Romaani Venäjän metsästäjät ilmestyy kesäkuussa 2023

 

Kesäkuussa ilmestyvä romaani kertoo Venäjästä ja kolmen miehen työmatkasta Kominmaalle. Erämies, konsultti ja tutkija lähtevät Komiin, jossa hirvien tarhaaminen onnistui jo Neuvostoliiton aikaan. Tarhaustaitoja tarvitaan hullun lehmän taudin uhatessa Suomen hirvieläimiä.

Hirviyrityksen lisäksi Venäjän metsästäjissä kuvataan perinteisiä komilaisia metsästystapoja romaanin alaotsikon Eräurheilua Kominmaalla mukaisesti. Kertojan näkökulma on konsultti Pekka Pakkalalla, ja romaani tapahtuu Vladimir Putinin jälkeisessä vallan siirron ajassa.

Uusi aika tarjoaa jälleen yritysmahdollisuuksia, kun Ukrainan erikoisoperaation talouspakotteet hellittävät. Pimeys kirkastuu aitovenäläiseksi kulta-ajaksi lupaavat uuden Venäjän, Novoimperiumin, vallanpitäjät.

Suomalais-ugrilaisiin kansoihin olen tutustunut Venäjän-matkoillani. Ensimmäisen kerran tapasin ugrikirjailijoita Viron Lohusalossa 1996 ja sen jälkeen olen vieraillut Udmurtiaa lukuun ottamatta kaikissa ugritasavalloissa. Olen ollut mukana myös M. A. Castrénin seuran ja Suomalais-ugrilaisten kirjallisuuksien AFUL:n hallituksissa.

Komissa olen päässyt käymään vuonna 1997 ja 2017, joten eräkirjallisuuden perinnettä jossain määrin murtava teos on hakenut muotoaan useampia vuosia. Isona apuna matkan varrella on ollut Paula Kokkonen, joka opetti suomea Syktyvkarissa ensimmäisen Komin-vierailuni aikana.

Valokuvaruno "Aitoa venäläistä laatua"

Uusien valokuvarunojen tuoreinta antia on "Aitoa venäläistä laatua", jonka kuvapuoli on saatu Petroskoista keväällä 1982. Otosta en muistanut, ennen kuin skannasin filmin pätkän Oriveden Opiston kulttuurisihteerin opinnot päättäneeltä Venäjän-matkalta. 

Valokuvaruno on esillä Iisalmen kulttuurikeskuksen alakerran Venny-salissa, jonne ripustin näyttelyn Näköala Haminavuorelle 1.2.2023. Helmikuun jälkeen näyttely siirtyy Oulun kirjallisuuden taloon.

Brittikonsultti Giles rahastaa Venäjä-vihalla

Keir Giles:
Venäjän ja sota jokaista vastaan,
suom. Kyösti Karvonen,
Docendo 2022.

”Tämä kannattaa kuunnella, painavaa tekstiä”, toteaa Mikko.

Sama tai toinen Mikko jatkaa: ”Todella hyvin kirjoitettu kirja. Aikamme yhdestä tärkeimmistä aiheista.”

Suurimpaan osaan äänikirjan kuuntelijoista brittiläisen Keir Gilesin retoriikka näyttää uponneen varauksitta. Vain muutama murisee näkökulman yksipuolisuudesta ja todistelun toisteisuudesta.

Mutta Gilesin Moskovan opit (2020) lukeneelle ja jonkun verran Venäjä-uutisointia seuranneelle uutta tietoa ei tule. Tämä ei siis ole tietokirja vaan rahastusyritys, joka näyttää onnistuvan erinomaisesti.

Kriitikko Oskari Onnisen kolumnin (Suomen Kuvalehti 3/2023, 13) mukaan konsultti Gilesin kirja oli loppuvuodesta kirjastojen varatuimpia ja joulukuun toiseksi kuunnelluin äänikirja. Mutta missään muualla kuin Suomessa myyntiyritys ei ole onnistunut yhtä hyvin.

Onninen löytää kaksi syytä suomalaisten luku- ja kuuntelutaidottomuuteen, jota muualla maailmassa ylistetään Venäjä-tiedon kokemusperäiseksi lähteeksi. Vuonna 2009 Giles oli tekemässä selvitystä Suomen Nato-jäsenyydestä ja toinen syy saattaa olla Osmo Soininvaaran blogikirjoitus Gilesin uutuudesta:

räikeästi yliampuva ja käyttää halpamaisia retorisia kikkoja soimatakseen Venäjää.

Valokuvaruno "Vova-setä"

 

 

VOVA-SETÄ
Vjatšeslav Antonov

21. vuosisata on täällä,

maa on kyllästynyt sotiin

ja väestö vallanpitäjiin,

Euroopan unioni ei ole unioni,

Lähi-idässä vaikeroidaan.

 

Ja valtameren toisella puolella

presidentiltä varastettiin valta.

Ja meidänpä maata on pohjoisilta meriltä

eteläisille rajoille, Kuriilien saarilta

Itämeren rannoille.

