Kirjailija Matti Pulkkinen vaati kirjoittajalta asian, jota välittää. ”Kirjoittajakurssille ei kannata tulla tuhlaamaan rahaa tai aikaa, jos ei ole asiaa”, Pulkkinen sanoi Savon Sanomien jutussa 1981 ja romaanin Kuoharit I–III sivulla 13.
Idea on Coccialle ajattelemisen muoto, joka toteutuu jopa pigmentin
levittämisessä kankaalle. Olipa materia sitten sanoja, väriä tai ääntä,
pienikin pala ainetta on idea, ja ”tämä asia pitää jatkuvasti
ottaa huomioon”.
”On mahdollista olla taiteilija, jos on ideoita, joita haluaa
välittää. Jos ideoita ei taas ole, ei voi olla taiteilija: jos ei ole tarinaa
kerrottavaksi, ei voi olla taiteilija, tai jos ei ole tietoa, jos ei ole jotain
löydöstä, ei voi kirjoittaa tieteellistä artikkelia. Nykyään monella
taiteilijalla on sellainen ongelma tai väärinkäsitys, että jos käsittelet
työssäsi yhteiskunnallisia ongelmia tai yhteiskunnallista kärsimystä, vaikka
sinulla ei ole mitään omaperäistä ideaa annettavaksi, niin tämä halu käsitellä
näitä asioita riittää hyvän taiteen tekemiseksi.”
”Tällainen ajattelu on hyvin vaarallista. Pelkkä halu paljastaa
epäkohtia ei riitä mihinkään. Kun kyse on yhteiskunnallisesta tai ekologisesta
ongelmasta, täytyy esittää jonkinlainen ratkaisuehdotus, tai sitten on kyettävä
ilmaisemaan taiteellinen idea suhteessa tähän ongelmaan, eikä se voi olla vain
mistä tahansa sanomalehdestä luettavissa oleva raportti.”
Pariisin yliopistoissa opettavan Coccian haastattelu on
julkaistu Tiede & Edistys -lehdessä 3/2023. Jos Coccian haaste on kova taiteen tekijöille, niin voiko samaa vaatia kriitikolta. Milloin
viimeksi luit arvostelun, jossa viitataan teoksen eikä tekijän ideaan?
Tai, että runoilijalla oli fragmentin verran asiaa samassa
mielessä kuin Pulkkinen opetti ja Lauri Viita säkenöi:
”Mitä, puhuiko hän viittä kieltä! Entä oliko hänellä asiaa?”
Nyt, kun viiden kielen sijasta puhutaan yhtä, englantia,
idea näyttää löytyvän kirjoittajan sukupolvi- ja sukupuolikokemuksesta. Kun
proosateos on kriitikon kokemuksen tiellä, juonen käsittäminen ottaa aikansa ja
tilaa ei jää kirjallisuuden kentälle sijoittamiseen eikä kirjailijan
aikaisempaan tuotantoon suhteuttamiseen.
Runouden kaltaista höpötystä
Runouden puolella Kristian Blomberg uskaltaa väittää,
että tapamme puhua vähätellen runoudesta johtaa rappioon: ”Tämän arkkityyppi on
sellainen kriitikko (sanokaamme Jukka Koskelainen), joka kehuessaankin
antaa niin tympeän kuvan runoudesta, ettei kirjaa halua lukea.”
Noin tympeän kuvan Blomberg uskaltaa antaa, koska runouden
kentällä vallassa on Poesian estetiikka, jonka rakentajiin Blomberg kuuluu niin
runoilijana kuin teoreetikkona. Noin kolmekymmentä vuotta sitten samaa
otavalaisen ajan jälkeistä valtaa käytti Nuoren Voiman estetiikka, jota
Jukka Koskelainen oli toimittamassa.
Valta on sitä, että Poesian (fragmentti)estetiikka
läpäisee kriitikoiden ja apurahan jakajien jälkeen kaiken sen vähän mitä
runoudesta julkaistaan niin Kiiltomadossa, Parnassossa kuin Tuli & Savussa.
