Yleisradion Kokkilive ja Jälkityhmät

"...ja komeat nuorukaiset kirjailluissa mekoissa ja sorokka-päähineissä kumartelivat itkiessään ilosta... Kehityksen kehittyessä hotellinetin näyttö valehteli aina vain sujuvammin. Ja mikä idän ja lännen välille eron teki, jos ajatteli EU-huijareita ja Guantanamon vankileirin kiduttajia. (Venäjän metsästäjät, 143)

Koko ajan lisätään jotain ja vatkataan vähän. Mitä se on? Ei edes ruokaohje, jossa neuvotaan vatkaamaan riittävästi, vaan Yleisradion kulttuuriohjelma.

Miksi ei edes vatkata, ymmärtää, kun katsoo Kokkiliveä eli Ylen Kulttuuricocktailia ja kulttuuritoimituksen päällikköä, joka puolustaa kulttuurin saamia yritystukia aamuteeveessä. 

Sitten toimittaja Oskari Onninen vastustaa myös kulttuurin yritystukia siinä missä muitakin yritystukia, koska tuloksia ei mittaa kukaan.

Kun Onninen ihmettelee, miksi yksikään kulttuuritoimitus ei tee tästä juttua niin kuin taloustoimitukset tekisivät, muusikko Paleface komppaa vieressä. Hän toivoo, että joku kulttuuritoimituksen päällikkö ottaa Onniseen yhteyttä ja tilaa freelancerilta laajan jutun aiheesta.

Ja mitä tekee päällikkö, joka aloitti yritystukia ylistämällä. Ei sano mitään, ei ainakaan tilaa juttua. Ehkä hän ei tiedä, että on Suomen suurimman kulttuuritoimituksen keittiömestari.

Kun kaikki viisaus näissä Ylen aamu- ja kulttuuriohjelmissa vatkataan velliksi Pasilan mäellä mahdollisimman kiireellä kädellä ja niistä aineksista, jotka sattuvat olemaan lähinnä Pasilan mäkeä, kulttuurin torstaisen jälkiviisastelun nimi voisi olla Jälkityhmät Jälkinäytöksen sijasta.  

”Kaikki on elokuvaa”, mutta kaikki ei ole elokuvarunoa

Kangasniemen suojeluskuntalon Pirtin projektorihuoneesta löydetty filmin palanen Kangasniemen Aino -näyttelyä kuvatessa kesällä 1985.

”Kaikki on elokuvaa” Jorma Kaparin runon mukaan, mutta kaikki ei ole elokuvarunoa.  Jos runoilija käyttää sanaa elokuva, tuskin syntyy elokuvaruno, kuten selviää Vesa Rantaman Kaikki on elokuvaa -antologian arvostelusta (HS 14.10.2023). 

Rantama viittaa pelirunouteen, jonka käsittely saati määrittely on jäänyt yhtä epäselväksi kuin elokuvarunous. Uusista tekijöistä kriitikko mainitsee V. S. Luoma-ahon ja Kristian Blombergin, joiden teokset tarjoaisivat alustaa ”elokuvallisuuden syvällisemmälle käsittelylle”.

Syvällisemmin kyse on siitä, miten runous elää taiteidenvälisyydestä.  Kirja on yhä runouden kivijalka, mutta esimerkiksi runoilija ja kriitikko Virpi Alasen mielestä yhtä tärkeää ”runoudelle on liikkua ja etsiä” ja ”sille on luontevaa jatkua taiteidenvälisesti”. 

Antologiassa Suo, kuokka ja diversiteetti (2018) Alanen esittelee kokeilujaan kuvan ja tekstin välimaastossa. Alasta kiinnostaa erityisesti tekstin ja kuvan sekoittuminen, ja kun tietokone ei riittänyt, hän otti kynän ja synnytti poeettisia eläimiä, kirjoituksen ja kuvan välihahmoja.

Julkaisukanavana Alanen on tarkastellut Instagramisa aktiivisten taiteilijoiden sekatekniikkoja, kuten Andrea Laybauerin makrovalokuvia, Mister Caitilinin virkkauksia ja Sabine Broschen poltettuja kirjansivupapereita. Huimana näköalana Alanen esittää, että lukutaitomme ei olekaan suppenemassa vaan diversiteetti on laajenemassa pelien, somen ja digivirtojen maailmassa.

