Kultakauden multaajat näkevät suon, jota ei ole

Aalto ARTS Books on julkaissut yli 500 teosta, mutta toiminta loppui vuonna 2023. Kustantamon viimeisiä julkaisuja on Suomen taiteen multakausi, jossa suomalaisen niin sanotun kultakauden kaanonia upotetaan suohon niin kuin Kalevalan Väinämöinen Joukahaista.

Kultakauden kaanonia uudistetaan nyt niin päin, että Väinö edustaa suohon upotettavaa patriarkaattia ja matriarkaatti laulaa uudet syntysanat. Teoksen tekijät ovat Riikka Haapalainen, Tiina Pusa ja Helena Sederholm. Haapalainen on nykytaiteen tutkimuksen professori Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa, Pusa Aalto-yliopiston kuvataidekasvatuksen pääaineen johtaja ja Sederholm kuvataidekasvatuksen professori Aalto-yliopistossa. 

Väinöjäkin on mukana: ulkoasusta vastaava Ville Tietäväinen on valinnut anfangiksi Jorman, ensimmäinen ja ainoan suomalaisen alkukirjain- ja koristesarjan.

Suomen taiteen kultakausi edustaa miesten nationalistista eetosta ja koloniaalista fantasiaa toisin kuin kolmen tutkijan teos. Suomen taiteen multakaudessa tutkijat ja taidehistorioitsijat multaavat kultakautta ”laikukkaalla luennalla”, jossa kuljetaan ”sammalikossa, suonsilmissä, jäkäläkankailla, joutomailla ja puutarhoissa”.

------------------------------------------

” Ensimmäisenä toisin tarkastelijan silmään pistää kuitenkin se, että taulussa ei ole suota. Vettä, joka voi olla vaikkapa joki, kuvassa on, mutta höllyvää suota ei näy. Ja miten tuollaisessa nousevassa rinteessä suota voisi olla?

Yhtä vähän kuin teoksessa on suota, löytyy pitkospuita. Joen yli on aseteltu pari lankkua, ja sen jälkeen maisemaan johdattavat paksut tukit.”

--------------------------------------------

Ensimmäinen luku ”Kuraantuneita lähtökohtia” avaa prosessia, jonka multakautisessa taiteen ja tutkimuksen ymmärryksessä ”märkä suo on oivallinen lähtökohta ja metafora”, sillä ”suo tarjoaa mättäältä mättäälle loikkivia vettyviä, eriaineksisia ja sekoittuvia ajattelutapoja”.

Suon tarjoamaa materialisuutta Riikka Haapalainen lähestyy 5. luvussa ”Kotomaan äidinkasvot ja kasvoton luonto”.

”Suon representaatioita on suomalaisen niin sanotun kultakauden kaanonissa varsin niukasti…

Yksi suonkuvaus löytyy Pekka Haloselta, jota kanteleensoittoa taitavana kutsuttiin taidepiireissä Väinämöisen sijaiseksi. Väinämöis-Halosen suonkuvaus, Myllykylässä Karjalassa 1892 maalattu Oijustie, on varsin vakaasti ihmiskeskeinen…

Oijustiessä suo toimii alustana tai näyttämönä ihmiselle. Rämeen yli asetetut ihmisrakennelmat, pitkospuut, kannattelevat niin maalauksessa kuin maisemassa kulkevia henkilöitä kuin maisemaa katselevaa katsetta…

Ihmishahmosta katse etenee vaivatta seuraamaan pitkospuista tehtyä polkua aina kohti ihmisten asuin- ja muita rakennuksia… Suon vastus on kypsässä ja kesytetyssä suhteessa ihmiseen… Halosen maalauksessa oijuspuut ovat aseteltu niin, että niitä pitkin kulkevan ihmisen kengätkään eivät suon märkyyteen sekoitu. Pyrkimys on pysyä kuivana suon päällä, ylittää suon tarjoama materiaalisuus.” (215)

Oijustien suohon Tiina Pusa ja Helena Sederholm palaavat kuudennessa, toiseksi viimeisessä luvussa ”Maahan olet sinä jälkesi jättävä”.

”Nationalistista eetosta palvelevan niin kutsutun Suomen taiteen kultakauden maisema-aiheeksi suo oli liian suljettu ja surkea. Kaivattiin jylhempää ja kauniimpaa, jotain edustavaa. Villi ja tottelematon suo on ollut suomalaisen taiteen aiheena sekä myyttisen ja alkukantaisen suomalaisuuden kuvantajana. Harvoja poikkeuksia edustaa Pekka Halosen Oijustie (1892) -maisema (s. 217), joka avautui suon höllyvälle maalle.” (311)

Riikka Haapalaisen viitteenkin mukaan maalausta voi tarkastella toisin: ”...esimerkiksi Valkosen & Valkosen (1984, 167) mukaan Oijustiessä pääosassa on maisema, ei ihmiset maisemassa.”

