tiistai 9. tammikuuta 2024

Kultakauden multaajat näkevät suon, jota ei ole



Aalto ARTS Books on julkaissut yli 500 teosta, mutta toiminta loppui vuonna 2023. Kustantamon viimeisiä julkaisuja on Suomen taiteen multakausi, jossa suomalaisen niin sanotun kultakauden kaanonia upotetaan suohon niin kuin Kalevalan Väinämöinen Joukahaista.

Kultakauden kaanonia uudistetaan nyt niin päin, että Väinö edustaa suohon upotettavaa patriarkaattia ja matriarkaatti laulaa uudet syntysanat. Teoksen tekijät ovat Riikka Haapalainen, Tiina Pusa ja Helena Sederholm. Haapalainen on nykytaiteen tutkimuksen professori Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa, Pusa Aalto-yliopiston kuvataidekasvatuksen pääaineen johtaja ja Sederholm kuvataidekasvatuksen professori Aalto-yliopistossa. 

Väinöjäkin on mukana: ulkoasusta vastaava Ville Tietäväinen on valinnut anfangiksi Jorman, ensimmäinen ja ainoan suomalaisen alkukirjain- ja koristesarjan.

Suomen taiteen kultakausi edustaa miesten nationalistista eetosta ja koloniaalista fantasiaa toisin kuin kolmen tutkijan teos. Suomen taiteen multakaudessa tutkijat ja taidehistorioitsijat multaavat kultakautta ”laikukkaalla luennalla”, jossa kuljetaan ”sammalikossa, suonsilmissä, jäkäläkankailla, joutomailla ja puutarhoissa”.

------------------------------------------

” Ensimmäisenä toisin tarkastelijan silmään pistää kuitenkin se, että taulussa ei ole suota. Vettä, joka voi olla vaikkapa joki, kuvassa on, mutta höllyvää suota ei näy. Ja miten tuollaisessa nousevassa rinteessä suota voisi olla?

Yhtä vähän kuin teoksessa on suota, löytyy pitkospuita. Joen yli on aseteltu pari lankkua, ja sen jälkeen maisemaan johdattavat paksut tukit.”

--------------------------------------------

Ensimmäinen luku ”Kuraantuneita lähtökohtia” avaa prosessia, jonka multakautisessa taiteen ja tutkimuksen ymmärryksessä ”märkä suo on oivallinen lähtökohta ja metafora”, sillä ”suo tarjoaa mättäältä mättäälle loikkivia vettyviä, eriaineksisia ja sekoittuvia ajattelutapoja”.

Suon tarjoamaa materialisuutta Riikka Haapalainen lähestyy 5. luvussa ”Kotomaan äidinkasvot ja kasvoton luonto”.

Suon representaatioita on suomalaisen niin sanotun kultakauden kaanonissa varsin niukasti…

Yksi suonkuvaus löytyy Pekka Haloselta, jota kanteleensoittoa taitavana kutsuttiin taidepiireissä Väinämöisen sijaiseksi. Väinämöis-Halosen suonkuvaus, Myllykylässä Karjalassa 1892 maalattu Oijustie, on varsin vakaasti ihmiskeskeinen…

Oijustiessä suo toimii alustana tai näyttämönä ihmiselle. Rämeen yli asetetut ihmisrakennelmat, pitkospuut, kannattelevat niin maalauksessa kuin maisemassa kulkevia henkilöitä kuin maisemaa katselevaa katsetta…

Ihmishahmosta katse etenee vaivatta seuraamaan pitkospuista tehtyä polkua aina kohti ihmisten asuin- ja muita rakennuksia… Suon vastus on kypsässä ja kesytetyssä suhteessa ihmiseen… Halosen maalauksessa oijuspuut ovat aseteltu niin, että niitä pitkin kulkevan ihmisen kengätkään eivät suon märkyyteen sekoitu. Pyrkimys on pysyä kuivana suon päällä, ylittää suon tarjoama materiaalisuus.” (215)

Oijustien suohon Tiina Pusa ja Helena Sederholm palaavat kuudennessa, toiseksi viimeisessä luvussa ”Maahan olet sinä jälkesi jättävä”.