Harvoja poikkeuksia on tamperelaiskirjailija Artemis Kelosaari,
joka nuoren vihaisen miehen innolla rusikoi Suomen Kuvalehdessä Kaija Rantakarin poesialaisen
kokoelman Kertosäe yhtä ankarasti kuin Arttu Seppänen
luistelija Kiira Korven esikoisen.
Runouslehti Tuli & Savun 3/2023 esseessä Blomberg
kysyy, kumpi tuli ensin, kiinnostuksen puute vai runouden kiinnostavuuden
puute? Ja vastaus on asiaa, tosin niin pienellä präntillä, että tekstin sijasta
lukija hahmottaa tarpeetonta elitismiä. Jos lehteä ei voi lukea, mikä on lehden
idea.
”Yksi selitys voi olla, että yksittäisistä runoista tai
runoteoksista puhuminen on olennaisesti vaikeampaa ja sisältöjään hitaammin
muotouttavaa kuin runoudesta puhuminen. Tämän seurauksena runopuhe, varsinkin
radiossa ja sanomalehdissä, kiihtyy ilmiöitä kohti. Silloin riittää, että puhuu
runouden kokeellisuudesta, mitallisuuden kaipuusta, runouden lukijamääristä,
lavarunoudesta tai runotapahtumien yleisömääristä ja syntyy vaikutelma, että
puhutaan runoudesta. Syntyy toisin sanoen vaikutelma, että tunnetaan puheen
kohdetta, vaikka puheen kohteen monihahmotteisuus ja epämääräisyys vain
sattuvat sallimaan myös tämänkaltaisen höpötyksen.”
Kun kyse on ongelmasta, Cuccian mielestä taiteilijan täytyy
esittää jonkinlainen ratkaisuehdotus. Blombergin ehdotus on elitismi:
”Nähtyäni Finnegans Wake -näyttelyn olenkin entistä
vakuuttuneempi elitismin tarpeellisuudesta. Se muistuttaa, että on olemassa
taidetta, joka ei ole nopeaälyistä keskustelua ylläpitävää taidekulttuuria –
tai ehkä oikeammin taideviihdettä –, vaan hitaan paneutumisen ja ihmeen
tyyssija.”
Kiitos arvokkaasta runouspohdinnasta, ja onnittelut Pohjois-Savon taidetoimikunnan vuoden 2023 taidepalkinnosta! Esität tärkeitä kysymyksiä, mutta huomaan, että tietyt ajatukset tuntuvat potentiaalisesti hiukan virheellisiltä, joten ohessa muutama haaste.
VastaaPoistaJään miettimään sitä, mikä todella on Osuuskunta Poesian “valtaa” siinä mielessä, mitä artikkeli tuntuu ehdottavan. Toki Poesia on yksi harvoista nimenomaan runouteen ja runouden mahdollisuuksiin keskittyvistä kustantamoista, mutta tuntuu hiukan foliohattuosastolta ajatella, että julkisestikin taloudellisista haasteistaan puhunut osuuskunta käyttäisi sellaista valtaa, jota suuremmilla ja taloudellisesti vakaammilla kustantamoilla ei olisi, mikäli he haluaisivat tätä valtaa käyttää.
Poesian julkaisuohjelma saati poesialaisten runoilijoiden “menestys”, sikäli kun menestystä voi palkinnoin tai ehdokkuuksin mitata, eivät mitenkään itsestäänselvästi ole muilta runoilijoilta tai runoudelta pois. Suurten kustantamoiden runousarversio sen sijaan on.
Runouteen keskittyvät lehdet ja julkaisut arvioivat runoutta, jolloin runoutta kustantavien kustantamoiden kohosteinen näkyvyys on vääjäämätöntä. Ilolla olen tervehtinyt Katja Meriluodon puhuttelevan Mehiläisen painon saamaa huomiota - teoksen on julkaissut Aviador. Suuremmatkin kustantamot ovat toisinaan osuneet maaliin, vaikkapa Mikko Rädyn ja Atte Koskisen esikoiset (Tammi ja WSOY, 2022) ovat taiteellisesti tinkimättömiä ja silti laajalti kritiikein ja ehdokkuuksin noteerattuja.