Entä jos ”ihmiset ovatkin laajasti oppimassa kaikin aistein lukemaan maailman poetiikkaa samantapaisesti kuin runoilija, joka voi ajatella ja aistia kaikkea runoutena”?

Videorunoutta kehittänyt J. P. Sipilä on vielä lähempänä kuin Alasen poeettiset eläimet sitä, mitä elokuvarunous saattaisi olla. Sipilä nojaa kehittämiinsä sääntöihin ja rajoitteisiin, joista ensimmäinen kieltää runon kuvittamisen videon keinoin. Videorunoutta ei ole runoilijan esittämän runon taltiointi yhtä vähän kuin valokuvarunoutta on kuvaan lisätty kuvateksti, joka säkeisiin jaettunakin kertoo, tarkentaa ja toistaa samalla tavalla kuin sanomalehtikuvaan liitetty teksti.

Sipilän tekemistä ohjaa myös Tom Konyvesin lyhyt teksti Videopoetry: A Manifesto, jonka mukaan ”videoruno on teos, joka muodostaa kokonaisuuden liikkuvan kuvan, tekstin ja äänen keinoin”.

Valokuvarunouteen sovellettuna ilman runoa ei ole valokuvarunoutta, johon eivät kuulu liikkuva kuva ja ääni. Runo taas voi olla aseemista, konkreettista tai perinteistä, mutta ei äänirunoutta. Merkittävin ero on aika, joka ohjaa videorunoa. Valokuvarunon kokijalla on vapaus pysähtyä, palata ja tarkentaa kuvaan tai tekstiin, kun taas videorunon yhtä hyvin kuin elokuvan pysäyttäminen tuhoaa liikkeen ja lopettaa äänen.

Lopulta Sipilän mukaan on kyse rohkeudesta, on ymmärrettävä väline ainoastaan osaksi ilmaisua. Paperin ja musteen tapaan video ei ole Sipilälle enää väline vaan hänen runoutensa tapa: ”Väline ei enää määritä muotoa. Teen seuraavaa teosta ajattelematta sitä. Se, mikä joskus saattoi olla kiinnostavaa välineen takia, on nyt kiinnostavaa runouden takia. Väline ei ole olemassa välineenä.”

Uudet sovellukset ja virtuaalitodellisuudet eivät oikeastaan merkitse mitään, kunnes kykenemme hävittämään välineen välineenä.  

(Lyhyempi versio tekstistä on julkaistu HS:n arvostelun kommenttina)

Erkki Pirtola kaappasi näyttelyn

Erkki Pirtola (1950 –2016) Kangasniemen Pirtin juhlasalissa 1985.

Suojeluskunta- ja nuorisoseuratalona palvellut Pirtti purettiin Suomen Aino -näyttelyn jälkeen. Jukka Joutsin silloiselta Kangasniemen kulttuurisihteeriltä Hannu Hyvöseltä saaman ja blogissaan julkistaman sähköpostiviestin mukaan Erkki Pirtola kaappasi näyttelyn ja omalta osaltaan vauhditti purkutöitä.

http://www.jukkajoutsi.com/kniemi20.html

”(Hannu Hyvönen, sähköposti 26.3.2010): En väistä vastuutani viimeisen taidetapahtuman aloitteentekijänä. Mutta kerronpa kuitenkin etten itse hyväksynyt Pirtin töhrimistä ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden kulissien ym töhrimistä. Hankkeeseen lähtiessämme meillä oli Mörön taiteilijapariskunnan kanssa visio aivan toisenlaisesta tapahtumasta joka olisi voinut auttaa Pirtin pelastamista purkamiselta.

Pääkaupunkiseudun graffititaidesuuntausta vetänyt ja suoraan New Yorkista tapahtumaan tullut Erkki Pirtola kuitenkin otti täysin ohjat käsiinsä ja käynnisti töhrinnän enkä kyennyt häntä ja muita pysäyttämään.

Koko tapahtuma oli minulle hyvin traumaattinen kokemus ja kun huomasin että Pirtola rakensi tapahtumasta jonkunlaista kulttuurilegendaa ja oman uransa taidemeriittiä kirjoitin koko näyttelystä ”hyvin kriittisen kirjoituksen Taide-lehteen.
Mutta niin kävi, että taidetapahtuma vain vauhditti Pirtin purkua ja varmasti loukkasi paikallisia kulttuurihistorian ja vanhojen rakennusten ystäviä.
Nyt - tässä yhteydessä - lähinnä halusin kertoa oman näkökulmani tuohon 25 vuoden takaiseen juttuun.
terv. Hannu Hyvönen.”