Nationalistista eetosta palvelevan niin kutsutun Suomen taiteen kultakauden maisema-aiheeksi suo oli liian suljettu ja surkea. Kaivattiin jylhempää ja kauniimpaa, jotain edustavaa. Villi ja tottelematon suo on ollut suomalaisen taiteen aiheena sekä myyttisen ja alkukantaisen suomalaisuuden kuvantajana. Harvoja poikkeuksia edustaa Pekka Halosen Oijustie (1892) -maisema (s. 217), joka avautui suon höllyvälle maalle.” (311)

Riikka Haapalaisen viitteenkin mukaan maalausta voi tarkastella toisin: ”...esimerkiksi Valkosen & Valkosen (1984, 167) mukaan Oijustiessä pääosassa on maisema, ei ihmiset maisemassa.”

Ensimmäisenä toisin tarkastelijan silmään pistää kuitenkin se, että taulussa ei ole suota. Vettä, joka voi olla vaikkapa joki, kuvassa on, mutta höllyvää suota ei näy. Ja miten tuollaisessa nousevassa rinteessä suota voisi olla?

Yhtä vähän kuin teoksessa on suota, löytyy pitkospuita. Joen yli on aseteltu pari lankkua, ja sen jälkeen maisemaan johdattavat paksut tukit.

Tieteellistä rasismia

Suomen taiteen kultakauteen sain perehtyä Taistelevia metsoja (2020) kirjoittaessani. Multakaudessa romaanin päähenkilön Ferdinand von Wrightin teoksia luetaan yhtä höllyvästi kuin Halosen Oijustietä.

Ensin Ferdinandin Käpytikka-maalauksen luonnontieteellistä tarkkuutta sormipaisukarveen suhteen pidetään poikkeuksellisena. Sitten kasvien ”kasvisuus” –  kiinnittyminen maaperään ja muihin orgaanisiin toimijoihin – ei ole nähtävissä Ferdinandin äärimmäisellä tarkkuudella kuvantamassa Maksaruohossa.

Riikka Haapalaisen mukaan tyydyttäessään tieteellisen tiedon ihannetta Ferdinand lauloi suohon sen, mitä kansa jo tiesi maksaruohosta – ja ilmeisesti myös sormipaisukarveesta – saati, että olisi osoittanut ”kasvien suhteisuuden sekä tiedon ja tietämisen relationaalisuuden”.

Ferdinand von Wrightin maalauksen Haminalahden puutarhassa (1856 –1957) Haapalainen ottaa esimerkiksi porvarillisesta turvasta ja esteettisestä suhteesta kasveihin, joiden toimijuuden ihminen latistaa, jotta voisi helpommin torjua ihmisen ja elämän kasviriippuvuuden. Kun niin sanotut vieraslajitkaan eivät kuulu Ferdinandin paratiisimaisen puutarhan ideaalityyppiin, se osallistuu ”kolonialistisella luonnontieteellä syy-yhteyden tieteelliseen rasismiin ja rotu- ja seksuaalisuuserojen konstruoimiseen”.

Ferdinand kasvatti itse kasvinsa ja viljeli puutarhaansa, molemmat töitä, jotka rahvaan parissa katsottiin akkojen hommiksi. Haminalahden puutarhassa yhtä hyvin kuin monissa muissa kukka- ja puutarhatauluissa puhutaan Ferdinandin kukkaiskieltä, jonka syy-yhteys seksuaalierojen konstruoimiseen saattaisi olla tutkimisen arvoista.

Haminalahden puutarhaan ja Ferdin kukkiin viittaan useamman kerran Taistelevissa metsoissa. Esimerkiksi näin:

Veli Fredrikin ja Nikolai I:n kuolemasta huolimatta Krimin sodan kesinä suruista ei ollut tietoa Haminalahden puutarhassa eikä Ferdin elämässä. Miten kaunista voi olla myös ihmisen viljelemä luonto, jos se saa rauhassa kasvaa kulttuuriksi lempeiden käsien varjeluksessa, hän oli ajatellut. Ruotsin ajan murheet olivat väistymässä niin kuin pilvet ”puutarhan” taivaalta. Myrskyn jälkeen aurinko kirkasti maisemaa myös seuraavassa taulussa ”Rajuilma Haminalahdella”. Vähitellen nuorukaisen elämään kuuluvat pettymykset olivat arpeutumassa tai paineltavissa pinnan alle niin kuin saksalaisen soossi, jota jäi tuskin tahran verran ”puutarhan” varjoihin.” (94–95)