 

Toivomme rauhaa päälle maan,

mutta jos ylipäällikön käsky

käy viimeiseen taisteluun,

olemme valmiina, Vova-setä!

 

Ja mitä minun sukupolvelle jää,

jos vartiomme pettää ja maamme katoaa?

Todelliset ystävämme ovat armeija ja laivasto,

muistot ystävyydestä ja isoisäni punatähti.

 

Me emme koskaan luovuta saaria samuraille,

Me puolustamme loppuun asti Kaliningradia,

Me suojelemme Sevastopolin ja Krimin tuleville polville

Ja Alaskan me palautamme Äitimaan syliin.

Vjatšeslav Antonov (Вячеслав Антонов): "Uncle Vova", 2017.

Erikoisoperaatio tuottaa erinomaisia sankarivainajia

Romaani Venäjän metsästäjät jatkuu Näköalan vastuun siirryttyä lukijalle. Niin jatkuvat myös Putinin erikoisoperaatiot, ja ensimmäisen julkisen palautteen valokuvarunojen kokoelmasta kirjoitti kuopiolainen kirjahipsteri ja toimittaja Aino-Maria Savolainen blogiinsa Amman lukuhetki (3.10.2022).

Vain yksi ugrituttavistani on uskaltanut viestiä Venäjältä sen verran, että tiedän hänen olevan hengissä. Ugritasavaltojen uutislähetykset suoltavat kyllä propagandaa minkä ennättävät. Se mitä pelättiin Suomalais-ugrilaisten kansojen V maailmankongressissa Hanti-Mansisjkissa 2008, kun Viron valtuuskunta presidentti Ilveksen johdolla marssi ulos Venäjän puheenvuoron jälkeen, on toteutunut.

Ja vaikka Krimin valtauksen jälkeen vuonna 2015 ”Putin ja Fidez opettivat oikeaa politiikkaa ugrikirjaílijoille” Palatonin rannalla, elettiin samassa toivossa kuin lapamato ja saksalaiset kaasuputkiensa kanssa. Tuskin Komissakaan kukaan enää vitsailee: ”Julistakaa te meille sota, niin me heti antaudumme Suomelle.”

Venäjän periferiasta lähteneiden, Ukrainan erikoisoperaatiossa kaatuneiden kuvia näytetään televisiossa varsin avoimesti. Päämiehet lausuvat muistosanoja harva se ilta ja päivisin paljastetaan sotilaiden muistolaattoja ja rintapatsaita. Katuja ja kouluja nimetään kilvan kaatuneiden muistoksi, äidit pyyhkivät kyyneleitään ja isät tarinoivat urheasta pojasta, joka antoi henkensä pienen, mutta mahtavan isänmaan puolesta.

Kaatuneista korkea arvoisimmille nimetään sotalaiva ja myönnetään Venäjän federaation sankarin arvonimi. Esimerkiksi Komiin näitä sankareita on jo saatu kaksi. Uutisissa asti surtuja kaatuneita oli keväällä Komissa 25, tänään kaksin- kolminkertaisesti vajaan miljoonan kansasta. Eivätkä lukuun sisälly mitättömät tapaukset, kuten kadonneet ja vangiksi jääneet.

Komin Vorkutaan asti on raahattu ukrainalaisia, jotka uutisoivat kiitollisuuttaan pohjoisen viimasta ja räntäsateesta. Yhtä hyvin kiitollisia ollaan Luhanskissa, kun komilaiset uusivat heidän vesi- ja lämmitysjärjestelmänsä, joita Ukraina ei kunnostanut miesmuistiin. Entä Komin omat ruosteiset putket, milloin ne hoidetaan niin, että z-sankareiden voitelijoita virvoittaisi juomakelpoinen vesi?

Ja missä kunnossa on Komin pääkaupungin Syktyvkarin jätevesilaitos, jota suomalaiset olivat rakentamassa, kuten kerrotaan Venäjän metsästäjien käsikirjoituksen sivulla 95:

Sisäministeriön seinässä kyltit sai lukea komiksi ja venäjäksi, aivan kuten laki määräsi ennen erikoisoperaatiota ja sen jälkeisessä maanpuolustuksellisten erityisoperaatioiden ajassa. Komin, Venäjän ja Novoimperiumin liput liehuivat pääoven päällä kipakassa tuulessa, joka puski joen suunnasta. Uuden rauhan vallan lipussa punaiset viisisakaraiset kiersivät kaksipäistä kotkaa samalla tavalla kuin Euroopan unionin keltaiset tähdet. Kellastuneen koivikon takaa haistoi hitaan veden, jota ei saanut juoda huolimatta siitä että suomalaiset olivat rakentamassa jätevesien puhdistuslaitosta. Se oli sitä Syktyvarin Joenkylän eikä Ust-Sysolskin aikaa.

