Kuvan katoamisen konkretia runoarvosteluissa

”Kerätä menetyksiä”, vrt. osasto ”Hylättyjä esineitä” kokoelmassa Näköala Haminavuorelle 2022. Kuva: Antonella Anedda Anatomioita 2022, 68-69.

Huolimatta siitä, että Helsingin Sanomien arkisto ei tunne italialaista runoilijaa Antonella Aneddaa vuoden 2006 jälkeen, Aneddan viime vuonna ilmestyneestä suomennosvalikoimasta on julkaistu ainakin neljä arvostelua.

Kun suurin osa painetuista valokuvarunoista on valokuvaajan ja runoilijan yhteisteoksia, Anedda kuuluu Maria Matinmikon tapaan muutamiin eläviin runoilijoihin, jotka ovat ottaneet teostensa valokuvat. Mutta näkevätkö kriitikot kuvia Hannimari Heinon valikoimassa ja suomentamassa Aneddan kokoelmassa Anatomioita (Parkko 2022)?

------------------------------

”Aidon kielen löytäminen voi olla mahdollista, mutta useimmiten sanat ja kuvat ovat täynnä höttöä. Yhtä hyvin luonnon kuin kulttuurin on saastuttanut kieli, joka on puhdasta propagandaa. Runoudesta alkaen ja Putinin ja Trumpin puheisiin päätyen maapallo on täynnä retorista petosta, josta tekoäly tuottaa tuoretta valhetta varmemmin kuin yksikään netistä veistävä lyyrikko tai todellisuutta mittansa muotoihin pakenija." 

------------------------------- 

Lukutaitoisten proosakriitikoiden sokeudesta suhteessa valokuvaan päiväkirjailin 16. marraskuuta 2023: https://kirjoittajanpvk.blogspot.com/2023/11/miksi-kirjallisuuskriitikot-eivat-osaa.html. Neljän runoarvostelijan otoksessa puolet mainitsee valokuvan, mikä tarkoittaa sata prosenttia enemmän kuin proosakriitikoiden populaatiossa.

Kulttuuritoimituksen arviossa 24.9. 2022 Mikko Lamberg on nähnyt ”mustavalkoiset ja tavallaan persoonattomat kuvat”.

”Kokoelmissa Yksityiskohtien elämä – Purkaa kuvia, kuvitella maailmoja (2009) ja Tallenna nimellä (2012) taas hyödynnetään valokuvia W. G. Sebaldin (1944–2001) proosaa muistuttavalla tavalla. Erityisesti ensin mainitun kokoelman runoissa otetaan loikkauksia aforismin, novellin ja esseen puolelle. Mustavalkoiset ja tavallaan persoonattomat kuvat, kuin hajonneen leikekirjan sivut, täydentävät rinnalleen asetettuja tekstejä välillä kirjaimellisemmin, välillä mielijohteisemmin.”

Turun Sanomissa 14.12.2022 Miika Laihinen viittaa valokuvaan kiinnostavana aiheena: ”Ilmaisullisesti uskaliaimmillaan Anedda on 2010-luvun taitteen teoksissa Yksityiskohtainen elämä (po. Yksityiskohtien elämä) ja Tallenna nimellä, joissa erilaiset valokuva- ja piirrosaiheet niveltyvät kiinnostavilla tavoilla osaksi kirjoitusta.”

Koneen säätiön kustantaman Runografin arvostelussa ”Katoamisen konkretia” Carlos L. näkee, että Anedda kirjoittaa visuaalisia runoja. Mutta kuvakato on konkreettisempi: valokuvia ei mainita.

”Anedda on itse arvioinut olevansa kenties ’katseen runoilija’. Taidehistorioitsijan opintotaustaa vasten visuaalisia runoja kirjoittavan Aneddan katse tuntuu kuitenkin ruumiillisemmalta kuin akateemiselta taidehistorioitsijalta saattaisi odottaa.” 

