"Kirjoittajan päiväkirja" jatkaa siitä, mihin blogi "Kuva ja sana" (2021–2007) päättyi
perjantai 12. tammikuuta 2024
tiistai 9. tammikuuta 2024
Kultakauden multaajat näkevät suon, jota ei ole
Kultakauden kaanonia uudistetaan nyt niin päin, että Väinö edustaa suohon upotettavaa patriarkaattia ja matriarkaatti laulaa uudet syntysanat. Teoksen tekijät ovat Riikka Haapalainen, Tiina Pusa ja Helena Sederholm. Haapalainen on nykytaiteen tutkimuksen professori Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa, Pusa Aalto-yliopiston kuvataidekasvatuksen pääaineen johtaja ja Sederholm kuvataidekasvatuksen professori Aalto-yliopistossa.
Väinöjäkin on mukana: ulkoasusta
vastaava Ville Tietäväinen on valinnut anfangiksi Jorman,
ensimmäinen ja ainoan suomalaisen alkukirjain- ja koristesarjan.
Suomen taiteen kultakausi
edustaa miesten nationalistista eetosta ja koloniaalista fantasiaa toisin kuin
kolmen tutkijan teos. Suomen taiteen multakaudessa tutkijat ja
taidehistorioitsijat multaavat kultakautta ”laikukkaalla luennalla”, jossa
kuljetaan ”sammalikossa, suonsilmissä, jäkäläkankailla, joutomailla ja
puutarhoissa”.
------------------------------------------
” Ensimmäisenä toisin
tarkastelijan silmään pistää kuitenkin se, että taulussa ei ole suota. Vettä,
joka voi olla vaikkapa joki, kuvassa on, mutta höllyvää suota ei näy. Ja miten
tuollaisessa nousevassa rinteessä suota voisi olla?
Yhtä vähän kuin teoksessa on
suota, löytyy pitkospuita. Joen yli on aseteltu pari lankkua, ja sen jälkeen
maisemaan johdattavat paksut tukit.”
--------------------------------------------
Ensimmäinen luku
”Kuraantuneita lähtökohtia” avaa prosessia, jonka multakautisessa taiteen ja
tutkimuksen ymmärryksessä ”märkä suo on oivallinen lähtökohta ja metafora”,
sillä ”suo tarjoaa mättäältä mättäälle loikkivia vettyviä, eriaineksisia ja
sekoittuvia ajattelutapoja”.
Suon tarjoamaa materialisuutta
Riikka Haapalainen lähestyy 5. luvussa ”Kotomaan äidinkasvot ja kasvoton
luonto”.
”Suon representaatioita on
suomalaisen niin sanotun kultakauden kaanonissa varsin niukasti…
Yksi suonkuvaus löytyy Pekka
Haloselta, jota kanteleensoittoa taitavana kutsuttiin taidepiireissä
Väinämöisen sijaiseksi. Väinämöis-Halosen suonkuvaus, Myllykylässä Karjalassa
1892 maalattu Oijustie, on varsin vakaasti ihmiskeskeinen…
Oijustiessä suo toimii alustana tai näyttämönä ihmiselle.
Rämeen yli asetetut ihmisrakennelmat, pitkospuut, kannattelevat niin
maalauksessa kuin maisemassa kulkevia henkilöitä kuin maisemaa katselevaa
katsetta…
Ihmishahmosta katse etenee
vaivatta seuraamaan pitkospuista tehtyä polkua aina kohti ihmisten asuin- ja
muita rakennuksia… Suon vastus on kypsässä ja kesytetyssä suhteessa ihmiseen…
Halosen maalauksessa oijuspuut ovat aseteltu niin, että niitä pitkin kulkevan
ihmisen kengätkään eivät suon märkyyteen sekoitu. Pyrkimys on pysyä kuivana
suon päällä, ylittää suon tarjoama materiaalisuus.” (215)
Oijustien suohon Tiina Pusa ja Helena Sederholm palaavat
kuudennessa, toiseksi viimeisessä luvussa ”Maahan olet sinä jälkesi jättävä”.
”Nationalistista eetosta
palvelevan niin kutsutun Suomen taiteen kultakauden maisema-aiheeksi suo oli
liian suljettu ja surkea. Kaivattiin jylhempää ja kauniimpaa, jotain edustavaa.