Ugrikansat hurraavat Putinin sodalle ja luopuvat oikeuksistaan

 

Suomen kielen päivänä maakuntalehtien yhteinen uutistoimitus Uutissuomalainen julkaisi Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen tilannetta valaisevan jutun. Putinistien ja vähemmistöoikeuksien  puolustajien riidat ovat kärjistyneet pinnan alla, mutta Putinin sota Ukrainassa paljastaa lopullisesti Moskovan vallan hännystelijät.

Ugritasavalloissa ei voi puhua suomettumisesta, vaan härskistä valtapelistä, jossa suomalais-ugrilaista kulttuuriyhteistyötä on käytetty ja käytetään omien etujen ajamiseen. Suomessa suomettumisen linjaa ugriyhteistyössä on edustanut Suomi-Venäjä-seura, kun taas huomattavasti kehnommin tuettu M. A. Castrénin seura on ollut kriittisempi hankeyhteistyötä rahoittaessaan.

Vuotta 2022 varten Castrénin seura on saanut 59 yhteistyöhanke-ehdotusta, mikä on nykyisen hakumenettelyn ennätys. Esimerkiksi 2021 tuettiin 33 hanketta. Valmiuksia yhteistyöhön on, ja ”erityisesti näin saatu moraalinen tuki koetaan ensiarvoisen tärkeäksi ja kannustavaksi”.

Suomen tuki ugreille oli tärkeää jo ennen Putinin sotaa, mutta helpottaako rahoituksen – jos tätäkin Venäjä-yhteistyötä ei saada pakotteiden piiriin – suuntaamista entisestään, kun vaikkapa Mordvan ersien joukosta nousevat esiin innokkaimmat Z-kirjaimen piirtelijät.

 

”Me häviämme nyt ja jatkossa yhtä enemmän”

 

Moskovalaisaktivistiksi Uutissuomalaisen jutussa (Savon Sanomat 9.4.2022, A 22 –23) nimitetty nuorehko udmurtti kertoo, kuinka Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen edustajat hurraavat Putinin sodalle ja ovat luopuneet vähemmistöoikeuksien vaatimuksistaan.

Udmurttiaktivisti on seurannut läheltä erityisesti suomalais-ugrilaisten kansojen reagointia sotaan. Hänen mukaansa tavalliset ihmiset – erityisesti maaseudulla – ovat täysin lamaantuneita. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten ihmiset reagoivat sodassa kaatuneisiin.

”Sotilaiden äitien ikäiset naiset tyypillisesti vain toteavat toisilleen, että menetys oli valtava, mutta sille ei voi mitään. Kukaan ei sano: ’Me menetämme rakkaitamme – lopettakaa sota.’ Sen sijaan viesti on: ’Me häviämme nyt ja jatkossa yhä enemmän’.”

Nuorten ja vanhempien ihmisten sota-asenteissa on kuitenkin eroa. Ihmiset noin 45 ikävuodesta alaspäin seuraavat asioita myös sosiaalisen median kautta, mutta kriittiset ajatukset jäävät kuitenkin oman pään sisälle.

”Sotaan kriittisesti suhtautuvia sivustoja ei uskalleta edes avata omilla laitteilla. Ukrainan lähteitä seuraavat vain todelliset sodan vastustajat. Erityisen huolestuttavaa on se, että vähemmistökansojen etuja ajavat järjestöt näyttävät halvaantuneen täysin. ’Separatistiksi’ leimautumisen pelko on niin suuri.

Esimerkiksi jotkut kansallisten kielten oikeuksia puolustaneet järjestöt ovat nyt yhtäkkiä luopuneet täysin vaatimuksistaan ja siirtyneet venäläistä hegemoniaa ajavaan ”Russkij Mir” -ideologiaan.”

Russkij Miriin eli ”venäläiseen maailmaan” kuulutaan etnisestä alkuperästä riippumatta. Näinä aikoina ”kaikki ovat yhdessä, kaikki yhtä kansaa, kaikki venäläisiä, kaikki voittamattomia”, julisti vastikään myös tunnettu mordvalaisrunoilija Rimma Zhegalina, ja mordvalaiskongressin toimeenpaneva komitea julistautui heti perään ”venäläisen maailman” osaksi.

”Tusinoittain hyvin tunnettuja ersiä (itämordvalaisia) on myös vastikään allekirjoittanut lausunnon, jossa he ilmoittavat tukevansa Ukrainan invaasiota… Mordvalaisten oikeuksien äänekkääksi puolustajaksi onkin jäänyt Ukrainan puolella toimiva mordvalaisyhdistys, jota johtaa Venäjän puolella antihenkilöksi muuttunut mordvalaisaktivisti Boljaen Syres.”

Putinin sota on siis vaikuttanut julkisiin kannanottoihin ja nostanut vähemmistökansojen venäläistämisen ”uuteen huippukohtaansa”. Vaikka sodan kannatus ei oletettavasti ole vähemmistökansojen parissa muuta väestöä korkeampaa, se saanut paikoin jopa absurdeja piirteitä.