Ensimmäisenä toisin tarkastelijan silmään pistää kuitenkin se, että taulussa ei ole suota. Vettä, joka voi olla vaikkapa joki, kuvassa on, mutta höllyvää suota ei näy. Ja miten tuollaisessa nousevassa rinteessä suota voisi olla?

Yhtä vähän kuin teoksessa on suota, löytyy pitkospuita. Joen yli on aseteltu pari lankkua, ja sen jälkeen maisemaan johdattavat paksut tukit.

Tieteellistä rasismia

Suomen taiteen kultakauteen sain perehtyä Taistelevia metsoja (2020) kirjoittaessani. Multakaudessa romaanin päähenkilön Ferdinand von Wrightin teoksia luetaan yhtä höllyvästi kuin Halosen Oijustietä.

Ensin Ferdinandin Käpytikka-maalauksen luonnontieteellistä tarkkuutta sormipaisukarveen suhteen pidetään poikkeuksellisena. Sitten kasvien ”kasvisuus” –  kiinnittyminen maaperään ja muihin orgaanisiin toimijoihin – ei ole nähtävissä Ferdinandin äärimmäisellä tarkkuudella kuvantamassa Maksaruohossa.

Riikka Haapalaisen mukaan tyydyttäessään tieteellisen tiedon ihannetta Ferdinand lauloi suohon sen, mitä kansa jo tiesi maksaruohosta – ja ilmeisesti myös sormipaisukarveesta – saati, että olisi osoittanut ”kasvien suhteisuuden sekä tiedon ja tietämisen relationaalisuuden”.

Ferdinand von Wrightin maalauksen Haminalahden puutarhassa (1856 –1957) Haapalainen ottaa esimerkiksi porvarillisesta turvasta ja esteettisestä suhteesta kasveihin, joiden toimijuuden ihminen latistaa, jotta voisi helpommin torjua ihmisen ja elämän kasviriippuvuuden. Kun niin sanotut vieraslajitkaan eivät kuulu Ferdinandin paratiisimaisen puutarhan ideaalityyppiin, se osallistuu ”kolonialistisella luonnontieteellä syy-yhteyden tieteelliseen rasismiin ja rotu- ja seksuaalisuuserojen konstruoimiseen”.

Ferdinand kasvatti itse kasvinsa ja viljeli puutarhaansa, molemmat töitä, jotka rahvaan parissa katsottiin akkojen hommiksi. Haminalahden puutarhassa yhtä hyvin kuin monissa muissa kukka- ja puutarhatauluissa puhutaan Ferdinandin kukkaiskieltä, jonka syy-yhteys seksuaalierojen konstruoimiseen saattaisi olla tutkimisen arvoista.

Haminalahden puutarhaan ja Ferdin kukkiin viittaan useamman kerran Taistelevissa metsoissa. Esimerkiksi näin:

”Veli Fredrikin ja Nikolai I:n kuolemasta huolimatta Krimin sodan kesinä suruista ei ollut tietoa Haminalahden puutarhassa eikä Ferdin elämässä. Miten kaunista voi olla myös ihmisen viljelemä luonto, jos se saa rauhassa kasvaa kulttuuriksi lempeiden käsien varjeluksessa, hän oli ajatellut. Ruotsin ajan murheet olivat väistymässä niin kuin pilvet ”puutarhan” taivaalta. Myrskyn jälkeen aurinko kirkasti maisemaa myös seuraavassa taulussa ”Rajuilma Haminalahdella”. Vähitellen nuorukaisen elämään kuuluvat pettymykset olivat arpeutumassa tai paineltavissa pinnan alle niin kuin saksalaisen soossi, jota jäi tuskin tahran verran ”puutarhan” varjoihin.” (94–95)

”Ruusuni puutarhassa, noisetteja lukuun ottamatta, eivät koskaan ole olleet niin huonoja kuin tänä kesänä, sillä niissä on kaikenlaatuisia eläimiä sekä sokeritautia. Pelargoonit ja neilikat sen sijaan ovat erinomaisen kauniita. Myös ilmat ovat muutamia päiviä olleet jumalallisen ihanat. Kunhan vaivainen tuhraajanne vain terveeksi tulee, niin mielihyvällä maalaa vaikka pyytämättä muotokuvanne tai vähintään pienen lintutaulun!” (133)