Villi ja tottelematon suo on ollut suomalaisen taiteen aiheena sekä myyttisen
ja alkukantaisen suomalaisuuden kuvantajana. Harvoja poikkeuksia edustaa Pekka
Halosen Oijustie (1892) -maisema (s. 217), joka avautui suon höllyvälle
maalle.” (311)
Riikka Haapalaisen viitteenkin
mukaan maalausta voi tarkastella toisin: ”...esimerkiksi Valkosen & Valkosen
(1984, 167) mukaan Oijustiessä pääosassa on maisema, ei ihmiset
maisemassa.”
Ensimmäisenä toisin
tarkastelijan silmään pistää kuitenkin se, että taulussa ei ole suota. Vettä,
joka voi olla vaikkapa joki, kuvassa on, mutta höllyvää suota ei näy. Ja miten
tuollaisessa nousevassa rinteessä suota voisi olla?
Yhtä vähän kuin teoksessa on
suota, löytyy pitkospuita. Joen yli on aseteltu pari lankkua, ja sen jälkeen
maisemaan johdattavat paksut tukit.
Tieteellistä rasismia
Suomen taiteen kultakauteen
sain perehtyä Taistelevia metsoja (2020) kirjoittaessani. Multakaudessa
romaanin päähenkilön Ferdinand von Wrightin teoksia luetaan yhtä
höllyvästi kuin Halosen Oijustietä.
Ensin Ferdinandin Käpytikka-maalauksen
luonnontieteellistä tarkkuutta sormipaisukarveen suhteen pidetään
poikkeuksellisena. Sitten kasvien ”kasvisuus” –
kiinnittyminen maaperään ja muihin orgaanisiin toimijoihin – ei ole
nähtävissä Ferdinandin äärimmäisellä tarkkuudella kuvantamassa Maksaruohossa.
Riikka Haapalaisen mukaan
tyydyttäessään tieteellisen tiedon ihannetta Ferdinand lauloi suohon sen, mitä
kansa jo tiesi maksaruohosta – ja ilmeisesti myös sormipaisukarveesta – saati,
että olisi osoittanut ”kasvien suhteisuuden sekä tiedon ja tietämisen
relationaalisuuden”.
Ferdinand von Wrightin
maalauksen Haminalahden puutarhassa (1856 –1957) Haapalainen ottaa esimerkiksi
porvarillisesta turvasta ja esteettisestä suhteesta kasveihin, joiden
toimijuuden ihminen latistaa, jotta voisi helpommin torjua ihmisen ja elämän
kasviriippuvuuden. Kun niin sanotut vieraslajitkaan eivät kuulu Ferdinandin
paratiisimaisen puutarhan ideaalityyppiin, se osallistuu ”kolonialistisella
luonnontieteellä syy-yhteyden tieteelliseen rasismiin ja rotu- ja
seksuaalisuuserojen konstruoimiseen”.
Ferdinand kasvatti itse
kasvinsa ja viljeli puutarhaansa, molemmat töitä, jotka rahvaan parissa
katsottiin akkojen hommiksi. Haminalahden puutarhassa yhtä hyvin kuin
monissa muissa kukka- ja puutarhatauluissa puhutaan Ferdinandin kukkaiskieltä, jonka syy-yhteys seksuaalierojen konstruoimiseen saattaisi olla tutkimisen arvoista.
Haminalahden puutarhaan ja
Ferdin kukkiin viittaan useamman kerran Taistelevissa metsoissa.
Esimerkiksi näin:
”Veli Fredrikin ja Nikolai I:n kuolemasta huolimatta Krimin
sodan kesinä suruista ei ollut tietoa Haminalahden puutarhassa eikä Ferdin
elämässä. Miten kaunista voi olla myös ihmisen viljelemä luonto, jos se saa
rauhassa kasvaa kulttuuriksi lempeiden käsien varjeluksessa, hän oli ajatellut.
Ruotsin ajan murheet olivat väistymässä niin kuin pilvet ”puutarhan” taivaalta.
