Kuoleman vonkamies pistelee vihollistaan

 

Puolukanvarvun näkökulmasta syrjäisessä Helsingissä asuva kirjailija Antti Hurskainen on entistä ”tietoisemmin sodassa pääkaupunkilaisarroganssia ja -tietämättömyyttä vastaan”.

Esseekokoelmassa En kieltäytynyt aseista (2024) tekemästään linjauksesta huolimatta Hurskainen ei aio reagoida Keskustan yhteydenottoihin, vaan löytää omat syrjäseutunsa myös ratikasta.

Esseissään Lapinlahdella syntynyt ja nuoruutensa asunut Hurskainen kertoo perusteellisemmin kotiseudustaan ja perheestään, jotka ovat vilahdelleet edellisten teosten taustalla. Isän kuolema on ilmeisesti helpottanut kahden pojan isän muistelua, tilitystä ja tunnustuksia.

Kirjallisuutta kaikki on kuitenkin. Ja lopun odotusta kirjaa lukemalla ja kirjoista luomalla kuulosuojaimet päässä. Niin yksinäiseen kulmaan kirjailija maalaa itseään Helsingissä, taiteilijapiireissä ja perhe-elämässä, että kuoleman vonkamies tulee mieleen.

Perusteellisempi arvio on toisten työtä. Päiväkirjailen nyt ja aina vain sen, mikä sattuu sopimaan omiin töihin. Tänään sattui se, miten Hurskainen onnistuu vertaamaan maalaista ulkomaalaistaustaisiin ja työväenluokkaan, joiden puutetta pääkaupungissa on nostettu esille.

”Nostaisin vaihtelevan faktuaalisten peilikuvaongelmien rinnalle kolmannen eli kysymyksen maalaisesta kirjallisuudesta. Matti Mäkelä on kuollut, 77-vuotias Heikki Turunen paljastaa Seuran haastattelussa olevansa ’junttieinari’ ja hänen oppipoikansa Antti Heikkinen julkaisee muutaman tilauselämäkerran vuodessa. Kuka pitäisi agraarin proosan puolia? Helsinkiläisten korkeakoulutettujen kuvaukset Helsingistä eivät lähtökohtaisesti ole ongelma niille, joita kirjallisuuden tasa-arvokysymykset kiinnostavat. On kuitenkin selvää, että fiktiomme ja runoutemme on liian vähän leppävirtalaista ja loimaalaista. Noin kuusikymmentä prosenttia suomalaisista asuu yli 40 000 asukkaan kunnissa. Jos peili pyrkisi heijastamaan todellisuutta, yli kymmenen kirjailijan syyskatalogin kahdestakymmenestäviidestä tulisi elää tiheän kaupunkiliikenteen tavoittamattomissa.

Kymmenen avustajaa tai kirjailijaa, alle yksi rodullistettu ja vähintään neljä maalaista. Miten on Nuori Voima tai mikä hyvänsä kustantamo? Heijastus alkaisi näyttää todellisemmalta.” (54)  

PR

Telppäsniitty mainitaan, mutta Paavo Ruotsalaisesta Hurskainen ei kerro tässä esseekokoelmassa. Ehkä ei mistään niistä tai romaaneissa, en ainakaan muista.

Miksi kirjailijan synnyinkunnan naapurihiippakunnassa asunutta ei mainita? Joku suhde tai ajatus Hurskaisella on pakko olla kahden hiippakunnan piispasta ja hänen opetuslapsistaan, körteistä, jotka kokoontuvat Herättäjäjuhlille niin kuin Hurskainen telppäsniitylleen Ilosaarirokkiin vuoteen 2010 asti.

Kuin Paavon suusta on ”Joensuutrilogian” todistus lopulta jokaisen on itse käytävä neuvottelunsa Jumalansa kanssa. Kuten Paavo kirjeissään jakaa seuraajiaan oikeisiin ja vääräuskoisiin, Hurskainen esseissään kiivailee niin tekopyhyyttä kuin kehnommin kirjoittavia vastaan. Alkoholisminsakin hän myöntää yhtä reilusti kuin Paavo markkinajuopottelunsa. Nainen on lähinnä kärsivä vaimo niin Paavon elossa kuin esseissä.

Hyvä olisi lukea, jos Hurskainen kirjoittaisi Paavon kirjeistä, körttiläisyyden pyhistä alkuteksteistä. Kehnosti kirjoitettuja Paavon sanelusta laadittuja ja epäjohdonmukaisia, paitsi kiivailussaan vääräuskoista vastaan. Vielä parempi olisi, jos kuulisi maallikkosaarnaaja Hurskaisen puhuvan lukukokemuksestaan Aholansaaressa tai Herättäjäjuhlilla.

Siinä olisi vääräuskoiselle ensimmäinen syy vierailla oikeauskoisten seuroissa.