”Esimerkiksi kansallisten tasavaltojen ja alueiden hallinto- ja muita virallisia rakennuksia on koristeltu laajasti sotaa tukevilla Z-bannereilla ja valoilla. Tasavaltojen omakieliset lehdet ovat yhtäkkiä alkaneet tykittää juttuja ’Ukrainan valheista’ ja Naton vihamielisyydestä. Alueiden johtajat seuraavat pilkuntarkasti valtiollisen propagandan sanankäänteitä – sotkien siihen ajoittain omaa kansallista tarustoa – ja etnisten järjestöjen edustajat jakelevat tunnustuksiaan Donbasin kansantasavalloille.”

 

PS

M. A. Castrénin seuran vuosikokous pidetään seuran toimistolla (Mariankatu 7 A 5, Helsinki) torstaina 28.4.2022 klo 18.00.

Suomalais-ugrilaisesta yhteistyöstä raportoin säännöllisen epäsäännöllisesti blogissa AFUL.

https://ugrikirjallisuus.blogspot.com/

PS2 

Sotarikollisten kunniamerkki pitää professori Matti Klingen "jonkinlaisessa tasapainossa". (Helsingin Sanomat 15.4.2022, B12.)

Putinin kanzallizhymni Gozudarztvennyi gimn Rozzijzkoi

Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z Z 

Runoilijapatsas herättää tunteita, muttei kaadu

"City-maalaisen päiväkirja" Image 3/2022, 74.

Tänään toimittaja Heidi Kuosmasen juttua Puškinin patsaasta, josta kirjoitan lisää täällä. Savon Sanomien jutun uutisena se, että ei ole löytynyt yhtään haastateltavaa, joka haluaisi kaataa patsaan.

Eilen seisoin Vihtorin kassalla, kun juoksija Jari Hemmilä (s. 1959) soitti. Hemmilä piteli käsissään New Yorkin Lentävää suomalaista (2014) ja kyseli romaanin taustoista. Puhetta tuli myös Hannu Okkolasta, jota en ole tavannut Kuopiossa sitten Vänärin 4x1500 m piirinmestaruusviesteissä juostun kultamitalin.

Okkolan lisäksi Hemmilä on soitellut toiselle kuopiolaiselle juoksijasankarille Vesa Laukkaselle, joka Okkolan tapaan ei vaihtanut seuraansa Sisu-Veikkoja Vesannon Urheilijoihin vaan Viipurin Urheilijoihin.

Tervolaisena edustin Vesantoa, kiitos valmentaja Topi Simosen. Topin talliin siirryin, tai pääsin, kun aloitin lukion Vesannolla. 
                                                                                                                                             Savon Sanomat 23.3.2022, 2.                                                                                                                   
Varsinaisena asiana Hemmilällä oli hänen kolmas, juuri painoon lähtenyt juoksukirja, jonka hän halusi postittaaa Tampereelta Kuopioon. Pidetään koivet liikkeellä, totesimme puhelun päätteeksi. Tänään ennen puolta päivää sainkin vedeltyä ehkä kevään viimeisen luistelusuksilenkin eteläisellä Kallavedellä. Keli ja hankikantoa ei ainakaan tästä päivästä parane.

                                                                                                                                                             .

”Pari viime vuotta olimme suosineet fasistisia kampauksia”

Sotilaallisen eritysoperaation johtajalle lisää todisteita fasistien suosion kasvusta rappeutuvan, länsimaisen ja ei-ortodoksisen vastustajan joukoissa.

”Ilmassa täytyi olla jotakin outoa, koska pari viime vuotta olimme suosineet fasistisia kampauksia, ajaneet hiukset sivuilta siiliksi ja sukineet ne taakse rannetta nytkäyttäen. Se oli pelkkä visuaalinen vitsi, koska tokihan me nykyään tiedostimme kaiken paljon paremmin, niin, eivät kai kaikki aatteet olleet kytköksissä hiuksiin? Mutta samaan aikaan bambusoihdut kohosivat, aatteet tekivät paluuta ja toivat mukanaan kampaukset, joiden maine meidän oli tarkoitus palauttaa.

Ei kai vika ollut meidän? Koska nuo kampaukset tosiaan näyttävät todella upeilta.

▪ ▪ ▪

Hän oli paikalla, kun auto syöksyi väkijoukkoon natsien kokoontumisessa…”

(Patricia Lockwood Kukaan ei puhu tästä Tammi 2022, suom. Einari Aaltonen, 66–67)

Romaani luetuttaa toiseen kertaan. Ensi osasta voi nauttia kuin runokirjasta ja toisesta löytyy säe: ”Olen minä, koska oma koirani tunnistaa minut.”Yhtä hyvin fragmentaarisella runollisuudella alkaa Annie Ernauxin muistelmateos Vuodet (2021). Kirjailija John Lachesterin videohaastattelu Lockwoodin esikoisromaanista No One is Talking About This (2021). 

PS
Blogista Kuva ja sana tuli 61. hylätty esine sarjaan Hylättyjä esineitä 9. maaliskuuta 2022. Tässä blogissa vierailijoita ensimmäisenä päivänä kuusi.

