videorunoutta ei ole runoilijan esittämän runon taltiointi yhtä vähän kuin valokuvarunoutta on kuvaan lisätty kuvateksti, joka säkeisiin jaettunakin kertoo, tarkentaa ja toistaa samalla tavalla kuin sanomalehtikuvaan liitetty teksti.

Sipilän tekemistä ohjaa myös Tom Konyvesin lyhyt teksti Videopoetry: A Manifesto, jonka mukaan ”videoruno on teos, joka muodostaa kokonaisuuden liikkuvan kuvan, tekstin ja äänen keinoin”.

Valokuvarunouteen sovellettuna ilman runoa ei ole valokuvarunoutta, johon eivät kuulu liikkuva kuva ja ääni. Runo taas voi olla aseemista, konkreettista tai perinteistä, mutta ei äänirunoutta. Merkittävin ero on aika, joka ohjaa videorunoa. Valokuvarunon kokijalla on vapaus pysähtyä, palata ja tarkentaa kuvaan tai tekstiin, kun taas videorunon yhtä hyvin kuin elokuvan pysäyttäminen tuhoaa liikkeen ja lopettaa äänen.

Lopulta Sipilän mukaan on kyse rohkeudesta, on ymmärrettävä väline ainoastaan osaksi ilmaisua. Paperin ja musteen tapaan video ei ole Sipilälle enää väline vaan hänen runoutensa tapa: ”Väline ei enää määritä muotoa. Teen seuraavaa teosta ajattelematta sitä. Se, mikä joskus saattoi olla kiinnostavaa välineen takia, on nyt kiinnostavaa runouden takia. Väline ei ole olemassa välineenä.”

Uudet sovellukset ja virtuaalitodellisuudet eivät oikeastaan merkitse mitään, kunnes kykenemme hävittämään välineen välineenä.  

(Lyhyempi versio tekstistä on julkaistu HS:n arvostelun kommenttina)

Erkki Pirtola kaappasi näyttelyn

Erkki Pirtola (1950 –2016) Kangasniemen Pirtin juhlasalissa 1985.

Suojeluskunta- ja nuorisoseuratalona palvellut Pirtti purettiin Suomen Aino -näyttelyn jälkeen. Jukka Joutsin silloiselta Kangasniemen kulttuurisihteeriltä Hannu Hyvöseltä saaman ja blogissaan julkistaman sähköpostiviestin mukaan Erkki Pirtola kaappasi näyttelyn ja omalta osaltaan vauhditti purkutöitä.

http://www.jukkajoutsi.com/kniemi20.html

”(Hannu Hyvönen, sähköposti 26.3.2010): En väistä vastuutani viimeisen taidetapahtuman aloitteentekijänä. Mutta kerronpa kuitenkin etten itse hyväksynyt Pirtin töhrimistä ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden kulissien ym töhrimistä. Hankkeeseen lähtiessämme meillä oli Mörön taiteilijapariskunnan kanssa visio aivan toisenlaisesta tapahtumasta joka olisi voinut auttaa Pirtin pelastamista purkamiselta.

Pääkaupunkiseudun graffititaidesuuntausta vetänyt ja suoraan New Yorkista tapahtumaan tullut Erkki Pirtola kuitenkin otti täysin ohjat käsiinsä ja käynnisti töhrinnän enkä kyennyt häntä ja muita pysäyttämään.

Koko tapahtuma oli minulle hyvin traumaattinen kokemus ja kun huomasin että Pirtola rakensi tapahtumasta jonkunlaista kulttuurilegendaa ja oman uransa taidemeriittiä kirjoitin koko näyttelystä ”hyvin kriittisen kirjoituksen Taide-lehteen.
Mutta niin kävi, että taidetapahtuma vain vauhditti Pirtin purkua ja varmasti loukkasi paikallisia kulttuurihistorian ja vanhojen rakennusten ystäviä.
Nyt - tässä yhteydessä - lähinnä halusin kertoa oman näkökulmani tuohon 25 vuoden takaiseen juttuun.
terv. Hannu Hyvönen.”