Tekisi mieli runoilla, mutta kirjailijan marraskuu on muuta

Tekisi mieli runoilla kuin itse itsensä synnyttänyt voittaja:

 

Ylämäet ei riitä

niin hyvä kunto;

 

valehtelematta totiset

selät juoksevat vastaan.

 

Mutta kirjailijan syksy on muuta, valehtelematta. Runoilijaakin synkempi marraskuu on proosan kyntäjällä. Kansa päättää joululahjasta kaupassa ja kirjastossa, amatöörit mittailevat ammattilaisten työtä palkintoraadeissa. Myydystä kirjasta 3–4 euroa verotettavaa tekijälle, lainauksesta 31 senttiä ja raatien sattumat kuin haulikolla ammuttuja.

Pyssy kuin pyssy, kehno vertaus sota-ajassa. Ujostelematta asetta voi käyttää vain aikuinen pelimies taantuessaan poikuuteensa ruudun äärellä: ”Hahmo tokaisee minulle ’get good, son’ ja laukaisee kiväärinsä.” (Savon Sanomat 29.11.2022, 2)

Ovatko omat lukuni olleet haku- vai tarkkuusammuntaa selkenee seuraavassa muutossa. Neljänä vuotena kustantajat ovat lähettäneet valtion kirjallisuustoimikunnan jäsenelle kirjoja, joista noin sata jää työhuoneeseen. Moninkertainen määrä selaamalla luettuja ja kesken jääneitä on jatkanut matkaansa lahjoina, palkintoina ja kierrätyshyllyissä. 

Mutta, moniko sadasta jäljelle jääneestä jatkaa seuraavan työhuoneen kirjahyllyyn?

Neljä vuotta olen vältellyt varsinkin kotimaisten teosten julkista arvostelua, koska en halua kenellekään samanlaista kaksoisvaltaa, jota esimerkiksi entinen kriitikko käytti jakaessaan rahaa valtion kirjallisuustoimikunnassa ja toimiessaan samaan aikaan tuomarina Helsingin Sanomien kirjallisuusarvostelijana.

Neljään vuoteen mahtuu tuhansia luettuja anomuksia. Kun tekijät ja teokset eivät ole tuttuja muuten kuin mielikuvina, ensimmäinen vuosi on vaikein. Neljän vuoden jälkeen tietää, että on tullut tehtyä hyviäkin päätöksiä, ja ne kehnot muistaa paremmin. Naamatusten haukkuja on tullut vähän, tekstinäkin niukasti.

Vertaisarviointi ei ole täydellinen järjestelmä, mutta mikä olisi parempi. Esimerkiksi Taiteen edistämiskeskuksen kiireessä rakennettu ”poolijärjestelmä” korona-apurahoja jaettaessa on parhaillaan arvioitavissa, ja samanlaista kritiikkiä ja jatkuvaa kehittämistä vaatii vertaisarviointiin perustuva jakaminen.

Ensi vuonna Taiken anomusten lukijoille on luvattu jonkinlaista muuta korvausta kuin pelkät kokouspalkkiot. Sen sijaan muutosta ei ole tulossa kymmenen vuotta sitten hyväksyttyyn kulttuurilakiin, joka on ajanut alas alueellisten taidetoimikuntien toiminnan, aivan kuten lakia valmisteltaessa pelättiin, ja Taiken sisällä toimikuntien valtaa on keskitetty keskuksen johtajalle.

Vuonna 2023 valitaan uusi johtaja, hakijoita on yli kaksikymmentä. Ehkä hän saa taideneuvoston, toimikunnat ja opetusministeriön miettimään, olisiko myös Taikessa vertaisarviointiin sovellettavissa tieteen puolella pohditut kanssakulkijuuden ja yhdessäajattelun mahdollisuudet?

”Vertaisarviointi on siis tieteelle ja tutkimukselle välttämätöntä työtä, jota tehdään palkatta, usein näkymättömissä, ja jota ei arvosteta niin, että siitä olisi aidosti hyötyä esimerkiksi työnhaussa. Tämän ristiriidan voi muotoilla korostetusti niin, että vertaisarviointi on tekijöilleen merkityksellistä työtä, jota ei kuitenkaan tehdä vain kollegiaalisen yhteisön hoivaavassa sylissä vaan akateemisen kapitalismin, kilpailun ja julkaisuteollisuuden rattaissa…

Epäkohtien osoittamisen ohella hoivan käsite voi myös avata mahdollisuuksia toisin tekemiselle. Esimerkiksi Reeves [Madeleine] on ehdottanut, että vertaisarviointi hoivan käytäntönä voisi tarkoittaa arvioinnin käsittämistä affektiiviseksi ja suhteissa rakentavaksi kanssakulkijuudeksi… Tällöin arviointi ei olisikaan virheiden ja puutteiden osoittelua oletetusta neutraalista positiosta, vaan sellaista yhdessäajattelua kirjoittajan ja hänen tekstinsä kansa, joka näkisi tekstin mahdolliset ongelmat…”

( Ari Korhonen & Katariina Mäkinen: ”Vertaisarviointi – kuria vai hoivaa?”, Tiede & Edistys 3/2022).

Korjattu 5.12. Sanaston korvaus vuonna 2022 tilitetyistä vuoden 2021 lainoista ei ole 0,25 vaan 0,31 senttiä. Jaettavissa oli 8,6 miljoonaa, eikä yli 30 000 euron tilitystä jaeta.