Särö-lehdessä 10.6.2023 Janne Löppönen arvostelee helppoa ”silmän runoutta”, mutta ei näe teoksessa valokuvia eikä piirroksia.

”Aneddan runous lähtee usein liikkeelle näköhavainnosta ja yksityiskohdista… Aneddan poetiikka on juuri sitä ’silmän runoutta’, joka on ominaista myös suomalaiselle modernismille ja siitä ammentavalle runoudelle. Sekä Montale että Anedda ovat siinä mielessä ’helppoja’ käännettäviä, että ne solahtavat meillä jo ennestään tuttuihin runokäsityksiin.” 

”Helppoja” ellei peräti heppoisia ovat kriitikoiden valokuvakäsitykset tämän otoksen perusteella. Runoarvosteluista saa irti sen verran, että Aneddan valokuvat ovat ”tavallaan persoonattomia”, kiinnostavalla tavalla kirjoituksen osia tai katoavaisia.

Kirjoa ja kirjailla

Jälkisanoissaan suomentaja Hannimari Heino mainitsee valokuvan yhdessä virkkeessä ja runolainauksessa, joka kuvaa Aneddaan ”kokoelma kokoelmalta vahvistuvaa katoavaisuuden anatomiaa”:

Olla vailla kasvoja/
vailla peiliä/ - - /
luiskahtaa pois valokuvasta.

Heinon mukaan ”rakeiset mustavalkokuvat” tutuista ja tuntemattomista henkilöistä, rakennuksista ja esineistä ilmentävät ”talteen saamista ja (unohdukselta) pelastamista” yhtä hyvin kuin Aneddan runoilijantyön kiteyttää kaksi verbiä: kerätä ja ottaa vastaan.

Tallennus- ja pelastustyössään Anedda käyttää valokuvan, tai siitä luiskahtamisen, lisäksi neulaa ja saksia. Ompeleminen rinnastuu kirjoittamiseen, joka sekin punoo säkeitä ja juonia, ja käsityöt vaativat samaa hitautta, hiljaisuutta ja kärsivällisyyttä kuin runous –  ja ovat yhtä näkymättömiä.

Kunnes jokin pistää kuin neula tai Ronald Barthesin käsite punctum heti Aneddan runon ”Kerätä menetyksiä” aluksi: ”Kuvia, esineitä, valokuvia, repaleisten kirjeiden kulmia/ jossa yhä sen käsialan pistos.”

Päiväkirjailemme käsin tai kirjailemme näppiksella kuten ompelijattaret samassa kumarassa kirjovat ja kirjailivat vuosituhansia. Anatomioihin valikoiduissa valokuvissa neula ja sakset ovat mukana yhtä hyvin kuin valokuvaaja Ulla Jokisalon näyttelykuvissa ja Leikin varjossa (Musta taide 2011).

Jokisalon valokuvakirjan aloittaa Maria Tsevatajevan runo ja päättää teksti ”Runous”:

”Francis Baconin mukaan runous on kuin unta jostakin opista. Jossakin unen syvänteissä on saavuttamaton, eheä ja tosi oppi. Runoudella on kyky huikaista se tuntuville, mutta vain ohikiitäväksi hetkeksi, jota on mahdotonta pukea sanoiksi. Mutta sen hetken jäljiltä ei halua koskaan enää tuuliviirin pelokasta kuuliaisuutta. Hetki jähmettää historian hymyileviksi kasvoiksi, joiden anteeksiantava rehellisyys satuttaa sydäntä. Anna sen satuttaa.”

Sattuvasti sanottu valokuvaajalta; mikäpä olisi Jokisalon kanssa kirjoa ja kirjailla kuvilla ja sanoilla valokuvarunoja. Ompelemiseen vertautuvaa käsityötä on neulominen, jonka yhteydestä kirjoittamiseen on kertonut myös Karin Erlandsson proosateoksessa Det blå garnet (suom. Ulla Lempinen 2022).