Myrskyn jälkeen aurinko kirkasti maisemaa myös seuraavassa taulussa ”Rajuilma
Haminalahdella”. Vähitellen nuorukaisen elämään kuuluvat pettymykset olivat
arpeutumassa tai paineltavissa pinnan alle niin kuin saksalaisen soossi, jota
jäi tuskin tahran verran ”puutarhan” varjoihin.” (94–95)
”Ruusuni puutarhassa, noisetteja lukuun ottamatta, eivät
koskaan ole olleet niin huonoja kuin tänä kesänä, sillä niissä on
kaikenlaatuisia eläimiä sekä sokeritautia. Pelargoonit ja neilikat sen sijaan
ovat erinomaisen kauniita. Myös ilmat ovat muutamia päiviä olleet jumalallisen
ihanat. Kunhan vaivainen tuhraajanne vain terveeksi tulee, niin mielihyvällä
maalaa vaikka pyytämättä muotokuvanne tai vähintään pienen lintutaulun!” (133)
perjantai 5. tammikuuta 2024
Venäjän metsästäjien ensimmäinen arvostelu
Heinäkuussa painosta tulleen
romaanin Venäjän metsästäjien ensimmäinen arvostelu julkaistiin Savon
Sanomissa 5. tammikuuta 2024.
Loppiaisena Savon Sanomissa
rikostoimittaja Asta Tenhusen juttua yläsavolaisesta eräurheilusta,
johon viittasin arvostelussa ”Eräkirjallisuuden parhaita” (Kirjoittajan
päiväkirja 3.1.2024).
Jos haluaisin tunnustaa kuten Hannu Salama Juhannustanssien jumalanpilkan, niin Venäjän metsästäjissä halusin pilkata Suomessa eräkirjallisuutena markkinoituja kirjoja.
Ei siitä
satiirista sitten kotimaista eräkirjallisuutta tullut, aivan niin kuin todetaan Pasi
Huttusen arvostelun lopuksi.
Tuli siis antieräkirjallisuutta, josta Pia Valkonen kirjoittaa Pian blogissa otsikolla "Pasi Huttuen on lukenut Jouni Tossavaisen metsästäjät ainakin melkein kokonaan".
keskiviikko 3. tammikuuta 2024
Eräkirjallisuuden parhaita: Ekmanin ”Suden jälki”
Ferdinand
von Wright: ”Interiör från verkstaden i Marieberg, 1850/52”. Kuva: Konsnärsbröderna
von Wrights dagböcker 6, Svenska Litteratursällskapet i Finland 2008, 476.
Ruotsalaisen
Kerstin Ekmanin (s. 1933) romaani Suden jälki (2022) on parasta
eräkirjallisuutta, jota olen saanut lukea. Venäjän metsästäjiä
kirjoittaessa sain perehtyä tähän genreen, jonka taantumista on odotettu
samalla tavalla kuin sotaromaanin lukijan kuolemaa.
Vanhan
polven eräniilot kuolevatkin, mutta erästely elää tapojaan muuntaen, ja sitä
mukaa muuttuu eräromaani ekokirjallisuudeksi. Sodatkin jatkuvat, ja
sotafiktiona julkaistaan jotain muuta kuin sodan vammauttamat miehet
kirjoittivat ja yhtä hyvin kärsineet lukijat nauttivat.
---------------------------------------
”Suden jäljen 176 sivussa kerrotaan kaikki se, mikä on jäänyt lukematta
yläsavolaisilta villieläinten tappajilta. Metsästyslakien rikkojina noin 30
savolaista odottaa parhaillaan tuomiotaan. Kuinka paljon näitä lukemattomien
miesten lukemattomia poikia on todellisuudessa ja paljonko näitä
eräurheilijoita kasvaa suden tappajiksi, on vielä näkemättä.”
---------------------------------------
Kuitenkin näinä Putinin sota-aikoina vain Otavan omistama Karisto markkinoi perinteistä sotaromaania ja julkaisee eräkirjallisuutena perinteisiä romaaneja. Joku eränovelli mahtuu joukkoon, jos tekijä on ennestään tuttu. Kummankin genren valopilkut tulevat siis Suden jäljen tapaisina sattumina miltä tahansa muulta kustantamolta.
