Mikä on Suomen ensimmäinen valokuvaruno? Tai, kannattako sitä kysyä, jos Valokuvaa ei ole, kuten kuuluu tutkija Janne Seppäsen kirjan nimi vuodelta 2000. Jos ei ole valokuvaa, miten voi olla olemassa valokuvarunouttakaan.

Seppäsen johdannon mukaan ei ole olemassa mitään konteksteistaan irrallista, abstraktia ja yleistä valokuvaa eikä sen ontologiaa, vaan ”on olemassa paljon valokuvia, jotka saavat merkityksiä erilaisissa kulttuurisissa tiloissa”.

-------------------------------

"Teorian lopun jälkeen itse valokuvarunouden luominen kaikilla niillä keinoilla, jotka ovat käsillä, on yhtä mukavaa käsityötä kuin hyvä kynä tai tiskaaminen."

-----------------------------------

Mikä on valokuva, määrittyy siis vasta kuvaa käytettäessä. Yhtä hyvin se, mitä on valokuvarunous, saa merkityksensä siellä, missä sitä käytetään. Eli valokuvarunous on olemassa varsin vähän, koska sitä ei käytetä juuri missään. Tieteen termipankki ei tunne sanaa valokuvarunous, eikä sitä löydy kuvan ja kielen yhteisleikin tuottamaa iloa käsitelleestä Kai Mikkosen perusteoksessa Kuva ja sana (2005).

Ennen valokuvaa on kuitenkin olemassa kamera, eräänlainen aikakone, joka siirtää valon piirtämän jäljen menneisyydestä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Kamera on siis totta, mutta onko väline niin totta, että se käyttääkin meitä?

Onko tekniikka ohjelmoitu niin hyvin, että kun se käyttää meitä ja minua, kuvittelen rajaavani ihan itse ikioman selfieni? Ainakin kuvan ottamisen hetki on poissa toisenlaiselta todellisuuden kokemiselta. Ja lopputulos on vain kaksiulotteinen pinta; kokonaisemman todellisuuskuvan saattaisi luoda vaikka piirtämällä.

Digitaalisen kuvan yleistyessä on alettu ajatella niinkin, että negatiivista tehty vedos on kuollut. Näin ollen myös Michael Nottin Photopoetry 1845 –2015, joka on parhaimmillaan 1800-luvun valokuvarunoutta esitellessään, on vain historian loppua, jota tuli kerratuksi oman mielenkiinnon takia.

Joka tapauksessa Seppänen asettaa haasteen, johon vastaaminen vaatisi varsin erilaista lähestymiskulmaa siihen, mitä valokuvarunous on ollut tai mitä se voisi olla. Lohtuna se, että teoria on teoriaa, enhän ole tutkija vaan essehdin mielenkiintoni kohteita keräillen. Kiertelen kuin kissa ja jätän jälkiä kuin koira.

Teorian aluksi tai lopuksi Janne Seppänen suomensi Martti Lintusen ja Tauno Saarelan kanssa brittitaiteilija ja kirjailija Victor Burginilta kolmen esseen valikoiman Taideteorian loppu (1989). Noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin luettuna tekstit tangeeraavat Tampereen yliopiston semiotiikan opintomuistoja useammin kuin valokuvaa, mikä ei tarkoita, että peruisin Synteesi-lehden tilauksen.

Greimasilainen semiootikkoni Kari Salosaari on kuollut, mutta professori Eero Tarasti ja hänen heimolaistensa merkki- ja merkitysopillinen henki elää, kituu ja leimahtaa jonkun kerran luettavaan liekkiin postmodernin jälkeisessä ajassa, jossa muistellaan Walter Benjaminia ja kustantaja Antti Nylén on ostanut Ronald Barthesin La Chambre clairen tekijänoikeudet – suomeksihan Valoisaa huone saatiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1985.

Teorian tien "filosofiat ja politiikat taittuivat kuin kuivat oksat", ja sen jälkeen itse valokuvarunouden luominen kaikilla niillä keinoilla, jotka ovat käsillä, on yhtä mukavaa käsityötä kuin hyvä kynä tai tiskaaminen; kättensä jäljet näkee välittömästi. Ja tuloksena on teoksia, jotka ’saavat merkityksiä erilaisissa kulttuurisissa tiloissa’.