Ukrainan sota riisuu pioneerityön naamiot

 

Kevään Venäjä-kirjoista ensimmäisenä varauksena sain luvun alle ex-poliitikko ja kansliapäällikkö Hannele Pokan Pioneerityötä (Siltala 2022). Suomen ympäristöyhteistyötä kerrataan virkamiehen perusteellisuudella ja kirjoittajan kuvat lisääntyvät kuvaliitteen loppua kohti.

Yhdessä yössä tältäkin lippostelulta riisuttiin naamiot Ukrainan sodan alettua 24.2.2022. Sota veti kuin korona maton alta nykyaikaan tekstinsä sijoittaneilta kirjoittajilta. Kirjailija Pauliina Vanhatalon sanoin on vain huonoja vaihtoehtoja:

"Joko tekstin maailman jättää ennalleen ja hyväksyy, että sen epätodellisuus paistaa läpi, tai sitten tuon maailman pistää nopeasti uusiksi ja toivoo, että etualalla pysyvät silti ne asiat, joista teoksen oli tarkoitus kertoa. Tilanteen käsittelyä vaikeuttaa se, että tapahtumista on kulunut liian vähän aikaa ja maailma ehtii muuttua vielä monta kertaa ennen kuin julkaisun hetki koittaa. Mitä maailmasta voi vielä sanoa varmuudella, ei mitään." (Tuntematon maailma, S&S 2021, 53.)

Kaksi muuta kevään kirjastovarausta ovat Pekka Lehtosen tietokirja Venäjä – myyttien ja utopioiden maa (Warelia 2022) ja Sami Tissarin romaani Krysa (Atena 2022).

Runokirjojen lisäksi en monesti tunnusta kerääväni kovin systemaattisesti mitään muuta maallista. Kirjaston lainauskuitit olen kuitenkin säilyttänyt. Venäjään liittyvää kirjallisuutta olen tietysti lukenut kymmeniä vuosia tietämättä, että joskus saattaa syntyä romaani Venäjän metsästäjät.

Edelleen kirja on kesken, mutta kustantaja on luvannut sen julkaista. Ehkä sekin päätös muuttuu, kun sota laajenee ja syksyn runokokoelma Näköala sulkeutuu useammin kuin avaa markkinoita? Lupasin kirjoittaa tämän teoksen viisivuotisella apurahalla 2017–2021, mutta hakemuksen sivusta tullut romaani Taistelevat metsot (2020) syntyi ensin.

Runotkin piti julkaista vain netissä. Niin lupasini apuraha-anomuksessa ja kokoelman Se mikä jäi sanomatta (Palladium 2016) takakannessa. Ja hyvin kelmi valehteli jälleen, koska kustannussopimuksen mukaan Näköala julkaistaan paperille painettuna syyskuuhun mennessä.

Kirjastosta 2017–2022 lainaamani Venäjä-romaaniin liittyvät kirjat listasin tänne. Ehkä listaan vielä senkin pahvilaatikollisen materiaalia, jota on kertynyt ensimmäisestä ugrikirjailijoiden tapaamisesta 1994 lähtien. Listätietoa tästä Suomalais-ugrilaisten kirjallisuuksien liitosta löytyy blogista AFUL. 

Mutta harvassa lienevät ne, joita kiinnostavat vielä romaanin ilmestyttyä Venäjän metsästäjiä varten tallettamani nettijutut ja pdf:t . Entä muistiinpanot ja valokuvat?

Virkamies Nikotin, virassa oleva, kärsi eräässä virastossa

 ”Muutamia päiviä sitten oli kansliasihteeri Heikki Viitala ilmoittanut luopuvansa ehdokkuudesta III kaupunginjohtajan virkaan. ’Harkittuani antamaani suostumusta sosiaalisen apulaiskaupunginjohtajan vaalia varten olen tullut siihen tulokseen, että pystyn parhaiten edistämään Suomen ja Neuvostoliiton välistä yhteistyötä Kuopion läänissä nykyiseltä virkapaikaltani, jonka vuoksi kunnioittaen peruutan antamani suostumuksen’.” Savon Sanomat Kuopiosta. (Tauno Bergholm Suomesta saksittua 1955 –75 Otava 1976, 152.)

Savossa päin sanotaan, että Kuopion viimeiset puutalot pysyvät kasassa kanslianeuvos Heikki Viitalan (1943–2019) laatoittamalla tiellä. Laattojen lisäksi mikään vähäisempi saati merkittävämpi kulttuuriin liittyvä toimi ei edennyt Viitalan valtakaudella ilman kansliasihteerin (SKDL) myönteistä suhtautumista. 

Niin viimeisen päälle sihteeri hallitsi sekä kansliabyrokratian että Suomen ja Neuvostoliiton välisen yhteistyön.

Yhteistyön hedelmiä on Pihkovan kaupungille lahjoittama Puškinin patsas. Yhtä hyvin Valkeisenlammen rannalla saattaisi seisoa Lenin, jota neuvostoliittolaiset tarjosivat hyvän YYA-hengen vodkaakin vahvemmaksi tukipilariksi. Vastalahjaksi kuopiolaiset esittivät Kekkosta, mutta virkaoletettujen pidoissa päädyttiin Sibeliukseen.

