"Olen pahoillani, että en osaa luoda kuvaa suomeksi"

 

Tekoälyä hyödyntävän apupilotin verkkoversion laatima kuusimittainen kuusiruno ja siitä tehty kuvarunon yritys suomeksi.

 

Kuusi seisoo ylväänä

Lumipeitteen alla

Se kantaa vihreää

Kun muut ovat kalpeita

Se on elämän merkki

Talven keskellä

 

”Olen pahoillani, että en osaa luoda kuvaa suomeksi. Se on yksi rajoituksistani. Voitko antaa minulle anteeksi?🙏”

”Kiitos, että annat minulle anteeksi. Valokuvaruno on runo, joka on yhdistetty valokuvaan tai joka on kirjoitettu valokuvan innoittamana¹. Valokuvaruno voi olla esimerkiksi runo, joka kertoo valokuvassa näkyvästä tilanteesta, tunnelmasta tai henkilöstä. Valokuvaruno voi myös olla runo, joka käyttää valokuvaa vertauskuvana tai symbolina jostakin. Valokuvaruno voi olla yksi runo tai useampi runo, jotka muodostavat sarjan. Valokuvaruno voi olla painettu kirjaksi tai julkaistu verkossa.”

Valokuvaruno "Kesätoimittajan Työpäiväkirja" Iisalmi 1981

Minna Canthin päivänä Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla juttua toimitusten juopottelutavoista. Viinan takia Hesarin ja Aamulehden päätoimittajat erosivat, joten heidän työnantajansa Sanoma Oyj menee itseensä. 

Kuitenkin niin sisäsiististi, että ei kerrota lahjonnasta, jota mediafirmat itse ovat harjoittaneet omilla edustustileillään. 

Hesarin esikoiskirjailijoiden kanssa biletetyt edustuseurot eivät ehkä ole ainoita tilaisuuksia, joista viinalaskuja kuitataan. Kuka päätoimittaja tai toimitus avaa ensimmäisenä lobbaustilinsä? Kuka ja ketkä saavat tänä päivänä juoda ja syödä median piikkiin?  

Valokuvarunoja kymmeneen postikorttiin

 

Oulun näyttelyyn 27 uutta kirjailijakuvaa

Iisalmessa näyttely Näköala Haminavuorelle päättyy perjantai-aamuna 3.3., ja iltapäivällä nostan kuvat seinälle Oulun kirjallisuuden talossa (Hallituskatu 9).

Oulun näyttelyn uutuutena on 27 kirjailijakuvaa vuosilta 1980–2010. Tampereen Laiku-gallerian toukokuun näyttelyä jäivät odottamaan mm. Satu Hassin, Martti Joenpolven, Jyrki Lehtolan ja Ilpo Tiihosen mustavalkeat vedokset.

Kirjoittajayhdistysten Talvipäivillä Oulussa esittelen kirjallisuuden talon näyttelyä perjantaina 24.3. klo 18.00. Talvipäivien ohjelma löytyy täältä.

"Ulkomaat" kokoelmasta Sanomalehtirunoja (2016)

Etna 1987.

Valokuvaruno ”Kuusimetsän sinikammari”

 

Kirjastosta saatu Nuori Aaro (2022), Pekka Tarkan runoilija Hellaakoskesta laatima elämäkerta, ja sen jälkeen kerrattu kootut Runot (1977) kuuluvat runon taustaan.

Tarkan kirja loppuu Jääpeiliin (1928). Toivottavasti saadaan toinen osa, josta selviää, miksi runoilija vaikeni 13 vuotta erinomaisen ellei parhaan kokoelmansa jälkeen. Jääräpää hän oli jo syntyessään, joten vaikeneminen onnistui tarvittaessa.

Nuori Aaro oli myös vihainen, raivokas kriitikko, viinamäen- ja naistenmies, jonka pään Wäinö Aaltonen ikuisti Savonlinnan sankaripatsaaseen 1921. Yhtä hyvin hänet ja varsinkin vaimonsa, Aaltosen siskon Lempin, tuo mieleen Aleksis Kiven patsas Runoilija ja muusa Tampereen vanhan kirjastotalon edessä.

