Merkittävä lisäys puhtaan runouden perinteeseen

Edellistä postausta (31225) jatkan Kari Aronpuroon liittyen. Tarkemmin sanoen jatke liittyy hänen juuri ilmestyneeseen suomennokseensa belgialaisen Paul Van Ostaijenin runoista (Miehitetty kaupunki ja muita runoja, Palladium 2025). 

Ja vielä tarkemmin sanoen kyse on puhtaan ja epäpuhtaan runouden perinteiden kiistelystä, johon Ostaijenin tulokulma oli toinen kuin esimerkiksi kirjallisuudentutkija Teemu Ikosen artikkelissa ”Puhdas ja epäpuhdas runous” (Nuori Voima 3/2002). 

Artikkelissaan Ikonen viittaa Paul Váleryyn, joka asetti vuoden 1927 kirjoituksessaan ”Puhdas runous – Muistiinpanonoja esitelmää varten” (suom. Oi runous, 2000) tavoitteekseen päästä eroon käytännöllisyyden turruttamasta kielestä. Puhdas eli absoluuttisen runous ei sisältäisi epärunollisia aineksia, vaan olisi ilmaisua, joka vastaa täysin tunnetta aivan kuten musiikin kyvyssä tuottaa välittömiä ja intensiivisiä tunteita omalla materiaalisuudellaan.

Ajatus puhtaasta runoudesta oli kuitenkin Váleryn mukaan saavuttamatonta tyyppiä, eräänlainen runoilijan omien halujen ja kykyjen ihanteellinen ääriraja. Ostaijenin tulokulma puhtaaseen runouteen oli tyystin toinen. Runoilijan sijasta on kyse runosta itsestään ja ilosta. Aronpuron jälkisanoissa huomautetaan Ostaijenia lainaten: 

Puhdas runous sikiää tiedostamattomasta ja sitä ohjaa ilo itsessään. Runoilija ei ole runon ’minä’, runon ’minä’ on runo itse. Kun runoilija tukeutuu ainoastaan tiedostumattoman tarjoamaan aineistoon, hänellä ei ole mitään sanottavaa. Kuitenkin hän haluaa puhdasta, esoteerista runoutta, ja hänen tehtävänään on toimia rajavartijana, huolehtia, etteivät jälkivaikutuksen aiheuttamat lauseet harhaudu lähtökohdastaan rajojen ulkopuolelle.

Tammikuussa 1927 Antwerpenissa pitämässään luennossa Ostaijen sanoi: ”Esittäessämme hypoteesin puhtaasta runoudesta tulemme johtopäätökseen: Runous on ekstaasin alin taso eikä sillä ole mitään sanottavaa, paitsi sanoinkuvaamattomuuden valtaaman olemisen ilmaiseminen… Kuten organismin elimet, sanat ovat määrättyjä ja itsemääräytyviä. Runolla ei ole subjektia, se on itse subjekti. Asian ydin ei ole runoilija vaan runo. ’Minä’ on edelleen ylin hyvä – mutta ei runoilijan ’minä’, vaan runon ’minä’.”  (Aronpuro: ”Huomautuksia jälkisanoihin”, 313 ja 316)