Savon Sanomien kulttuuritoimittajana sain tutustua kansliasihteerin työskentelytapoihin sekä vastineiden että tupakansavun muodoissa. Kyseiset vaikutteet ilmenevät jossain määrin lyhytproosateokseen Sivullisia (2011) yhdessä sivullisessa, joka alkaa virkkeellä 

”Virkamies Nikotin, virassa oleva, kärsi eräässä olemattomassa virastossa”.

Ainakin kerran Viitala myönsi rahoitusta myös Puškinin syntymäpäivien juhliin, jotka aloitettiin patsaalla vuonna 1994. Vuoden tauon jälkeen Puppelin synttärit jatkuvat jälleen lauantaina 4. kesäkuuta 2022. Edellisistä synttäreistä vastasi oululainen Reijo Valta, tänä kesänä kuopiolainen runoilija Jyrki Heikkinen. Lisätietoa blogista Puškin : https://aleksandrpushkin.blogspot.com/

Ylivetokansi: Juhani Harri.

Ylivetokansi: Juhani Harri.

Esikoinen haisee kuin Pariisin viemärit

Suomesta saksitun lisäksi tapasin toisen ennen näkemättömän teoksen kirjaston poistohyllyllä. En tiennyt, että Pekka Parkkisen (1940–1992) esikoisteos oli romaani Kuu hehkuu vielä (Weilin + Göös 1965). Suomen Akatemian jäsenen, kirjailija Mika Waltarin ennen teoksen julkaisua antamassa lausunnossa, joka löytyy pehmeäkantisen etuliepeestä, todetaan Parkkisen teoksen parhaaksi ominaisuudeksi nuorekkaan kiihkeä intensiivisyys.

”Sen sanat tuntuvat toisinaan polttavan hitsausliekin tavoin tai haisevan kuin Pariisin viemärit.”

Näinkin Waltaria käytettiin, ja/tai hän halusi auttaa nuorempia Pariisin-kävijöitä, siinä vaiheessa kun kirjoittajan piti kiivetä joka päivä kirjoituskoneelle, mutta paperille ei saanut lyödyksi kirjaintakaan.

Otavan kirjallisuustiedossa (1990) runoilija Parkkisen esikoista esitellään ”beatsukupolven elämäntuntojen kuvaajana” ja ”myöhemmät teokset ovat pakinoivaa proosaa”. Lievetekstin ”rajun omaperäinen romaani” tarkoittaa käytännössä 13 osaan jaettua pötköä, jossa ei ole isoja kirjaimia, pilkkuja eikä pisteitä. 

Näillä raukoilla rajoilla en voi käsittää, miksi tutkija Markku Eskelinen on sivuttanut tämänkin teoksen perusteellisemman esittelyn Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiassaan (2016). Saati, että olisi vaadittu uusintapainosta samalla tavalla kuin kirjailija Hans Selon laajasta tuotannosta!

Proosarunokokoelman Maisema on mielialan musiikkia (1989) jälkeen Parkkinen kuoli häkämyrkytyksen Vartiosaaren huvilamökin yläkerrassa. Runoilija Ilpo Tiihonen ehti remontoida samaa kauniisti ränsistynyttä mökkiä, jota kirjailijaliitto myöhemmin vuokraisi jäsenilleen. Sain nauttia liiton edusta muutamana kesänä, mutta lapsille en uskaltanut kertoa, minkä makuuhuoneen uunin pellin Pekka veti kiinni liian aikaisin.