Ruusuni puutarhassa, noisetteja lukuun ottamatta, eivät koskaan ole olleet niin huonoja kuin tänä kesänä, sillä niissä on kaikenlaatuisia eläimiä sekä sokeritautia. Pelargoonit ja neilikat sen sijaan ovat erinomaisen kauniita. Myös ilmat ovat muutamia päiviä olleet jumalallisen ihanat. Kunhan vaivainen tuhraajanne vain terveeksi tulee, niin mielihyvällä maalaa vaikka pyytämättä muotokuvanne tai vähintään pienen lintutaulun!” (133)

perjantai 5. tammikuuta 2024

Venäjän metsästäjien ensimmäinen arvostelu

 


Heinäkuussa painosta tulleen romaanin Venäjän metsästäjien ensimmäinen arvostelu julkaistiin Savon Sanomissa 5. tammikuuta 2024.

Loppiaisena Savon Sanomissa rikostoimittaja Asta Tenhusen juttua yläsavolaisesta eräurheilusta, johon viittasin arvostelussa ”Eräkirjallisuuden parhaita” (Kirjoittajan päiväkirja 3.1.2024).

Jos haluaisin tunnustaa kuten Hannu Salama Juhannustanssien jumalanpilkan, niin Venäjän metsästäjissä halusin pilkata Suomessa eräkirjallisuutena markkinoituja kirjoja. 

Ei siitä satiirista sitten kotimaista eräkirjallisuutta tullut, aivan niin kuin todetaan Pasi Huttusen arvostelun lopuksi.

Tuli siis antieräkirjallisuutta, josta Pia Valkonen kirjoittaa Pian blogissa otsikolla "Pasi Huttuen on lukenut Jouni Tossavaisen metsästäjät ainakin melkein kokonaan".


keskiviikko 3. tammikuuta 2024

Eräkirjallisuuden parhaita: Ekmanin ”Suden jälki”

 

Ferdinand von Wright: ”Interiör från verkstaden i Marieberg, 1850/52”. Kuva: Konsnärsbröderna von Wrights dagböcker 6, Svenska Litteratursällskapet i Finland 2008, 476.

Ruotsalaisen Kerstin Ekmanin (s. 1933) romaani Suden jälki (2022) on parasta eräkirjallisuutta, jota olen saanut lukea. Venäjän metsästäjiä kirjoittaessa sain perehtyä tähän genreen, jonka taantumista on odotettu samalla tavalla kuin sotaromaanin lukijan kuolemaa.

Vanhan polven eräniilot kuolevatkin, mutta erästely elää tapojaan muuntaen, ja sitä mukaa muuttuu eräromaani ekokirjallisuudeksi. Sodatkin jatkuvat, ja sotafiktiona julkaistaan jotain muuta kuin sodan vammauttamat miehet kirjoittivat ja yhtä hyvin kärsineet lukijat nauttivat.

---------------------------------------

”Suden jäljen 176 sivussa kerrotaan kaikki se, mikä on jäänyt lukematta yläsavolaisilta villieläinten tappajilta. Metsästyslakien rikkojina noin 30 savolaista odottaa parhaillaan tuomiotaan. Kuinka paljon näitä lukemattomien miesten lukemattomia poikia on todellisuudessa ja paljonko näitä eräurheilijoita kasvaa suden tappajiksi, on vielä näkemättä.”

---------------------------------------

Kuitenkin näinä Putinin sota-aikoina vain Otavan omistama Karisto markkinoi perinteistä sotaromaania ja julkaisee eräkirjallisuutena perinteisiä romaaneja. Joku eränovelli mahtuu joukkoon, jos tekijä on ennestään tuttu. Kummankin genren valopilkut tulevat siis Suden jäljen tapaisina sattumina miltä tahansa muulta kustantamolta.

Elokuussa 90 vuotta täyttäneeltä Ekmanilta Suden jälki (Bonniers/Tammi) on samanlainen mestarilaukaus kuin vaikkapa Leo Tolstoin lopun aikojen helmi Hadzi Murat ja Juhani Ahon lopputuotannon kolmiodraama, pienoisromaani Juha.

Koko kolmikko parasta kaunokirjallisuutta siitä huolimatta, että ne voidaan määritellä eräkirjallisuudeksi, sotakirjaksi ja rakkausromaaniksi.