Valokuvarunon kuva on otettu Tervossa Pekkalan savusaunan ikkunasta talvella 1985. Väridia olkoon poikkeus mustavalkeassa blogissa, jossa kehitän ja kiinnitän uusia pakotteita.

Kuvan ja tekstin suhde, siinä missä kuvataide, kiinnosti Hellaakoskea ja hän oli tarkkana kokoelmiensa painoasusta, vaati kerran jopa fraktuuraa kirjansa tekstityypiksi. Aikansa kuvarunot ja kokeilevuudet huipentuivat Jääpeilissä, jonka käsikirjoituksesta saa kalpean aavistuksen kootuista runoista.

Jääpeilin runo ”Dolce far niente” innoitti tamperelaista valokuvaajaa Petri Nuutista suloiseen joutilaisuuteen ja ihanaan tekemättömyyteen Roomassa, joka synnytti valokuvakirjan roman (2019). Tammikuussa VB-keskuksen avajaisissa Petri lahjoitti kirjansa, jonka aluksi ja lopuksi on painettu runon korjausliuskat. SKS:n arkiston tallettamista jäljistä näkee, miten Hellaakoski työsti runoa vielä kirjapainovaiheessa etsien uusia sanoja, typografiaa ja visuaalista muotoa. 

Nuutisen esipuheen sanoin: ”Tämä runo täytyy nähdä.” Ehkä kokonaisen kokoelman ihme joskus vielä nähdään, kun Jääpeilistä julkaistaan samanlainen faksimile kuin Ezra Poundin editoinnin täyttävästä T.S.Eliotin Aution maan (1922) käsikirjoituksesta?

Kirjatuotannon vilkastumista viime vuosina nuori Hellaakoski ei pitänyt kirjallisuutemme ”sisäisille arvoille” yksinomaan edullisena. Vuoden 1923 esseessä ”Kirjojen ulkoasusta ja koristamisesta” ei mainita Akseli Gallen-Kallelan kuvittamaa Kalevalaa, mutta siihen viitannee toivomus ”pienestä ja arvonsa mukaisesti” painetusta Kantelettaresta, josta ei pitäisi paisuttaa viiden kilon painoista kuvitettua ”kansallista loistoteosta”.

Nuori Aaro kivitti vanhaa Akselia, vanhempi esseisti silitteli jo myötäkarvaan, ja kukapa ei edelleen hahmottaisi Kalevan sankareita Gallen-Kallelan kuvituksina. Jostain syystä Väinämöisestä ei tule ensimmäisenä mieleen Rauta-ajan Kalevi Kahra.

Kuva on Hellaakosken mielestä niin voimakas, että lukija menettää sen takia herkimmän kosketuksen tekstiin. Nuoren Aaron pohdinnasta on vielä matkaa herkkyyteen, josta valokuvan ja runon aistimusten yhdistämisen vaikeudet alkavat, mutta ongelman juuri hahmottuu:

”Kuvitetussa kirjassa vedetään kuva-aistimukset etualalle, vieläpä poikkeuksellisella mahdilla, joka kuvaamataitelijalla on. – Eihän tämä voi olla millään muotoa tekstin tehostamista tai kaunistamista. Kuvitus voi itsessään olla kaunis, mutta kirjaan yhdistettynä se on törkeän väkivaltainen, väkivaltainen ennenkaikkea lukijaa kohtaan, joka, kuvien ylivoiman sysimänä, ehdottomasti kadottaa herkimmän kosketuksen tekstiin.” (Kuuntelua. Esseitä teoksista ja tekijöistä, 1983, 16)

Tekstiin Hellaakoski kuitenkin halusi lisätä kuvitusta Näköalan päätoimittajana. Parnasson edeltäjän liitekuvissa hän muisti jälleen Wäinö Aaltosen veistoksia, ja vuoden 1950 ykkösnumeron kansikuvassa näköala avautuu erämaahan Sven Grönvallin akvarellissa.