Elokuussa
90 vuotta täyttäneeltä Ekmanilta Suden jälki (Bonniers/Tammi) on
samanlainen mestarilaukaus kuin vaikkapa Leo Tolstoin lopun aikojen
helmi Hadzi Murat ja Juhani Ahon lopputuotannon kolmiodraama, pienoisromaani
Juha.
Koko
kolmikko parasta kaunokirjallisuutta siitä huolimatta, että ne voidaan
määritellä eräkirjallisuudeksi, sotakirjaksi ja rakkausromaaniksi.
Suden
jäljen 176 sivussa kerrotaan kaikki
se, mikä on jäänyt lukematta yläsavolaisilta villieläinten tappajilta.
Metsästyslakien rikkojina noin 30 savolaista odottaa parhaillaan tuomiotaan.
Kuinka paljon näitä lukemattomien miesten lukemattomia poikia on
todellisuudessa ja paljonko näitä eräurheilijoita kasvaa suden tappajiksi, on
vielä näkemättä.
Se
tiedetään, että siunattuun hulluuteen verrattuna kirjasivistys ei ole kovinta
valttia näillä lakeuksilla, eikä opetus- ja kulttuuriministeri Sari Multala
(kok.) lisää panoksia alueelliseen kulttuuritoimintaan. Maaseudun ja
kirjallisuuden tukia leikattiin ensimmäisenä.
Seuraavaksi
tapetaan alueelliset taidetoimikunnat.
Ferdin käden jälki
Metsästyksen,
kuoleman ja pitkän avioliiton kuvauksen lisäksi Suden jäljestä löytyy ekfrasis.
Ekmanin mielenkiintoinen kuvaus kuvasta on Ferdinand von Wrightin käden
jälki.
”Inga
tuli, kun istuin katselemassa laulujoutsenen kuvaa yhdestä von Wrightin
veljesten teoksista…
He
olivat mestariampujia jo pojankloppeina. Nousin ja menin hakemaan kirjan, joka
kertoi von Wrightin veljesten elämästä. Siinä oli kuvia verstaasta tai
ateljeesta. En tiedä, kummaksi tilaa pitäisi kutsua. Siellä on sekä höyläpenkki
että hakkuupölkky ja kirves. Nuorempi veljeksistä istuu työpöytänsä ääressä
kynä tai sivellin. Ellei se siten ole skalpelli. Hänen edessään nimittäin lojuu
jotain, mikä voisi olla kuollut lintu. Pieni sellainen. Vaikea erottaa lajia.
Vanhempi veli seisoo vieressä ja katselee sitä. Lintukoira nukkuu höyläpenkin
luona. Ja lattian leveillä lankuilla makaa kuollut laulujoutsen siivet
levitettyinä. Valkoisessa rinnassa näkyy punainen veritahra. Siististi ammuttu.
Inga
huudahti, että tuo ei voinut olla totta. Ehkä jokin yksittäistapaus?
Katsoppa
hohkanärheä joutsenen vieressä.
Inga
vaikeni.”
(Suden
jälki, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen, 97)
Kertojan,
eläkepäiviä viettävän metsänhoitajan, vaimo Inga vaikeni. Hän ymmärsi, että von
Wrightien oli ammuttava lintunsa taidetta tehdäkseen. Tai siksi, että hän ei
ymmärtänyt, vaan oli vihainen villieläinten tappajille.
Itse en ymmärtänyt määritellä Ferdinand von Wrightin taulunsa etualalle maalaamaa närheä hohkanärheksi laatiessani romaania Taistelevat metsot (2020).Toisaalta tiesin, että Ferdi maalasi taulun Ruotsissa 1850-1852 veljensä Wilhelm von Wrightin työhuoneesta ja Mariebergin verstaan toinen mies ei ollut velipoika vaan Wilhelmin appiukko Olof Bildt.
”Koira, koiras, koppelo, ne minä
tapoin Marierbergin verstaan lattialle…
Mariebergin taulussa, pihkalta
tuoksuvan verstaan perällä veli Wilhelm ja Marian isä seisovat silmät pystyssä
tämän totuuden edessä. En tiedä, pelkäävätkö he Marian puolesta vai
ymmärtävätkö he nuorukaisen tuskia, jonka merkit asettelin heidän eteensä? Ensin
kirves, kuoleman kova puhemies, sitten joutsen, närhi ja koira…
Jos lintukieltä puhutaan, puhdas
rakkaus on joutsen, närhi näyttelee keikaria ja kolmion siunaa Marian
lempikoiran Didon katse. Siinä on 'Mariebergin verstaan' kolmio kultaisessa
leikkauksessa, jonka hän käänsi kukkaiskielelle 'Haminalahden puutarhassa'.