Kielen työläinen. Nuoren Otto Mannisen elämäkerta

Otto Mannisen omakuva August Strindberginä 1899.

Pentti Lyly

Otto Manninen. Säkeiden runoilija

ntamo 2022, 303 s.

”Ja yhä uusia pilviä oli parhaillaan tulossa.”

Näin päättyy lehtori Pentti Lylyn kesken jäänyt Otto Mannisen (1872–1950) elämäkerta, jonka kirjallisuudentutkijat Hanna Karhu ja Tellervo Krogerus toimittivat kirjaksi.

Lylyn työ vaatii jatkoa samalla tavalla kuin Pekka Tarkan Nuori Aaro (2022), Aaro Hellaakosken elämäkerran ensi osa.

Yhtä hyvin kuin jää miettimään, mitä pilviä Mannisen elämään ilmaantui vuoden 1909 jälkeen, odotan Tarkalta toista osaa, jossa kerrotaan, miksi Aaro vaikeni runoilijana 13 vuotta rajoja rikkoneen Jääpeilin (1928) jälkeen.

Manninen vaikeni vielä kaksi vuotta pitempään Säkeiden toisen osan ilmestyttyä.

Hyvin toimitettuna Lylyn lyhyt elämäkerta muistuttaa klassikon syntymän 150-vuotisjuhlista, jotka livahtivat yhtä arkisesti kuin nuori mies elätti itsensä kirjailijana. Joulunakin piti suomentaa, kun esikoispoika otti vastuuta Kangasniemen synnyinkodistaan.

Kollega Eino Leinolla (1878–1926) oli vara juhlia, kun Manninen teki hänen työnsä. Hidas hautoja Otto taipui, sadan ja yhden laulun Eino taittui. ”Naikkosten Napoleon” muistetaan, ”Mannis-suhdanne meni ohi”, kuten Matti Kuusi totesi 1980-luvulla.

Viitenä kesänä nuoret miehet runoilivat Kangasniemellä, vaikka samaan aikaan taistelivat neiti Anni Swanista (1875–1958). Leino ei piilotellut tunteitaan, Manninen valloitti morsianta rakkausrunoilla, joiden piilomerkityksiä Lyly etsii kirjeistä. Hyvin haudotut runot julkaistiin esikoiskokoelmassa Säkeitä (1905), jonka jälkeen Otto ja Anni menivät naimisiin.

Alkoi toisten pilvien aika...

(Savon Sanomat 9.10.2023, 21)

Joutsenvalkoinen morsian Anni Swan Kangasniemellä 1906. Otto Mannisen otos teoksesta "Otto Manninen. Säkeiden runoilija".

Näyttelyn näköaloja Turun kirjamessuilla

 

Turun kirjamessuilla oli tarkoitus jatkaa neuvotteluja Kirjan talon Näköalaan liittyvästä näyttelystä, mutta johtaja Petri Tähtinen ei saapunut paikalle vartin esittelyyn, jonka sain pitää messukeskuksen toisen kerroksen Jukola-salissa, kiitos tuottaja Vilja-Tuulia Huotarisen.

Helsingissä messutellessa vuosi sitten törmäsimme, ja Vilja-Tuulialle tuli yllätyksenä, että tällainen runokirja on ilmestynyt, joten hän lupasi palata asiaan.

Parinkymmenen kuuntelijan joukkoon odotin myös Turun yliopiston tutkijaa Karoliina Lummaata, joka viestitti Oslosta tulevansa paikalle, jos on silloin Suomessa. Oslossa Lummaa oli parhaillaan lukemassa seminaariyleisölle englanniksi käännettyjä metsärunojani.

Kerro-kokoelman lintu- ja äänirunojen jälkeen Lummaa on tutkinut lähinnä Kuusikirjaa (2008), mutta myös ensimmäistä valokuvarunojen kokoelmaa Metsännenä (1990) artikkelissa ”Metsän esteettinen toimijuus Jouni Tossavaisen Metsännenä-runokokoelmassa ja ekosysteemipalvelukirjallisuudessa”.