Suden jäljen 176 sivussa kerrotaan kaikki se, mikä on jäänyt lukematta yläsavolaisilta villieläinten tappajilta. Metsästyslakien rikkojina noin 30 savolaista odottaa parhaillaan tuomiotaan. Kuinka paljon näitä lukemattomien miesten lukemattomia poikia on todellisuudessa ja paljonko näitä eräurheilijoita kasvaa suden tappajiksi, on vielä näkemättä.

Se tiedetään, että siunattuun hulluuteen verrattuna kirjasivistys ei ole kovinta valttia näillä lakeuksilla, eikä opetus- ja kulttuuriministeri Sari Multala (kok.) lisää panoksia alueelliseen kulttuuritoimintaan. Maaseudun ja kirjallisuuden tukia leikattiin ensimmäisenä.

Seuraavaksi tapetaan alueelliset taidetoimikunnat.

Ferdin käden jälki

Metsästyksen, kuoleman ja pitkän avioliiton kuvauksen lisäksi Suden jäljestä löytyy ekfrasis. Ekmanin mielenkiintoinen kuvaus kuvasta on Ferdinand von Wrightin käden jälki.

Inga tuli, kun istuin katselemassa laulujoutsenen kuvaa yhdestä von Wrightin veljesten teoksista…

He olivat mestariampujia jo pojankloppeina. Nousin ja menin hakemaan kirjan, joka kertoi von Wrightin veljesten elämästä. Siinä oli kuvia verstaasta tai ateljeesta. En tiedä, kummaksi tilaa pitäisi kutsua. Siellä on sekä höyläpenkki että hakkuupölkky ja kirves. Nuorempi veljeksistä istuu työpöytänsä ääressä kynä tai sivellin. Ellei se siten ole skalpelli. Hänen edessään nimittäin lojuu jotain, mikä voisi olla kuollut lintu. Pieni sellainen. Vaikea erottaa lajia. Vanhempi veli seisoo vieressä ja katselee sitä. Lintukoira nukkuu höyläpenkin luona. Ja lattian leveillä lankuilla makaa kuollut laulujoutsen siivet levitettyinä. Valkoisessa rinnassa näkyy punainen veritahra. Siististi ammuttu.

Inga huudahti, että tuo ei voinut olla totta. Ehkä jokin yksittäistapaus?

Katsoppa hohkanärheä joutsenen vieressä.

Inga vaikeni.”

(Suden jälki, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen, 97)

Kertojan, eläkepäiviä viettävän metsänhoitajan, vaimo Inga vaikeni. Hän ymmärsi, että von Wrightien oli ammuttava lintunsa taidetta tehdäkseen. Tai siksi, että hän ei ymmärtänyt, vaan oli vihainen villieläinten tappajille.

Itse en ymmärtänyt määritellä Ferdinand von Wrightin taulunsa etualalle maalaamaa närheä hohkanärheksi laatiessani romaania Taistelevat metsot (2020).Toisaalta tiesin, että Ferdi maalasi taulun Ruotsissa 1850-1852 veljensä Wilhelm von Wrightin työhuoneesta ja Mariebergin verstaan toinen mies ei ollut velipoika vaan Wilhelmin appiukko Olof Bildt

Koira, koiras, koppelo, ne minä tapoin Marierbergin verstaan lattialle…

Mariebergin taulussa, pihkalta tuoksuvan verstaan perällä veli Wilhelm ja Marian isä seisovat silmät pystyssä tämän totuuden edessä. En tiedä, pelkäävätkö he Marian puolesta vai ymmärtävätkö he nuorukaisen tuskia, jonka merkit asettelin heidän eteensä? Ensin kirves, kuoleman kova puhemies, sitten joutsen, närhi ja koira…

Jos lintukieltä puhutaan, puhdas rakkaus on joutsen, närhi näyttelee keikaria ja kolmion siunaa Marian lempikoiran Didon katse. Siinä on 'Mariebergin verstaan' kolmio kultaisessa leikkauksessa, jonka hän käänsi kukkaiskielelle 'Haminalahden puutarhassa'.

Luunappi riittää keikarin lopuksi – taulun närhikin heitti henkensä yhdellä iltapäivän maalauskerralla – joutsenesta sielu ei irtoa yhtä helpolla, eikä lähtenyt verstaan lattialla. Rakkauden kuolemaa oli maalattava useamman kerran, sillä tässä toisessa Ruotsin-pakomatkassa oli kyse muustakin kuin Gabriellan kuoleman pyhittämästä Marian avioliitosta.