On kuitenkin surullinen fakta, etteivät maan suurimmat kustantamot juurikaan julkaise runoutta. Kiira Korven runoutta kustantaneen Otavan edustaja totesi seuraavasti: “Tämä teos on kuitenkin tarkoitettu voimalyriikaksi ja vertaistueksi esimerkiksi ihmisille, jotka ovat kokeneet eron ja kasvaneet sen yli. Sillä tavoin sitä voi lukea paitsi runokirjana myös hyvinvoinnin genreen kuuluvana teoksena.” (HS 22.3.2023)
Korven teoksen kritiikistä herännyt keskustelu oli paikoin laiskaa ja paikoin kiinnostavaa ja keskittyi kuitenkin lopulta Korven teoksen kiistanalaisiksi asetettujen runollisten ansioiden sijaan ennemmin kustantamoiden vahvasti taloudellisiin insentiiveihin nojaavaan toimintamalliin. En muista kenenkään väittäneen, että Korven runous olisi runoutena erityisen merkittävää.
Kaija Rantakarin laajaa arvostusta nauttineista ja palkituista teoksista Mikado (2015), Koko meren laajuus (2018) ja Salit (2021) ovat Poesian, mutta Kelosaaren kritiikissään käsittelemä Kertosäe (2023) on WSOY:n julkaisema. Onkin hiukan kohtuutonta väittää juuri Rantakarin edustavan “poesialaista estetiikkaa” jollain poissulkevalla ja ehdottomalla tavalla. Poesialainen estetiikka fragmentaarisuudessaan on sinänsä kiinnostava aihe ja ansaitseekin kriittistä tarkastelua; fragmentaarisuudesta sanailevat kiinnostavasti Tennilä ja Blomberg Poesiavihkojen numerossa 37 - suosittelen!
Kiitos onnitteluista kommentoijalle. Vastaan mielihyvin haasteeseen, vaikka kommentoija on potentiaalisesti tuntematon.
PoistaPäätelmiäni perustellaan ’hiukan foliohattuisiksi’ taloudellisilla haasteilla. Vastaan kysymällä, kenellä niitä ei ole. Raha ei tunnu riittävän Suomen kansallisoopperassa, vaikka se nauttii suurinta valtion avustusta.
Huolimatta suurten kustantajien ’aversiosta’ ja ’insentiiveistä’ kokoelmia julkaistaan niin paljon, että lukija ei voi vastata haasteeseen. Ei edes Runografi Koneen kolmivuotisella avustuksella voi muuta kuin aukkoja katsellen tehdä samoja vaikeita valintoja kuin päivälehdet, Kiiltomato ja Tuli&Savu.
Niin myös päätelmäni perustuvat siihen tuntumaan, jonka sain neljän vuoden aikana valtion kirjallisuustoimikunnassa, ja kirjallisuuden kenttä on voinut muuttua tänä vuonna, kun olen lukenut lähinnä sitä mitä olen kirjastosta saanut. Toisaalta nyt, kun en ole jäävi, saan sanoa tämänkin.
Ja vaikka yritin lukea niin paljon kuin mahdollista, en ehtinyt riittävästi. Toivon, että kirjallisuudentutkijat ottavat joskus haltuun vaikkapa vain yhden vuoden runoteokset.
Kun kartta ei ole hallussa, miten muuten kuin mielikuvien vallassa valtaa käytetään silloin, kun niukkuutta jaetaan. Niin toimituksissa kuin toimikunnissa suunnistetaan yhtä haasteellisessa sumussa, ja kun törmätään jääluistelijaan, se räjäyttää pankin.
Tai siis kolmivuotista kriitikkoapurahaa nauttiva Arttu Seppänen räjäytti pankin. Kirjakantin runoklubilla kuulimme viime viikon perjantai-iltana, miten ja miksi hän sen teki. Impressionistisen kriitikon päälauseena jäi mieleen: ”Satu Rämä on paskaa.”