Yhdistää ja erottaa

Postikortteja Aneddan otoksista ei saa eikä tehdä. Ne ovat valokuvarunoutta, jossa kuvat eivät ole ensisijaisesti kauniita, esteettisillä pakotteilla rakennettuja dokumentteja, vaan sattumia. Tällaisia luiskahduksia meistä jää, kun hautoja ja kaatopaikkoja avataan. Eikä niistä ota selvää (oteta vastaan), ennen kuin valokuvaan liitetään tekstiä.

Jos sittenkään, aivan kuten valokuvarunossa, jossa sana yhdistää ja erottaa kuvasta. Kuvateksti, kuten monesti myös ekrafis, yhdistää sanat kuvaan allekirjoittamalla valokuvan dokumentaarisuutta (tai käyttämällä hyväksi ekfrasis-parodiassa taideteoksen aitoutta), kun taas valokuvaruno erottaa tai ainakin luiskahtaa sivuun sekä sanan että kuvan autenttisuudesta.

Aidon kielen löytäminen voi olla mahdollista, mutta useimmiten sanat ja kuvat ovat täynnä höttöä. Yhtä hyvin luonnon kuin kulttuurin on saastuttanut kieli, joka on puhdasta propagandaa. Runoudesta alkaen ja Putinin ja Trumpin puheisiin päätyen maapallo on täynnä retorista petosta, josta tekoäly tuottaa tuoretta valhetta varmemmin kuin yksikään netistä veistävä lyyrikko tai todellisuutta mittansa muotoon pakenija.  

Sana saattaa kuitenkin huikaista ja pistää jossain ”kitsaasti, vähin lauseentyngin” kuin kaktus aavikon kuvana, joka ”rasahtelee/ puoliksi tulessa /puoliksi heitteillä”, kuten Aneddan runossa.                                                                               Kuvaruno.

Valokuvaruno: Lehtipalvelu Pauli Tossavainen Ky

 

Lehtipalvelu Pauli Tossavainen Ky Saarismäen koulu, 71640 Talluskylä, 1976-2005.

MINÄ EN OLE TILANNUT

LEHTEÄ ENKÄ MAKSA.

KUN SINÄ ITSE OLET TILANNUT

MAKSAT MYÖS.

SINÄ ITSESI VIET LINNAAN

TUOLLA PELILLÄ ITSESI.

LUULETKO SINÄ PERKELEEN

ÄJÄLE RIKASTUVASI

TÄLLÄ TAVALLA.

MINÄ EN TUOLLAISIA

HUMPUUKKI LEHTIÄ TILAA.

MINÄ TILASIN VAIN PUOLEKSI

VUODEKSI ENKÄ OLE JATKA

NUT TILAUSTA.

MINÄ TEEN TÄSTÄ RIKOS ILMOI

TUKSEN JOS ET ITSE HOIDA

OMIA TÖPPÄYKSIÄSI.

Valokuvaruno: Nykyään on kireää työmarkkinoilla

 

Nykyään on kireää työmarkkinoilla. Ammattitaidoton, yhtä kuin hanttityömies potkitaan ensimmäiseksi. Ammattimiehiä on kylliksi. Sinun täytyy pyrkiä ”omaan reikääsi”. Jos et halua pyrkiä siihen tai et löydä haluamaasi reikää nyt yksinäisenä niin minkä muutoksen siihen asiaan toisi papin edessä käyntikään. Voi kunpa pääsisit semmoiseen työhön, jossa tarvittaisiin kovasti henkistä energiaa. Vapaa-aikana olisit varmasti paljon tasapainoisempi, leppoisampi, etkä olisi niin rajattoman tinkimisen haluinen. 

Ollakseni suora, tapani ja ihanteeni mukaan saanen luvan kertoa päätöksestäni. Olen kotisi kanssa vaakalaudalla ja ensi syksyyn mennessä on jompikumpi jätettävä. Ja jos sopiva reikä Sinulle ilmaantuu ja saat tilinkin (etkä pelaa sitä kortilla t.m.s.) sitä ennen en siedä kuulla puhuttavan vihkimisestä.