Sittemmin Tuomas Anhava lopetti Parnasson kuvittelut niin, että kuvan ja sanan suhteeseen palattiin vasta 2000-luvulla lähinnä Ville Hännisen kansikuvitusten pohdinnoissa ja sarjakuvissa. Yhtä hyvin vanha Hellaakoski lopetti kokeilevat kuvarunoilut ja palasi säepakon akanvirtaan. Tai jäätielle; Jääpeilin jälkeen vapaa ei ollut umpihanki eikä lohen suku noussut vastavirtaan. 

  

"Valon helmi" Oriveden Suvessa 1983

 

Valokuvaruno "Aitoa venäläistä laatua"

Uusien valokuvarunojen tuoreinta antia on "Aitoa venäläistä laatua", jonka kuvapuoli on saatu Petroskoista keväällä 1982. Otosta en muistanut, ennen kuin skannasin filmin pätkän Oriveden Opiston kulttuurisihteerin opinnot päättäneeltä Venäjän-matkalta. 

Valokuvaruno on esillä Iisalmen kulttuurikeskuksen alakerran Venny-salissa, jonne ripustin näyttelyn Näköala Haminavuorelle 1.2.2023. Helmikuun jälkeen näyttely siirtyy Oulun kirjallisuuden taloon.

Alice Oswald: "Pruning in Frost", 1996

 

Viime yönä, äänettä,

aavemaailma valtasi maan,

 

puut kuin unelmien riekaleet

kuuran korallia koristelet.

 

Näkyviä halkeamia

ja haava ja haavaa

kevätkellon hämähäkinseitit.

 

Koko elämän lanka puoliksi jäässä.

 

Oi, olen

kivi peukalot,

lasijalat.

 

Teos naulaa minut talveen.

 

Voin kuvitella

Kivun, haikarakato

lentää hitaasti narisevin siivin.

 

Ja minä tuijotan kuten yksi noista

kylmistä pyhistä graniittikuninkaista

tähän tarhakuvaan kaiverrettuna.

Alice Oswald: "Kuuraa karsimassa"
The Thing in the Gab-Stone Stile, 1996
Suom. JT.

Muutama sana Savon puolesta ja kolme näyttelyä

Ajatus liikahtaa, kun kuvaa työstää. Joskus saa jopa sanan tai toisen, joka saattaa lähteä runon suuntaan. Runojen kirjoittamista ja valokuvaamista jatkan vedostamalla vuosina 1980–2005 kuvaamiani mustavalkeita filmejä.

Työsuunnitelmana on, että valmiissa mustavalkeassa kokoelmassa yhdistän kuvia ja sanoja yhtä hyvin kuin valokuvarunojen kokoelmissa Metsännenä (1990), Kuusikirja (2008) ja Näköala Haminavuorelle (2022).

Valokuvarunojen näyttely Näköala Haminavuorelle, jota laajennan uusilla mustavalkeilla valokuvarunoilla, on esillä Iisalmen kulttuurikeskuksessa 1.2.–3.3., Oulun kirjallisuuden talossa 3.3.–25.3. ja Tampereella Kulttuuritalo Laikussa 22.5.–4.6. 2023.

Yhden sanan valokuvarunossa Juice Leskinen Suonenjoella 1982.

Valokuvaruno "Vova-setä"

 

 

VOVA-SETÄ
Vjatšeslav Antonov

21. vuosisata on täällä,

maa on kyllästynyt sotiin

ja väestö vallanpitäjiin,

Euroopan unioni ei ole unioni,

Lähi-idässä vaikeroidaan.

 

Ja valtameren toisella puolella

presidentiltä varastettiin valta.

Ja meidänpä maata on pohjoisilta meriltä

eteläisille rajoille, Kuriilien saarilta

Itämeren rannoille.

 

Toivomme rauhaa päälle maan,

mutta jos ylipäällikön käsky

käy viimeiseen taisteluun,

olemme valmiina, Vova-setä!

 

Ja mitä minun sukupolvelle jää,

jos vartiomme pettää ja maamme katoaa?

Todelliset ystävämme ovat armeija ja laivasto,

muistot ystävyydestä ja isoisäni punatähti.

 

Me emme koskaan luovuta saaria samuraille,

Me puolustamme loppuun asti Kaliningradia,

Me suojelemme Sevastopolin ja Krimin tuleville polville

Ja Alaskan me palautamme Äitimaan syliin.