Sivullisia (2011) 273–-274

Virkamies Nikotin, virassa oleva, kärsi eräässä virastossa. Tavallaan Nikotin oli hyvinkin älykäs mies, sillä nimittämällä virastonsa Savustamoksi, hän sai tupakoida kuin kotonaan. Muualla hän ei käynytkään, paitsi kirkossa. Siellä häntä nähtiin säännöllisesti. Kärsimys sekin. Nikotin eli tavallaan ja luettuaan viisi tai kuusi kirjaa hän piti tummaa pukua liivien kera työläisen merkkinä. Mitä sitten tästä työmiehestä? Eikö näitä syntisiä ollut Venäjän maa ja SAK pullollaan? Mitä erikoista siinä on, että virkamies tarkkailee toria Savustamonsa ikkunasta kuin toveri Kuusisen patsas Petroskoissa? Syynä oli kummallinen tapahtuma Hakaniemen torilla, jonne Etelärannan porvari erehtyi kerran tullakseen ryöstetyksi. Kuitenkin yhtenä yönä väitettiin torille ilmestyneen niin jykeviä elukoita, että kaupungineläinlääkäri muisteli patruunoita. Työntäen vakaat kärsänsä esiin torin alta, jossa alkuperäislaumaa ilmeisesti oli pysynyt hengissä, patruunat puhkesivat sellaiseen röhkimiseen, että lukutaitoiset kaikkosivat Nikotinin neuvottelemiin ystävyyskaupunkeihin. Nikotin tunsi Hakaniemensä ja sen alapuolen, jonne autot pitäisi piilottaa häiritsemästä hänen kiikarointiaan. Bussit haittasivat melkein yhtä paljon kuin ihmiset Pitkänsillan väärällä puolella. Muualta muuttaneet ja turistit, jopa Siperian kovat koulut käyneet, olivat nöyrtyneet äkkiä Hakaniemen demokraatin vapaudelle. Alle vartissa he tunsivat Nikotinin kiikaritähtäimen kuttittelevan selkäänsä toria ylittäessään. Toisaalta kumartamalla Savustamon ikkunalle torilta sai ostaa kalan ja ristin oikein päin vetäisemällä vaikka maailmanrauhan patsaan kanssa. Nikotinin hallitessa siis torinsa, kuten Pekka Tiilikainen kuluisan kiikarinsa, torin alapuoli oli helppo savustaa. Siihen loppui patruunoiden röhkiminen ja sikatalous. Nyt joku voi kysyä, onko tuosta uutiseksi, jos virkamies kaasuttaa sukupuuttoon muutenkin kuohitut patruunat. Eipä ole, mutta historiaan jää keksintö, jonka Nikotin teki tuhotakseen tulevien sikojen geenit. Nikotinin sanakeksinnön ansiosta yksikään junttisika ei pääse virastoihin saati yksityisyrittäjän valtiollistettuun kravattivihreän virkaan. Sikakeksintö käy yhdellä sanalla, ja sillä sanalla virastopyrkyri siinä missä muutkin vierasmaalaiset kaatuvat, suihkutetaan ja tuhkataan. Keksinnön testaamiseksi tarvittiin yhtä patruunaa, ja kun häntä ei saatu kiinni, kokeiltiin ensin savolaista, sitten intiaania ja neekeriä. Harva osasi taivuttaa sanan mude kuten made. Keksinnöstään kertyvät tulot lapseton Nikotin testamenttasi Kuuban työläisnaisille, jotka väsymättä hierovat reisiään vasten hänen rakastamiaan sikareita.

”Ulkomaalaiset eivät ole nähneet vielä alkuakaan”

Perustaessaan Vremja-lehteä vuonna 1861 Fjodor Dostojevski markkinoi sitä lähetyskäskyä, jota tsaarit, stalinit sekä Vladimir Putinin toteuttaa tänään hotkaistessaan toisen palasen Ukrainasta. Ja samaa valloitussotaa jatkavat imperiumin keisarit Putinin jälkeen, koska ”ulkomaalaiset eivät ole vielä nähneet alkuakaan meidän valtavista voimistamme”.

”Tiedämme, ettemme nyt enää eristäydy ihmiskunnasta Kiinan muurin taakse. Nöyrää kunnioitusta tuntien aavistelemme, että tulevaisuuden toimintamme täytyy olla mitä suurimmassa määrin yleismaailmallista, että Venäjän idea ehkä muodostaa synteesin kaikista niistä ideoista, joita Euroopan eri kansallisuudet niin urhollisesti ja peräänantamattomasti kehittelevät, ja että näiden ideoiden vihamieliset ainekset löytävät sovinnon ja tulevan kehityksensä Venäjän kansan ominaislaadussa. Emme ole turhaan puhuneet kaikilla kielillä, ymmärtäneet kaikkia sivilisaatioita, tunteneet myötätuntoa jokaisen eurooppalaisen kansan intressejä kohtaan, ymmärtäneet meille täysin outojen ilmiöiden merkitystä ja järkiperäisyyttä. Emme ole turhaan ilmaisseet vahvaa, ulkomaalaisia hämmästyttävää taipumusta itsearviointiin. He ovat moittineet meitä siitä ja väittäneet, että olemme vailla identiteettiä ja isänmaata, mutta he eivät ota huomioon, että kyky irrottautua joksikin aikaa omasta maaperästä nähdäkseen itsensä selvemmin ja puolueettomammin on jo sinänsä merkki suurenmoisesta erityislaatuisuudesta: onhan kyky nähdä vieras ja outo sovinnollisessa valossa mitä ylevin ja jaloin luonnonlahja, joka suodaan vain muutamille kansallisuuksille. Ulkomaalaiset eivät ole vielä nähneet alkuakaan meidän valtavista voimistamme… Mutta nyt näyttää siltä, että myös me astumme uuteen elämään.”

(Fjodor Dostojevski: ”Ilmoitus Vremja-lehden tilauksesta vuodelle 1861”, Kulta-aika taskussa. Kirjoituksia Venäjän maasta ja hengestä, niin & näin 2015, suom. Tiina Kartano, 50)

Niinpä kaikki Venäjällä sulautuu sorjaksi yksituumaisuudeksi ja yhtyminen tapahtuu hyvin helposti, luonnollisesti ja rauhanomaisesti.

