Kirjallisuuslehti Parnassossa 4/2024 on julkaista
valokuvarunojen sarja, joka liittyy tekeillä olevaan neljänteen valokuvarunojen
kokoelmaan Museorunot.
Julkaistut valokuvarunot ovat pääosin valokuvaajan ja
runoilijan yhteistyötä, kuten kerrotaan Michael Nottin valokuvarunouden
historiassa Photopoetry 1845 –2015: A Critical History (Bloomsbury
2018).
Varsin harvoin valokuvaaja on kirjoittanut runonsa, ja yhtä
usein runoilija on kuvannut teoksensa. Poikkeuksia kotimaisista valokuvaajista
ovat ainakin Mikko Hietaharju, Kari Holopainen ja Ritva Kovalainen,
jotka ovat julkaisseet runojaan valokuvateoksissa.
Runoilijoista tuoreimpia esimerkkejä on Maria Matinmikon
kokoelma Valohämy (Siltala/Parvis 2023), jossa Ville Karppasen
taitto korostaa Matinmikon tekstejä ja runoilijan ottamia kolmeakymmentä
valokuvaa.
Parnassossa julkaistut mustavalkeat valokuvarunot (s. 54–62) ovat
esimerkkejä siitä, miten rakennan kokoelmaa Museorunot ja näyttelyä.
Samalla tavalla ensimmäiseen valokuvarunojen kokoelman Metsännenä (1990)
näyttely nähtiin VB-valokuvakeskuksessa ja Näköala Haminavuorelle (2022)
Kuopion Kanttilan jälkeen viidessä
kaupungissa.
Toisin kuin aiemmissa kokoelmissa Museorunojen säkeet rikkovat
dokumentaaristen valokuvien pintaa. Mutta haaste on edelleen sama kuin Robert Crawfordin ja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden
manifestissa, joka on julkaistu teoksessa Chinese Makers (2016).
Valokuvarunoutta
kehitin blogissa Kuva ja sana 2007–2022. Jatkan pohdintaa Kirjoittajan päiväkirjassa
ja Instagramissa, johon liittyvä essee ”Seitsemän vuotta instaelämää” on
julkaistu Parnassossa 5/2021.
Marraskuussa kirjallisuustapahtuma Kirjakantissa Kuopiossa
järjestän kaksipäiväisen valokuvarunouden työpajan, jossa työstän Museorunoista
näyttelyä niin, että jokainen osallistuja voi vaikuttaa sekä lopputulokseen
että vedostaa oman valokuvarunon.