Artikkeli on mukana teoksessa Ympäristönmuutos ja estetiikka (2022), jonka elektronisen version Suomen  Estetiikan Seura on julkaissut yhteistyössä Helsingin yliopiston kirjaston kanssa: https://helda.helsinki.fi/bitstreams/779ec539-b9aa-4760-b61e-8a1f18f5bedf/download

Artikkelin aluksi Lummaa lainaa Metsännenän runoa ”Kaikki maisemat kättelen saman seulan lävitse” ja pitää teosta tulkintana ihmisten tavoista käyttää ja ajatella metsiä:

Lainaamani kohta on ympäristöesteettisesti kiinnostava, koska se muotoilee ympäristöaiheista taidetta ja sen tutkimusta koskevan perustavan ongelman: taiteessa kuvattu luonto on samaan aikaan kuvaajan seulan läpi kulkenutta ja hänen ”kättelemäänsä”, siis taiteilijan havaitsemaa ja merkityksellistämää, ja kuitenkin tuo kuvattu luonto on myös olemassa oikeana, konkreettisena. Se on paikka, jossa todellinen lahorastas on pesinyt, ja havaittu maisema, johon kielellisesti esitettyä maisemaa voi verrata. Kuten Tossavaisen runo korostaa, todelliset paikat rastaineen ja pesineen vaikuttavat niistä kirjoittamiseen.

Paluumatkalla odotettiin tunnin verran Pieksämäellä Helsingin-junan saapumista. Pihalla tihuutti ja asemahallin kuppila on lopetettu, mutta murhetta kantamatta kirjailija Juha Hurme leikki viisivuotiaan poikansa Tuomaksen kanssa paloautolla. 

Kajaanissa isää ja poikaa odottaa kuukauden teatteriohjaus. Keväällä Hurme aikoo ohjata Kuopiossa, jonka edelliseen Agnes-sovitukseen Tuomakselta tuli idea trampoliinin käytöstä. Jos elon syrjässä rimpuillaan, soutelemme vielä todellisissa Näköalan maisemissa pohjoisella Kallavedellä.

Valokuvaruno: Tämä virhe on oikein

 

Tule jo, auta meitä

vanha vihtahousu

Vova Suuri on jumissa.

 

Да пошел ты, питерский насильник, старый придурок.

Ohlsonin päiväkirja tuli täyteen Hojo Hojossa

 

Päiväkirjassa palattu Moleskinen aikaan, kiitos viimevuotisen synttärilahjan.

Ensimmäisen Moleskinen löysin Roomasta 2004 suhteellisen edukkaasti. Circolo Scandinavon residenssiajan jälkeen näppärän muistikirjan hinnoittelu on karannut luksuksen puolelle, joten tänään päättelin Claes Ohlsonilta muutamalla eurolla hankitun Notebookin.

Hyvin toimi Ohlson (192 s.) ja kesti melko tasan vuoden (2.9.2002 -17.9.20232), joskin takasivulle kaipailin Moleskinen pientä taskua muutamaa tarpeelliseksi kuviteltua silppua varten.

Päivityksiä aloin tehdä kynällä Kuohareiden jälkeen. Rakentaessani kesääni 1979 huomasin, miten pienestäkin merkistä saattaa laajeta isompi muisto. Ja toisaalta, miten väärin muistaa jopa ajan ja paikan, jos ei ole mistä tarkistaa. 

Alkuperäislähteen äärellä saattaa sitten miettiä, miksi halusin rakentaa noin mieleiseni muiston.

Taskuun mahtuvia muistikirjoja on tietysti Kuohareita edeltävältäkin ajalta. Vuoden 2004 gradu opetti, miksi työpäiväkirjaan on helpompi viitata, jos sivunumerointi on olemassa.

Vasenkätisen sohmailuista on joskus saanut selvää. Edelleen vasenkätisenä olen nyt harjoitellut kaunokirjoitusta eli palauttanut Saarismäen kansakoulun oppeja. Jos ajatus tulee, ehkä sen ehtii panna muistiin hitaammalla kuin näppistekniikalla. 

Mahdollinen ajatus suhteellistui entisestään vieraillessani Tuusniemellä Pimeä kuu -festivaaleilla. Monesti on tullut ohitettu viihdekeskus Hojo Hojo, kiitos Vestäjien runokisan tuomaroinnin sain jarrut päälle. Festivaalin päätteeksi sain julistaa Ihan pimeetä -postikortturunokilpailun voittajaksi tuusniemeläisen Piia Kukkosen runon ja valokuvan.

Festivaalipäivän antia oli Astromatkailuseminaari, jossa pohdittiin pimeän taivaan hyödyntämistä osana vastuullista matkailua. Niin uskomatonta kuin se on, 90 prosenttia länsieurooppalaisista ei koskaan välty valosaasteelta.