Kirveellä kalvosesta poikki käsi, joka houkuttaa hundsfottia. Sitäkin se taulun kirves hakkuupölkyn vieressä tarkoittaa… 

Wilhelmin verstaassa Don Ferdinando sai tapella itsensä kanssa toista vuotta. Sitten keikarille näytettiin närhen munat!...

Suotta ei närheä kutsuta paskonärheksi ja kuoleman merkiksi, jos se ilmestyy pihapuuhun. Mutta harva on närhen munia löytänyt päästäkseen näyttämään toiselle, millainen ihminen on, sanoo herra. Yhtä hyvin närhi piilottelee pesänsä kuin Ferdi on osannut hautoa halujaan palattuaan isänsä huusholliin.

(Taistelevat metsot, 278 –280)

torstai 28. joulukuuta 2023

Kuvan katoamisen konkretia runoarvosteluissa


”Kerätä menetyksiä”, vrt. osasto ”Hylättyjä esineitä” kokoelmassa Näköala Haminavuorelle 2022. Kuva: Antonella Anedda Anatomioita 2022, 68-69.


Huolimatta siitä, että Helsingin Sanomien arkisto ei tunne italialaista runoilijaa Antonella Aneddaa vuoden 2006 jälkeen, Aneddan viime vuonna ilmestyneestä suomennosvalikoimasta on julkaistu ainakin neljä arvostelua.

Kun suurin osa painetuista valokuvarunoista on valokuvaajan ja runoilijan yhteisteoksia, Anedda kuuluu Maria Matinmikon tapaan muutamiin eläviin runoilijoihin, jotka ovat ottaneet teostensa valokuvat. Mutta näkevätkö kriitikot kuvia Hannimari Heinon valikoimassa ja suomentamassa Aneddan kokoelmassa Anatomioita (Parkko 2022)?

------------------------------

Aidon kielen löytäminen voi olla mahdollista, mutta useimmiten sanat ja kuvat ovat täynnä höttöä. Yhtä hyvin luonnon kuin kulttuurin on saastuttanut kieli, joka on puhdasta propagandaa. Runoudesta alkaen ja Putinin ja Trumpin puheisiin päätyen maapallo on täynnä retorista petosta, josta tekoäly tuottaa tuoretta valhetta varmemmin kuin yksikään netistä veistävä lyyrikko tai todellisuutta mittansa muotoihin pakenija." 

------------------------------- 

Lukutaitoisten proosakriitikoiden sokeudesta suhteessa valokuvaan päiväkirjailin 16. marraskuuta 2023: https://kirjoittajanpvk.blogspot.com/2023/11/miksi-kirjallisuuskriitikot-eivat-osaa.html. Neljän runoarvostelijan otoksessa puolet mainitsee valokuvan, mikä tarkoittaa sata prosenttia enemmän kuin proosakriitikoiden populaatiossa.

Kulttuuritoimituksen arviossa 24.9. 2022 Mikko Lamberg on nähnyt ”mustavalkoiset ja tavallaan persoonattomat kuvat”.

Kokoelmissa Yksityiskohtien elämä – Purkaa kuvia, kuvitella maailmoja (2009) ja Tallenna nimellä (2012) taas hyödynnetään valokuvia W. G. Sebaldin (1944–2001) proosaa muistuttavalla tavalla. Erityisesti ensin mainitun kokoelman runoissa otetaan loikkauksia aforismin, novellin ja esseen puolelle. Mustavalkoiset ja tavallaan persoonattomat kuvat, kuin hajonneen leikekirjan sivut, täydentävät rinnalleen asetettuja tekstejä välillä kirjaimellisemmin, välillä mielijohteisemmin.”

Turun Sanomissa 14.12.2022 Miika Laihinen viittaa valokuvaan kiinnostavana aiheena: ”Ilmaisullisesti uskaliaimmillaan Anedda on 2010-luvun taitteen teoksissa Yksityiskohtainen elämä (po. Yksityiskohtien elämä) ja Tallenna nimellä, joissa erilaiset valokuva- ja piirrosaiheet niveltyvät kiinnostavilla tavoilla osaksi kirjoitusta.”

