Kuinka kuvata luontoa niin, että se näyttää aidolta

 

Ensiesseessäni valokuvarunoudesta ”Valokuvaruno – poetica photo” viittasin Kuusikirjaan (2008), mutta unohdin sen, minkä Aino-Maria Savolainen otti mukaan lukukokemukseensa Amman lukuhetki -blogissa (25.2.2024).

Yhtä hyvin olen onnistunut unohtamaan Kesäpäivään (2013) Alapitkän asutusmuseossa ottamani valokuvat. Eikä tämä filosofia tullut mieleen listatessani kirjoituksiani ”Valokuvateoriaan loppuun”.

”Runon ja kuvan yhdistelmää olen käsitellyt jo Tossavaisen Näköala Haminavuorelle -teosta esitellessäni. Kuvat tukevat sanoja, mutta toisaalta puhuvat vielä ihan omaa kieltään, kertovat toisen tarinan. Mustavalkoisissa kuvissa sävy on dokumentaarinen, toteava, selittelemätön, paikoin jopa rujo. Tossavainen itse selittää kuvafilosofiaansa näin:

... en ole halunnut käsitellä kuviani; mieluummin rumat värit kuin aidolta näyttäväksi käsitelty kauneus.

Tämä huvitti minua, sillä sille on syynsä, miksi toiset ovat runoilijoita ja toiset ottavat työkseen mahdollisimman edustavia, "myyviä" ja "aitoja" kuvia. Jälkimmäisillä toisilla viittaan siis itseeni.”

Pelkkä käsittelemättömän kuvan halu ei riitä pitkälle, koska kaikki julkaistut kuvat ovat käsiteltyjä. Jokaisen valokuvan kohdalla on kyse aidon, ruman tai kauniin kuvan illuusion luomisesta, ja dokumentaarisuutta voi vahvistaa kuvauspaikalla ja päivityksellä.

Kun aletaan puhua kuvan aurasta, illuusion tuottaminen on onnistunut. Aurakatse erottelee jopa, millä vehkeillä valo on tulostettu painotuotteeseen. 

 Kuinka "kätellä" luontoa

Kuvattoman lintu-ja äänirunojen kokoelman Kerro (2007) jälkeen Karoliina Lummaa on tutkinut lähinnä Kuusikirjaa, mutta myös ensimmäistä valokuvarunojen kokoelmaa Metsännenä (1990) artikkelissa ”Metsän esteettinen toimijuus Jouni Tossavaisen Metsännenä-runokokoelmassa ja ekosysteemipalvelukirjallisuudessa”.

Artikkeli on mukana teoksessa Ympäristönmuutos ja estetiikka (2022), jonka elektronisen version Suomen  Estetiikan Seura on julkaissut yhteistyössä Helsingin yliopiston kirjaston kanssa: https://helda.helsinki.fi/bitstreams/779ec539-b9aa-4760-b61e-8a1f18f5bedf/download

Artikkelin aluksi Lummaa lainaa Metsännenän runoa ”Kaikki maisemat kättelen saman seulan lävitse” ja pitää teosta tulkintana ihmisten tavoista käyttää ja ajatella metsiä:

Lainaamani kohta on ympäristöesteettisesti kiinnostava, koska se muotoilee ympäristöaiheista taidetta ja sen tutkimusta koskevan perustavan ongelman: taiteessa kuvattu luonto on samaan aikaan kuvaajan seulan läpi kulkenutta ja hänen ”kättelemäänsä”, siis taiteilijan havaitsemaa ja merkityksellistämää, ja kuitenkin tuo kuvattu luonto on myös olemassa oikeana, konkreettisena. Se on paikka, jossa todellinen lahorastas on pesinyt, ja havaittu maisema, johon kielellisesti esitettyä maisemaa voi verrata. Kuten Tossavaisen runo korostaa, todelliset paikat rastaineen ja pesineen vaikuttavat niistä kirjoittamiseen.