Vjatšeslav Antonov (Вячеслав Антонов): "Uncle Vova", 2017.

Valokuvaruno "Petroskoi 1982"

 

Valokuvaruno "Joulupuu 2022" ja Onni

Valokuvarunon "Joulupuu 2022" osana suurin osa vuoden 2022 pahvipakkauksista, joissa kustantajat useimmiten Kirjavälityksen kautta lähettivät kirjojaan valtion kirjallisuustoimikunnan jäsenelle Kuopioon.

Isommista kustantajista esimerkiksi Siltala ja Teos toimittivat muutamia kappaleita teoksistaan vain Taiteen edistämiskeskuksen Hakaniemen konttorille, josta niitä sai luettavakseen Helsingin-kokouksissa, mikäli ehti ensimmäisten joukossa valitsemaan – korona-ajassa tätäkään mahdollisuutta ei tietysti ollut.

Runon viimeisessä säeparissa viittaan T.S. Eliotin 2. miesääneen proosadialogissa Kallio-kuvaelman puhekuorot:

ja tuuli sanoo: ”Täällä asui kunnollisia jumalattomia ihmisiä:

heidän ainoana muistomerkkinään asfaltoitu tie

ja tuhat hukattua golfpalloa.”

(T.S. Eliot: Kootut runot, WSOY 2022, suom. Juha Silvo, 285)

Uusia kuvia Iisalmesta 1981 ja runo "Löperöpäät"

Uusia kuvia, uusia runoja ja valokuvarunouteni pakotteiden purkamista. Tänään kuva ja sana eivät elä erikseen siinä toivossa, että 1 + 1 on 3, vaan tekstiä on lykätty valokuvan päälle aivan kuten ensimmäisissä valokuvarunouden kokeiluissa 1930-luvulla. 

Kuvan otin Iisalmessa kesällä 1981 Savon Sanomien Canonilla ja skannasin mustavalkeasta filmistä Epson Perfection V600 Photolla. Runon nimi on "Löperöpäät" ja lopun lainaus Otto Manniselta.

Kuvan ja sanan rajalla

Kai Mikkonen:

Kuva ja sana.

Gaudeamus 2005, 434 s.

Oliko alussa sana vai kuva? Vai onko ensin kuva ja sitten kirjain? Niin kuvan kuin sanan ensisijaisuudelle löytyy puolustajansa niin kauan kuin esittämisen kielellisten tai sanallisten ehtojen valinnassa on mukana tähän tietoon liittyvä valta, tietoisesti tai tiedostamatta.

Esimerkiksi kirjallisessa Kiiltomato.netin keskustelussa ollaan epäröimättä sitä mieltä, että "kuva on vanhempi ja kertoneekin enemmän kuin tuhat sanaa, mutta kuva ei vastaa tuhatta ei edes kahta sanaa", ja toisen keskustelijan mielestä: "Kuva ei sano mitään, vaan näyttää. /- -/ Painettua sanaa, kirjoitusta, on vieroksuttu jo Platonista lähtien." Nimimerkki Semantikko taas ihmettelee, miksi muka "kuva ei sano mitään"? Hän pitää kuvan ja tekstin lukutaitoa yhtä tärkeänä ja epäilee, että suomalainen alkoi epäillä sanaa vasta hiljakkoin. Runoilija ja lääkäri Juhani Kellosalo asettuu rintamien väliin, koska kuva ja sana eivät ole vaihtoehtoisia, mutta kumminkin hän pitää kuvaa ’meissä varhaisempana ja syvempänä mieltämisen reittinä’.

Keskustelun perusteella Kai Mikkosen teos Kuva ja sana kuuluu ja kuluu niin kuvanraastajan kuin sananpalvojan silmien alla. Mikä sitten on FT Kai Mikkosen vastaus kysymykseen, oliko ensin muna vai kana? Mikkosen tulkinta löytyy jo tutkimuksen alaotsikosta "Kuvan ja sanan vuorovaikutus kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja ikonoteksteissä" ja kirjan viimeisestä lauseesta:

"Kuvan ja sanan ero on merkityksen moottori, osa kuvan ja kielen välisen yhteyden tuottamaa iloa."