(Vaajasalo 22.4.-57.)

"Anna Kautto moraa, sanoi Tallusmäen isäntä rengilleen"

 

Vähälevikkinen kirjallisuus, mitä se on?

 

Vähälevikkinen kirjallisuus? Kuka tietää, mitä se on? Varsin vähän on niitä, jotka tiesivät.

Levikkitietojen – eli kirjastoihin tilattujen kirjamäärien – lisäksi tietäjän on luettava kaikki se kaunokirjallisuus, jota on otettu kirjaston hyllyyn yksi kappale tai ei olleenkaan.

Luku-urakka on mahdoton. Mutta, miten muuten kuin lukemalla voi päätellä teoksen laadun, koska mitään muuta kuin kirjastoihin hankittavaa laatukirjallisuutta ei ollut tarkoitus tukea sillä 860 000 eurolla, jotka kulttuuriministeri Sari Multala (kok) poisti budjetista.

Käytännössä ensimmäisen valinnan on tehnyt kirjastonhoitaja. Todennäköisesti hän ei ole lukenut tilaamaansa teosta, vaan tukeutuu kustantajan tarjoamiin ennakkotietoihin. Apuna ovat myös aiemmat lainausluvut ja mielikuvat, joihin vaikuttavat kirjailijan saama julkisuus ja arvostelut.

Kritiikki taas suuntautuu mielellään siihen kirjailijaan, joka on jo saanut julkisuutta, joten kehä on valmis. Yhtä hyvin kuin kirjastonhoitaja toimittaja ei lue kriitikoille lähetettäviä kirjoja, vaan tekee valintansa ennakkotietojen varassa.

Näin eläen ankarin karsinta on kassaroitu, ennen kuin yhtään kirjasyksyn teosta on ilmestynyt, pelkästään kustantajan puffien ja ennakkomielikuvien varassa.

Todellisuudessa arvosteluistakaan ei siis ole apua, kun aukkoja katsellen etsitään vähälevikkistä laatuteosta.  Edes runouteen erikoistunut lehti Tuli&Savu tai Runografi, joka Koneen kolmivuotisella perehtyy julkaistuun runouteen, eivät saa kartoitettua kaikkea sitä mitä runokentällä tapahtuu.

Ehtikö sitten valtion kirjallisuustoimikunnan jäsen lukea kaikki ne kirjat, joita kustantajat lähettivät joko postilaatikkoon tai Hakaniemeen Taiken konttorille? Ei ehtinyt, ja siksi tarvittiin kaikkien toimikunnan jäsenten yhteinen lukijuus, kun kirjalistojen liuskoilta etsittiin laatua.

Jumalan sanaa toimikunnan esitys ei ollut, vaan halutessaan kirjastonhoitaja saattoi ottaa vaarin listauksesta. Nyt kun tätäkään apua ei ole, kuka muistuttaa, että tällaistakin laatukirjallisuutta on kaikesta kirjallisuuden saamasta julkisuudesta huolimatta – ja ehkä harvemmin sen takia.

Kun hallituksen poliitikot päättävät näin, ja tämä on vasta alkua kulttuuribudjetin leikkauksille, milloin sama viisaus tavoittaa kuntapoliitikon. Valtuustohan nuijii pöytään sen, minkä verran kirjasto saa rahaa uutena vuotena.

Vähälevikkisen kirjallisuuden tukemista on hankala perustella samaan aikaan, kun kansa päättää vierailla kirjastossa entistä harvemmin.

