Valokuvaruno ”Kuusimetsän sinikammari”

 

Kirjastosta saatu Nuori Aaro (2022), Pekka Tarkan runoilija Hellaakoskesta laatima elämäkerta, ja sen jälkeen kerrattu kootut Runot (1977) kuuluvat runon taustaan.

Tarkan kirja loppuu Jääpeiliin (1928). Toivottavasti saadaan toinen osa, josta selviää, miksi runoilija vaikeni 13 vuotta erinomaisen ellei parhaan kokoelmansa jälkeen. Jääräpää hän oli jo syntyessään, joten vaikeneminen onnistui tarvittaessa.

Nuori Aaro oli myös vihainen, raivokas kriitikko, viinamäen- ja naistenmies, jonka pään Wäinö Aaltonen ikuisti Savonlinnan sankaripatsaaseen 1921. Yhtä hyvin hänet ja varsinkin vaimonsa, Aaltosen siskon Lempin, tuo mieleen Aleksis Kiven patsas Runoilija ja muusa Tampereen vanhan kirjastotalon edessä.

Valokuvarunon kuva on otettu Tervossa Pekkalan savusaunan ikkunasta talvella 1985. Väridia olkoon poikkeus mustavalkeassa blogissa, jossa kehitän ja kiinnitän uusia pakotteita.

Kuvan ja tekstin suhde, siinä missä kuvataide, kiinnosti Hellaakoskea ja hän oli tarkkana kokoelmiensa painoasusta, vaati kerran jopa fraktuuraa kirjansa tekstityypiksi. Aikansa kuvarunot ja kokeilevuudet huipentuivat Jääpeilissä, jonka käsikirjoituksesta saa kalpean aavistuksen kootuista runoista.

Jääpeilin runo ”Dolce far niente” innoitti tamperelaista valokuvaajaa Petri Nuutista suloiseen joutilaisuuteen ja ihanaan tekemättömyyteen Roomassa, joka synnytti valokuvakirjan roman (2019). Tammikuussa VB-keskuksen avajaisissa Petri lahjoitti kirjansa, jonka aluksi ja lopuksi on painettu runon korjausliuskat. SKS:n arkiston tallettamista jäljistä näkee, miten Hellaakoski työsti runoa vielä kirjapainovaiheessa etsien uusia sanoja, typografiaa ja visuaalista muotoa. 

Nuutisen esipuheen sanoin: ”Tämä runo täytyy nähdä.” Ehkä kokonaisen kokoelman ihme joskus vielä nähdään, kun Jääpeilistä julkaistaan samanlainen faksimile kuin Ezra Poundin editoinnin täyttävästä T.S.Eliotin Aution maan (1922) käsikirjoituksesta?

Kirjatuotannon vilkastumista viime vuosina nuori Hellaakoski ei pitänyt kirjallisuutemme ”sisäisille arvoille” yksinomaan edullisena. Vuoden 1923 esseessä ”Kirjojen ulkoasusta ja koristamisesta” ei mainita Akseli Gallen-Kallelan kuvittamaa Kalevalaa, mutta siihen viitannee toivomus ”pienestä ja arvonsa mukaisesti” painetusta Kantelettaresta, josta ei pitäisi paisuttaa viiden kilon painoista kuvitettua ”kansallista loistoteosta”.

Nuori Aaro kivitti vanhaa Akselia, vanhempi esseisti silitteli jo myötäkarvaan, ja kukapa ei edelleen hahmottaisi Kalevan sankareita Gallen-Kallelan kuvituksina. Jostain syystä Väinämöisestä ei tule ensimmäisenä mieleen Rauta-ajan Kalevi Kahra.

Kuva on Hellaakosken mielestä niin voimakas, että lukija menettää sen takia herkimmän kosketuksen tekstiin. Nuoren Aaron pohdinnasta on vielä matkaa herkkyyteen, josta valokuvan ja runon aistimusten yhdistämisen vaikeudet alkavat, mutta ongelman juuri hahmottuu:

”Kuvitetussa kirjassa vedetään kuva-aistimukset etualalle, vieläpä poikkeuksellisella mahdilla, joka kuvaamataitelijalla on. – Eihän tämä voi olla millään muotoa tekstin tehostamista tai kaunistamista. Kuvitus voi itsessään olla kaunis, mutta kirjaan yhdistettynä se on törkeän väkivaltainen, väkivaltainen ennenkaikkea lukijaa kohtaan, joka, kuvien ylivoiman sysimänä, ehdottomasti kadottaa herkimmän kosketuksen tekstiin.” (Kuuntelua. Esseitä teoksista ja tekijöistä, 1983, 16)

Tekstiin Hellaakoski kuitenkin halusi lisätä kuvitusta Näköalan päätoimittajana. Parnasson edeltäjän liitekuvissa hän muisti jälleen Wäinö Aaltosen veistoksia, ja vuoden 1950 ykkösnumeron kansikuvassa näköala avautuu erämaahan Sven Grönvallin akvarellissa.

Sittemmin Tuomas Anhava lopetti Parnasson kuvittelut niin, että kuvan ja sanan suhteeseen palattiin vasta 2000-luvulla lähinnä Ville Hännisen kansikuvitusten pohdinnoissa ja sarjakuvissa. Yhtä hyvin vanha Hellaakoski lopetti kokeilevat kuvarunoilut ja palasi säepakon akanvirtaan. Tai jäätielle; Jääpeilin jälkeen vapaa ei ollut umpihanki eikä lohen suku noussut vastavirtaan.