Luunappi riittää keikarin
lopuksi – taulun närhikin heitti henkensä yhdellä iltapäivän maalauskerralla –
joutsenesta sielu ei irtoa yhtä helpolla, eikä lähtenyt verstaan lattialla.
Rakkauden kuolemaa oli maalattava useamman kerran, sillä tässä toisessa Ruotsin-pakomatkassa
oli kyse muustakin kuin Gabriellan kuoleman pyhittämästä Marian avioliitosta.
Kirveellä kalvosesta poikki käsi, joka houkuttaa hundsfottia. Sitäkin se taulun kirves hakkuupölkyn vieressä tarkoittaa…
Wilhelmin verstaassa Don Ferdinando sai tapella itsensä
kanssa toista vuotta. Sitten keikarille näytettiin närhen munat!...
Suotta ei närheä kutsuta
paskonärheksi ja kuoleman merkiksi, jos se ilmestyy pihapuuhun. Mutta harva on
närhen munia löytänyt päästäkseen näyttämään toiselle, millainen ihminen on,
sanoo herra. Yhtä hyvin närhi piilottelee pesänsä kuin Ferdi on osannut hautoa
halujaan palattuaan isänsä huusholliin.
(Taistelevat metsot, 278
–280)
torstai 28. joulukuuta 2023
Kuvan katoamisen konkretia runoarvosteluissa
”Kerätä menetyksiä”, vrt. osasto ”Hylättyjä esineitä” kokoelmassa Näköala Haminavuorelle 2022. Kuva: Antonella Anedda Anatomioita 2022, 68-69.
Huolimatta siitä, että
Helsingin Sanomien arkisto ei tunne italialaista runoilijaa Antonella
Aneddaa vuoden 2006 jälkeen, Aneddan viime vuonna ilmestyneestä
suomennosvalikoimasta on julkaistu ainakin neljä arvostelua.
Kun suurin osa
painetuista valokuvarunoista on valokuvaajan ja runoilijan yhteisteoksia,
Anedda kuuluu Maria Matinmikon tapaan muutamiin eläviin
runoilijoihin, jotka ovat ottaneet teostensa valokuvat. Mutta näkevätkö
kriitikot kuvia Hannimari Heinon valikoimassa ja suomentamassa Aneddan kokoelmassa
Anatomioita (Parkko 2022)?
------------------------------
”Aidon kielen
löytäminen voi olla mahdollista, mutta useimmiten sanat ja kuvat ovat täynnä
höttöä. Yhtä hyvin luonnon kuin kulttuurin on saastuttanut kieli, joka on
puhdasta propagandaa. Runoudesta alkaen ja Putinin ja Trumpin puheisiin päätyen
maapallo on täynnä retorista petosta, josta tekoäly tuottaa tuoretta valhetta
varmemmin kuin yksikään netistä veistävä lyyrikko tai todellisuutta mittansa
muotoihin pakenija."
-------------------------------
Lukutaitoisten
proosakriitikoiden sokeudesta suhteessa valokuvaan päiväkirjailin 16. marraskuuta 2023: https://kirjoittajanpvk.blogspot.com/2023/11/miksi-kirjallisuuskriitikot-eivat-osaa.html. Neljän
runoarvostelijan otoksessa puolet mainitsee valokuvan, mikä tarkoittaa sata
prosenttia enemmän kuin proosakriitikoiden populaatiossa.
Kulttuuritoimituksen arviossa
24.9. 2022 Mikko Lamberg on nähnyt ”mustavalkoiset ja tavallaan
persoonattomat kuvat”.