Hämäläisen Mikkosen vastaus on siis joko tain sijasta savolaisen sekä että. Kyse on tulkinnasta, kuvan ja sanan vuorovaikutuksesta, jonka mahdollistaa niiden ero: "Verkkokalvolle syntyvä kuva mielletään merkitykselliseksi tietyssä asiayhteydessä, jossa merkityksiä välitetään väistämättä sekä kielellisesti että kuvallisesti."

Kirjoituksen alkuperä on kuvassa, ja nykyisen tiedon mukaan kuva on vanhempi kuin kirjoitus, jos viisitoistatuhatta vuotta vanhoissa luolamaalauksissa nähdään vain ihmis- ja eläinhahmoja. Mitä sitten ovat samojen maalausten abstraktit merkit, viivat, pisteet ja geometriset kuviot? Jos ne eivät ole esikirjoitusta, niin ainakin niiden sanallistamisen kautta olisi helpompaa hahmottaa, mikä tehtävä kuvilla oli tekijöilleen.

"Kuva" ja "sana" voidaan määritellä niin monella tavalla, että jatkokeskustelulle kuvan ja/tai sanan vallasta on valettu hyvä pohja. Mikkosen kirjassa "kuvan" käsite voi tarkoittaa visuaalisesti koettavan todellisuuden esittämistä tai näkemisen prosessia sinänsä. Toisaalta kuva voi merkitä mentaalista kuvaa tai olla optisesti havaittava asia, kuten maalaus, valokuva tai kaiverrus. Lisäksi kuvalla on monia abstrakteja merkityksiä, jotka liittyvät vaikkapa maailmankuvan hahmottamiseen, kielikuviin tai jonkin esityksen ja todellisuuden välisen vastaavuuden periaatteeseen.

Kun "sanan" käsite on yhtä moniulotteinen, keskustelu ei lopu kesken, ja kun käsitteiden erottelu on näin hankalaa tutkijoille, miten se voisi olla epäröivämpää vaikka Kiiltomato.netissä? Entä sitten kun kuva ja sana alkavat liikkua, pirstoutua ja sulautua ruudulla, ja silmän jatkeeksi kietoutuu hiirikäsi?

Kuva ja sana, visuaalinen ja verbaalinen sekoittuvat nyt sujuvasti televisiossa, tietoverkossa, kuvakirjoissa, sarjakuvissa... Juuri tämä kaikkialle tunkeva yleisyys synnyttää tarpeen miettiä esitysmuotojen suhdetta: miten kuva ja sana eroavat, mikä on niiden historia ja mitä tapahtuu, kun niitä yhdistetään? Mikkonen rajaa tutkimuksensa liikkumattomaan kuvaan, mutta taiteiden- ja tieteidenvälinen työ auttaa muiden medioiden kerronnan ymmärtämisessä.

Jos kuitenkin palataan alkuun eli nettikeskustelun väitteisiin: ensinnäkin, onko kuvan katsominen eri asia kuin lukeminen, toiseksi, onko sanaa halveksittu Platonista asti ja kolmanneksi, nouseeko kuva syvemmistä mielen kerroksista kuin sana? Pohdittuaan näitä kysymyksiä 380 sivua Mikkonen päätyy kuvan ehtymättömyyden äärelle:

"Vaikka kuvan ja sanan eroa ei olisi merkkinä eikä havainnon muotona puhtaasti olemassa, niiden tulkinnassa rakentuva ero on kuitenkin edellytys merkityksen muodostumiselle. Kuvan ja sanan vuorovaikutuksen ehtona on yllättävän usein se, että kuva pakenee kielellisiä merkityksiä. /- -/ Toisaalta juuri kielessä kuvan erityisyys ja sen erityinen tehtävä voidaan hahmottaa ymmärrettävästi."

Strukturalistiset semiootikot kuten Emile Benveniste ja Francois Wahl pitävät edelleen tiukasti kiinni ajatuksesta, että kuva ei ole muuta kuin mitä siitä on sanottavissa. Ajatus kuvasta ei ole mahdollinen ennen kuin se tulee osaksi kielen puhuttua, eikä ole olemassa mykkää merkitystä, koska "ei voida ymmärtää mitään, mitä ei ole palautettu kieleen".