Jatkokertomus Venäjän metsästäjien vastaanotosta

 

”Jouni Tossavaisen Venäjän metsästäjät rauhoittuu lopussa. Viimeisissä osissa Pietari ja Annulirovano, mitätön on niin lyyrisiä kauniita jaksoja, että tekisi mieli itkeä. Romaanin viimeiset sivut nolostelevat vanhan miehen rakastumista ja hakasulkeista löytyvät lyyris-eroottiset jaksot ovat ihan toista Tossavaista, jota olen tähän mennessä lukenut. Koko elämässäni.”

Neliosainen jatkokertomus Venäjän metsästäjät -romaanin vastaanotosta on julkaistu Pian blogissa.

Loukku on lauennut; kirjailija ja kirja litistyvät maata vasten, kun juoni vähitellen paljastuu lukijalle. Siinä näkijä missä tekijä ei voi muuta kuin kiittää Pia-Maria Valkosta perusteellisesta luku-urakasta.

Tekstinsä loukussa litistyvä tekijä tietää kirjoittaneensa kehnosti varsinkin niissä pisteissä, joissa vastaanottaja tekee virheitä. Liian vaikeaksi on juoni jäänyt, jos esimerkiksi romaanin lopussa lukija lukee niin, että Komissa naiset auttavat miehet saman Volgan yli kuin alkusivuilla.

Harvinaista herkkua joka tapauksessa, ja varsinkin tämän kirjan kohdalla. Arvioita ei ole julkaistu, ja syynkin käsittää Pian blogia luettuaan.

Mikä on taiteilijan rooli materiaalisessa maailmassa?

Se mikä jäi sanomatta. Asia, suom. JT.

Kirjailija Matti Pulkkinen vaati kirjoittajalta asian, jota välittää. ”Kirjoittajakurssille ei kannata tulla tuhlaamaan rahaa tai aikaa, jos ei ole asiaa”, Pulkkinen sanoi Savon Sanomien jutussa 1981 ja romaanin Kuoharit I–III sivulla 13.

Tänä päivänä, kun kysytään, miten taiteilijan on suhtauduttava tähän meidän materiaaliseen maailmaan, filosofi Emanuele Coccia ei vaadi taiteilijalta asiaa vaan idean. Mutta, mikä näiden välille eron tekee?

Idea on Coccialle ajattelemisen muoto, joka toteutuu jopa pigmentin levittämisessä kankaalle. Olipa materia sitten sanoja, väriä tai ääntä, pienikin pala ainetta on idea, ja ”tämä asia pitää jatkuvasti ottaa huomioon”. 

”On mahdollista olla taiteilija, jos on ideoita, joita haluaa välittää. Jos ideoita ei taas ole, ei voi olla taiteilija: jos ei ole tarinaa kerrottavaksi, ei voi olla taiteilija, tai jos ei ole tietoa, jos ei ole jotain löydöstä, ei voi kirjoittaa tieteellistä artikkelia. Nykyään monella taiteilijalla on sellainen ongelma tai väärinkäsitys, että jos käsittelet työssäsi yhteiskunnallisia ongelmia tai yhteiskunnallista kärsimystä, vaikka sinulla ei ole mitään omaperäistä ideaa annettavaksi, niin tämä halu käsitellä näitä asioita riittää hyvän taiteen tekemiseksi.”

”Tällainen ajattelu on hyvin vaarallista. Pelkkä halu paljastaa epäkohtia ei riitä mihinkään. Kun kyse on yhteiskunnallisesta tai ekologisesta ongelmasta, täytyy esittää jonkinlainen ratkaisuehdotus, tai sitten on kyettävä ilmaisemaan taiteellinen idea suhteessa tähän ongelmaan, eikä se voi olla vain mistä tahansa sanomalehdestä luettavissa oleva raportti.”

Pariisin yliopistoissa opettavan Coccian haastattelu on julkaistu Tiede & Edistys -lehdessä 3/2023. Jos Coccian haaste on kova taiteen tekijöille, niin voiko samaa vaatia kriitikolta. Milloin viimeksi luit arvostelun, jossa viitataan teoksen eikä tekijän ideaan?