Suomessakin 70 prosenttia kansasta ei näe asuinpaikaltaan Linnunrataa.

Mutta Kaavin Syrjävaarassa on pohjoismaiden ensimmäinen pimeänsuojelualue, jossa pimeätaivasmatkailun uusia konsepteja kehittää Olli Reijonen. muutaman muun yrittäjän kanssa. Toiselta puolen maapalloa, Uudesta Seelannista, toi terveiset Aleksi Taipale, joka luo edellytyksiä Dark Sky -matkailulle Lapissa.                                                                                            Piia Kukkonen.

Arkeoastronomi Marianna Ridderstad selvittää, miten muinaiset ihmiset tulkitsivat taivaan merkkejä, joita tavatakseen nykyihmisen on matkailtava pimeänsuojelualueella. Taivas ei ole vain ”täynnä terästä”, vaan täynnä tarinoita ihmiskunnan kulttuurihistoriasta.

Taivaalta on kotoisin myös Hiiden hirvi, jota hiihdetään Kalevalassa, ja omalla tavallaan Komissa, kuten kerrotaan romaanissa Venäjän metsästäjät.

Hojo Hojon tanssilava, oik. Ursan pumpattava planetaario ja arkeoastronomi Marianna Ridderstad.

Kirjasyksyn etkot, jatkot ja äänitykset

 

Äänikirjan luvut ottivat neljä päivää Helsingissä. Saman verran ellei enemmän saavat tehdä jälkitöitä äänimiehet Mikko Virta ja Niko Tompuri, ennen kuin Venäjän metsästäjät on kuuntelijan arvioitavissa.

"Metsästäjät" on ensimmäinen Aviadorin Kulttuurikulman peräkammarissa tuotettu äänikirja. Ääneen luvut aloitettiin romaanin julkkareilla. Samalla juhlittiin Maari Verrosen uutta novellikokoelmaa. 

Toisen julkistamistilaisuuden järjesti M. A. Castrénin seura Kasarmitorin varren uusissa tiloissa, jotka maalaiskävelijältä meinasivat jäädä löytymättä. 

Haastattelija ja Komin oppaani Paula Kokkonen jaksoi odottaa ja sain kiitokseksi Castrénin seuran toiminnanjohtaja Marja Lappalaiselta auringonkukan, joka jatkoi matkaa Taiteiden yössä Aviadorin Kulttuurikulmaan.

Liisankadulla tunnelma oli tiivis ja sain omistaa romaanin muun muassa Gummeruksen ajan kustannustoimittajalleni Paula Pesoselle (Hevoskomppi 1988), varsinaiselle venäläisen kirjallisuuden asiantuntijalle Pekka Pesoselle ja Kruununhaan kulmilla asuville toimittajalle ja kirjailijalle Leeni Peltoselle.

Paula Kokkonen Komissa 1997.

Vaihdoimme kirjat myös Tao Lin Taon kanssa. TaoLin on suomentanut Laotsen Tao Te Chingin (Arktinen Banaani 2022) ja Kulttuurikulman Taiteiden yössä saimme nauttia hänen standup-komiikastaan.

Syksyn jatkoissa on luvassa Pimeys-runokilpailun voittajan valinta ja esiintyminen Tuusniemellä perjantaina 15.9. Turun kirjamessuilla esittelen Näköalaa lauantaina 30.0. klo 16.45 Jukolan lavalla ja sitä ennen Venäjän metsästäjiä Aviadorin osastolla.

Näköalan jälkeisten valokuvarunojen kokeilut jatkuvat Instassa ja Fbookissa. Varsin vaivalloiselta vaikuttaa näyttelyn saaminen Jyväskylään ja/tai Turkuun vielä tämän vuoden puolella.

                                                                                                                           Vesa Tompuri, Maarit                                                                                                                                Verronen ja Satu Enstedt.

    

Sen sijaan savolaisen kirjallisuustapahtuman Kirjakantin suunnitelmat ovat edenneet lupaavasti. Kirjakantti täyttää 20 vuottta, ja marraskuussa Kuopioon on luvassa kokonainen viikko kirjallisuuteen liittyviä tapahtumia niin yliopistolla kuin "mualiman navassa" moottoriten itäisellä puolella. 

           

Taiteiden yö Kulttuurikulmassa. Oik. TaoLin.