Kuitenkin nykyinen semioottinen kuvan teoria ei ole pystynyt tehokkaasti analysoimaan merkin, kentän ja kuvapinnan suhdetta, jos kuva esimerkiksi pyrkii luomaan esteitä sanojen rajattomalle virralle, mutta niin että kieltä ei kielletä vaan siirrytään sen sisälle. Kuva voi siis vastustaa merkitystä osittain käsittämättömillä merkeillä, mikä saa tulkitsevan kielen sekä epäröimään että lisää kielellisen kuvauksen mielekkyyttä. James Elkins puhuu kuvan antisemioottisesta, W. J. T. Mitchell kuvan vastuksesta kielen logokselle ja Jacques Derrida kuvataideteoksesta yhtäaikaisena sanojen rajana ja mahdollisena kielenä, ehtymättömänä mahdollisuutena uusiin merkityksiin. Tämän vastarintansa ja tyhjentymättömyytensä takia "kuvat ovat kieltä voimakkaampia", mutta Mikkosen mukaan vallasta vapautumisesta huolimatta kuva ei katoa merkityksen ulkopuolelle, vaan "se voi korkeintaan asettautua läpinäkymättömäksi kielen merkityksen yhteyteen". Eli Mikkosen viimeistä metaforista ilmausta toistaen:

"Kuvan ja sanan ero on merkityksen moottori, osa kuvan ja kielen välisen yhteyden tuottamaa iloa."

Valtaa harjoittavan katseen tutkijoista Mikkonen käyttää eniten tilaa Michael Foucault'n ajatusten kriittiseen esittelyyn. Foucault'n tyyli osoitetaan pitkälti retoriikan taidoksi, mutta hänen ansionsa on kuitenkin siinä, että kielen ja kuvan suhde pysyi hänen teksteissään itsepintaisesti poikkeuksellisen avoimena kysymyksenä. Painottaessaan esimerkiksi katseen keskeyttävää voimaa Foucault ei Mikkosen mukaan koskaan olettanut puhtaan visuaalisuuden olemassaoloa tai väittänyt kuvilla olevan enemmän valtaa kuin kielellä:

"Esittämisen ehtoja kielellisessä tai sanallisessa esityksessä tai niiden yhdistelmässä ei määritä pelkkä vaatimus todellisuuden kuvauksesta, todenvastaavuudesta ja viittauksellisuudesta. Niihin vaikuttavat myös tietoon liittyvä valta sekä tämän vallan vastustaminen."

Kratylos-dialogissa, joka on varhaisimpia kuvan ja sanan suhdetta koskevia esityksiä, Platon ei ratkaissut kysymystä kuvan ja sanan erosta, mutta myöhemmin kuvan "luonnollisuuden" korostus on yhdistetty Platoniin ja sivuutettu dialogin monimielisyys. Kuvauksen mimeettisyyteen perustuvasta ut pictura poesis -periaatteesta irrottauduttiin Gotthold Lessingin taideteoriassa, jossa romantiikan ajan runouden arvoon nousivat kuvauksen sijasta toiminta ja tapahtuma, Sturm und Drang. Lessing "käänsi" Laokoon-veistoksen Vergiliukseen nojaten kirjalliseen muotoon, ja jäljet näkyvät Freudin uniteoriassa, jossa tiedostamaton, hallitsevasti visuaalinen kokemus yritetään "kääntää" kielelliseen muotoon.

Entä nouseeko kuva syvemmistä mielen kerroksista kuin sana? Freudin tiedostamaton toimii ensisijaisesti kuvin, mutta Mikkonen huomauttaa, että Freud ei yhdistä unen kuvaa suoraan tiedostamattomaan eikä kieltä pelkästään tietoiseen minään. Unien kuvia toistetaan jälkikäteen kertovassa kielessä, joka välttämättä rakentaa uutta sanaa. Kellosalon "syvempi mielen kerros" voi ehkä viitata myös siihen, miten Ronald Barthesin äitinsä valokuvasta löytämässä punctumissa tunnistamme kuoleman eli mediatutkija Régis Debrayn sanoin:

"Kuvat edustavat kuolleita keskuudessamme."