Uusia kuvia Iisalmesta 1981 ja runo "Löperöpäät"

Uusia kuvia, uusia runoja ja valokuvarunouteni pakotteiden purkamista. Tänään kuva ja sana eivät elä erikseen siinä toivossa, että 1 + 1 on 3, vaan tekstiä on lykätty valokuvan päälle aivan kuten ensimmäisissä valokuvarunouden kokeiluissa 1930-luvulla. 

Kuvan otin Iisalmessa kesällä 1981 Savon Sanomien Canonilla ja skannasin mustavalkeasta filmistä Epson Perfection V600 Photolla. Runon nimi on "Löperöpäät" ja lopun lainaus Otto Manniselta.

Muutama muistiinpano Helsingin kirjamessuilta

Matti Kangaskoski, Saila Suosiluoto ja Meri Valkama Helsingin kirjamessujen Töölö-lavalla lauantaina 29.10.200 klo 11.00-11.30. Kuva: Suomen Kirjailijaliitto.

Helsingin kirjamessuilla Suomen Kirjailijaliiton 125-juhlavuoden kunniaksi Matti Kangaskoski haastatteli 40 vuotta sitten alalle tullutta, 20 vuotta sitten esikoisensa julkaissutta Saila Susiluotoa ja viime vuonna debytoinutta Meri Valkamaa siitä, millaista kirjailijan ammatissa työskentely on ollut eri aikoina. 

Kirjoitin muutaman liuskan muistoista, joita ehdittiin sivuta muutaman kerran. Sen sijaan muistiinpanoja itse esiintymisestä ei juuri ehdi tehdä. Päällimmäisenä jäi mieleen esikoiskirjailija Valkaman kuvaus siitä, miten kirjoittajan tänä päivänä on kilpailtava erottuakseen muista ja kuinka paljaaksi voi tuntea itsensä someajassa.

Nettiaika on muuttanut kirjailijan ja lukijoiden suhdetta. Neljäkymmentä vuotta sitten kritiikkiä julkaistiin päivälehdissä enemmän, mutta lukijat jäivät hiljaiseksi kansaksi. Toisaalta kriitikon rivit jäivät lopullisemmiksi tuomioiksi, kun päivälehtien kulttuuri- ja mielipideosastot eivät julkaisseet kommentteja, oikaisuja tai vastineita arvosteluihin.

Tänä päivänä kriitikolta voi puolustautua postauksella. Yhtä hyvin on vaikea välttyä lukijoiden mielipiteiltä kirjoista, olipa teosta luettu tai ei. Some ja lukuaikapalveluiden tähdittämät lukija-arviot ovat muuttaneet palautteen muotoa ja määrää, ja se maailma voi olla todella raaka. Ainakin Meri Valkama on kokenut niin.

Valkamalle oli jäänyt mieleen esimerkiksi Suomen Kuvalehden huhtikuussa julkaisema Jukka Viikilän haastattelu, jossa Viikilä mainitsi säpsähtävänsä hereille yöllä ja miettivänsä, onko Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä taas haukuttu Taivaallista vastaanottoa.

Samaan teoksen vastaanottoa hämäävään suuntaan on viittonut Saila Susiluodon mielestä autofiktion "nousu". Mutta on myös yksi asia, joka ei ole muuttunut. Niin Susiluodon kuin oman muistini mukaan runokeikan palkkio on pysynyt samana. Esimeriksi messuilla kirjailijaliitto on tietääkseni ainoa ohjelmajärjestäjä, joka maksaa palkkaa kirjailijalle: 200 euroa esiintyjälle ja haastattelijalle 280 euroa puolen tunnin lavaesiintymisestä.

Omissa kommenteissani veikkasin, että suurin muutos on vauhdin kiihtyminen. Esikoista naputtelin Optima Elitellä (DDR). Nyt on kaksinkertaiset kuuntelunopeudet äänikirjoissa, sadasosasekunnit pörssissä, vuodessa ilmestyy 300-400 runokirjaa, joita kukaan ei lue. Vuonna 1985 ilmestyneen esikoiseni aikaan seitsemän tai kahdeksan pääkustantajan kautta kanonisoidut kokoelmat ehti lukea, painokset olivat 1 000–1 500 kappaletta, omakustanteita ilmestyi vähän ja esittävästä runoudesta puhui vain Suomen Lausujain Liitto.

Aikamme on sähköisen värinän lukuja, joiden varjossa paperi on elossa edustaen hiljaisuuden taloutta. ”Ruutu syö sähköä, kokoelmaan lataan energiaa,” kehittelimme teoriaa Kangaskosken kanssa keskustellessa ennen lavalle nousua, ja sain sanottua sen myös Töölö-lavan mikrofoniin.

Sanomatta jäivät valmistelemani puheenvuoron lopetussanat Ulla-Lena Lundberg Imagen 9/2022 haastattelusta:

"Olen koko elämäni seurannut ruotsinkielistä kirjallisuutta, ja nyt alan huomata, ettei se ole niin tärkeää. Hyvin pieni osa siitä on minulle merkityksellistä, ja mitä minä kirjoitan, ei ole merkityksellistä nuorille. Ehkä isoin asia vanhenemisessa on se, että kadottaa yhteyden nuoren polven kirjallisuuteen."