”Kokoelmissa Yksityiskohtien
elämä – Purkaa kuvia, kuvitella maailmoja (2009) ja Tallenna
nimellä (2012) taas hyödynnetään valokuvia W. G. Sebaldin (1944–2001)
proosaa muistuttavalla tavalla. Erityisesti ensin mainitun kokoelman runoissa
otetaan loikkauksia aforismin, novellin ja esseen puolelle. Mustavalkoiset ja
tavallaan persoonattomat kuvat, kuin hajonneen leikekirjan sivut, täydentävät
rinnalleen asetettuja tekstejä välillä kirjaimellisemmin, välillä
mielijohteisemmin.”
Turun Sanomissa
14.12.2022 Miika Laihinen viittaa valokuvaan kiinnostavana aiheena:
”Ilmaisullisesti uskaliaimmillaan Anedda on 2010-luvun taitteen teoksissa Yksityiskohtainen
elämä (po. Yksityiskohtien elämä) ja Tallenna nimellä, joissa
erilaiset valokuva- ja piirrosaiheet niveltyvät kiinnostavilla tavoilla osaksi
kirjoitusta.”
Koneen säätiön
kustantaman Runografin arvostelussa ”Katoamisen konkretia” Carlos L.
näkee, että Anedda kirjoittaa visuaalisia runoja. Mutta kuvakato on konkreettisempi:
valokuvia ei mainita.
”Anedda on itse
arvioinut olevansa kenties ’katseen runoilija’. Taidehistorioitsijan
opintotaustaa vasten visuaalisia runoja kirjoittavan Aneddan katse tuntuu
kuitenkin ruumiillisemmalta kuin akateemiselta taidehistorioitsijalta saattaisi
odottaa.”
Särö-lehdessä
10.6.2023 Janne Löppönen arvostelee helppoa ”silmän runoutta”, mutta ei
näe teoksessa valokuvia eikä piirroksia.
”Aneddan runous lähtee
usein liikkeelle näköhavainnosta ja yksityiskohdista… Aneddan poetiikka on
juuri sitä ’silmän runoutta’, joka on ominaista myös suomalaiselle
modernismille ja siitä ammentavalle runoudelle. Sekä Montale että Anedda ovat
siinä mielessä ’helppoja’ käännettäviä, että ne solahtavat meillä jo ennestään
tuttuihin runokäsityksiin.”
”Helppoja” ellei
peräti heppoisia ovat kriitikoiden valokuvakäsitykset tämän otoksen perusteella.
Runoarvosteluista saa irti sen verran, että Aneddan valokuvat ovat ”tavallaan
persoonattomia”, kiinnostavalla tavalla kirjoituksen osia tai katoavaisia.
Kirjoa ja kirjailla
Jälkisanoissaan suomentaja
Hannimari Heino mainitsee valokuvan yhdessä virkkeessä ja runolainauksessa,
joka kuvaa Aneddaan ”kokoelma kokoelmalta vahvistuvaa katoavaisuuden anatomiaa”:
Olla vailla kasvoja/
vailla peiliä/ - - /
luiskahtaa pois valokuvasta.
Heinon mukaan ”rakeiset
mustavalkokuvat” tutuista ja tuntemattomista henkilöistä, rakennuksista ja
esineistä ilmentävät ”talteen saamista ja (unohdukselta) pelastamista” yhtä hyvin
kuin Aneddan runoilijantyön kiteyttää kaksi verbiä: kerätä ja ottaa
vastaan.
Tallennus- ja
pelastustyössään Anedda käyttää valokuvan, tai siitä luiskahtamisen, lisäksi
neulaa ja saksia. Ompeleminen rinnastuu kirjoittamiseen, joka sekin punoo
säkeitä ja juonia, ja käsityöt vaativat samaa hitautta, hiljaisuutta ja
kärsivällisyyttä kuin runous – ja ovat
yhtä näkymättömiä.
Kunnes jokin pistää
kuin neula tai Ronald Barthesin käsite punctum heti Aneddan runon
”Kerätä menetyksiä” aluksi: ”Kuvia, esineitä, valokuvia, repaleisten kirjeiden
kulmia/ jossa yhä sen käsialan pistos.”
Päiväkirjailemme käsin
tai kirjailemme näppiksella kuten ompelijattaret samassa kumarassa kirjovat ja
kirjailivat vuosituhansia. Anatomioihin valikoiduissa valokuvissa neula
ja sakset ovat mukana yhtä hyvin kuin valokuvaaja Ulla Jokisalon
näyttelykuvissa ja Leikin varjossa (Musta taide 2011).