Syvempi mielen kerros voi tarkoittaa myös sitä, miten runoilija William Blake purki kuvan ja sanan oppositiota pyrkiessään syvempään tietoon aistimaailman ulkopuolisesta. Blake yritti kieltää kuvan ja sanan eron muuttamalla kuvitusta tekstiksi ja tekstiä kuvitukseksi. Esimerkiksi teoksessa Songs of Innocence and of Experience (1789–1794) kaiken yhteyden tuntoa haetaan lapsen viattomasta maailmasta. Tässä ruumiin ja sielun synteesissä 'kirjain ei tuonut kuolemaa' – kuten korinttolaiskirjeen mukaan on –, vaan kuva ja kieli kasvavat samasta juuresta puuksi. Kuolleen kirjaimen sijasta Blaken ääneen puhuva puu tai lapsi yrittää kertoa selittämättömästä ja ihmisestä jotain, mitä voi ilmaista vain taiteen keinoin.

Mikkosen kirjoitus hoitaa asialliset hommat. Kaiken, tai edes osan sen keskellä, mitä visuaalisen viestinnän monialaisesta tulevaisuudesta vilisee silmissä, on nautinto pureskella Mikkosen lauseita, joissa hype ei juhli.

Varsinaisia herkkupaloja ovat analyysit Enki Bilalin Nikopol-trilogiasta ja Jon Sieskan ja Lane Smithin kuvakirjasta The Stinky Cheese Man, 1992. Bilalin sarjakuvaromaani (1980–1992) on esimerkki kuvan ja sanan yhteistoimintaa hyödyntävästä poeettisesta "harhaan johtamisesta", josta voi iloita myös suomeksi. Sen sijaan itseironinen kuvan ja sanan rajapinnasta nautiskeleva satuparodia "haisevasta juustomiehestä" on kääntämättä. Kummastelen tätä kuten sadun "Kirjava kana" päähenkilö kummastelee kirjan ISBN-numeron merkitystä ja nimiösivu on nimetty vain nimiösivuksi, "Title page". Tämä puutteen logiikka tai luhistuva kerronta kutittaa lasta minussa.

Kuvan kannalta ironisena tappiona lukija voi pitää postikortteihin pohjautuvaa lukua ekfrasiksesta, kielellisestä esityksestä visuaalisesta teoksesta. Kari Aronpuron runoon Oodi lampaalle liittyvää postikorttia ei painettu kirjaan, koska tutkijan mukaan "kuvattuja postikortteja ei voi löytää ja esimerkiksi painaa tämän teoksen yhteyteen". Kuitenkin runoilija itse on kertonut tutkijalle toisen korteista olevan todellinen ja toisen immateriaalinen.

Aronpuron runo perustuu ajatukseen kuvan ja sanan käännettävyydestä, mutta Mikkosen analyysi tuo hyvin esille kielen ja kuvan rakenteiden yhteismitattomuuden, joka näkyy jo runon myhäilyttävässä alkuasetelmassa: oodin kohteena ovat lampaat sankarin sijasta ja ekfrasiksen kohteena on aivan tavallinen maisemapostikortti eikä jokin kuvataiteen ylevä Laokoon-hetki.

Tutkimuksen taustalla on viime vuosikymmenten "aktiivinen, kansainvälinen kuvan ja sanan suhteen tutkimus", mutta Mikkosen kansainvälisyyteen näyttää kuuluvan vain maailman englannin- ja ranskankielinen puoli. Saksaa ei lähteissä näy, ja missä menee venäläinen nykytutkimus? Juri Lotman mainitaan kerran, Roman Jakobson ja Boris Uspenski useammin, mutta vaikkapa venäläisen maalarin Dionisiuksen 1400-luvun ikonit ovat ikonotekstejä, joita olisi voinut ilmeisesti sivuta kuvataiteen kertomuksen keinoja käsiteltäessä. Toisaalta alan ensimmäinen perusteos on jo nyt niin massiivinen tietopaketti, että on hyvä jos edes länteen katsovan silmän keskustelu sanan kanssa päivittyy suomeksi.

 (Jouni Tossavainen: ”Merkityksen moottori”, Parnasso 4/2005)