Koneen säätiön kustantaman Runografin arvostelussa ”Katoamisen konkretia” Carlos L. näkee, että Anedda kirjoittaa visuaalisia runoja. Mutta kuvakato on konkreettisempi: valokuvia ei mainita.

Anedda on itse arvioinut olevansa kenties ’katseen runoilija’. Taidehistorioitsijan opintotaustaa vasten visuaalisia runoja kirjoittavan Aneddan katse tuntuu kuitenkin ruumiillisemmalta kuin akateemiselta taidehistorioitsijalta saattaisi odottaa.” 

Särö-lehdessä 10.6.2023 Janne Löppönen arvostelee helppoa ”silmän runoutta”, mutta ei näe teoksessa valokuvia eikä piirroksia.

Aneddan runous lähtee usein liikkeelle näköhavainnosta ja yksityiskohdista… Aneddan poetiikka on juuri sitä ’silmän runoutta’, joka on ominaista myös suomalaiselle modernismille ja siitä ammentavalle runoudelle. Sekä Montale että Anedda ovat siinä mielessä ’helppoja’ käännettäviä, että ne solahtavat meillä jo ennestään tuttuihin runokäsityksiin.” 

”Helppoja” ellei peräti heppoisia ovat kriitikoiden valokuvakäsitykset tämän otoksen perusteella. Runoarvosteluista saa irti sen verran, että Aneddan valokuvat ovat ”tavallaan persoonattomia”, kiinnostavalla tavalla kirjoituksen osia tai katoavaisia.



Kirjoa ja kirjailla

Jälkisanoissaan suomentaja Hannimari Heino mainitsee valokuvan yhdessä virkkeessä ja runolainauksessa, joka kuvaa Aneddaan ”kokoelma kokoelmalta vahvistuvaa katoavaisuuden anatomiaa”:

Olla vailla kasvoja/
vailla peiliä/ - - /
luiskahtaa pois valokuvasta
.

Heinon mukaan ”rakeiset mustavalkokuvat” tutuista ja tuntemattomista henkilöistä, rakennuksista ja esineistä ilmentävät ”talteen saamista ja (unohdukselta) pelastamista” yhtä hyvin kuin Aneddan runoilijantyön kiteyttää kaksi verbiä: kerätä ja ottaa vastaan.

Tallennus- ja pelastustyössään Anedda käyttää valokuvan, tai siitä luiskahtamisen, lisäksi neulaa ja saksia. Ompeleminen rinnastuu kirjoittamiseen, joka sekin punoo säkeitä ja juonia, ja käsityöt vaativat samaa hitautta, hiljaisuutta ja kärsivällisyyttä kuin runous –  ja ovat yhtä näkymättömiä.

Kunnes jokin pistää kuin neula tai Ronald Barthesin käsite punctum heti Aneddan runon ”Kerätä menetyksiä” aluksi: ”Kuvia, esineitä, valokuvia, repaleisten kirjeiden kulmia/ jossa yhä sen käsialan pistos.”

Päiväkirjailemme käsin tai kirjailemme näppiksella kuten ompelijattaret samassa kumarassa kirjovat ja kirjailivat vuosituhansia. Anatomioihin valikoiduissa valokuvissa neula ja sakset ovat mukana yhtä hyvin kuin valokuvaaja Ulla Jokisalon näyttelykuvissa ja Leikin varjossa (Musta taide 2011).

Jokisalon valokuvakirjan aloittaa Maria Tsevatajevan runo ja päättää teksti ”Runous”:

Francis Baconin mukaan runous on kuin unta jostakin opista. Jossakin unen syvänteissä on saavuttamaton, eheä ja tosi oppi. Runoudella on kyky huikaista se tuntuville, mutta vain ohikiitäväksi hetkeksi, jota on mahdotonta pukea sanoiksi. Mutta sen hetken jäljiltä ei halua koskaan enää tuuliviirin pelokasta kuuliaisuutta. Hetki jähmettää historian hymyileviksi kasvoiksi, joiden anteeksiantava rehellisyys satuttaa sydäntä. Anna sen satuttaa.”

Sattuvasti sanottu valokuvaajalta; mikäpä olisi Jokisalon kanssa kirjoa ja kirjailla kuvilla ja sanoilla valokuvarunoja. Ompelemiseen vertautuvaa käsityötä on neulominen, jonka yhteydestä kirjoittamiseen on kertonut myös Karin Erlandsson proosateoksessa Det blå garnet (suom. Ulla Lempinen 2022).