Tai, että runoilijalla oli fragmentin verran asiaa samassa mielessä kuin Pulkkinen opetti ja Lauri Viita säkenöi:

”Mitä, puhuiko hän viittä kieltä! Entä oliko hänellä asiaa?”

Nyt, kun viiden kielen sijasta puhutaan yhtä, englantia, idea näyttää löytyvän kirjoittajan sukupolvi- ja sukupuolikokemuksesta. Kun proosateos on kriitikon kokemuksen tiellä, juonen käsittäminen ottaa aikansa ja tilaa ei jää kirjallisuuden kentälle sijoittamiseen eikä kirjailijan aikaisempaan tuotantoon suhteuttamiseen. 

Runouden kaltaista höpötystä

Runouden puolella Kristian Blomberg uskaltaa väittää, että tapamme puhua vähätellen runoudesta johtaa rappioon: ”Tämän arkkityyppi on sellainen kriitikko (sanokaamme Jukka Koskelainen), joka kehuessaankin antaa niin tympeän kuvan runoudesta, ettei kirjaa halua lukea.”

Noin tympeän kuvan Blomberg uskaltaa antaa, koska runouden kentällä vallassa on Poesian estetiikka, jonka rakentajiin Blomberg kuuluu niin runoilijana kuin teoreetikkona. Noin kolmekymmentä vuotta sitten samaa otavalaisen ajan jälkeistä valtaa käytti Nuoren Voiman estetiikka, jota Jukka Koskelainen oli toimittamassa.

Valta on sitä, että Poesian (fragmentti)estetiikka läpäisee kriitikoiden ja apurahan jakajien jälkeen kaiken sen vähän mitä runoudesta julkaistaan niin Kiiltomadossa, Parnassossa kuin Tuli & Savussa. Harvoja poikkeuksia on tamperelaiskirjailija Artemis Kelosaari, joka nuoren vihaisen miehen innolla rusikoi Suomen Kuvalehdessä Kaija Rantakarin poesialaisen kokoelman Kertosäe yhtä ankarasti kuin Arttu Seppänen luistelija Kiira Korven esikoisen.

Runouslehti Tuli & Savun 3/2023 esseessä Blomberg kysyy, kumpi tuli ensin, kiinnostuksen puute vai runouden kiinnostavuuden puute? Ja vastaus on asiaa, tosin niin pienellä präntillä, että tekstin sijasta lukija hahmottaa tarpeetonta elitismiä. Jos lehteä ei voi lukea, mikä on lehden idea.

”Yksi selitys voi olla, että yksittäisistä runoista tai runoteoksista puhuminen on olennaisesti vaikeampaa ja sisältöjään hitaammin muotouttavaa kuin runoudesta puhuminen. Tämän seurauksena runopuhe, varsinkin radiossa ja sanomalehdissä, kiihtyy ilmiöitä kohti. Silloin riittää, että puhuu runouden kokeellisuudesta, mitallisuuden kaipuusta, runouden lukijamääristä, lavarunoudesta tai runotapahtumien yleisömääristä ja syntyy vaikutelma, että puhutaan runoudesta. Syntyy toisin sanoen vaikutelma, että tunnetaan puheen kohdetta, vaikka puheen kohteen monihahmotteisuus ja epämääräisyys vain sattuvat sallimaan myös tämänkaltaisen höpötyksen.”

Kun kyse on ongelmasta, Cuccian mielestä taiteilijan täytyy esittää jonkinlainen ratkaisuehdotus. Blombergin ehdotus on elitismi:

”Nähtyäni Finnegans Wake -näyttelyn olenkin entistä vakuuttuneempi elitismin tarpeellisuudesta. Se muistuttaa, että on olemassa taidetta, joka ei ole nopeaälyistä keskustelua ylläpitävää taidekulttuuria – tai ehkä oikeammin taideviihdettä –, vaan hitaan paneutumisen ja ihmeen tyyssija.”