Ja viimeinen haaste on vaativin: ”Poesialainen estetiikka fragmentaarisuudessaan on sinänsä kiinnostava aihe ja ansaitseekin kriittistä tarkastelua.”
Paavo Haavikon elämäkerroista tiedetään, että Otavan estetiikkaan kuului vaikuttaminen kaikilla tasoilla niihin, jotka jakoivat rahaa. Näin toimi myös Nuoren Voiman ympärille kertynyt kirjailijaryhmä. Kun 2000-luvun alun nettikukinnasta on eletty poesialaisen estetiikan fragmentaarisuuden kauteen, on mahdollista, että diversiteetti lisääntyy.
Näin voi käydä, jos vallankäyttäjä tietää käyttävänsä valtaa ja ottaa siitä vastuun. Selvitetty on, että 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun suurin kirjallisen kentän vallan käyttäjä oli Mervi Kantokorpi. Hän jakoi valtion rahaa, toimi tuomarina Helsingin Sanomissa ja nauttii ansaittuja taiteilijaeläkevuosia.
Ehkä tämä haavikoiden, heikinheimojen, kajavien ja tarkkojen kausi on kuitenkin mennyttä aikaa, joka kuitenkin muistetaan myös Hesarissa ja Poesiassa riittävän hyvin.
jatkoa edelliseen:
VastaaPoistaBlogitekstissä juhlittu Kelosaaren kritiikki (“joka nuoren vihaisen miehen innolla rusikoi”) puolestaan viittaa epämääräisesti Rantakarin aiempaan palkittuun tuotantoon, yksilöimättä laisinkaan sitä, miksi Kelosaari pitää Rantakarin saamia tunnustuksia ja palkintoja ongelmallisina tai osoituksena “suomalaisen taiteen” vaikeuksista. Huvittavana detaljina tässäkin tekstissä kriittisen sivalluksensa saaneen Jukka Koskelaisen Helsingin Sanomiin kirjoittamassa kritiikissä Rantakarin Salit saa vahvasti suopean käsittelyn, joka ei liity teoksen tekijän intentioihin laisinkaan, vaan teoksen runollisiin ansioihin.
Kelosaaren kritiikistä käy kiistatta ilmi, että Kelosaari pitää henkilökohtaisesti enemmän Riitta Cankoçakin teoksesta Ei ole turhaa - joka onkin upea, ja kuinka ollakaan, nimenomaan Poesian julkaisema (2019) -, mutta tämän preferenssin ei pitäisi riittää siihen, että Rantakaria käytetään toistuvasti tämänkaltaisissa poleemisissa teksteissä esimerkkinä jonkinmoisesta runouden rappiotilasta. Päinvastoin, tällainen ehdotus tuntuu nakertavan pohjaa muultakin argumentaatiolta.
Eli: kriittinen katse suomalaisen runouden tilaan ja tolaan, runoutta kustantavien toimijoiden valtaan ja vallankäyttöön, erilaisten palkintojen relevanssi ja merkitys ovat kaikki valtavan kiinnostavia ja tärkeitä pohdittavia ja pureskeltavia. Kannattaa kuitenkin olla tarkka siinä, mitä nostaa esimerkiksi mistäkin, jotta keskustelun fokus ei horjahda pois oleellisesta. Rantakarin (ja Korvenkin!) voinee jättää rauhaan, ja Kelosaaren kritiikin anekdootiksi “nuoren vihaisen miehen” irroittelusta, ja keskittyä rakenteellisempiin kysymyksiin.
Samaa mietin Kelosaaren perustelujen kohdalla. SK:n arvostelulle myöntämä merkkimäärä pakottaa tällaisiin yksinkertaistuksiin, mutta vertauskohdan valinta vaikuttaa haulikolla ammutulta sattumalta.
Poista2611.23 Parnasso lisätty runoutta käsittelevien julkaisujen joukkoon.
VastaaPoista