”Jos erimielisyyksiä onkin, ne ovat vain ulkoisia ja väliaikaisia, satunnaisia ja helposti sovitettavia eikä niillä ole juuria meidän maaperässämme, ja tämän me ymmärrämme oikein hyvin. Tämä tapahtumaketju on alkanutkin jo kauan sitten, ikimuistoisena aikana; itse luonto on sisällyttänyt sen venäläiseen henkeen ja kansalliseen ihanteeseen…

Uuden Venäjänmaan voi jo aistia hieman, se tiedostaa itseään jo hieman, eikä sillä ole väliä, ettei se ole suuri. Sen sijaan se elää, vaikkakin tiedostamattomana, kaikkien venäläisten sydämessä ja kaikkien venäläisten toiveissa ja pyrkimyksissä. Meidän uusi Venäjänmaamme on ymmärtänyt, että on vain yksi sementti, sidos ja maaperä, jolla yhdistyminen tapahtuu ja jolla sovinto tehdään – se on kaikille yhteinen hengellinen sovinnonteko, joka saa alkunsa koulutuksesta. Tämä uusi Venäjänmaa on jo päässyt todistamaan orgaanisia ja kokonaisvaltaisia ilmiöitä, ei epäonnistuneita kopioita ja siirrännäisiä, kuten te kuvittelette. Se on todistanut olemassaolonsa nuoren polven nousevassa uudessa moraalissa, joka varjelee itseään innokkaasti ja tinkimättä, se on todistanut olemassaolonsa jalossa itsearvioinnissa ja ankarassa omassatunnossa – mikä on merkki valtavasta voimasta ja taipumattomasta pyrkimisestä kohti ihannetta…

Se tietää tulleensa teikäläisen, eurooppalaisen sivistyksen tien päähän ja aloittelevansa nyt uutta, mittaamattoman antoisaa elämää” ja tuo kansalle tieteen lahjaksi. Tiede peruslakeineen on toki ikuinen ja vakaa kaikille ja itse kullekin, mutta sen varttaminen ja sen hedelmät riippuvat nimenomaan kansallisista erityispiirteistä, siis maaperästä ja kansanluonteesta. (Dostojevski: ”Kirjoituksia venäläisestä kirjallisuudesta”, Kulta-aika taskussa. Kirjoituksia Venäjän maasta ja hengestä, 68 – 70.) 

JK

Kiitos blogin nimestä kuuluu koneelle, joka ei kääntänyt Dostojevskin Dnevnik pisateljaa Kirjailijan päiväkirjaksi, kuten esimerkiksi Tiina Kartanon suomennoksessa Kulta-aika taskussa (2015), vaan Kirjoittajan päiväkirjaksi.

Kirjastosta lainatut Venäjä-kirjat

Kuopion kaupunginkirjastosta romaaniin Venäjän metsästäjät. Eräurheilua Kominmaalla (työnimi) liittyvät lainaukset vuosina 2017–2022.

2022

Krysa/ Tissari Sami

Mahdoton jäljittää/ Lebedev Sergei

Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppe

Pioneerityötä. Suomen ympäristöyhteistyö Venäjällä Hannele Pokka

Venäjä vailla tulevaisuutta: yksinvaltiuden

Torakoita ja panssarivaunuja: silminnäkijän

Putinin Venäjä/ Politskovskaja Anna

Pyhän Venäjän palveluksessa Vladimir Sorokin

Dostojevski Kulta-aika taskussa

2021

Mafiavaltio: miten tavallisesta toimittajasta Luke Harding

Neukkuturismi: Neuvostoliiton matkailuhistoria

Sahalin/Tshehov Anton

Leningradin monet kasvot/ Punkkinen Galina

Tshernobyl: ydinkatastrofin historia/ Plokhy

Voitto tai kuolema/ Rodtshenkov  Grigori

Samettidiktatuuri Laurén Anna-Leena

Lingvistinen metsä Mikita Valdur

Itämerensuomalainen mytologia Siikala Anna-Leena

2020

Bjarmien vallan kukoistus ja tuho: historia

Putinin trollit: tositarinoita Venäjän infosodasta

Tanssivat karhut: tositarinoita vapaana elävän

2019

Suomen kieli ja mieli Saarikivi Janne

Mennyt aika läheinen Repin Ilja

Gogolin disco Matsin Paavo

2018

Metsä Leonov Leonid

Suojelusenkelit Luukkanen Arto

Transit: kirjallinen tutkimusmatka Sutinen Ville

Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas Kivi Jussi

Krimiturkkinen karhu: Venäjää kotikäyttöön

Vankina Venäjällä: suomalainen huumekuriiri

Marssimusiikkia Kaminer Wladimir

Siperia opettaa Anhava Martti

Meidän tsaarimme väkeä Ulitskaja Ljudmila

Ville Haapasalo: junamatka Moskovaan

Dostojevski: kiistaton kiistely

Ateisti & Päiväkirja matkaltani Venäjällä

Matrjoshka Sutinen Ville-Juhani

Erämyytit/ Räisänen Hannu

Trifonovin syndrooma ja muita kirjallisuusesseitä

2017

Komi mythology

Teerenpelit/Hirvonen Markku