Parnasson valokuvarunojen tausta

 

Kirjallisuuslehti Parnassossa 4/2024 on julkaista valokuvarunojen sarja, joka liittyy tekeillä olevaan neljänteen valokuvarunojen kokoelmaan Museorunot.

Julkaistut valokuvarunot ovat pääosin valokuvaajan ja runoilijan yhteistyötä, kuten kerrotaan Michael Nottin valokuvarunouden historiassa Photopoetry 1845 –2015: A Critical History (Bloomsbury 2018).

Varsin harvoin valokuvaaja on kirjoittanut runonsa, ja yhtä usein runoilija on kuvannut teoksensa. Poikkeuksia kotimaisista valokuvaajista ovat ainakin Mikko Hietaharju, Kari Holopainen ja Ritva Kovalainen, jotka ovat julkaisseet runojaan valokuvateoksissa.

Runoilijoista tuoreimpia esimerkkejä on Maria Matinmikon kokoelma Valohämy (Siltala/Parvis 2023), jossa Ville Karppasen taitto korostaa Matinmikon tekstejä ja runoilijan ottamia kolmeakymmentä valokuvaa.

Parnassossa julkaistut mustavalkeat valokuvarunot (s. 54–62) ovat esimerkkejä siitä, miten rakennan kokoelmaa Museorunot ja näyttelyä. Samalla tavalla ensimmäiseen valokuvarunojen kokoelman Metsännenä (1990) näyttely nähtiin VB-valokuvakeskuksessa ja Näköala Haminavuorelle (2022) Kuopion Kanttilan jälkeen viidessä kaupungissa.

Toisin kuin aiemmissa kokoelmissa Museorunojen säkeet rikkovat dokumentaaristen valokuvien pintaa. Mutta haaste on edelleen sama kuin Robert Crawfordin ja Norman McBeathin julkaisemassa Valokuvarunouden manifestissa, joka on julkaistu teoksessa Chinese Makers (2016).

Valokuvarunoutta kehitin blogissa Kuva ja sana 2007–2022.  Jatkan pohdintaa Kirjoittajan päiväkirjassa ja Instagramissa, johon liittyvä essee ”Seitsemän vuotta instaelämää” on julkaistu Parnassossa 5/2021.

Marraskuussa kirjallisuustapahtuma Kirjakantissa Kuopiossa järjestän kaksipäiväisen valokuvarunouden työpajan, jossa työstän Museorunoista näyttelyä niin, että jokainen osallistuja voi vaikuttaa sekä lopputulokseen että vedostaa oman valokuvarunon.