Keksijämiehen lavastettu valokuvaruno

Suomen ensimmäisiä lavastettuja (theatrical) valokuvarunoja on Victor Barsokevitschin Kuopiossa 4.3.1918 kuvaama keksijämies. Kuvassa Isak Räsänen (1881–1942) pui nyrkkiä, ja negatiiviin on lisätty ilmeisesti Isakin käsialalla fiktion ja faktan rajoilla leikkivä teksti:

Jos en minä ole Isak Räsänen Ihanne-lämmityslaitteiden keksijä, niin minut saa heti paikalla ampua.

Toisessa otoksessa sama keksijä tyhjä kukkaro kädessä toteaa:

Sepä se kuin minulla ei ollut rahaa.

Kuvat on julkaistu postikorttisarjana, joka toimi savolaiskeksijän humoristisen mainoksena. Toisaalta ampumislupa, jonka kaunokirjallinen liioittelu huvittaa, onkin osin totta.  Suomen sisällissodan taistelujen aikaan punaiset jahtasivat Räsästä, vaikka keksijämies todisteli kukkaronsa tyhjyyttä.

Mutta Barsokevitschin laajassa tuotannossa harvinaiset feature-tyyppiset valokuvat eivät vain kuvita tekstiä, vaan visualisoivat tunteita ja kohtauksia. Ne lisäävät mielenkiintoa proosasäkeiseen ja luovat moniaistisen valokuvarunon, jossa yhdistyvät näkö, ääni ja kosketus

Kuvapari on julkaistu VB-keskusta Kuopiossa johtaneen valokuvatutkija Jukka Kukkosen toimittamassa teoksessa Victor Barsokevitsch: Valokuvia 1893–1927 (Kustannuskiila 1987). Savon Sanomat omisti Kustannuskiilan, ja ensimmäisenä vuotenani SS:n kulttuuritoimittajana tein puolen sivun jutun ”Fakta ja Fiktio” (22.8.1987), jossa selvitin kuka Isak Räsänen oikeasti oli.

Kaksi Isakin seitsemästä lapsesta oli elossa. Mikkelissä asunut tytär Auli Merjälä tajusi vasta aikuisena, miten merkillinen mies isä oli. Maaningalla syntyneellä, Kuopiossa asuneella ja Helsingissä kuolleella Isakilla oli aikoinaan eniten patentteja Suomessa. 

Kiireinen liikemies liikkui edustusreissuilla hevosella, jonka punaiset takavarikoivat.

Ensimmäinen vaimo jätti raivorattiin miehensä 1920-luvulla. Tyttären mukaan eksä saikin ristikseen juopon ukon. Isä puolestaan otti vielä kolme vaimoa. Neljäs tuulensuoja oli sihteerinä Amerikan matkalla, jossa sokeritautia sairastanut Isak menetti näkönsä syötyään liikaa imeliä Kalifornian hedelmiä.

”Ja sitten tuli toinen kosija” 

Ensimmäinen lavastettu valokuvaruno julkaistiin jo kuusi vuotta valokuvakeksinnön julkistamisen jälkeen. David Octavius Hillin ja Robert Admansonin teatterivalokuva ilmestyi albumissa A Little Story for Grown Young Ladies, Illustrated Photographically, noin vuonna 1845.

Lavastetussa kuvassa kauhistunutta näyttelevän naisen alapuolelle vedokseen on käsinkirjoitettu ja useamman kerran korjattu runo: ”And then another suitor came/ Who thought he now might woo –/ Tha gace of Horror plainly speaks/ For once, a woman, true.”

Ja sitten tuli toinen kosija

joka luuli, että voi nyt koskea –

katse kauhun puhuu selvästi

kerrankin nainen tosissaan.

Albumikuvaan käsinkirjoitettu lisäys tuo mieleen Isak Räsäsen käsialan lisäksi valokuvaaja Jari Silomäen, joskin hänen kuviinsa lisäämissä käsinkirjoituksissa ei näy korjauksia tai yliviivauksia. Mutta yli 160 vuotta vanhan valokuvarunon tapaan Silomäen proosarunomaiset tekstit eivät muokkaa, riko tai täydennä kuvaa kuten Aleksandr Rodchenkon ja Man Rayn yhteisteoksissa, vaan ne on lisätty vedokseen.

Jos näyttelijä näyttelee albumikuvan runossa mainittua kauhua, mikä tekee runosta kuvatekstimäisen lisäyksen, niin otoksesta on ainakin luettavissa nuoremman naisen pelkoa ja torjuntaa. 

Viktorian ajan naisten kuva-albumeja tutkineen Patrizia de Bellon mukaan vuoden 1845 albumin valokuvat ”eivät kuvita runoa, vaan visualisoivat tunteita ja kohtauksia, jotka ovat keskeisiä ’tarinassa’. Ne lisäävät mielenkiintoa banaaleihin säkeiseen ja luovat moniaistisen valokuvarunon, jossa yhdistyvät näkö, ääni ja kosketus.”

The aesthetic design behind the emotional states of the model in the St Andrew (Courtesy of the University of St Andrews Library) album appears to support the argument that the ’object of modern vision… is not the world out there, but the inner world of the body as a subjective producer of visual sensations’. The photographs do not illustrate the poem but visualize emotions and scenes central to the ’story’. They lend additional interest to what is banal verse, and create a multisensory photopoem combining sight, sound, and touch. (Michael Nott: Photopoetry 1845-2015, 27)