Kirjailija, ohjaaja
tai taiteilijaeläkeläinen Juha Hurme on kirjoittanut elämäkerran Suomen
nuijituin nainen (2025) kotimaisen naisviihteen taitajasta ja painosten
kuningattaresta Anni Polvasta (1915–2003). Polvan Tiina-kirjoja tuli
luettua Saarismäen kansakoulun kirjastosta, kuten myös Aino Räsäsen
Helena-sarjaa ja Hilja Valtosen romaani Nuoren opettajattaren varaventtiili
(1926).
Räsäsen ja Valtosen
kirjoihin palasin Koulu-romaania kirjoittaessani. Räsäsen valokuvaan
törmäsin Maaningan kirjastossa Kirjailijat teillä -kiertueella. Yleisön
joukossa muun muassa Liisamaija Tikkanen todisti, että Räsäsen henki
elää ja sitä vaalitaan Maaningalla.
Aino Räsänen (os.
Heikkinen) 1910–1995 syntyi Nakkilassa ja asui Maaningan Käärmelahdessa
mentyään naimisiin vuonna 1934 maanviljelijä Toivo Räsäsen kanssa. Jyväskylän opettajaseminaarista valmistunut Räsänen
oli saanut ensimmäisen työpaikkansa synnyinkuntani Tervon kansakoulusta.
Räsäsen Soita
minulle, Helenasta! (1945) otettiin 26 painosta. Kaiken kaikkiaan teoksia on
painettu yli kaksi miljoonaa kappaletta, ja julkaistun lehtikritiikin perusteella Räsästä voi
pitää yhtä nuijittuna naisena kuin Anni Polvaa ja Hilja Valtosta.
Heinävedellä
syntyneestä kansakoulun opettajasta Valtosesta (1897–1988) ei ole julkaistu
varsinaista elämäkertaa, jos sellaiseksi ei lasketa Valtosen muistelmaromaania
Omakehu (1973). Maaningan painosten kuningattaresta Juhani Airaksinen
on julkaissut muistelmateoksen Helenoitten Helena (1996).
”Lehmän tissistä
teatteriin”
Helsingin Sanomien
60-vuotishaastattelussa 2.10.1970 Räsästä raivostuttivat ”vihreäpeppuiset”
toimittajat, jotka vaativat ottamaan kantaa seksiin: ”Olla nyt yht’äkkiä
jotakin mieltä seksistä, kun ihminen on sentään ollut naimisissa yli 25
vuotta.”
Roolijaosta tässä
perheessä ei käyty keskusteluja, vaan Toivo hoiti Ainoansa, laittoi ruokaa ja
siivosi. Aino puolestaan kirjoitti, huusi ja komensi Pettäiseksi nimittämässään
talossa. Kahdesta leikkauksesta toipuva kirjailija sanoo, että hänen ”on pakko
kirjoittaa kirja, jotta paranisi”.
Tällä kertaa hän
paljasti myös aiheensa: ”Aioin kirjoittaa siitä, kuinka emännät ja isännät
myyvät maansa ja mantunsa ja menevät kaupunkiin ja ostavat osakkeen. Mitä
helvettiä siitä tulee, kun yht’äkkiä täytyy siirtyä lehmän tissistä
teatteriin.”
Vuonna 1971 ilmestyikin
romaani Annika tulee kaupunkiin ja sen jälkeen vielä kuusi teosta,
viimeisenä romaani Sirpale onnea (1980), josta löydän arvosteluja yhtä
vähän kuin muistakin lopputuotannon teoksista.
Kun viimeisen kirjan jälkeen elinvuosia oli jäljellä viisitoista,
olivatko ne kirjailijan onnellisinta aikaa?
 |
| Savon Sanamat 22.11.2025. |
Vai kävikö niin kuin Mika
Waltarille, joka kiipesi koneelle joka päivä, vaikka julkaistavaa ei enää
syntynyt? Oliko kolmen lapsen äidin pakko kirjoittaa, kuten romaani Annika
tulee kaupunkiin, että pysyi hengissä? Toivoakaan ei voinut komentaa eikä
huutaa avuksi vuoden 1992 jälkeen.
Savon Sanomat 21.11.2025.