Yhdistää ja erottaa

Postikortteja Aneddan otoksista ei saa eikä tehdä. Ne ovat valokuvarunoutta, jossa kuvat eivät ole ensisijaisesti kauniita, esteettisillä pakotteilla rakennettuja dokumentteja, vaan sattumia. Tällaisia luiskahduksia meistä jää, kun hautoja ja kaatopaikkoja avataan. Eikä niistä ota selvää (oteta vastaan), ennen kuin valokuvaan liitetään tekstiä.

Jos sittenkään, aivan kuten valokuvarunossa, jossa sana yhdistää ja erottaa kuvasta. Kuvateksti, kuten monesti myös ekrafis, yhdistää sanat kuvaan allekirjoittamalla valokuvan dokumentaarisuutta (tai käyttämällä hyväksi ekfrasis-parodiassa taideteoksen aitoutta), kun taas valokuvaruno erottaa tai ainakin luiskahtaa sivuun sekä sanan että kuvan autenttisuudesta.

Aidon kielen löytäminen voi olla mahdollista, mutta useimmiten sanat ja kuvat ovat täynnä höttöä. Yhtä hyvin luonnon kuin kulttuurin on saastuttanut kieli, joka on puhdasta propagandaa. Runoudesta alkaen ja Putinin ja Trumpin puheisiin päätyen maapallo on täynnä retorista petosta, josta tekoäly tuottaa tuoretta valhetta varmemmin kuin yksikään netistä veistävä lyyrikko tai todellisuutta mittansa muotoon pakenija.  

Sana saattaa kuitenkin huikaista ja pistää jossain ”kitsaasti, vähin lauseentyngin” kuin kaktus aavikon kuvana, joka ”rasahtelee/ puoliksi tulessa /puoliksi heitteillä”, kuten Aneddan runossa.                                                                               Kuvaruno.


maanantai 18. joulukuuta 2023

Valokuvaruno: Lehtipalvelu Pauli Tossavainen Ky

 














Lehtipalvelu Pauli Tossavainen Ky Saarismäen koulu, 71640 Talluskylä, 1976-2005.


MINÄ EN OLE TILANNUT

LEHTEÄ ENKÄ MAKSA.

KUN SINÄ ITSE OLET TILANNUT

MAKSAT MYÖS.

SINÄ ITSESI VIET LINNAAN

TUOLLA PELILLÄ ITSESI.

LUULETKO SINÄ PERKELEEN

ÄJÄLE RIKASTUVASI

TÄLLÄ TAVALLA.

MINÄ EN TUOLLAISIA

HUMPUUKKI LEHTIÄ TILAA.

MINÄ TILASIN VAIN PUOLEKSI

VUODEKSI ENKÄ OLE JATKA

NUT TILAUSTA.

MINÄ TEEN TÄSTÄ RIKOS ILMOI

TUKSEN JOS ET ITSE HOIDA

OMIA TÖPPÄYKSIÄSI.


keskiviikko 13. joulukuuta 2023

Valokuvaruno: Nykyään on kireää työmarkkinoilla

 


Nykyään on kireää työmarkkinoilla. Ammattitaidoton, yhtä kuin hanttityömies potkitaan ensimmäiseksi. Ammattimiehiä on kylliksi. Sinun täytyy pyrkiä ”omaan reikääsi”. Jos et halua pyrkiä siihen tai et löydä haluamaasi reikää nyt yksinäisenä niin minkä muutoksen siihen asiaan toisi papin edessä käyntikään. Voi kunpa pääsisit semmoiseen työhön, jossa tarvittaisiin kovasti henkistä energiaa. Vapaa-aikana olisit varmasti paljon tasapainoisempi, leppoisampi, etkä olisi niin rajattoman tinkimisen haluinen. 

Ollakseni suora, tapani ja ihanteeni mukaan saanen luvan kertoa päätöksestäni. Olen kotisi kanssa vaakalaudalla ja ensi syksyyn mennessä on jompikumpi jätettävä. Ja jos sopiva reikä Sinulle ilmaantuu ja saat tilinkin (etkä pelaa sitä kortilla t.m.s.) sitä ennen en siedä kuulla puhuttavan vihkimisestä.

(Vaajasalo 22.4.-57.)