Jokisalon valokuvakirjan
aloittaa Maria Tsevatajevan runo ja päättää teksti ”Runous”:
”Francis Baconin
mukaan runous on kuin unta jostakin opista. Jossakin unen syvänteissä on
saavuttamaton, eheä ja tosi oppi. Runoudella on kyky huikaista se tuntuville,
mutta vain ohikiitäväksi hetkeksi, jota on mahdotonta pukea sanoiksi. Mutta sen
hetken jäljiltä ei halua koskaan enää tuuliviirin pelokasta kuuliaisuutta.
Hetki jähmettää historian hymyileviksi kasvoiksi, joiden anteeksiantava
rehellisyys satuttaa sydäntä. Anna sen satuttaa.”
Sattuvasti sanottu
valokuvaajalta; mikäpä olisi Jokisalon kanssa kirjoa ja kirjailla kuvilla ja
sanoilla valokuvarunoja. Ompelemiseen vertautuvaa käsityötä on neulominen,
jonka yhteydestä kirjoittamiseen on kertonut myös Karin Erlandsson
proosateoksessa Det blå garnet (suom. Ulla Lempinen 2022).
Yhdistää ja erottaa
Postikortteja Aneddan
otoksista ei saa eikä tehdä. Ne ovat valokuvarunoutta, jossa kuvat eivät ole
ensisijaisesti kauniita, esteettisillä pakotteilla rakennettuja dokumentteja,
vaan sattumia. Tällaisia luiskahduksia meistä jää, kun hautoja ja kaatopaikkoja
avataan. Eikä niistä ota selvää (oteta vastaan), ennen kuin valokuvaan
liitetään tekstiä.
Jos sittenkään, aivan
kuten valokuvarunossa, jossa sana yhdistää ja erottaa kuvasta. Kuvateksti,
kuten monesti myös ekrafis, yhdistää sanat kuvaan allekirjoittamalla valokuvan
dokumentaarisuutta (tai käyttämällä hyväksi ekfrasis-parodiassa taideteoksen
aitoutta), kun taas valokuvaruno erottaa tai ainakin luiskahtaa sivuun sekä
sanan että kuvan autenttisuudesta.
Sana saattaa kuitenkin huikaista ja pistää jossain ”kitsaasti, vähin lauseentyngin” kuin kaktus aavikon kuvana, joka ”rasahtelee/ puoliksi tulessa /puoliksi heitteillä”, kuten Aneddan runossa. Kuvaruno.
maanantai 18. joulukuuta 2023
Valokuvaruno: Lehtipalvelu Pauli Tossavainen Ky
Lehtipalvelu Pauli Tossavainen Ky Saarismäen koulu, 71640 Talluskylä, 1976-2005.
MINÄ EN OLE TILANNUT
LEHTEÄ ENKÄ MAKSA.
KUN SINÄ ITSE OLET TILANNUT
MAKSAT MYÖS.
SINÄ ITSESI VIET LINNAAN
TUOLLA PELILLÄ ITSESI.
LUULETKO SINÄ PERKELEEN
ÄJÄLE RIKASTUVASI
TÄLLÄ TAVALLA.
MINÄ EN TUOLLAISIA
HUMPUUKKI LEHTIÄ TILAA.
MINÄ TILASIN VAIN PUOLEKSI
VUODEKSI ENKÄ OLE JATKA
NUT TILAUSTA.
MINÄ TEEN TÄSTÄ RIKOS ILMOI
TUKSEN JOS ET ITSE HOIDA
OMIA TÖPPÄYKSIÄSI.
keskiviikko 13. joulukuuta 2023
Valokuvaruno: Nykyään on kireää työmarkkinoilla
Ollakseni suora, tapani ja ihanteeni
mukaan saanen luvan kertoa päätöksestäni. Olen kotisi kanssa vaakalaudalla ja
ensi syksyyn mennessä on jompikumpi jätettävä. Ja jos sopiva reikä Sinulle
ilmaantuu ja saat tilinkin (etkä pelaa sitä kortilla t.m.s.) sitä ennen en
siedä kuulla puhuttavan vihkimisestä.
(Vaajasalo 22.4.-57.)